Kerrankin uskosta

Enpä tiedä miten niin onkin hiipunut tämä verkkoelämä. Vaan enpä ole ainoa. Blogitkaan eivät enää Tietoviikon mukaan lisäänny entiseen tahtiin, vaikkakin yllättävän paljon vaikutusta niillä on ihmisen oikeaan elämään. Luin eilen, että masentunut mies hirtti itsensä nettikameran nähden, mukavien virtuaaliystäviensä kannustamana. Tosin kuka sitä todesta ymmärtää ottaa ihmisen tuskaa. Leikinlaskua ei kai sen pidemmälle enää viedä. Huumorintajulla on kuitenkin rajansa.

Eilen tuli katseltua telkkaria yömyöhään asti, ellei peräti aamutunneille. Joltakin kanavalta tuli tohtori House vissiin kahden maissa, vai meninköhän kellosta sekaisin. Oli joka tapauksessa nollausilta. Toissapäivänä oli tentti ja ennen uutta rupeamaa lupasin itselleni yhden päivän ilman hampaiden kiristelyä. Imuroinkin oikein ja luuttusin vähän.

Katsoin myös Mel Gibsonin ohjaaman Jeesus-elokuvan pääsiäisen kunniaksi. Minusta se ei nyt varsinaisesti ollut juonielokuva eikä todellakaan mikään syväluotaus raamutullisten henkilöhahmojen persooniin, vaan silkka opetusohjelma, jonka tarkoituksena oli havainnollistaa erilaisia turpaanvetämisen tapoja, kuten perinteistä hakkaamista ja potkimista, sekä kunnon koukkupäisen sarjaraipan sivallusta, niin että veriset ihonriekaleet vaan lentelivät. Henkeä haukkoen sitä piti katsella, että kuinka paljon ihminen voi oikein rääkkiä kestää. Se oli sairasta. Kun olin valmis kääntämään pään pois, Jeesuskin käännettiin ja sitten hakattiin toiseltakin puolelta.

Siinä vaiheessa tajusin, että elokuva oli tehty juuri minunlaisille kusipäille. Meidän aikamme pahvisille ihmisille. Gibsonia voi haukkua ja elokuvan ohuutta elitistit ivailla, mutta minä sain elokuvasta herätyksen. Miten hyvin nykyaikainen pahvipää osaa eläytyä Raamattuun? No, tarinan mukaan Jeesustahan vähän hakattiin ja ruoskittiin, pantiin orjantappuroita päähän, ja sen jälkeen Jeesus kasvot valaistuneena raahasi riutuen ristinsä Golgatalle. Mitä se meille väkivallan turruttamille ihmisille oikeasti kärsimyksestä kertoo? Ei mitään. Meille kärsimys astuu konkreettisesti esiin vain silmittömällä väkivallalla kuorrutettuna, muutoin emme tuskaa pysähdy ajattelemaan. Se pitää visualisoida silmiemme eteen verenpunaiseksi mehustettuna ja höystää korvia raastavilla ääniefekteillä. On ihan ihmisen omaa syytä, että se on tuskassaan näin pitkälle jalostunut. Kun mikään ei riitä, niin se ei riitä. Toisen tuskan pitää räjähtää suolenpätkinä silmille, ennen kuin ympärillämme oleva kärsimys edes hipaisee.

Koska elokuvassa ei selitelty mitään, siinä ei ollut mitään pointtia. Äidin tuska oli ilmeetöntä, vain silmänaluset mustuivat elokuvan loppua kohden. Jeesuksen repliikeistä, joista jokainen taisi alkaa sanalla "totisesti", tuli sellainen käsitys, ettei Jeesus ollut ihan täysillä mukana, siis miehellä ei ollut kyllä kaikki kotona. Elokuvan perusteella (siis ilman taustatietoja) Jeesus näyttäytyi melkoisena jumalafriikkinä, joka oli saanut lahkolleen tukijoita tekemällä joitakin hyviä juttuja. Sen valossa minua alkoikin säälittää ihan hirveästi. Molemmin puolin omiin totuuksiinsa hurahtaneet väittelivät epäolennaisuuksista. Siis jos joku esittelee itsensä kuninkaaksi, ja joku siitä suuttuu, niin kumpi on hullumpi.

