Mautonta elämää

Jo kaksi viikkoa ilman haju- ja makuaistia. Elämäni on sohvan nurkassa ollut tavattoman tylsää. Ilman elämän pieniä iloja se on nyt muuttunut todella masentavaksi. Mutta hyviä puoliakin asialla toki voisi olla. Nyt olisi hyvä tilaisuus laihtua, jos olisin nopeasti laihtuvaa sorttia. Ikävää, etten ole. Toisekseen meidän koirien pierut eivät ole vaivanneet viime aikoina lainkaan. Mutta näistä hyvistä puolista riippumatta mauton ja hajuton masennus on ahmaisemassa minut kitaansa. Vielä tänä aamuna heräsin toiveikkaana, josko jo saisin maistaa makuja ja pääsisin ahmimaan jääkaapin tyhjäksi.

Mutta ei. Aamukahvi oli niin kuin olisin juonut laihaa ja lämmintä vettä.

Sen jälkeen olen syönyt enää ruisleipää tulisen sinapin kanssa, siinä toivossa, jos saisin edes vähän jostakin mausta kiinni. Jokaista suupalaa seuraa kuitenkin pettymys, jonka huuhtelen pelkällä vedellä alas. En maista edes valkosipulia. Hajutkin ovat tiessään. Kun työnnän nenäni hetkeksi pihalle, en ole varma, onko se vaimea ja hädin tuskin tunnistettava omenan tuoksu muisto entisten syyskuiden aistielämyksistä vai onko se totta. Ennen kuin saan siitä selvyyden, se ehtii kadota ja iholla tuntuu vain kostea ja paksu syksyinen henkäys todisteena siitä että olen vielä elossa.

Sairaalakertomus 5

Vaikka yökköjen kikatus venyttää nukahtahtamista jokaisena yönä, aamuherätys ennen kuutta ei haittaa lainkaan. Olen herätessä aina aivan pirteä. Yritän välttää laitostumista ja toimia oman pään mukaan, mutta antibioottitippaa asettemaan tullut hoitaja pakottaa painumaan takaisin sänkyyn. Taas kämmentä kirvelee. Nyt kipu ylittää jo sietokynnyksen. Katson kättäni. Se on turvonnut palloksi. Lääke on mennyt kudokseen. Soitan kelloa ja se sama lääkkeet mokannut hoitaja tulee nopeasti. Sanon, että nyt sattuu ja turpoaa. Hoitaja huokailee ja ottaa neulan irti. Se sanoo, ettei laita uutta, koska "sössisi sen kuitenkin". . . Päivävuorolainen saisi sen tehdä.

Tippa jää kokonaan laittamatta. Ketään kolmesta hoitajasta ei huvita yrittää ja sitä paitsi se on vain "varotoimenpide", jonka lääkäri on määrännyt. Ehkä kirurgi on "sorkkinut sitä niin paljon tai jotain".

Lääkäreitä käy aamukierroksella kymmenkunta ja yksi niistä kysyy:
- Mites jalka?
- Ihan hyvin, minä sanon. En viitsi puhua mitään selästä, kun ei kerran kysytä.
- Jaahas. Hyvä. Tänään tähdätään sitten kotiin lähtöön.
- Okei... Mites ne lääkkeet? En aio ottaa kolmiolääkkeitä kotiin, jos en saa pahoinvointilääkkeitä, minä jatkan.
- No Buranaa sitten.
Yksi lääkäreistä katsoo kansiotani. Leikkaava lääkäri on vartavasten kieltänyt buranat.
- Mitä ihmettä?
- Niin, se on sellainen verenhyytymisjuttu. Buranat saattavat estää veren hyytymisen, mutta ei se haittaa. Ihan hyvin voit ottaa buranaa, nuori lääkärinalku sanoo.
- Ai voin vai.Vaikka lääkäri X sanoo etten saa.
- No se hölisee omiaan. Jokaisella on vähän oma mielipide näistä asioista.
Kaikki lääkärit ja lääkäreiden pienet alut myhäilevät toisilleen salaperäistä, tietävää hymyään.
- Just.

Mieshoitaja, jolla on kirkkaanvihreäksi värjätty raita keskellä tummaa päätä - mikä tekee siitä hieman ötökän näköisen - tuo vaatteeni ja kysyy epäilevästi, aionko laittaa farkut jalkaani. Sanon, että älysin kyllä ottaa verkkarit mukaan. Käyn suihkussa ja vaihdan omat vaatteet päälleni. Identiteetti muuttuu silmänräpäyksessä. Omissa kuteissa en näytä lähellekään niin sairaalta.

Pääsemme kaikki kolme huonetoveria yhtä aikaa kotiin. Jokaista käy neuvomassa eri fysioterapeutti. Kahteen kuukauteen ei saa tehdä oikeastaan mitään. Kävellä saa sen verran kuin jaksaa: Ei kumarrella, ei kierrellä eikä kurkotella. Ei nostoja, ei äkkiliikkeitä, ei pyörällä ajoa eikä koirien kanssa ulkoilua puoleen vuoteen. Lappilainen lähtee jo aamulla pihalle. Sanoo vetävänsä pari tupakkaa, ennen kuin hänet haetaan.

Alan kasata kamppeitani, mutta ne ovat niin sekaisin, etten tiedä mistä aloittaisin. Lukemattomat lehdet, yksi sairaalan kirjahyllystä lainattu kirja ( jonka nimen olen jo unohtanut kuin myös kirjailijan), suklaalevyjä, syömättömiä leipiä, tyhjiä vesipulloja, muistiinpanovälineitä, käsilaukku täynnä tarpeetonta tavaraa pienen yöpöydän uumenissa... selailen lehdet läpi ja päätän viedä osan niistä käytävän pöydälle. Geo-lehdessä oli mainio artikkelisarja kauneuskirurgiasta. Siinä kerrottiin, miten ihmiset ovat iänajan sekoilleet kauneusihanteiden takia. Onpa ollut aika, kun kalpeat kasvot ja mustatut hampaat ovat näyttäneet hyviltä. Olin lukenut lehden jo alkukesällä, mutta se tuli nyt uusimman lehden kanssa kylkiäisenä. Vein pöydälle myös Annan. Sen taso on laskenut järkyttävästi siitä mitä muistan kymmenen vuoden takaa. Nyt se näyttää ihan tuontilehdeltä, jonka sekaan on laitettu pari henkilöhaastattelua tuomaan kotimaista vaikutelmaa. Joutava.

