torstaina, syyskuuta 08, 2011

Saaran blogi

Vaikka tämä blogi on kuollut, tämä on silti minun.

lauantaina, helmikuuta 21, 2009

torstaina, helmikuuta 19, 2009

Neljän vuoden yksinäisyys

Tämä on Bloggerin mukaan 917. bloggaukseni. Aikaa niiden rustaamiseen on mennyt tasan neljä vuotta. Alussa menikin ihan hyvin, kun pää oli ihme kyllä vielä kirjallisuusaiheisilla keskustelupalstoilla ryvettymisen jälkeenkin puolillaan uloskirjoittamattomia asioita ja sen lisäksi oli myös aikaa. Oli myös aivan uskomattomia keskusteluja ja runsaasti innokasta juttuseuraa täyttämään loppujen lopuksi helvetin yksinäistä elämääni. Omia juttujani en kestä jälkeenpäin lukea, mutta välillä olen palannut vanhoihin keskusteluketjuihin ja voi veljet, että joskus on ollutkin hauskaa. Joihinkin omiin juttuaiheisiin olen suhtautunut varsin intohimoisesti, jotkut jutut puolestaan ovat olleet väkisin väännettyjä. Nyt jäljellä on enää ollut niitä väkisin väännettyjä. En voi sille mitään. Minulla ei ole minkäänlaista motiivia tähän ilman juttuseuraa ja pidän pystyssä blogiani ihan sen vuoksi, etten ole osannut siitä luopuakaan. En tiedä mitä tekisin ilmankaan, mutten myöskään halua kirjoittaa mitään. Tätä tilannetta voisi ajatella sellaisena toiveikkaana ylläpitotilana.

Totuus on, että suurin osa pitkään bloganneista kärsii samasta vaivasta. Ne laittavat blogeihinsa joitakin tyhjänpäiväisiä huomioita ihan niin kuin minäkin, mutta eivät näytä kuitenkaan kärsivän siitä, ettei heillä ole mitään sanottavaa. En tiedä miksi minä kärsin. Toisaalta ne toiset ovat jotenkin onnistuneet säilyttämään vankan jalansijan satojen lukijoidensa keskuudessa niillä pienen pienillä murusilla, joita itsestään eetteriin antavat.

Jotkut vanhat bloggarit puolestaan heittelevät hyvin verkkaiseen tahtiin ikään kuin helmiä sioille, ja pysyvät aina jotenkuten viime aikoina alati sekoilevan Blogilistan tilastokunkkuina pikkutyttöjen muotiblogien seassa, kun taas jotkut vanhat bloggarit sen sijaan ovat yhä ahkeria ja aktiivisia keskustelunavaajia ja sellaisesta heidät pitäisi myös palkita. Ei ole helppoa vuodesta toiseen liikuttaa ihmismieliä, saada heidät raivoihinsa tai ylipäätään lukemaan blogiaan, jollei ole siihen erinomaisen provosoivaa otetta. Näitä on muutamia, jotka vielä jaksavat. Hatunnosto siitä esimerkiksi Iinekselle. Sen lisäksi on heitä, joilla on mahtavat kirjoittamisenlahjat, mutta ei päivänpolttavia keskustelunaiheita. Sillä konseptilla blogi toimiikin oikein hyvin; omien tarinoidensa juttualustana, kuten SusuPetalilla ja Allyaliaksella.

Mutta tämä konseptiton konsepti ei pidemmän päälle toimi. Olen jämähtänyt paikoilleni. En ole neljässä vuodessa kehittynyt yhtään. Pikemminkin kaiken intohimoisen ajattelun puuttuessa olen kulkenut takapakkia. Tavallaan elämäkin on vaikuttanut siihen olennaisesti. Kuljen junalla joka aamu töihin Helsinkiin ja illalla takaisin kotiin. Katson usein miten samoja vieraita, mutta tutunnäköisiä naamoja päivästä toiseen niin matkalla kuin töissäkin, eikä minulle oikeastaan tapahdu koskaan mitään. Saatan kotona vieläkin silloin tällöin kyllä netin takia polttaa ruuan pohjaan ja olenkin joskus miettinyt, millaisen ruokablogin saisin kehitettyä siitä miten päivittäin pelastaa karrelle palanut päivällinen helposti ja nopeasti. Jos esimerkiksi broilerin suikaleet palavat pohjaan sillä aikaa kun jämähdät lukemaan muiden blogeja, hätä ei ole tämän näköinen. Ihan ensimmäisenä kannattaa ottaa puhdas paistinpannu ja heittää siihen äkkiä öljyä. Sen jälkeen irroitetaan palaneet broilerinsuikaleet varovasti karsinogeeneistä ja siirretään puhtaaseen pannuun. Suikaleita on jäljellä tämän jälkeen toki vähemmän, mutta esimerkiksi purkkiherkkusienillä tai pakastevihanneksilla voi täyttää alijäämän nopeasti ja suurustaa kastikkeesta hieman paksumpaa kuin tavallisesti. Currya kannattaa laittaa runsaasti, jotta palaneisiin kohtiin ei kiinnitettäisi niin paljon huomiota. Myös juuri pohjaan palamaisillaan olevan riisin voi pelastaa helposti. Lorautetaan jääkylmää vettä riisikattilan pohjalle ja hämmennetään raivoisasti... mutta se siitä. Ei minulle tapahdu mitään muuta.

Ennen olin uteliaampi ihmisten suhteen, nykyisin niiden kovaääninen puhe enempi vain ottaa pattiin. Tässä juuri viime viikolla vastapäätäni istui businessmies trendilookissaan, armanipilven ympäröimänä. Miehen kasvoilla oli mairean omahyväinen ilme, kun se soitteli kollegoilleen ja ystävilleen uudesta työpaikastaan. Huomioin, ettei luurin toisessa päässä oltu kovin innostuneita. Moni lopetti puhelun heti alkuunsa, eikä mies sen jälkeen pysynyt nahoissaan, kun joutui hetken istumaan paikoillaan aivan hiljaa. Se naputteli hyvin hoidetuilla kynsillään polviinsa ja hymyili hailakat silmät viiruina silmälasiensa takana. Koko ajan se keksimällä keksi, kenelle vielä voisi itseään vähän kehua ja räpläsi taas kännykkäänsä. Pystyin kuvittelemaan linjan toisessa päässä vaivautuneet ilmeet, kun mies sanoi värittömien ja kovien huuliensa välistä, että näin se kohtalo jälleen kerran heittelee, tarvittiin pikku ryppy rakkauteen ja Helenan paikka olikin minun! Lopulta kaivoin kuulokkeet kassistani. Johtojen setvimiseen meni niin paljon aikaa, että meinasin ihan tuskastua. Remmoin paniikissa solmuja auki, mutta vielä jouduin kuuntelemaan sitä omahyväistä businesssoopaa hetken, ennen kuin sain kuulokkeet korvilleni ja rauhoituin.