Siinä vaiheessa kun lähikuvassa läpikotaisin vereslihalla kituva Jeesus käännettiin vielä ristillä nurinpäin ja käden läpi isketyt naulat tällättiin toiselta puolelta puuhun kiiinni, tuli ihan mieleen, että siinä se roikkuu peräänantamaton ihminen, omassa kärsimyksessään ja omaan totuuteensa loppuun asti tinkimättömästi uskoen, ja kokee tulleensa maailman (tässä tapauksessa Isä Jumalan) hylkäämäksi. Elokuvan Jeesus näytti tietä; siis älkää kokeilko tätä kotona. Pietarikin siitä tajusi ajoissa kolme kertaa kieltäytyä. Riittää kun yksi kuolee saman asian puolesta, muut voivat ottaa vähän rennommin ja kenties olla hieman avoimpia muualta tulleille ajatuksille.

Pääasiahan on kuitenkin, että vain eettisten oppien mukaiset ja kulttuurista riippumatta kollektiivisesti hyviksi ymmärretyt tekomme jäävät kuolemamme jälkeen elämään kirkkaimpina läheisissämme ja lapsissamme. Pahat teot haluttaisiin toivottavasti mielummin unohtaa, jos nyt sitten subjekti ei ole aivan vihansa kyllästämä. Vain oma katkeruus saa pitämään vääryydet mielessä ja kunkin roikkumaan tiukasti vereslihalla omalla ristillään. Armahtamalla voisi unohtaa, jonka jälkeen ihminen voisi ryhtyä taas keskittymään niiden omien tekosiensa seurausten miettimiseen.

Olipa kerran, vanhaan hyvään aikaan

No niin, ruotsalainen esikoulun opettaja Ylva Ellenby muistuttaa Ilta-Sanomien mukaan luennossaan jälleen siitä, miten

Pienten lasten vanhemmat ovat entistä kiireisempiä ja vaativat lapsiltaan entistä enemmän. He edellyttävät lapsen selviytyvän itsenäisesti asioista, joista vanhemmat ennen huolehtivat.

Mitähän tuo ennen oikein tarkoittaakaan? Silloin kun oli suo, kuokka ja Jussi ja vanhemmat raskaan työn tappamia jo 40-vuotiaina? Suuren työttömyyden aikaan, kun moni vanhempi oli sattumoisin kotona? 60-luvulla vapaan kasvatuksen aikaan, kun vanhemmat hiukset liuhuen riensivät hippivolkkareihinsa, kiersivät festareita ja jättivät pennut isovanhemmille siksi aikaa hoitoon?

- Nykypäivän nelivuotiaat ovat kuin 80-luvun 6-vuotiaita ja nykyiset 10-12-vuotiaat 80-luvun teini-ikäisiä, Ellneby sanoi luennoidessaan Ahvenanmaalla.

Ennen vanhemmat tekivät töitä aamusta iltaan ja lasten hoitaminen jäi kylläkin isompien sisarusten huoleksi. Nykyiset 10-12 -vuotiaat ovat tasan enemmän lapsia kuin itse olin 70-luvun puolivälissä. 10-12 -vuotiaina aloittivat Jyväskylän kokoisessa pikkukaupungissakin suurin osa näistä kuvitteellisista lapsista tupakoinnin ja ryyppäämisen. Mikä helvetin idylli se muka oli?

Nykypäivän "cyberlapset" eivät voi kuvitellakaan elämää ilman kännykkää ja internetiä.

Miksi pitäisi? Osasiko lapsi 80-luvulla kuvitella elämää ilman lankapuhelinta ja televisiota? Ihminen toisintaa jatkuvasti uuden teknologian mukanaan tuomia mörköjä. Jokaiselle aikakaudelle on tyypillistä rakentaa kauhukuvia siitä, että ihmisten elämään tulee jatkuvasti uusia asioita, joiden koetaan olevan uhkana entiselle muka paremmalle ajalle.

Vanhemmat eivät usein huomaa lapsen stressiä, joka ilmenee fyysisinä oireina kuten päänsärkynä, vatsakipuna, syömishäiriönä tai muina ahdistumisoireina.