Ruoka maistuu jo paremmin. Pääsisin kotiin heti lounaan jälkeen, mutta minua ei pystytä hakemaan ennen kahta. Kärvistelen pari tuntia jotenkin. Hinku kotiin on kova ja käytävällä odottaa jo uusia potilaita huoneisiinsa pääsemistä. Käyn aikani kuluksi vessassa istumassa, jos jotakin tapahtuisi, mutta mitä vessassa nyt ylipäätään voisi tapahtua. Istun siinä pöntöllä, kuuntelen sairaalan kolinoita ja samassa käytävälle johtava ovi avataan.
- Onko rouva xxx-xxx täällä? miesääni kysyy. Huudan pöntöltä "joo". Ovi käytävään on koko ajan auki. Kuulen ihmisten kulkevan, hoitajien menevän ja tulevan, potilaita noutamaan tulleiden vieraiden nauravan.
- Täällä olisi nyt reseptit ja sairaslomalaput valmiina. Voit tulla hakemaan milloin vain, miesötökkä jatkaa.
Voi herranjumala.

Kysyn kanslian ohi mennessäni, voisinko saada laksatiivia.
- Ehei, ei sitä kotimatkalle voi antaa.

Menen huoneeseeni ja joku aivan vieras ennen näkemätön lääkäri tulee antamaan kotiohjeet ja reseptit. Resepti on kirjoitettu Panadolille ja Buranalle sekä vatsansuojalääkkeelle. Sairaslomalappu käskee olla kotona kaksi kuukautta. Ei muuta.

Hyvästelen huonetoverini. Samalla huomaamme, että jälkitarkastusaikamme on samana päivänä ja peräkkäisinä kellonaikoina. Nainen ehdottaa treffejä.
- Käydään jossain syömässä vaikka.
Lupaan harkita asiaa. Olo on vaivautunut.

__________________________________________________

Kiitos että jaksoitte lukea. Itseäni alkoi totisesti ällöttää jo kakkososan jälkeen, mutta muutakaan tekemistä tässä ei minulla juuri ole ollut. Tein kyllä myös reportaasin journalistikurssiani varten valmiiksi. Taustatyön ja muistiinpanot olin tehnyt jo ennen leikkausta. Siitä tuli varsin hyvä, joten innostuin lähettämään sen erääseen paikallislehteen. Eivät ilmeisesti kuitenkaan kiinnostuneet, eivät ainakaan ole vastanneet pariin päivään. Se juttu on ihan oikeasti hyvä. Nyt on. En valehtele. Harvoin kehun itseäni mutta minusta siitä tuli hyvä. Sitä paitsi se on täällä meillä päin hieman kuuma perunakin.

Aion joka tapauksessa tehdä nyt kurssin loppuun samantien. Enää yksi opintoyksikkö ja jonkin tapahtuman selostus sekä tyhjänpäiväisen, ajattoman ja human interest-tyyppisen featurejutun kirjoittaminen. Ideoita otetaan vastaan.

Sairaalakertomus 4

Herään aamulla siihen, että yöhoitaja tuo aamulääkkeet pöydälleni ja laittaa antibiootin tippumaan. Kämmenestä kirpaisee kovaa. Olo on yhä huono. Myös haavaa kirvelee ja selkä tuntuu siltä, kuin joku olisi potkinut sen kasaan.
- Ei taida tänään tulla kotiin lähdöstä vielä mitään?
- Ei.
Kerrankin tunnen rajani harvinaisen selvästi.
Tutkin lääkekuppia pitkään. Siinä on viisi erilaista nappia. Saan jakaa ne itselleni tarpeen tullen ja ominpäin iltaan asti. Yksi lääkkeistä on oudon värinen. Soitan hoitajan takaisin ja kysyn mitä ne napit ovat. Panacodia ja buranaa, myös vatsansuojalääke on mukana. Kohautan olkapäitäni ja nappaan kaksi lääkettä, panacodin ja sen oudon. Kohta hoitaja juoksee huoneeseen ja kysyy:
- Et kai ottanut niitä lääkkeitä vielä?
- Otin tietenkin.
- Voi ei! Ne olivat toisen potilaan lääkkeet.
Menen aivan mykäksi.
- Ei siinä ollut kuin yksi ylimääräinen antibiootti. Tuota samaa ainetta, jota saat suoraan suoneen koko ajan. Haastatko nyt mut oikeuteen?
En tiedä onko hoitaja tosissaan vai ei.
- Yksi antibiootti sinne tänne. Samapa tuo, minä sanon ja vaihdan puheenaihetta. Muistutan katetrista. Kohta toinen hoitaja tulee ottamaan sen pois ja pyytelee anteeksi. Katetrin letkun teipit on vedetty osin pimppikarvojen päälle. Hoitaja sanoo, että saan samalla brasilialaisen vahauksen. Se nykäisee myös leikkaushaavan päältä siteen pois ja pyytää sitäkin anteeksi. Se nauraa ja sanoo, että siellä on hakaset. On outo ajatus, että vaaksan mittainen leikkaushaavani on todellakin niitattu kiinni. Lääkkeeni mokannut hoitaja tulee pian sen jälkeen nostamaan minut sängystä ylös. Päästä heittää hilpeästi. Minut saatetaan vessaan. Selkä vertyy sen verran, että jään suihkuun.

Järsin aamupalaa vähän. En saa sitä alas. Kahvi on kuumempaa nyt. Apuhoitaja tuo lasin mehua ja vie syömättömät leipäni pois. Hyvä ettei itku tule. Olisin voinut syödä ne myöhemmin. Joku uppo outo lääkäri käy kysymyssä, miten selkä voi. Sanon että ihan hyvin. Se sanoo että hyvä ja siirtyy seuraavan potilaan luokse. Käännän hitaasti kylkeäni. Olen kuin haavoittunut valas. Tunnun täyttävän koko sängyn ja jalkani ovat yhtä hyödyttömät kuin evät kuivalla maalla. Kiertoliekkeet on kielletty.

Huoneeseen tulee uusi potilas. Nainen puhuu lakkaamatta tummalla äänellään, kiroilee kuin lappalainen ja kaipaa alati tupakkaa. Pidän hänestä. Pian selviää, että nainen tosiaan on käsivarren lapista kotoisin ja äkkiä muistan, että olen nähnyt hänet ennenkin.
- Miten helvetissä sä voit mut muistaa?
Muistan sen kirjankin, mitä nainen kävi kysymässä. Mieleenpainuva ihminen, kerta kaikkiaan. Nainen viedään leikkaukseen. Töölössä on kuulemma meneillään "ruuhkanpurkupäivät". Kutsut ovat kaikille tulleet lyhyellä varoitusajalla ja leikkauksia tehdäänkin nyt kolmessa vuorossa. Ilmankos lääkäri oli hätistellyt "huomenna kotiin".