En tiedä miksi en jaksa enää kuunnella. Yleensä olen ajatellut, että menee matkakin nopeammin, kun voi tarkkailla ihmisiä, mutta nykyisin minua ei enää kiinnosta. Melko yllätyksetöntä on ihmisten käytös, minun kaikkein vähiten. Siinä istun kuin tatti, ja jos Metrolehden saan käsiini, yritän saada ristikon täytettyä Pasilan ja Helsingin välillä. Jos en saa, syytän ristikkolaatija Vuokilaa surkeasti piirretyistä kuvista tai kaukaahaetuista sanayhteyksistä. Vikahan ei minussa tietenkään ole. Mutta tämän blogin suhteen on. Ideoita kaikesta uudesta on ollut paljonkin, mutta ei minkäänlaista intoa niiden toteuttamiseen. Olen uskotellut itselleni pitkään, että kyllä se into vielä palaa, mutta ei se palaa. Olen odottanut niin kauan.

En sano, että nämä ovat jäähyväiset. Saatan jopa osallistua helmikuiseen Blogaajien kevättalviriehaan, vaikka se tuntuukin tässä tilanteessa lähes kuokkimiselta. Kaiken lisäksi inhoan hyvästejä muutenkin, kuten inhoan ajatusta blogittomasta elämästä. Ehkä siinä vaiheessa tajuan tehdä lopullisen päätöksen, kun minulla ei ole enää yhtään uskollista lukijaa. Nythän minulla on - yllättävän montakin - ja olen siitä aivan äimänä joka päivä. Siispä tuhannet kiitokset teille!

keskiviikkona, helmikuuta 18, 2009

Joskus on pakko myös antaa

On kyllä vaikea tajuta tätä virtuaaliajan ihmistä. Jos omista nettiin laitetuista tuotoksista on kyse, nousee hirveä kohu siitä, miten joku toinen saattaa käyttää niitä hyväkseen. Siinä on taas joukkohyperventilaatio lähellä, kun Facebook uhkaa hyödyntää kaikkea tuota todella upeeta Facebookiin tuotettua säläsisältöä omiin hämäräperäisiin tarkoituksiinsa



Mutta sitten taas toisaalta ollaan kaiken aikaa vaatimassa, että kyllä muiden ihmisten tuotokset, musat, leffat ja pelit pitäisi kuitenkin saada rajoituksetta netistä omiin hämäräperäisiin tarkoituksiinsa ladattua.



Koettakaa nyt saatana päättää.

keskiviikkona, helmikuuta 11, 2009

Näin meillä maalla

Ajattelin tänään kirjoittaa eräästä suomalaisesta runoilijasta, joka kipeästi ja keinoja kaihtamatta halajaa tulla runopiirejä laajemmaltikin tunnetuksi, ja jonka yksi vaivainen puberteettinen lausunto tulee vielä viemään tuon boheemit elkeet hallitsevan älykkömme wikipediasta tähtiin ja nostamaan hohtavin kirjaimin hänen nimensä kuolemattomien joukkoon. Mutta en minä sitten hänestä kirjoitakaan, koska kyllä se arvostus ja kuolemattomuus pitää hankkia verissä päin, kunnon töitä tekemällä. Niin meillä maalla aina on tehty ja tehdään vielä tänäkin päivänä.

maanantaina, helmikuuta 09, 2009

Ihania naisia ja karmeita nuoria

Maanantai. Esikoisen kello soi puoli viisi ilman järjellistä selitystä. Tai miten sen nyt ottaa, jos vihainen mmmhhh... on selitys sille, miksi kello piipittää piipittämistään eikä mitään tapahdu. Ja viisarit näyttävät vasta puoli viisi! Nousen siis, koska saan sen annoksen adrenaliinia jonka jälkeen ei enää nukuta, ja lähden kuuden junalla töihin.

Helsingin rautatieasemalla pukunaisten kenkien kopina ottaa korviin, mutta venäläiset turistit nuokkuvat kaikessa rauhassa karvahatuissaan lämpöpattereiden päällä kuin isopäiset pulut. Kenkien kopina seuraa töihin asti ja toistuu pyrähdyksittäin. Kukin juna tuo oman koppavan kanalaumansa kopsuttelemaan kilpaa käytävälle, jonka seinistä se helvetillinen meteli kaikuu ja täyttää koko tunnelin. Saatana. Saa rauhassa tehdä töitäkään. Ja kun ovet avataan, osa kopisevista naisista tunkee sisällekin. Siinä sitä mennään niin nokat pystyssä ja korot kopisevina. Pitäisi lailla kieltää moinen melusaaste.

Töissä on liikaa töitä. Ihan liikaa. Ne eivät lopu ollenkaan, vaikka teen tauotta töitä koko ajan. Olen liikkeessä yhtämittaa kahdeksan tuntia. Puran, väännän, käännän ja köpötän edestakaisin koko päivän. Kolmen aikaan tahti alkaa hiipua. Väsyttää ja on nälkä. Olen alkanut laihduttaa, koska Marko Ahonenkin laihduttaa. Ahonen on Keskisuomalaisen tv-kriitikko ja bloggaaja. Luen aina Jyväskylässä ollessani Keskisuomalaisesta Ahosen kritiikit, koska ne ovat niin hauskoja. Joskus jopa niin hauskoja, että ihmetellä pitää, miten ne siellä konservatismin kohdussa oikein sitä kestävät. Ahosen blogi nyt ei ole ihan niin hauska. Bloggaaminen kun tuppaa venyttämään asioita (niin kuin tässä ja nyt), koska ei tarvitse palstamillimetrejä laskea. No, joskus kun itse olen eri mieltä kuin Ahonen, niin kuin esimerkiksi vaikka kauppojen sunnuntaiaukioloajoista, Ahosen itsepäisyys kyllä käy hermoon. Mutta on se silti aika hauska. Ja jos Ahonen laihduttaa, niin kai minäkin pystyn.

Yritän muistaa syödä usein mutta vähän, vaan se on aika vaikeaa, kun ei ehdi tauolle edes harvoin. Puoli neljän aikaan koppava korkokenkäasiakas kysyy kirjaa jota ei ole kovakantisena eikä tiedostoissa, mutta jota voisi hämärän muistikuvani mukaan olla vielä pokkarina. Lähden siis viimeisillä voimillani katsomaan hyllystä ja haravoin silmilläni kirjarivistöä ehkä kymmenen sekuntia, kun nainen kopsauttaa korkoaan ja tuhahtaa, "jos se on niin vaikeaa, niin ei sitten". En käänny heti katsomaan, koska en usko korviani. Sanoiko se todella niin? Kun vilkaisen olkani yli, nainen menee jo käytävällä menojaan. Mutisen itsekseni, että porttikielto pitäisi tollaselle antaa. Ääh, mitä hienostelua. Saunan taakse vaan koko kana. Olen puolikuollut ja haluan kotiin. Aamulla söin yhden ruisleipäviipaleen. Töissä olen syönyt seisaaltani toisen. Sitten olen syönyt jugurtin ja myöhemmin viskasin banaanin kitusiini matkalla vessasta kassalle. Töistä lähteissäni ostan vielä ärrältä mansikkasmoothien, ettei vatsani kurisisi koko junamatkaa. Se on ärsyttävää. Juon smoothien nopeasti ja vatsa tuntuu heti täydeltä. Haukotuttaa.