Ketkä vanhemmat eivät usein huomaa, jos lapsella on päänsärkyä tai vatsakipua? Siis mitä ihmeen harhakuvia nämä jotkut sossut oikein luovat? Että on siis olemassa jokin ihmisryhmä, joka huomaa vanhempia paremmin, että heidän lapsensa todellisuudessa kärsivät. Mikä ihmeen diskurssi tämä on, jolla toistuvasti halutaan antaa kuva vanhempien kyvyttömyydestä hoitaa omia lapsiaan. Jos ihan oikeasti haluttaisiin puhua lasten ongelmista, on huomattava, että silloin vanhemmilla on myös todellisia ongelmia, joita ei voi erottaa lasten ongelmista.


- Jos kukaan ei huomaa oireita, lapsi voi alkaa pinnata koulusta tai turvautua päihteisiin tai huumeisiin. Jos me aikuiset emme tee mitään, lapsia odottaa parinkymmenen vuoden päästä täysin muuttunut maailma.

Voi tulla yllätyksenä, mutta lapsia odottaa parinkymmenen vuoden päästä täysin muuttunut maailma. On taas näitä höpöhöpöjuttuja olettaa, että maailma säilyisi tai että sen edes pitäisi säilyä samanlaisena kuin se on nyt tai oli 80-luvulla, ja että jokin olisi ollut silloin paremmin ja olisi nyt huonommin. Todellisuudessa moni asia on ollut huonommin kuin mitä ne nyt ovat. Esimerkiksi jo v. 1999 tehdyn tutkimuksen mukaan väkivalta on 20 vuodessa vähentynyt. Ainoastaan siitä johtunut uutisointi ja median luoma harha on aiheuttanut sen, että käsityksemme on täysin päinvastainen:

- Nähdäkseni osasyy löytyy yleisen lähikontrollin rapautumisesta. On näet niin, että mitä vieraampi, etäisempi rikollinen tai rikos on, sitä enemmän sitä pelätään. Toisaalta pelon kasvuun johtaa väestörakenteen muutos: vanhukset pelkäävät enemmän.

Kolmas väkivallan kasvun illuusion syy on Aromaan mukaan se, että mediamaailman volyymi kasvaa kiivaasti.

- Näin väkivallasta kertova aineisto moninkertaistuu. Meille syntyy vaikutelma, että ulkomaailma on tulossa yhä kauheammaksi, kun jokainen katastrofi alkaa elää itsenäisesti mediassa. (- Kauko Aromaa, Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja)

Tuoreimpien tutkimusten mukaan väkivalta on vähentynyt edelleen.
Myös huumeiden käyttö on vähenemään päin. Edellinen kova huumebuumi osuu juurikin ajankohtaan, jolloin 80-luvun teinit ehtivät 1990-luvulla parikymppisiksi.

1990-luvun niin kutsutun toisen huumeaallon myötä huumeiden käyttö ja siihen liittyvät haitat kohosivat taas aivan uudelle ja Suomessa ennen kokemattomalle tasolle. Kannabiksen käyttö kaksinkertaistui, teknomusiikin siivittämään nuorten juhlimiskulttuuriin levisi ekstaasin ja gamman (GHB) kaltaisia uusia aineita ja amfetamiinin ja opiaattien ongelmakäyttäjien lukumäärä moninkertaistui aiemmasta. (http://dialogi.stakes.fi/FI/arkisto/2006/7/sivu/36.htm)

Mitä johtopäätöksiä tästä pitäisi vetää? Että lankapuhelin ja MTV3:n värilähetykset koituivat näiden nuorten kohtaloksi? Vai että työttömien vanhempien jatkuva kotonaoleminen aiheutti 80-luvun teineille stressin, joka purkautui suurena huumebuumina 1990-luvulla? Eikö työaikalakikin aina 80-luvun loppuun asti pikemminkin pitänyt vanhemmat poissa kotoa nykyistä pidempään? Mistä on tullut se harhaluulo, että vanhemmat todella olivat lastensa kanssa enemmän silloin? Ovatko nämä joitakin romantisoituja kuvitelmia vai olenko elänyt täysin poikkeavan lapsuuden ja nuoruuden muiden viettäessä suloista iltasatuaikaa vanhempiensa kanssa?