Olympialaiset ovat pyörineet televisiossa kokoa ajan. Aamupäivällä tihrustin Sydämen asialla, mutta väsyin siihen niin, että päätin unohtaa koko television. Ruoka tuodaan. Räävin kananpalasen suuhuni, mutta en voi niellä. Nousen huokaisten ylös ja laahustan pyytämään pahoinvointilääkettä. Odotan, että se alkaa vaikuttaa ja räävin sen jälkeen toisenkin kananpalasen suuhuni. Luovutan pian ja piilotan ruuan mukana tulleet leivät yöpoöydän laatikkoon. Yöpöydälläni on yhä kasa lukemattomia lehtia ja yksi täyttämätön ristikkolehti. Mihinkään en jaksa keskittyä. Nousen välillä ylös, käyn makuulle, käännän kylkeä ja nousen ylös. Käyn vessassa ihan lenkkeilymielessä. Vatsakaan ei ala toimia. Huonetoverini lähtee suihkuun ja takaisin tullessa se läväyttää oven auki, levittää kätensä kuin marionetti ja huutaa:
- Tadaa!
Sillä on uuden värinen pyjama. Sairaalahuumoria.

SusuPetal käy katsomassa ja hihkuu, miten kummassa olen niin reippaan näköinen. Ehkä olisikin pitänyt ruveta näyttelijäksi. Minä puhun ja puhun, tuntuu että puhun lakkaamatta ja Susu kuuntelee kiltisti. Tunnen oloni paremmaksi. Myöhemmin myös isäntä käy vierailulla. Hätistän sen seitsemältä tiehensä. Huoneeseen on tullut hoitaja, joka selvästi tietää jotakin asioista ja minä teen sen kanssa treffit sänkyni vierelle myöhemmin illalla.

Vastaleikattu vierustoverini kärrätään takaisin huoneeseen. Se alkaa heti valittaa nälkäänsä ja saatuaan mehukeittoa lasillisen eteensä, se käy sopan kimppuun riemusta kiljuen. Sen selkäleikkaus onkin tehty mikrokirurgisesti. Kohta se jo istuu sängyllään lotusasennossa. Minä, valas, nousen ylös, laskeudun makuulle, kääntyilen ja ähkin tuntitolkulla.

Hoitaja tulee epikriisini kanssa puoli kymmeneltä ja alkaa kertoa.
- Sinulle on tehty tilaa sinne selkään. Kolme nikamanväliä on korjattu. Sinne on laitettu luusiirrettä ja
- Kenen?
- Tässä ei sanota, mutta yleensä se otetaan potilaalta itseltään tai sitten se on synteettistä siirrettä.
- Ahaa.
- Ja sen jälkeen sinne on laitettu tahnaa sekä
- Mitä tahnaa?
- Semmoista mönjää.
- Ahaa.
- Ja sen jälkeen sitten sinne on pujotettu verkko, joka pitää ne kasassa.
- Ei ruuveja?
- Ei. Tämä on varmaan jokin uusi hieno menetelmä.
- Ahaa.

Sairaalakertomus 3

Täällähän heräillään jo, on ensimmäinen mitä kuulen ja tajuan. Ikään kuin heräämön hoitaja tietäisi minun heränneen ennen kuin itse edes ymmärrän sitä. Naisella on vihreät vaatteet ja hiukset hupulla peitetyt. Hengitän viileää happea. Olo on turta. En vielä tiedä miltä minusta tuntuu. Muistan hämärästi hoitajan ottavan happimaskini pois, antavan pienen kulauksen vettä ja kysyvän onko kaikki hyvin, onko mikä päivä ja mikä vuosi. Yhtä hyvin olen voinut nähdä sen kohtauksen elokuvissa, mutta luullakseni se tapahtui minulle. Sitten hoitaja laittaa nenääni happiviikset ja kiertää letkun korvieni taakse. Jossakin tikittää. Katson kelloa seinällä. Se ei ole vielä edes kahtatoista. Leikkaus on kestänyt vain vähän aikaa. Arvioitu aika oli kolmesta kahdeksaan tuntia. Palelee. Ylläni on avaruuspeitto, mutta paljaat olkapääni ovat tuntuvat jääkylmiltä. Saan lisää peitteitä, ehkä nukahdan. Toivon pääseväni pian osastolle, koska siellä on niin kuuma. Kaikki on hieman sekavaa. Koneet piippaavat, on hämärää ja hoitaja istuu koko ajan vierelläni. Tasaisin väliajoin käsivarteni ympärille puristuva mansetti havahduttaa hereille. Verenpaineeni lukemat näkyvät monitorista ja ne näyttävät alhaisilta. Hoitaja kysyy tarvitsenko kipupiikkiä. Joo, minä sanon. Sen jälkeen leikkaava lääkäri käy pikaisesti kertomassa mitä minulle on tehty... nikamanvälit... S1... luusiirre... onnistui... huomenna kotiin.

Huomenna kotiin? Alan voida pahoin. Hoitaja tuo kaarimaljan. Kun yritän nostaa sen pois vasemmalla kädelläni, huomaan, että kämmensyrjästäni on kadonnut tunto kokonaan. Hieron sitä toisella kädelläni. Tiputusletku häiritsee. Molempiin kämmeniin sattuu. Samalla tajuan, ettei minulla ole enää avopaitaa päälläni. Vedän peittoa ylemmäksi ja tajuan, että housunikin ovat polvissa. Onkohan peitto kokonaan päälläni? Yritän olla ajattelematta asiaa, mutta kerron tunnottomasta kädestäni hädissäni hoitajalle. Hän ei ole moksiskaan. Seurataan sitä nyt. Se on varmaankin ollut leikkauksessa vaikeassa asennossa.

Toisessa leikkausvuorossa ollut huonetoverini kärrätään paikalle. Hän on täysin hereillä ja juttelee iloisesti... nämä happiviikset.... nehän on kuin amerikkalaisista elokuvista. Leikannut lääkäri kulkee sängyn perässä ja jää selittämään operaation kulkua pitkäksi aikaa. Tiedän tarkkaan mitä huonetoverilleni on tehty... tärkeä leikkaus... käsi olisi voinut halvaantua... hermot päästetty pinteestä... tehty tilaa... Lääkäri poistuu ja käännän päätäni sanoakseni huonetoverilleni jotakin, mutta välillemme on ilmestynyt sermi. En jaksa yrittää puhua sen yli. Nenääni alkaa nipistellä.

Minua tullaan hakemaan. Happea on mennyt hyvin, tajunnan tila loistava, on voinut hieman pahoin... Hoitajat ottavat sänkyni päistä kiinni ja lähtevät työntämään. Katson vihreäpukuista hoitajaani. Hän toivottaa pikaista paranemista ja minä kiitän voipuneesti hyvästä hoidosta. Olen itseeni tyytyväinen, että saan sen sanottua. Valkotakkiset työntävät sänkyni osastolle niin lujaa, että päästäni huippaa. Pyydän ajamaan vähän hiljempaa ja yritän koko ajan varmistaa, onko peitto hyvin. Oksettaa.