Junassa kaksi toisilleen vierasta pukunaista kohtaavat viereisellä penkillä. Toisen istuimessa on jotakin märkää, ja siitä alkaa se nuorison haukkumisen yhteisriemu. Kun ei niillä ole kenelläkään tapoja. Jalkoja pidetään penkillä. Juu ei niin minkäänlaista kotikasvatusta kenelläkään. Ei, eikä minkäänlaisia auktoriteetteja kunnioiteta. Koulussakin juodaan vain viskiä! Sitten ne rauhottuvat, kun kaikki on sanottu eikä yhdellekään vaunussa olijalle ole jäänyt epäselväksi, millaisia kauhukakaroita kaikki nuoret nykyisin ovat. Pian toinen naisista ottaa kännykkänsä ja alkaa puhua. Se puhuu ja puhuu. Nainen on punakka ja pönäkkä. Sillä on viskin polttama ääni, jolla se paksujen huuliensä välistä haukkuu luuriin jotakuta toista naista, joka on syönyt jumalattoman ison pussillisen lakuja viikonloppuna! Se mässää, joo, niin tekee. Ei se ymmärrä.

Keran asemalla juna pysähtyy, ihmisiä poistuu kyydistä ja ulkoa alkaa kuulua kummallista teinimölinää. Alikulkutunnelin suuaukon edessä seisoo kaksi poikaa, joista toinen tempaa yhtäkkiä housunsa alas ja näyttää junaan päin paljasta ja paksua takapuoltaan. Hymähdän huvittuneena. Ei siis niin minkäänlaista aukoriteettien kunnioitusta. Tsihhih. Ketään muuta ei naurata.

perjantaina, helmikuuta 06, 2009

Menopaussi

Tosi outo olo. Viime viikkojen menorumban jälkeen tuli yhtäkkiä paussi, siis sehän on menopaussi. No nyt kun tulee melkein tyhjään kotiin, eikä tarvitsekaan mennä minnekään, sitä pyörii mitään tekemättä aikansa ympyrää ennen kuin tajuaa, että nettikin on keksitty. Ei siitä kyllä hirveästi lohtua ole, kun menojalka vain vipattaisi edelleen. Paikallaan ei osaa olla ja sieluakin jäytää jokin kumma kaukokaipuu. Siis olisiko tämä nyt jokin menemisen jälkeinen masennus sitten. Ihmistä riivaava vaiva; aina vain lisää. Päteehän se tosin toisinkin päin. Kun tässä aikansa taas räkii kattoon, niin ei muuta haluakaan enää kuin räkiä kattoon vähän lisää.

Bokserillemme Puckille on pukannut ihottumaa. Se kävi jo toistamiseen lääkärissä ja sai jälleen kolmen viikon antibioottikuurin ja kortisonit. Nyt otettiin myös allergiatestit. Siitä on nyt se kolme viikkoa ja testin tulokset tulivat tänään. Puck on allerginen siitepölyille, koivulle, heinälle, apilalle, nokkoselle, voikukalle yms... sekä sienelle ja homeelle. Ruoka-aineista se on vahvasti allerginen vehnälle, ohralle, herneelle, kalalle, kanalle, ankalle ja peuralle. Hassua sinällään, että Puck on viimeiset kuukaudet syönyt hypoallergista ruokaa, joissa nimenomaan on vähän allergeeneja, kuten ankkaa ja peuraa. Pyh. No, saahan se vielä syödä sentään riisiä, ruista, lammasta, nautaa, sikaa ja perunaa. Ei siinä mitään, näillä mennään. Antihistamiinit jonoon tai sitten täytyy miettiä niitä siedätyshoitoja. Varmaan tosi huokeita hoitoja, juu.

En tiedä mitä tässä nyt tekisi. Joisiko itsensä umpikänniin vai alkaisiko siivota. Hmmm.

maanantaina, helmikuuta 02, 2009

... no böö

No niin, tulinpahan tähän nyt sitten retostelemaan menemisilläni. Joo, on pitänyt kiirettä niin että hyvää päivää.











Jossain päin Suomea. Junan ikkunasta katsottuna maisemat olivat ikimuistettavan kauniita - jos nyt tykkää mustavalkoisesta.











Tamperelainen ravintola. Antakaa mun kaikki kestää.














Tapasin Jyväskylässä hurmaavan miehen. Se pisti pääni aivan sekaisin. En sitten soittanut, vaan jatkoin matkaa Vantaalle ja sieltä...














suosikkiyhtyeeni keikalle jonnekin päin Universumia.










Lopulta laskeuduin Helsinkiin Ravintola Loisteen terassille...











ja sieltä maanpinnalle hautajaisiin 25 asteen pakkasessa.

Mutta nyt olen tullut takaisin. Halatkaamme.

keskiviikkona, tammikuuta 14, 2009

maanantaina, tammikuuta 12, 2009

Palveluammatin rupsahtanut ruusu

Voi herranjestas sentään. Videoin äsken itseäni. Minullahan ei siis oikein ole ystäviä, joten viihdyn oikein hyvin itsekseni ja keksin itseni kanssa kaikkea hupia. No niin. Eipäs nyt aleta siellä. Istuin siis tässä sängyn reunalla ja puhuin kameralle. En harjoitellut kiitospuhetta tuelvasta Finlandia-palkinnosta, vaan ihan pokkana sanoin kameralle väkinäisesti hymyillen päivää, kolme viisikymmentä, kiitos, näkemiin, vai niin, ja kiitos samoin.

En tee sitä enää ikinä. En ole eläessäni järkyttynyt niin kovin. En todellakaan ole mikään palveluammattilaisten ruusu.

maanantaina, tammikuuta 05, 2009

Mustat silmät ja mitätön ahteri

Jumankauta, että mää säikähin aamulla, kun kattoin peiliin. Kattoin kyllä tarkemmin vasta töissä. Onneksi. Olen ihan tietämättä ihmisten ilimoilla kulkenu silmät syvissä montuissa. Ja niihin monttuihin kulkee hirveitä juonteita. Luometkin lurpattaa. On niin mustat ympäryksetkin näillä silimillä kuin turpaan olisin saanu. Olen minä kyllä turpaan joskus saanutkin, mutta siitä on ainakin kakskytäviis vuotta. Että nämä silmät on kyllä ihan ite tekemät. Eikä näillä paljon tätä tietokoneen näyttöäkään katella. Valkuaisiakin kirvelee ja siltä ne näyttääkin. Ihan punaiset on.

Jos ihan turhamaiseksi alkaisin, niin kai tässä pitäisi kirkumaan ruveta. Jotain hyvää pitäisi tässä itestään varmaan keksiä, etten ihan hyperventiloimaan rupea. No, perse on kyllä pieni, mutta mitään muuta pientä ei sitten olekaan. Että ei se pieni persekään sitä kesää tee, jos kaikki muu on suurta. Melko naurettavalta näyttää sen kaiken runsauden keskellä tämä mitätön ahteri. Onneksi sitä ei ite näe, jos ei varta vasten peilistä peräänsä kahtele.

torstaina, tammikuuta 01, 2009

Uusi huone

Hyvää uutta vuotta teille, rakkaat ja uskolliset lukijani, ja kiitokset toivotuksista. Ehkä on syytä selitellä taas tekemättä jättämisiä näin heti vuoden aluksi. Olen julmasti laiminlyönyt niin omaani kuin muidenkin blogeja. Mutta kohta työpaineet ehkä helpottavat ja sitten on taas aikaa enemmän.

