Outoa kaipuuta, zeniä ja mummo

Että minä sitten rakastan tällaisia ilmoja. Sitä on koko ajan ollut katkolla, että sataako vaiko ei. On leutoa ja pysähtynyttä. Puro solisee hiljalleen ja peipot visertävät. Lievä matalapaine tuntuu rinnassa. Odotan jotakin. Mitä? Olenko ehkä rakastunut ensi kertaa juuri tällaisella säällä. Lieneekö tuo tunne syöpynyt iäksi soluihini vai mikä tämä outo kaipaus on.

Tupakoinnin lopettamisen jälkeen pihalla oleminen on pitänyt opetella uudestaan. Istuminen ilman savua on mahdotonta. Paikallaan ei voi olla. Niinpä päätin haravoida mitä haravoitavissa oli. Syksylläkin olen jo haravoinut harvinaisen hyvin. Silloin tupakan tuskat olivatkin pahimmillaan. Nyt piha on taas haravoitu ja roskat pikkutyttöjen kanssa savustettu. Päälleni on laskeutunut lähes zeniläinen olotila. Jos jollekulle tulee jälleen mieleen sanoa, että taas se on puutteessa, niin minä viittaan kintaalla moiselle höpötykselle, ellei huomauttelija sitten oman rehvastelunsa lomassa aio tehdä asialle jotakin.

Toisaalta zenmunkit varmasti kärsivät puutteesta ja niillä on kyllä ihastuttavan seesteiset puutarhat. Ja on tuossa naapurissa kyllä yksi toinenkin mummeli, joka helmikuussakin haravoi lunta. Se haravoi aina vaan. Se siis haravoi ympäri vuoden. Sillä on puutarhatonttujakin seinän vierus täynnä. Siitä tulikin mieleen taas mummojuttu, jonka kuulin radiosta tänään. Eräs brittimummo oli yllättänyt murtovarkaan, joka oli pyrkinyt kattoikkunasta sisään. Mummo oli heittänyt rosmoa puutarhatontulla suoraan päähän ja rosmo oli lätsähtänyt kattoon. Sitten mummo oli hakenut kameran ja kaulimen ja ottanut murtovarkaasta kuvan. Kaulimen se otti siltä varalta, ettei raaskinut enää rikkoa lisää puutarhatonttuja, jos rosmo siitä ennen poliisin tuloa tokenisi.