En tiedä kuinka pitkään nukun osastolle tulon jälkeen - vai nukunko ollenkaan. Myös huonetoverini tuodaan huoneeseen, mutta viereisen pedin potilas on lähtenyt kotiin.Hoitajat käyvät vähän väliä ja kyselevät vointiani. Sanon aina, että se on huono. Olen yhä ilman paitaa, enkä näytä kovin hyvältä. Yritän yhdellä kädellä myös vetää housujani ylemmäksi, mutta edessä on letku. Soitan kelloa, pyydän paidan ja kysyn, onko minulla katetri ja kuinka pitkään se vielä olisi siellä. Huomiseen. Lepäile nyt vielä. Koskeeko? Laitetaanko kipupiikkiä? Laitetaan vaan. Hoitaja auttaa paidan päälleni ja kertoo, etten saa tehdä kiertoliikkeitä enkä kumartua. Oksennus nousee kurkkuun ja päästä heittää jälleen. Hoitaja katsoo myötätuntoisesti ja lähtee. Olkapäät alkavat lämmetä.

En tiedä monennenko kipupiikin jälkeen minua alkaa tosissaan kutittaa. Otan happiviikset pois ja hinkkaan nenääni koko ajan. Muistan tunteen edellisestä leikkauksesta. Sitä hillitöntä kutinaa en unohda koskaan. Uusia kutituksia nousi jatkuvasti pieninä pisteinä ensin nenälle, sitten ympäri kasvoja. Silloin yksitoista vuotta sitten hankasin kasvoni vereslihalle, ennen kuin hoitaja puuttui asiaan jollakin estolääkityksellä. Nyt sellaisesta ei estolääkkeestä ei edes puhuta, vaan saan seuraavalla kerralla kipulääkettä suun kautta, Panacodia tai Tramalia, jotka vatsalaukussa muuttuvat morfiiniksi. Pian koko vartaloni läpi kulkee uusi pahoinvoinnin humahdus. Pyörryttää. Tungen happiviikset nenääni ja yritän nukkua. Rintani päällä on koko ajan pahvinen kaarimalja. Tekee mieli kääntyä kyljelleen, mutta ajatus tuntuu mahdottomalta. Huonetoverini nostetaan jo ylös ja talutetaan vessaan.

Perhe käy jossakin välissä katsomassa teinixiä lukuun ottamatta. Se on tyttöystävänsä luona. Isäntä seisoo sängyn vierellä, lapset yrittävät mahtua tappelematta samalle tuolille, mutta se on vaikeaa. Minunkin on vaikea päättää, missä asennossa haluaisin olla. Yritän kääntyä kyljelleni, mutta se on vieläkin toivotonta. Tytär katsoo minua ja sanoo, ettei tahdo koskaan leikkaukseen. Kysyn, onko tukkani ihan pystyssä. Se hymyilee vaivautuneesti ja sanoo, että no... on se. Yritän painella hiuksiani alemmaksi, mutta huono olo voittaa ja pakottaa pään tyynyyn. Ne naureskelevat happiviiksilleni. Ihan kuin amerikkalaisista elokuvista, ne sanovat. Huonetoverini tyrskähtää ja voihkaisee heti perään.

Kun perhe lähtee, avaan kännykkäni hetkeksi ja tarkistan viestit. Kämmensyrjässä ei ole vieläkään tuntoa. Yritän muistaakseni vastata ja suljen puhelimen äkkiä. Toivon, ettei kukaan potilas kärsinyt nopeasta kontaktistani ulkomaailmaan. Potilaspuhelinkin soi pari kertaa. Luurin nostaminen on tavattoman työlästä. Anopin mielestä kuulostan kamalan pirteältä. Se tuntuu jostakin syystä kummalliselta. Ehkä olisikin pitänyt mennä radioon töihin.

Huonetoverini katsoo vuoroin televisiota, vuoroin kuorsaa. Minäkin herään hetkittäin omiin korahduksiini ja tuntemuksiini. Käteen alkaa tunto vähitellen palata, mutta rintalastaa alkaa vuorostaan vaivata. Ihan kuin olisin ollut kuntosalilla. Meiltä menee ohi monta ohjelmaa. Kaukosäädin on rikki eikä meistä kumpikaan voi nousta laittamaan televisiota kiinni. Potilastoverini hoitaja tulee huoneeseen ja pyydän sitä sammuttamaan television. Hoitaja näyttää pöyristyneeltä ja sulkee television tuhahtaen. Ei ilmeisesti kuulunut toimenkuvaan. Käännän vihdoin kylkeä. Se on tuskallista, mutta kannattaa.

Hoitajat vaihtuvat yökköihin. Saan mehua ja kerron huonosta olostani jälleen kerran.
- Mitä? Onko sinulla ollut huono olo koko päivän? Miksi et ole sanonut mitään?
Hymähdän.
- Olen minä siitä sanonut monta kertaa.
- Ai, no sitten olen pahoillani. Siihenhän on lääkettä. Tuon heti.
Käyn yöhoitajien kanssa läpi lääkeongelmani. En ole koskaan sietänyt kolmiolääkkeitä. Edellisen selkäkivun yhteydessä kävin läpi ne kaikki, eikä sellaista lääkettä löytynytkään, joka ei olisi aiheuttanut oksettavaa oloa. Minusta ei tulisi narkkia tekemälläkään. Rukoilen Buranaa. Toinen yökkö tarjoaa Panadolia. Sanon, että se on vauvojen lääkettä eikä auta edes päänsärkyyn. Ne tuovat kuitenkin Panacodia ja sanovat, että pitää pyytää pahoinvointilääkettä heti jos siltä tuntuu. Minusta tuntuisi siltä koko ajan, mutta odotan pitkälle yöhön, ennen kuin ratkean. Joudun kääntymään ensin selälleni ja sitten toiselle kyljelleni ylettääkseni soittokelloon tekemättä kiertoliikettä. Koko touhuun menee varmasti varttitunti. On vaikea kuvitella pääsevänsä seuraavana päivänä kotiin.

Sairaalakertomus 2

Aamulla yöhoitaja tulee herättämään kymmentä vaille kuusi. Herään harvinaisen pirteänä, vaikken ole nukkunut edes kolmea tuntia. Kesken unieni olin havahtunut ja yhtäkkiä muistanut, että vasen olkapääni saattaa lähteä sijoiltaan, jos makaan vatsallani. Olin aamuyöllä jopa kokeillut maata mahallani ja asetellut kättäni siten, miten se parhaiten voisi leikkauksen ajan olla. Toivon, että muistan kertoa asiani leikkaussalissa. Nousen ylös ja kipitän suihkuun. Osastolla on vain yksi suihkuhuone ja sen yhteydessä osaston ainoat kaksi wc-koppia. Käyn pissalla ja mietin, pitäisikö yrittää tehdä jotain muutakin. Olisi noloa, jos suoli tyhjenisi kesken leikkauksen. Istun aikani ja mitään ei tapahdu. Söinhän edellisenä päivänä todella vähän.