Joulunajan vapaat käytin remontoimiseen. Lapset saivat omat läppärit ja vihdoin tämä kaksi metriä kertaa satakuuskytäsenttiä pieni tietokonehuone on kokonaan minun. MINUN. Tein mitä halusin ja änkäsin tänne sängyn. Jouduin kylläkin pistämään koko vuoteen ensin palasiksi ja kokoamaan sen tähän paikoilleen, ei se muuten tänne mahtunut. Nyt tämä näyttää lähinnä piikatyttösen aittahuoneelta, mutta sehän sopii kuvaan. Kirjahylly lähti, samoin kirjatkin ja jäljelle jäi vain pari tietopuolen opusta. Kaikkein joutavimmat kirjat pakkasin vintille, missä ne kaiketi homehtuvat. Mutta niinhän kirjoille monesti käy jo ihan sisältönsäkin puolesta. Loput kirjat, joiden kanssa minulla on jonkinlainen sairaalloinen side, änkesin tuonne käytävän kirjahyllyyn. Nyt niitä on siinä paikoin kolmessa rivissä pystyssä ja poikittain. Tosi fengshuita.

Joka tapauksessa aloitan uuden vuoteni nukkumalla uudessa vuoteessani. Täällä ei kukaan herätä minua jatkuvasti kuorsaamalla tai kävelemällä ylitseni, potkimalla tai piereskelemällä niin että haju tulee uniin ja unikuvat ovat sen mukaisia. Siis paskaunia.











Kuvissa koppi ennen ja jälkeen.

Eilen oli jo yksi inventaario, jossa hurahti 11 tuntia. Ehdin hyvin iltasella kuitenkin nollata itseni vetämällä valkkaria pään täyteen ja sammumaan uuteen huoneeseeni rakettien vielä vienosti paukkuessa. Huomenna on vielä yksi inventaario ja päivästä tulee arviolta neljätoistatuntinen. Lisäksi homma jatkuu lauantaiaamuna, mikäli perjantain tunnit eivät riitä.

maanantaina, joulukuuta 22, 2008

Jouluntoivotukset




















Kerta kaikkiaan mitään sanottavaa ei ole ollut aikoihin. Eikä sitä näköjään tule, vaikka kuumeisesti olenkin odotellut. Aamujunassa kirjoitan muistiin tulevan päivän työt ja iltajunassa luen lukematta jääneet työsähköpostit tulostettuina ja lähettelen tekstiviestejä päivällä unohdetuista asioista. Ei tässä paljon päivänpolttavia asioita tule ajateltua. Olisipa joulu jo ohi, ja siinä samassa rytäkässä myös alennusmyynnit ja inventaariot. Tavallinen arki olisi juhlaa tämän jouluhumun keskellä. Tuo täytyykin muistaa ensimmäisenä tylsänä helmikuisena hetkenä.

sunnuntaina, joulukuuta 14, 2008

Valtavan henkisen jäävuoren huippuja





Valokuvatorstain 112. haaste: "Toisinaan minä inhoan sanoja. Ne ovat valtavan henkisen jäävuoren huippuja ja nythän me kaikki jo tiedämme miten Titanicin kävi. Pikimusta kuilu avautuu sen välillä mitä on olemassa ja mitä sanat yrittävät kuvata. Kaikki ilmiöt yksinkertaistetaan, ne naulataan sanoilla kiinni ja niistä tulee mustavalkoisia, ehdottomia."

Katkelma on Emma Juslinin romaanista Frida ja Frida (Teos 2008, alk. Frida och Frida, suomentaja Jaana Nikula).

(Kuva on tällä kertaa tyttäreni ottama.)

tiistaina, joulukuuta 02, 2008

Minä olen makeinen

Aamuviiden juna on siitä omituinen, että sen matkustajista osa on menossa töihin, osa tulossa töistä ja osa taas on tulossa jostain pilvien takaa. Pyrin junassa aina menemään mahdollisimman yksinäiseen nurkkaan. Yleensä saankin istua aivan rauhassa. Joskus olen kyllä miettinyt sitäkin, että milläköhän perusteella ihmiset näyttävät karttavan minua aamuisin. Enhän minä nyt voi niin tylyn näköinen olla, enkä edes haise pahalle.

No tänä aamuna tummaihoinen mieshenkilö Finland-lippiksessään hoippuroi siihen eteeni, osoitti tummalla sormellaan tyhjää paikkaa vierelläni ja kysyi:
- Saako... tähän... istu? mies kysyy ääni sopertaen. Jokaisen sanan välillä on kymmenen sekunnin tauko.
Minä muljautin silmiäni kerran ympäri. Herranjestas. Missä maailmassa tuo oikein elää, ajattelen kuin pöyhkeä rouva. Tässä mitään rasisteja olla, saatana.
- Senkus istut.
Mies rojahtaa alas, sen luomet roikkuvat puolittain punaisten silmävalkuaisten päällä ja se nojaa huokaisten penkkiin. Se on vankasti aineissa, koska ei haise lainkaan viinalle, mutta on ihan pihalla. Minäkin huokaisen, kaappaan käsilaukkuni tiukemmin syliini ja yritän nukkua. Mies alkaa räplätä kännykkäänsä. Kohta afrikkalaiset sulosävelet tärähtävät ilmoille ja minä luulen että sen puhelin soi. Mutta mies ei vastaa. Musiikki jatkuu vain ja ehdin jo visioida tummaihoisia naisia rinnat paljaana tanssimassa nuotion ympärillä, kun mies yhtäkkiä kääntyy minuun päin ja nostaa sormensa ylös. Se on niin aineissa, että sormi jää jotain kahdeksi minuutiksi ylös eikä mies saa sanotuksi mitään. What? Siinä se istuu sormi pystyssä ja tuijottaa niillä päihtyneillä silmillään ja ripset kiharalla. Sitten sen tummat ja paksut huulet aukeavat vähitellen, sulkeutuvat ja aukeavat uudestaan, monta kertaa. Just niin kuin kala kuivalla maalla se saa sanottua:

- Minä ................................olen............................
..........................makeinen.

- Anteeksi mikä? Kysyn vaikka ajattelen että whatever. Ole mikä haluat. Ei se välttämättä sano niin, kunhan sopertaa ja nielaisee kirjaimia kuivaan suuhunsa. Sitten sen sormi nousee ylemmäksi ja se sanoo ponnekkaammin:
- Kenialainen.
- Ai jaa. Okei.
- Tiedätkö... sinä... Kenia?
- Joo.
- Paljon ongelma.
- Joo.

Mies on tyytyväinen ja torkahtaa hetkeksi. Sitten se taas aivan yllättäen herää ja nostaa sormensa.
- Täällä on... paljon... somalia.
- Joo.
Mies nojaa taaksepäin. Kerää voimia ja sanoo:
- Paskoja.
- Okei.