Meidän aikuisten on vastattava lasten tulevaisuudesta ja puolustettava arvojamme. Me emme voi odottaa, että lapsi kykenee erittelemään kaikkia vaikutteita ja muodostamaan omat arvonsa ilman aikuisia, Ellneby vaatii vanhempia ottamaan vastuuta.

Mitä arvojamme meidän siis tulisi puolustaa? Mitkä ovat tämän ajan arvot, joita olemme itse olleet rakentamassa ja uusintamassa? Kilpailukyky? Seksi ja menestys? Silikonirinnat? Penisjatkeet? Viagra? Raha? Kuluttaminen? Jos toimeentuloon ja elämiseen pitää ihmisen tehdä paljon töitä ja olla kiireinen, niin onko vika siinä, joka haluaa tulla toimeen ja maksaa laskunsa, vai onko vika siellä rakenteissa, niissä perustuksissa ja arvoissa, jotka nimenomaan me ja edelliset sukupolvet olemme aikuisikään päästyämme rahanahneuksissamme luoneet. Toivon todella, että nykyajan lapset pystyisivät muodostamaan omat arvonsa ilman nykyajan aikuista.

Mitä on vastuunottaminen silloin, kun maailma jo pyörii pelkästään rahan ympärillä, eikä ilman sitä tule toimeen? Mihin lopulta siis syyllistyvät ne vanhemmat, esimerkiksi ne yksinhuoltajat, jotka painavat töitä hullun lailla maksaakseen vuokransa ja ruokansa? Voiko ihan todella järkevä ihminen sanoa rahavaikeuksissa taistelevan ihmisen tekevän ainoastaan oikein, jos se viettää lapsensa kanssa enemmän aikaa jossakin kuvitteellisessa eteerisessä sumussa leijuen ja iltasatuja lukien, jos se tarkoittaa tyhjempää jääkaappia tai häätöä vuokra-asunnosta? Kyllä, joillakin olisi varaa tehdä vähemmän töitä, sekin on totta, mutta kuinka monen kuvitellaan tekevän töitä ihan huvikseen, että saisi olla perheestään erossa? Eikö ongelma ole jossakin muualla jo silloin, kun mainostoimiston AD juoksee kaikki kekkerit läpensä, eikä malta pysyä kotona perheensä parissa? Eikö ongelma nimenomaan ole jo niissä arvoissa, joita nyt pitäisi jostakin hämäräksi jäävästä syystä muka jotenkin puolustaa.

Ellnebyn mielestä vanhemmat eivät aina itsekään tiedä, miten tietyt asiat vaikuttavat lasten aivoihin. Iltasatua kuuntelevan lapsen aivot saavat enemmän virikkeitä kuin televisiota katsovan.

Siis tämä Ellenby ei ilmeisesti ole vanhempi, koska hän näyttää tietävän:

Valmiiden kuvien näkeminen ei stimuloi aivoja samalla tavoin kuin se, että lapsi kehittää kuvat itse.

Tämä on niin mainiota. En tiedä mikä hyvä haltija tämä Ellenby luulee olevansa, mutta luettujen iltasatujen määrä ei todellisuudessa ole vähentynyt. Myös television katselu on lisääntynyt, mutta ne eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Satukirjoja myydään nykyisin joka tapauksessa enemmän kuin sillä ihanalla 80-luvulla. Niitä myös on enemmän kuin 50-luvulla, jolloin sadut olivat raakoja ja julmia ja aiheuttivat lapsille iänikuisia traumoja.

Ja muuten: Helsingin Sanomissa vuoden alussa jukaistun sosiaali- ja terveysministeriön ja Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan tutkimuksen mukaan
Eurooppalaisessa vertailussa pienten lasten vanhemmilla on vapaa-aikaa viisi tuntia vähemmän kuin muilla. Äiti ja isä eivät kuitenkaan koe tätä uhrauksena, koska lasten kanssa vietetty aika on heidän mielestään nautinnollista.