Suihkuhuoneen lattia on rosoista betonia. Se on erotettu wc-kopeista valkoisella suihkuverholla. Seinällä on pieni kaappi, jossa on naisten sairaalavaatteita ja kaapin vieressä pyykkikori, jonne heitän pyjamani. Pyyhkeitä on kärryn päällä ja lattialla pitkä rivi erilaisia ja erikokoisia kumisaappaita. Ikkuna on raollaan ja seinällä kiipeilee eksynyt mehiläinen. Ikkunalaudalla on pullo hyönteismyrkkyä. Suihkutilassa on muovinen mintunvihreä käsinojallinen tuoli, jonka istuimen keskellä on iso reikä. Siirrän sen pois tieltä ja käännän suihkun päälle. Muistelen ensimmäisen leikkaukseni aamutoimia joskus 17 vuotta sitten. Ensin annettiin peräruiske ja istuttiin pöntöllä niin kauan että tapahtui. Sitten ajeltiin karvat leikkausalueelta ja lopulta vartalo sekä hiukset pestiin desinfioivalla aineella, jolloin tukkani jäykistyi kauhusta niille sijoilleen ja alkoi rapista kuin pystyyn kuollut heinikko. Siitä se ei ole toipunut vielä tänäkään päivänä. Nyt sanottiin vain, että käy suihkussa ja pese hiukset jos ne ovat likaiset. Eivät ne olleet, mutta pesen silti. Sairaalan hajuton shampoo ja saippua -tuotesarja on saanut seurakseen hiustenhoitoaineen. Läträän sitä kourallisen päähäni ja jätän vaikuttamaan hetkeksi. Ajelen sillä aikaa karvat sääristä ja kainaloista. Ajattelen, etten kykene tekemään sitä kuitenkaan moneen päivään tai että minusta tulee ainakin sievempi ruumis. Sitten muistan, että karvat kasvavat vielä kuoleman jälkeenkin. Huuhtelen hoitoaineen ja pesen leikkausalueen vielä kerran saippualla. Alan katua, etten ollut yrittänyt istua vessassa pidempään ja lähden pelkkä pyyhe ympärilläni yrittämään pöntölle vielä vähän. Saan pissattua lirauksen. Sitten menee hermot. Menen takaisin suihkuun, vaihdan pyyhkeen ja kuivaan sillä itseni. Puen päälleni minulle tarkoitetut vaatteet; mintunvihreät pitkät pyjaman housut, löpöttävät sairaalasukat ja valkoisen avopaidan. Solmin sen narut niskani taakse, laitan läpyttimet jalkaani ja kietaisen aamutakin ylleni. Tiedän liiankin hyvin, etten enää saa nousta sängystäni ylös kun siihen nyt menen.

Hoitaja kiikuttaa yöpöydälleni diapamin kuin suuren aarteen ja kysyy jännittääkö kamalasti. Olen jo periksi antanut, joten en tunne mitään. Turtana nakkaan napin suuhuni ja jään odottamaan autuasta olotilaa. Hetken päästä tunnen vain valtavaa väsymystä ja haukottelen makeasti. Ennen kahdeksaa hoitajat lähtevät kärräämään minua sänkyineni leikkaussaliin, jossa tumma ja nuori anestesialääkärimies ja pari naishoitajaa jo odottavat. Minut siirretään leikkauspöydälle saman tien. Katselen seinien kaakeleita, ympärilläni piipattavia valvontalaitteita ja salin nurkassa ikkunan vieressä kököttävää hökötystä (s.5, alin kuva oikealla). Samalla kun molempiin kämmenselkiini aletaan työntää neuloja, toistan vielä mitä olin edellisenä iltana huoneessa kertonut toiselle nukutuslääkärille aiemmista leikkauskokemuksistani. Nuori mies kuuntelee kärsivällisesti, vaikka selvästi ajattelee, että tuolta pälättäjältä pitää saada taju kankaalle ja vähän äkkiä. Lisään kuitenkin vielä ihan selväjärkisesti, että vasen olkapääni saattaa lähteä sijoiltaan, jos sitä kohdellaan huonosti. Neuvon vielä, ettei sitä saa nostaa liian korkealle. On kuulemma hyvä, että kerroin. Sen jälkeen anestesialääkäri sanoo, että kohta alkaa nukuttaa. Olin yöllä luvannut itselleni, että ajattelen viimeisenä lapsiani, vaikka käskisivät laskemaan kymmenestä alaspäin, mutta en sitten ehdikään ajatella mitään.

Sairaalakertomus 1

Töölön sairaala on vanha. Siitä tulee mieleen sotaelokuvien sairaalakohtaukset; miehet kääreissään sairaalavuoteissaan, jalat kipseissä, päät paketeissa ja hoitajat hilkat päissänsä hääräämässä haavoittuneiden potilaitten ympärillä ripset maskarasta painavina. Nyt takapihan ovesta tulee jonossa tupakalla käyneitä miespotilaita pyörätuoleillaan rollaattorimiehen pitäessä ovea auki sätkä suupielessään. Sairaanhoitajia ei näy.

Neuvonnassa röhnöttää tuolillaan nuori mies jalat pöydällä. Sitä huvittaa, kun esittelen itseni ja kerron asiani. Se neuvoo vinosti hymyillen tien laboratorioon. Perillä tunnen olevani kellarikerroksessa. Siellä otetaan verikokeet ja sydänfilmit kuin liukuhihnalla. Ennen osastolle pääsyä napakka röntgenkuvaaja napsaa selästäni pari kuvaa ääriasennoissa ja siirtyy näppärästi ottamaan vielä tietokonetomografian nikamieni vikapaikoista. Niin kuin olisin hiukkaskiihdyttimessä käynyt. Röntgenosaston kello lienee saanut aimo annoksen säteilyä. Se käy vartissa liki kolme tuntia.

Osaston ovi aukeaa napista. Sisäpuolella on käsien desinfiointiin tarkoitettu pussukka ja kädet kehotetaan käsittelemään aineella mennen tullen. Jokaisen huoneen ovien pielissä on samanlaiset pussukat. Osastolla on kuumaa ja kosteaa. Ilmastointia ei ole. Käytävän (museoidut?) ikkunat ovat auki ja sisällä surisee kärpänen. Lattialla ryömii jokin kuoriainen ja rusennan sen kengälläni. Verenpaineeni mitataan ja se on järkyttävän korkea. Hoitaja sanoo, että se johtuu jännityksestä. Saan sairaalan pyjaman päälleni. Värini on roosa. Pienille naisille punaista, keskikokoisille mintunvihreää, isommille ruskeaa. Sairaalassa XL on nimittäin XL. Omat vaatteeni viedään pukupussissa pois. Huoneissa ei ole kaappeja, mutta pieni laatikosto omille tavaroille. Käsilaukkuni mahtuu sinne tunkemalla. Jätän suljetun kännykkäni pöydälleni. Sillä saan soitella ja lähettää viestejä vähän matkan päässä olevasta tv-huoneesta. Osastolla tehdään selkäleikkausten lisäksi myös aivoleikkauksia ja kännykät saattavat näin ollen olla häiriöksi valvonta- ja hengityslaitteille.