Alan katsella ulos ja toivon että somalivastainen mies nukahtaa. Mutta ei se nukahda. Se alkaa udella missä asun ja missä olen töissä. Sitten se pyytää puhelinnumeroani ja kutsuu Keniaan lomalle. Sanon että joo. Totta kai.

lauantaina, marraskuuta 29, 2008

Kuravettä päälle

En osaa enää nukkua. Heräsin ennen seitsemää, vein koirat pihalle ja huomasin, miten meidän oja taas tulvi yli äyreittensä. Vesi ylsi jo jo lähelle taloa ja naapurin sokkelikin alkoi olla vaarassa. Otin taloyhtiön uppopumpun ja lähdin vetämään sitä letkut perässäni tulva-alueelle. Missään ei ollut enää edes sopivaa saareketta jatkojohtokelalle, koska koko tienoo oli veden vallassa. Tein kelalle puulavasta lautan, laitoin sen kellumaan vetten päälle ja nakkasin uppopumpun ojaan. Letku irtosi, joten jouduin noukkimaan pumpun sieltä ojasta yltä päältä märkänä. Liitin letkun uudestaan kiinni, väänsin kirstintä ruuvimeisselillä oikein kovasti kohmeisilla käsilläni ja nakkasin pumpun ojaan. Letku irtosi uudestaan. Siellä minä kahlasin ojassa reisiä myöten ja haroin pumppua kätösiini, luiskahdin vähän ja olin selkää myöten kuravedessä (huomatkaa, että en tajunnut vetää sitä perkeleen pumppua sähköjohdosta ylös). Mutta ei se mitään. Sain pumpusta otteeen ja pääsin itsekin jotenkin sieltä liejun seasta pois. Kuivasin käteni ja väänsin taas letkun kiinni. Asetin pumpun varovasti veden pinnalle ja heitin rukouksen pintavesien jumalille. Ne kuulivat sen kaiketi. Pumppu vajosi pulpahdellen syvälle ja letku pysyi kiinni. Sen jälkeen tallustin urheasti tulvavedessä sähköjohto käsissäni ja tökkäsin töpselin lämmittimen tolppaan lausuen samalla rukouksen sähköjumalille. Nekin kuulivat. Olin hengissä ja siitä niin kiitollinen, että hain lapion ja aloin tehdä vedelle pieniä puroja, jotta pihasta pääsisi nopeammin kuivin jaloin pois. Uppouduin niin lapioimiseen ja veden virtausten seuraamiseen, että kun tulin sisälle hiestä märkänä, kello oli jo yksitoista. Niin se aika rientää kun on mielekästä tekemästä, minä vaan sanon. Eikä se haittaa, että koko työ oli yhtä tyhjän kanssa.

Eräs tienasukas sitä touhuani aikansa sivusta seurattuaan oli soittanut lopulta palokunnan paikalle imemään sen vesimassan pois. Palomiehet olivat jälleen ahkeria ja ystävällisiä ja ihania. Jättivät oman pumppunsakin lainaksi. Saadaan pitää sitä täällä yön yli.

Tämä kyseisen ongelmaojan rumpu on vähän aikaa sitten puhaltamalla putsattu, jotta siihen saataisiin parempi veto. Kaivoon tuleekin vettä kuin koskesta, mutta näin suuriin vesimääriin sitä ei ole mitoitettu. Tuolta ylärinteestä on hakattu metsää hehtaarikaupalla ja sinne on tehty uusia vesiuomia, eikä kenellekään siellä ole tullut mieleen, että se kaikki sadevesi joka aiemmin on imeytynyt puiden juurin ja josta osa on oksien kautta haihtunut, tunkee nyt tänne meidän pihoillemme. Kaiken lisäksi nykyään sataa aina ja nyt nuo valtavat lumimäärätkin sulivat pois parissa päivässä.

Kunnan miehet ovat käyneet täällä pällistelemässä ja ovat sitä mieltä, että metsän omistajat ovat vastuussa ja ovat toimillaan aiheuttaneet meille kohtuutonta haittaa, mutta samaan syssyyn ne sanoivat, etteivät tunne yhtään tapausta, jossa syyllinen olisi suostunut maksamaan edes osan uusien ja isompien rumpujen vaihdosta. Niinpä me nyt sitten touhuamme täällä kukin vuorollamme uppopumpun kanssa ja tähän väsyneenä maksamme lopulta muiden ihmisten meidän pihan kautta johtamien pintavesien uudelleenjärjestelyistä. Suorastaan vituttaa. Metsän omistaa nimittäin eräs Suomen aatelissuku. Alapa niiden kanssa sitten käydä oikeutta.

Ja kun tähän lisätään se naapurin hiippailija, joka on edelleen kaikkien pintavesiasiantuntijalausuntojenkin jälkeen sitä mieltä, että tämä kaikki on meidän syytä, myös hänen pihansa märkyys, alan olla aika kurkkuani myöten täynnä sadetta, kuravettä ja pelkästään omaa napaansa ajattelevia ihmisiä.

perjantaina, marraskuuta 28, 2008

Kadonneen lonkeron helvetin pitkä arvoitus

Noh, eilen kun tulin töistä kotiin, huomasin, että pitkäksi aikaa juomatta jäänyt neljän tölkin lonkeropakkini oli kadonnut jääkaapista. En mitenkään sitä erityisemmin kaivannut, jääkaappi vain oli niin tyhjä, että lonkeroiden katoamisen huomasi hirvittävällä tavalla.

Kolo jääkaapissa pistää siis ikävästi silmään. Pähkäilen, että lonkerot on siirretty kylmiön lattialle ja peuhaan sitäkin vähän aikaa perse pystyssä. Ei näy lonkeroita, ei näy, joten siirryn esikoisen huoneeseen suoraa päätä ja alan syyttää lonkerorosmoksi. Esikoinen vetää pultit. Minä syytän, käsken lopettaa valehtelun just nyt siihen paikkaan, ja esikoinen suuttuu koko ajan enemmän. Lopulta se karjuu naama punaisena, ettei ole niihin vittu koskenutkaan. Menen uudestaan jääkaapille, josko ne juomat olisivat tulleet takaisin. Eivät ole. Palaan esikoisen luokse ja käsken tunnustamaan. Esikoisella ei ole enää ääntä. Sen huuto on pelkkää naurettavaa kähinää, mutta tarpeeksi vakuuttavaa. Sanon sitten, että ymmärtääkö nuori herra syyn lankeavan nyt kuopuksen niskaan (koska keskimmäinen lapsukainen ei ikäpäivänä niitä lonkkuja kähveltäisi). Nuori herra ymmärtää, eikä todellakaan vittu suostu ottamaan syytä niskoilleen.

Siirryn sitten syyttämään kuopusta, joka pelaa huoneessaan kaverinsa kanssa pleikkaa. Ilmeestä päätellen kuopus pitää minua täysin tärähtäneenä.
- Miks mä ne muka veisin? Silmät suurellaan se siinä hymyilee hurmaavasti eikä ymmärrä yhtään, mihin ne lonkerot ovat sieltä jääkaapista menneet.