Kello on iltapäivällä kolmen paikkeilla. Olen syönyt vain aamupalan ja nälkä on kova. En uskalla liikahtaa huoneesta mihinkään, sillä sekä lääkäri että anestesialääkäri ovat luvanneet tulla tapaamaan minua sekä huonetoveriani ennen aamuista leikkausta. Toiselta huonetoveriltani leikataan niskasta puristukseen jääneet hermot ja toiselta potilaalta niska on jo samasta syystä leikattu. Sen pää ei käänny ja niskassa on niittejä. Ihan kuin vetoketju.

Ruoka tulee kello neljä. Se on jauhelihakeittoa ja maistuu hyvältä. Nälkä jää kalvamaan vielä. Otan vettä hanasta. Se on ruskeaa ja lämmintä. Käyn kanttiinissa ostamassa kahdella kympillä pullovettä ja lehtiä. Asetun sängylleni katselemaan televisiota, joka on kauimpana minusta. En näe tekstiä kunnolla, mutta olen tyytyväinen paikkaani oven vieressä. Ilma vaihtuu siinä parhaiten, mutta minun on silti jumalattoman kuuma. Ikkunan vieressä makaava nainen epäilee, että minua vaivaa jo mummokuume. Olen samaa mieltä.

Osastolla ei näy muita naisia kuin me kolme, minä ja kaksi noin kuusikymppistä rouvaa. Jossain on kuulemma näkynyt joku muukin naispotilas. Kaikki muut ovat erittäin huonokuntoisia miehiä. Niitä syötetään, jos ovat tajuissaan ja ruoka valuu pitkin leukaa. Muutoin ne makaavat sängyillään ja kuorsaavat.

Illalla tulee vielä yksi leipäpala ja kupillinen haaleaa kahvia. Keskustelun aiheet huonetovereiden kanssa eivät lopu. Kaikilla on koiria ja kipukin yhdistää. Edessä oleva leikkaus jännittää meitä kahta. Nukutus jännittää enemmän kuin leikkaus. Pelkään etten herää. Niin pelkää se toinenkin. Nukutuslääkäri tulee huoneeseen illalla noin puoli kymmenen aikaan. Kerron kaiken mikä minussa mättää. Minut on leikattu jo neljä kertaa; kerran nukutuksessa, kerran spinaalipuudutuksessa ja kaksi kertaa epiduraalipuudutuksella. Nukutuksessa ja spinaalipuudutuksessa verenpaineeni romahtaa, hereillä voin pahoin ja oksentelen. Kerron lääkärille myös yöllisistä paniikkikohtauksistani, hengenahdistuksistani ja sydämentykytyksistäni. Se kirjoittaa kaiken ylös. Myös lääkäri käy, mutta hän ei ole sama joka leikkaa. Yritän silti udella mahdollisimman paljon. Lääkäri kertoo että kaksi nikamaani laitetaan ruuveilla ja tangolla samaan linjaan, jossa ne nyt eivät siis ole. Tangon ympärille laitetaan lisäksi luusiirrettä. Lääkäri ei tiedä kuinka kauan leikkaus kestää eikä ole varma siitäkään, mitä minulle todella tehdään. Sen näkee kuulemma vasta sitten, kun selkä avataan ja katsotaan sisälle. Ei lääkäri tiedä sitäkään, onko leikkauksesta apua, ja väittää vielä, ettei lonkan bursani tulehdus ainakaan tällä leikkauksella parane.

Muiden jo nukkuessa kirjoitan yöllä henkisen testamenttini läheisilleni. Kirjeessä kerron vain hyviä asioita lapsistani. Tiedän että olen lievästi hysteerinen, ja uskon häpeäväni kirjoituksiani sitten kun minut kärrätään leikkauksen jälkeen osastolle takaisin. Joku yökkö käy sulkemassa huoneen oven ja tulee niin pimeää, etten näe enää kirjoittaa. Laitan päiväkirjani ja kynäni pois. Yritän nukkua. Ambulansseja tulee ja menee. Koneet piippaavat viereisissä huoneissa. Hoitajia kutsutaan. Muistan vielä pari asiaa mitä pitää viime töikseen sanoa ja lisään ne pimeässä kirjeeseeni. Kello lähestyy kolmea. En välitä siitä, etten saa unta. Tiedän nukkuvani koko seuraavan päivän kuitenkin. Yöhoitajat räjähtävät aika ajoin nauruun. Niiden kälätys herättäisi kuolleetkin. Ehkä se on hyvä asia.


Jatkuu...

Jos pupu tulee pöksyyn

Olen tottunut kipuiluun. Möykky alaselässäni on jo osa minua ja bursaani polttelee kotoisasti joka päivä. Nikaman väärä asento aiheuttaa ärsytystä limapussissa. Koko lonkka on kosketusarka ja tulehtunut, eivätkä mitkään kortisonipiikit siihen ole koskaan auttaneet. Kipu alaselästä säteilee kantapäähän asti ja viime aikoina myös päkiästä on kadonnut tuokioiksi tunto kokonaan. Muutaman kerran koko oikea jalkani on ollut kananlihalla useita tunteja. Se on outoa.

Olen kiinnittänyt vihdoin huomiota siihen kaikkeen, miten välttelen tekemästä määrättyjä asioita, jotta elämä olisi helpompaa - ja sitten kun se on, en niinä päivinä koe ansaitsevani leikkausta tai pidän kuudesta kahdeksaan tunnin nukutusta liian suurena riskinä siihen verrattuna mitä sillä saan. Enhän voi tietää mitä siitä seuraa. Keuhkoveritulppa vai korjattu selkä? Mahdollisuuksia on kuoleman ja tervehtyneen selän välillä vaikka kuinka paljon. Minä en haluaisi muuta kuin kivut pois ja mahdollisuuden tehdä sitä kaikkea mistä olen nyt joutunut luopumaan. Selkänihän liikkuu ja taipuu kuten ennenkin, kunhan se saa hetken aikaa istumisen tai makaamisen jälkeen vertyä. Kipu taustalla ei tosin unohdu hetkeksikään. Kuinka paljon ihmisen oletetaan kestävän kipua ennen kuin hän on ansainnut mahdollisuuden käyttää valtion vähiä terveydenhuollon resursseja? Siellä on taatusti joku pitkään jonottanut ihmispolo, jota kipu jäytää enemmän ja joka ansaitsisi tämän leikkauksen ennen minua.

Lueskelin netistä erilaisia kokemuksia vastaavista leikkauksista ja monille saman kokeneille oli jäänyt hermostollisia vaivoja, erilaisia fyysisiä vikoja tai leikkauksessa oli ilmennyt kaikenlaisia inhottavia komplikaatioita. Vain yksi ainoa vastaavan läpikäynyt onnellinen kirmasi vuoden päästä operaatiosta täyttä päätä vailla minkäänlaisia kipuja kuin uusi ihminen. Joku väitti lääkärien tyystin tyrineen koko operaation. Jollakin tavalla epäonnistuneita tuntuivat siis olevan useimmat toimenpiteet, mutta kaikkein pahimmin pieleen menneet leikkaukset jäävät salaisuuksiksi, sillä vainajat eivät hirveästi netissä pyöri. Miten siis voin kirkkain silmin sanoa, että haluan leikkaukseen? En haluaisi joutua katumaan. Kuinka paljon kipua ja liikerajoituksia olen loppuelämäni ajan valmis sietämään? Lähdinköhän tähän liian kevyellä mielellä? Millä ylipäätään voi mitata sietokykynsä riittävyyden? Olen aina olettanut että kipukynnykseni on korkea. Mistä voin tietää mikä on korkea ja mikä matala? Voisiko olla, että joku toinen olisi ollut ehkä sairaslomalla koko tämän ajan näillä kivuilla? Onko hän silloin vakavammin otettava leikkauspotilasehdokas? Mistä minä tiedän olenko ollut sitkeä vai helvetin tyhmä? Mistä minä tiedän sitäkään, milloin minuun sattuu tarpeeksi? Entä mikä on yleisesti ottaen tarpeeksi? Riittääkö se, että joinain päivinä ei pysty töiden jälkeen tekemään mitään? Vai pitäisikö olla pystymättä tekemään töitä? Entä kun kesälomalla selkään sattuu enemmän kuin töissä ollessa? Mitä järkeä silloin olisi edes olla sairaslomalla, jos olisi kotona kipeämpi kuin töissä ollessa? Onko selkäni niin tottunut seisomatyöhön, että jos lomillani en seiso yhtä mittaa 7,5 tuntia päivässä, niin voi kauhea sentään, herkkä selkäni suuttuu ja silloin sattuu.

Kaiken tämän lisäksi unohdan autuaasti, että olen lääkkeiden vaikutuksen alaisena koko ajan. Olen kokeillut olla silloin tällöin päivän ilman, eikä siitä ole tullut mitään. Jo puolelta päivin olen ollut rapisuttamassa lääkeliuskasta kapselia kolotukseen. Nyt olen jo unohtanut miltä se tuntui, kun mistään ei tule mitään. Olisi pitänyt muistuttaa itseään vielä kerran ennen leikkausta, mutta tämä kutsu tuli niin äkkiä ja työtkin piti saada tehtyä.

Olen saanut tätä operaatiota varten informaatiota hyvin vähän jos ollenkaan. En tiedä edes kuinka pitkään olen sairaalassa, en tiedä kuinka pitkä on minimisairaslomaloma, en tiedä todellisia riskejä eikä minulle ole luvattu ihmeparantumistakaan. Jouduin tekemään päätökseni käytännössä ihan yksin. Näissä tapauksissahan vain suositellaan leikkausta ennen jalan halvaantumista, jos potilas sitä haluaa - tai sitten odotellaan niin kauan kunnes nikama nyrjähtää ja koipi halvaantuu, mitä ei välttämättä tapahdu lainkaan. Mutta kipu on. Se vain pysyy ja pahenee, tulee ja menee, mutta ei koskaan katoa. Ja ikinä selkä ei näissä tapauksissa itsekseen parane.

Niinpä kirjaan nyt ylös muistutukseksi itselleni ikäviä asioita siltä varalta, jos huomenna sunnuntaina iskeekin pelonsekainen katumus ja outo olettamus siitä, että kyllä mä näinkin pärjään, kun olen pärjännyt tähänkin asti. Ongelmahan on vain siinä, että minä useimmin haluaisin tehdä asioita. Olenkin tullut siihen tulokseen, että olen luonteeltani tekijä, enkä mikään korkea-arvoinen hypistelijä. Eli:

- olet syönyt erilaisia tulehdus- ja kipulääkkeitä yhtäjaksoisesti vuoden ja kolme kuukautta
- koirien ruokakuppien nostelu lattialta aamuin ja illoin on olevinaan sinulle haaste.
- nouset sohvalta jo 43-vuotiaana ylös kuin vanhus. Vasta muutaman minuutin kuluttua selkäsi oikenee.
- et voi siivota niin usein kuin pitäisi. Koko talo, sen lattiat, nurkat, sängyt ja sohvat ehtivät täyttyä koirankarvoista, pölystä ja hiekasta ennen seuraavaa kertaa, kun jaksat taas koota itsesi ja kestää kipua siivoamisen verran. Joka kerta edessä on useita tunteja kestävä urakka (jota juuri nytkin välttelet viimeiseen asti).
- koska et halua yllyttää kipua, monet tavarat lojuvat joskus useita päiviä lattialla. (Niitä neljää muuta samassa talossa asuvaa henkilöä lattialla lojuvat sukat, lehdet ja mainospaperit, Mäkkärin hännänheiluttamisen takia pöydältä pudonneet pudonneet kynät, mukit, kaukosäätimet ja sen sellaiset eivät näytä häiritsevän lainkaan. Itse asiassa talosi asukkaita ei häiritse mikään muu kuin se, että niitä huomautellaan tekemättömistä asioista. Et ole luonteeltasi jäkättäjä. Vihaat jäkättämistä, mutta valitettavasti elämä perheissä on vuorovaikutteista. Monet äidit jäkättävät hyvästä syystä, ovat topakoita ja hallitsevat kotinsa. Sinä et, koska et paitsi itse kestä jäkättämistä, et myöskään kestä sitä, että sinua aletaan jäkättämisen takia inhota. Vihaat niitä vihamielisiä tiuskaisuja, haistatteluja, ää-äää-narinoita, joita kuulet joka päivä kun pyydät jotakuta tekemään jotakin. Et halua etkä kestä kuulla enää kertaakaan pidä ny saatana jo se turpas kiinni- komentoa(muista että kaikesta ällötyksestäsi huolimatta liikutuit juuri omista sanoistasi kyyneliin). Talossasi on siis niin paljon tekemättömiä töitä aina vessanpöntön vaihtamisesta lähtien, että jäkättämisesi ja sen aiheuttama vastarinta olisi joka tapauksessa jatkuvaa. Parempi siis kuin et aloitakaan. Olisit muuten vaihtanut sen vuosikausia sitten äitienpäivälahjaksi pyytämäsi vessanpöntönkin jo itse, jos olisi selältäsi pystynyt. Tiedän että olisit.)
- et voi kävellä kunnollisia lenkkejä koirien kanssa. Itse asiassa järkevä ihminen ei tuossa tilassa edes yrittäisi.
- et ole haravoinut yli vuoteen vaikka haluaisit.
- et voi maalata.
- et voi tanssia.
- puutarhasi on hirveä. Villiintynyt puutarha on kaunis, mutta sinun takapihasi on kitukasvuinen. Parhaillaan pajuamppeleissa roikkuu kaksi täysin kuollutta kukkasta, koska kastelu ei ole liiemmin kiinnostanut. Pyysit kyllä erästä samassa talossa asuvaa neitihenkilöä huolehtimaan pation kukkasista, mutta kun mitään ei tapahdu, niin mitään ei tapahdu. Et voi mennä väkisin työntämään kastelukannua käteen ja sanomaan että ota kannusi ja kastele. Sehän olisi sama kuin kastelisit itse.
- pihalla on muitakin töitä, joita et ole tehnyt yli vuoteen. Myrskyjen katkomat oksat makaavat pitkin maita ja risut ovat peittäneet monelta osin aluskasvillisuuden. Et nähnyt niiden alta yhtään sinivuokkoa tänä keväänä.