Alan epäillä koiria. Molemmilla heiluu hännät, kun kysyn, että oletteko alkaneet ryypätä, mutta kumpikaan ei tunnusta. Etsin lonkeroita silti meidän sängystä ja sängyn altakin - eihän sitä koskaan tiedä. Mutta juomat ovat kadonneet. Minun on pakko kysyä vielä tyttäreltäkin, varmuuden vuoksi, mutta tytär ei hätkähdä ja vastaa rauhallisesti, että en äiti, en minä tee sellaista. En kyllä tosissani epäilekään.

Olen aivan pihalla. Käyn vielä syyttämässä esikoista, joka on lähdössä seuraavana päivänä lukiolaisten risteilylle, jotta josko olisi kuitenkin pohjia ajatellut meikäläisen lonkeroista ottaa. Vaan ei. Se käskee mun koettaa nyt tajuta, ettei se ole niitä ottanut.

Kuopuksen kaveri kiittää ja lähtee. Se tekee niin aina. Kiitos ja moikka, se sanoo. Aivan ihastuttava poika. Liki samalla oven avauksella myös kuopus tullaan hakemaan lätkämatsiinsa. Päähäni ei sen jälkeen mahdu mitkään muut kuin kadonneet lonkerot. Jotenkin hölmönä alan etsiä niitä kaikista kaapeista, kirjahyllystä, uunista, vessasta ja saunasta. Käyn vielä esikoisen huoneessakin penkomassa. Esikoinen hähättää vahingoniloisena. Sitten vedän palttoon päälle, otan taskulampun ja lähden ulos. Kierrän talon kulmalle, näen jalanjäljet siellä missä itse en ole käynyt ja seuraan niitä. Ne johtavat autotallin taakse. Sieltä pääsee myös vintille. Tutkin koko ullakon, ulkovaraston ja palaan samoja jälkiä takaisin. Matkalla huomaan vanhoissa ostoskärryissä muutaman tyhjän viinipullon laatikossa, ne ovat siellä omilta jäljiltäni. Nostan laatikkoa ja kas, kaksi lonkeroahan ne siinä revityssä muovikääreessä vielä.

Kuopus.

Esikoiseni on niin patalaiska, että se ei ikinä lähtisi hankeen tarpomaan ja lonkeroita piilottelemaan. Korkeintaan laittaisi sänkynsä alle, jos sitäkään. Tulen saaliini kanssa sisälle kuin metsältä palannut luolanainen. Tutkin kuopuksen huoneen, luen sen kännykän viestit ja siirryn lukemaan nassikan mesen lokit myös. Jaaha. Viime viikolla esikoiselta kadonneet tupakatkin löytyvät ihan vahingossa. Siellä mesessään kuopus retostelee, miten sillä on 28 punasta lämää. Joku haluaisi niitä myös ostaa. Eräs kuudesluokkalainen tyttö käskee suutuspäissään kuopusta haistamaan pikkuisen kyrpänsä. Joku toinen 12 v. tyttö kehuu kuopustani söpöksi ja uhkaa raiskata sen joku päivä. Kuopus on suunnitelmaan suostuvainen.

Joudun odottamaan puoli kymmeneen asti, että kuopus tulee pelistä kotiin. Näinä joulun alusaikoina menen kahdeksan aikaan maate ja herään neljältä. Nyt odotan ja odotan. Yhtäkkiä tajuan soittaa meiltä lähteneen kaverin äidille, ja kerron mitä täällä on tapahtunut. Eihän sitä koskaan tiedä, josko ne kaksi lonkeroa olisivat lähteneet kaverin matkaan. Molemmilla pojilla on kutsu erään tytön läksiäisiin, eli tiedossa on perjantai-illan huumaa 11-vuotiaiden tapaan. As if. Mitä me 11-vuotiaiden maailmasta tiedämme? Kaverin äiti on kauhuissaan ja kiittää soitosta. Se laittaa tekstiviestin myöhemmin, ettei lonkeroita ole niiltä ainakaan vielä löytynyt.

Kuulustelen odotellessani tytärtä terveystiedon kokeisiin. Kuopus tulee kotiin, on hävinnyt pelin 4-3. Vika oli kuulemma siinä puusilmässä. Aloitan sitten ihan suoraan, että nyt on meidän jätkä mokannut ja pahasti. En anna yhtään periksi, mutta kuopus ei tunnusta. Se alkaa itkeä ja syyttää isoveljeään. Sinäpä olet reilu veli, minä sanon. Esikoinen kuulee kuopuksen syytöksen ja käskee sen olemaan viimeinen kerta, kun syyttää sitä omista touhuistaan. Se kertoo myös, että olemme lukeneet mesen lokitiedot ja tiedämme kaikenlaista. Kuopus suuttuu ja lyö nyrkillä tietokonetta, juoksee huoneeseensa ja alkaa parkua. Siellä se huutaa, että haastaa meidät oikeuteen yksityisyydensuojan rikkomisesta.

Noin puoli yksitoista kuopus vihdoin tunnustaa sanomalla no ehkä. Keskustelen asiasta pojan kanssa puolisen tuntia, annan kotiarestia ensi viikon sunnuntaihin ja bonuksena nettikiellon vähäksi aikaa. Kuopus räjähtää itkuun ja huutaa, ettei sillä ole enää elämää. Laitan sille iltapalan ja patistan pikaiseen suihkuun vähän jäähdyttelemään. Sanon että kyllä sillä elämä on, mutta se tulee olemaan tästä lähtien vähän erilaista. Puoli kaksitoista pääsemme nukkumaan. Kuopus tulee vähäksi aikaa viereeni, mutta menee sitten huoneeseensa nyyhkimään. Ai niin, isäntä on koko tämän ajan Ruotsissa eikä jouda puhelimeen. Sieltä tulee lyhyitä tekstiviestejä.

Aamulla annan koirille vahingossa kahdesti ruokaa. Ne eivät pane vastaan, mutta Mac kääntyy ennen toisen satsinsa aloittamista katsomaan minua hieman huolissaan. Silloin vasta tajuan. Puoli kuudelta käyn sanomassa esikoiselle, että on kiltisti risteilyllä eikä hukkaa tavaroitaan eikä itseään. Silitän myös kuopuksen päätä, pussaan otsalle ja toivotan mukavaa päivää. Käsken sitäkin olemaan kiltisti. Se ei edes herää. Tyttären luokse en pääse, sillä se pitää ovensa lukossa, koska ei pidä siitä, että koirat käyvät yöllä nuuskimassa sen tavaroita. Suljen kotioven kauhun vallassa. Soitan töistä kotiin puoli kahdeksan ja kyselen kuulumisia. Tytär sanoo, että kaikki toistaiseksi okei. Puolen tunnin päästä alan saada kuopukselta tekstiviestejä siitä, miten olen pilannut sen elämän ja suhteet kaikkin ihmisiin. Vastaan sille, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Katkeria tekstiviestejä tulee silti tasaiseen tahtiin parin tunnin ajan. Sitten kuopus väittää, että kaverikin pääsee niihin bileisiin ja että niihin on ihan pakko mennä. Lopulta olen niin kiinni asiakkaissa, että käsken kuopuksen odottamaan tämän asian selvittämistä siihen asti, kunnes tulen töistä.

Olen yksin kassalla, kun yhtä aikaa soi sekä kaupan puhelin että oma kännykkäni. Vastaan molempiin, että pieni hetki, ja rahastan sen jälkeen pari asiakasta. Toinen asiakas kiittää hyvästä palvelusta ja käskee olemaan kiltisti, koska tontut kurkkivat ovella ja ovat kovia kantelemaan. Yritän väkisin jotakin hymyntapaista ja se menee läpi. Otan sitten kaupan puhelimen käteeni ja vastaan siihen. Langan päässä on Ilta-Sanomien toimittaja, joka kyselee loistopokkarin hintaa. Sanon mikä sen hinta on sen kummempia ajattelematta ja siirryn kiireesti toiseen puhelimeen. Siellä on kuopuksen opettaja. Jälleen tulee uusi asiakas ja minun on sanottava opettajalle, etten ehdi puhua. Opettaja loukkaantuu. Kiitos. Sanon, että soitan heti kun pystyn. Opettaja alkaa paasata omasta vapaa-ajastaan. Sanon uudestaan, että en todellakaan nyt pysty puhumaan ja suljen puhelimen.

Yritän päästä lähtemään töistä jo puoli yksi, mutta en töiltä ehdi vielä junaan. Seuraava juna menee tunnin päästä. Toinen työntekijä viipyy lounaallaan reippaasti yli sallitun ajan ja niinpä myöhästyn myös puoli kahden junasta. Pääsen vihdoin lähtemään puoli kolme, mutta olen niin vihainen, etten pysty vielä soittamaan opettajalle takaisin. Odotan siihen asti, kunnes olen kotipihassa. Opettaja aloittaa tönimisestä. Se on soittanut viime aikoina niin pienistä asioista, (poika oli kaksi metriä yli koulun alueen, meni välitunnilta pukukoppiin ennen kellon soittoa yms.) ja laitan tämänkin soiton samaan hysteriasarjaan. Sanon, että tässä on vähän isompiakin asioita. Tönitylle kun ei ollut käynyt kuinkaan ja sitä paitsi kyseessä oli ihan yhteisvoimin vastapuolen kanssa suoritettu töniminen. En vähättele tönimisen vakavuutta. Se ei vain juuri nyt tuntunut asialliselta. Saan kilarit ja kerron opettajalle, etten todellakaan ilkeyksissäni sulkenut puhelinta aikaisemmin. Sanon, etten voi sulkea kaupan ovia siksi aikaa, kun rouva puhuu. Pääsemme asiasta aika äkkiä yhteisymmärrykseen. Sitten pudotan lonkeropommin opettajan korvaan ja kerron kuopuksen kotiarestista. Opettaja on kamalan mielissään. Vihdoinkin saatte rajat sille pojalle. Vai niin. Meidän pojalla on kyllä aina ollut rajat. Se ei vain ole niitä aiemmin rikkonut.

Kuopus on saman kaverinsa kanssa taas huoneessaan. Olen antanut siihen luvan. Pidän puhuttelun molemmille. Korostan, että ovat vielä lapsia eivätkä pysty mitenkään leikkimään vanhempaa kuin ovat, siitä seuraa aina vaikeuksia. Molemmat nyökyttelevät. Yhtäkkiä muistan, että kaksi lonkeroa on vielä hukassa. Tiedustelen niiden perään. Kuopus saa kakistettua jotakin niiden myymisestä. En edes tajua asian vakavuutta heti. Kaveri ehtii lähteä, sen isä tulee hakemaan ja vaihdan miehen kanssa pihalla pari sanaa. Sanon, että vaikka kaveri väittää mitä, meidän kuopus ei niihin bileisiin lähde.

Alan selvittää, kenelle lonkerot on myyty ja missä. Koululla se on ne myynyt, joku seiskaluokkalainen se ostaja varmaan oli, he-he-he... ööö Hesro se kai oli. Oli kuullut jostakin, että kuopuksella oli lonkeroa repussa ja tullut kysymään... Jaaha. Pyörittelen tätä myyntitapahtumaa mielessäni hetken samalla kun laitan ruokaa, sitten totean koko jutun palturiksi. Sehän on aivan älytön. Sanon, että jos lonkerot on myyty, se on rikollista toimintaa. Ja kysyn, entäpä jos sille lapselle sattuu jotakin kännipäissään. Kerron, että sen lapsen vanhemmat voivat kysellä, mistä lonkerot on saatu ja kuopukselle rapsahtaa siitä sitten rikossyyte. Poika alkaa itkeä. Siitä ei tule loppua ollenkaan. Lopulta se sulkeutuu vessaan. Se on siellä vartin verran, kun menen sanomaan, että nyt pois sieltä ja syömään. Kuopus avaa lukon, minä avaan oven. Siellä se istuu lattialla ja on valmis tunnustamaan.
- Mä join siitä toisesta vähän. Se oli niin pahaa, että kaadoin maahan.
- Se oli siis niin pahaa, että avasit sen toisenkin tölkin ja kaadoit maahan?
- Nii.
Just joo. Minä en usko enää mitään. Sanon, että nyt lähdetään katsomaan sitä paikkaa, minne ne lonkerot on niin sanotusti kaadettu. Taskulampun kanssa kuljemme koulun pihan läpi puron varteen, mistä todellakin löytyy kaksi tyhjää lonkerotölkkiä.
- Ja ihan itseksesi tulit tänne koulun jälkeen lonkeroita juomaan? minä kysyn.
- Niin.
Se oli sikäli outoa, että kaveri oli tullut meille suoraan koulun jälkeen, mutta kuopus oli tarinan mukaan käynyt ihan yksin sitä ennen maistelemassa vähän lonkkua. No ei ihan mene läpi. Ajelen mietteissäni kauppaan, jätän kuopuksen ihan ilkeyttäni autoon ja lukitsen ovet. Kun tulen ostoskassien kanssa takaisin, automme varashälytin ujeltaa kammottavalla tavalla ja kuopus istuu naama punaisena kyydissä. Hupsista. Se on kuulemma vain aivastanut.

maanantaina, marraskuuta 24, 2008

Okei

Hitto kun ei hetken rauhaa saa. Kuopus on treeneissä ja laihoja tyttöjä tulee jostakin liukuhihnalta vonkaamaan sen perään. En tajua. Siinä minä makaan puolikuolleena työpäivän ja lumitöiden jälkeen televisiota katsomassa, ja kun oveen vienosti koputetaan, kampean itseni sohvalta ylös avaamaan oven. No eikö siellä ole kaksi niin ohutta tyttöä, että hyvä kun silimä erottaa. Niillä on punaiset nenät ja kylmettyneet sormet. Toisiinsa nojaavat ja kihertävät, jotenkin saavat kysyttyä, että "onks A. kotona?". Sanon että se on treeneissä. Ne sanovat "okei", ikään kuin kyse olisi ollut jostakin neuvottelun tuloksesta.

No eikö jumankauta kolmen minuutin päästä justiinsa kun olen saanut ahterini takaisin alas, niin oveen koputeta taas. "Onks A?", siellä kysyy kaksi paleltuneen näköistä tyttöä. Déjàvu.
- No ei, kun se on treeneissä.
- Okei, nämäkin sanovat samaan hyväksyvään neuvottelusävyyn.
Siis nämä ovat ehkä eri tyttöjä, mutta ne puhuvat samalla tavalla. Samasta muotistakin ovat kuin edelliset, mutta kuitenkin erit. Yhtä punaiset nenät ja sormet niilläkin on. Näiden neitien reidet ovat kapeammat kuin meikäläisen käsivarret (huom. ovat kyllä aika tuhdit). Jotenkin näyttää siltä kuin niiden pillifarkut hohkaisivat pakkasta - taivas! kauankohan nuo säilyvät edes hengissä. Eipä taida olla pelkoa liikakansoituksesta enää näillä leveysasteilla. Kyllä jos nuo kylmettyneet luurangot jotakin sikiävät, niin jääpuikkoja.

No ei siinä vielä mitään. Kun ehdin takaisin sohvalle, oveen koputetaan jonkin ajan kuluttua uudestaan ja tällä kertaa ne luurangon tyttölapset ovat monistuneet neljäksi! Ehkä ne ovat oikeasti ulkoavarauudesta ja tämä on jokin juoni saada minut pysymään poissa sohvalta. Eikö niillä ulkoavaruudessa ole sohvia? (<- kateuskortti). Siinä ne riukujalat tillittävät ripset huurussa ja kyselevät kuopuksen perään. Minun tekee mieli kysyä jo jotain, niin kuin esmes "hä?", mutta kun en ole ihan varma, ovatko nämä nyt samoja vai erejä, sanon hyvin hitaasti ja ehkä jo hieman kulmakarvojani kohottaen, että
- Eeei, A. o n t r e e n e i s s ä.
- Okei, ne sanovat. Okei. No okei okei. Kaiken varalta jäiset neidot jäävät kuitenkin pihalle, jos vaikka menisin sohvalle, niin voisivat taas koputtaa. Katson ikkunasta, kun ne heittelevät lumipalloja luisilla sormillaan ja paletuvat entisestään.

Jos niitä vielä lappaa tulemaan, niin pakotan ne syömään, kaivan vanttuut jostakin neitokaisten sormiluiden ympärille ja passitan takaisin alukselle.

maanantaina, marraskuuta 17, 2008

En haluaisi valittaa, mutta...

Valitan. Nyt ei mene kovin hyvin. Olen ollut aivan paska ämmä jo pari viikkoa. Osan voi pistää pitkittyneen pemssin piikkiin. Ajattelin jo, että nyt se menopaussi alkaa ja minusta tulee mies. Parta rehottaa ja munat kasvaa. Turposin, turposin ja turposin niin paljon, että melkein posahdin, mutta sitten eräänä päivänä näytinkin laihtuneen jotain kymmenen kiloa ja kaikki oli ohi. Mutta sekös muka lohdutti. Pyh. Amalgaamit lohkeilee, otsa kurtistuu ja hartiat jähmettyy. Hymyilemään en enää pysty, tuskin puhumaankaan, koska takahampaat eivät enää irtoa toisistaan. Voisin murskata niillä pieniä kiviä kilokaupalla.

En saa millään kiinni niitä kahta kuukautta, jotka olin töistä poissa. Olen jatkuvasti hommista jäljessä enkä saa entisiä töitä alta pois, kun uusia on jo lavakaupalla oven edessä tai sähköpostissa sitä ja tätä tehtävänantoa. Jatkuva vajaamiehitys ei juurikaan asiaa paranna. Sen tuhannen työtä tekemättä, vaikka kuinka aikaisin niitä lähtisin selvittämään ja vaikka kuinka myöhään niitä tekisin. Yritin koko viime viikon ja yritin tänäänkin. Sormenpäät ovat haavoilla eikä mikään pysy näpeissä. Voimat loppuvat kesken ja selkä alkaa iltapäivästä ilkeästi muljahdella. Herätys on jouluun asti viimeistään puoli viideltä ja valveilla pitäisi pysyä iltaan asti. Kittasin juuri puoli litraa kahvia, etten kuukahda ennen aikojani ja herää sitten puolilta öin pyörimään ja kyttäämään kelloa, että milloin se tulee neljä, eikä unta enää kannata edes yrittää.

Että jos minusta ei vähään aikaan mitään kuulu, niin yritän kiskoa takahampaita irti toisistaan, hakkaan kaulimella hartioitani, vedän joitain nappeja ja teen sen jälkeen jotain zeniä. Voi mennä hetki.

torstaina, marraskuuta 13, 2008

Sunnuntaisin syömättä klo 12-18

No niin. Kyllähän se on selvää, että järkipuheesta huolimatta (heh) rahamiehet saavat kauppojen ympärivuotisten sunnuntaiaukiolojen kanssa tahtonsa läpi ja pienet myyjättäret siellä PAM:n päämajassa niiaavat nätisti niin kuin aina. Se ei ole yllätys. Mutta se on, että työstään vieraantuneet liiton johtajattaret vaativat kauppojen sunnuntaiaukioloiksi kello 12-18.

En tiedä tajuaako tätä kukaan, mutta ihan kokemuksesta voin sanoa, että vähänkin pienemmissä kaupoissa tuon ku(u)situntisen työajan hoitaa tasan yksi ihminen kusematta ja syömättä. Se on sillä tavalla, ettei se omistaja- ja johtajataho kyllä usealle myyjälle sunnuntaipalkkaa maksa. Pitempi sunnuntaiaukiolo takaisikin edes kaverin päästämään toisen tauolle inhimillisen ajan puitteissa.

Kyllä minulla jo sielusta ottaa, kun johtaja käskee, että yksi ihminen sitten sunnuntaisin pienemmässä puljussa riittää. Minusta se on ihan törkeää hyväksikäyttöä, mutta tällainen on jo käytäntö kaikissa erikoisliikkeissä niissä ostareissa, jotka kesäsunnuntaisin ovat avoinna vain klo 12-18. Jotkut myyjät kehtaavat kuulemma ajaa asiakkaat ulos ja sanoa, että nyt on tauon paikka ja on pakko päästä pissalle. Ihan jokaiselta nuorelta myyjältä se ei kyllä luonnistu, varsinkaan kun yksikään asiakas ei sellaisesta ulosajopalvelusta ole kovinkaan ilahtunut.

Alkoi niin hirvittää omien työntekijöitteni puolesta, että panin PAMiin viestiä, josko kävisivät itsekin joskus sunnuntaisin töissä tekemässä kenttätutkimusta ja katselemassa jalat ristissä kassalla työskenteleviä myyjiä. PAM kun on kokonaan unohtanut hoitaa järjestönsä jäsenille lainmukaiset tauot. Ehdoissa on vain suositus siitä, että tauolle olisi päästävä kohtuullisessa ajassa. Voin taata, että kohtuullinen aika kasvaa työnantajalla kovin pitkäksi, kun siitä joutuu jotain maksamaan.

Katsotaan nyt, vastaavatko sieltä PAMista mitään. Jos eivät vastaa, niin ehkä otan yhteyttä myös Kaupan liittoon. Jos sieltäkään eivät vastaa, niin ehkä tämä rouva ottaa yhteyttä johonkin järkevään toimittajaan, joka pystyy ajattelemaan jotain muutakin kuin rahaa. Toivottavasti jostain vielä sellainen löytyy.