Yksi iso myrskyn murjoma raita makaa polun päällä siten, että joudut kumartumaan sen alitse päästäksesi koirien kanssa eteenpäin. Lisäksi polun varren heinikko on kasvanut varsinaiseksi punkkipöheiköksi. Myös tontin rajalla oleva riukuaita on kaatunut ja alkanut lahota. Lisäksi etupihan oja on kasvanut umpeen pujoista, kortteesta ja ranta-alpirykelmistä. Talven tulvia ajatellen siitä ei taas hyvää seuraa. Olet muutenkin kurkkuasi myöten täynnä niitä naapureita, joiden päivät kuluvat juuri tuon kyseisen ojan vedenpinnan nousua mittaillen.

- varastoon on kertynyt rikkoutuneita kodinkoneita, jotka olisi pitänyt raijata kaatopaikalle ja kierrätyskeskukseen aikoja sitten - muun muassa keskellä ulkovarastoa töröttää rikkoutunut pakastin. Näin ollen sieltä ei pääse sisään tai ulos kuin pienestä kolosesta, josta juuri eilen tungit vastapestyjä mattoja varaston ylähyllylle. Sen jälkeen makasit sohvalla itku kurkussa vähän aikaa. Kiertoliikkeet ovat selällesi kaikkein pahimpia. Takapihan katoksen alle on myös kertynyt monenlaista roinaa, esimerkiksi puhkiruostuneita grillejä, pilalle menneitä mattoja, kukkapurkkeja, huonekaluja yms. joita et yksinäsi ole saanut kannettua vintille tai roskikseen.

- sukusi vanha mökki on romahtamaisillaan. Höskä pitäisi purkaa ja tilalle rakentaa uusi. Se boheemiporukka ei kyllä pysty yhtään mihinkään ja sinäkään et nyt kykene edes ajattelemaan koko asiaa. Mutta saari on sinulle tärkeä. Tekisit sen eteen mitä vain jos voisit, mutta ethän pysty edes polttopuita hakkaamaan, saati sitten pitämään sitä katastrofia yksinäsi pystyssä. Sinne se lahoaa, eikä kukaan välitä ja ainoa joka välittää ei pysty.

_______________________________________________________________

Tämä oli loistoidea. Olen jo ihan valmis siihen leikkaukseen. Näinhän ei selvästikään voi jatkua...

No nyt se tuli

Nääs kutsu. Just sain tietää, että selkäleikkaukseni on ensi maanantaina. Sunnuntaina menen jo Töölöön pötköttämään. No eipä just kiire tullutkaan. Parissa päivässä on laskettava koko porukan tienestit, palkattava pari extratyöntekijää lisää, tehtävä loppukuun työvuorot uusiksi ja ensi kuukin kokonaan, puhumattakaan niistä tekemättömistä käytännön töistä siellä puljun puolella, jotka pitää ajatella kenties kuusikin viikkoa etukäteen.


















Leikkaukseen aihetta?

Niin että päivitystahti sen kun paranee. Ehkä jopa loppuu! Mistä näistä tietää. No eikä lopu. Kaikki menee ihan hyvin. Ihan helvetin hyvin. Morjens.

No helvetti

Aamulla kärähti kuivauskaappi ja nyt pamahti ompelukone. Ehkä tänään ei kannata koskea koneisiin tämän enempää.

Nähdään

Kävin tuossa aamusella koirien kanssa metsässä. Jompikumpi niistä nykäisi yllättäen johonkin suuntaan, jolloin sain kuusenoksasta silmääni. Tunsin heti ettei ihan pikkunaarmusta ollut kyse. Näkökin sumeni. Äkäpäissäni katkaisin sen oksankin ennen kuin lähdin kotia kohti. Nyt on käyty lääkärillä ja keskellä silmää on siis haava ja haavan päällä rasvaa ja rasvan päällä paksu lappu sekä puoli kiloa teippiä. On aika paskamainen olotila. Outoa on myös tihrustaa tällä yhdellä silmällä, niin että on varmaan pakko mennä nukkumaan aamuun asti. Vuorokauden päästä sitten näkee, että näkeekö.

Sairauskertomuksen loppuhuipennus

Kuvissa aitoa sairaustaidetta.

Minä tiedän, että siellä ollaan kieli pitkällään odotettu taas sairauskertomuskuvausta selästäni. Ihme pervoja. No hei, ei vainenkaan. Olen nyt joka tapauksessa pääsemässä sairauskertomukseni huippukohtaan... mitä ihmettä, kuolaako siellä jo joku? No maltapas nyt, kerron, kerron.

No siis, olen tänään käynyt neurokirurgilla. Oikein siis neurokirurgilla, joka ystävällisesti teititteli minua. Hyvin arvovaltainen herrasmies, kerrassaan. Menin sinne nöyränä magneettikuvat kainalossani. Tiesin, että tämä on viimeinen kerta, kun selkääni ihmetellään, että mikä siinä nyt muka on. Kantapäähän asti juilii yhä niin, että että saa ihan käsillä vetää reittä perässään, ja on niin hellanlettas vaikeaa koko elämä, että ei sohvalta pääse ylös kuin könyämällä, jos erehtyy sinne istumaan. Yli 7 tuntia ei pysty nukkumaan tai sitten on koko päivä selkäkivun takia pilalla. Eikä mitään vikaa muka löydy. Niin olen kuin satavuotias mummeli.

Olin jo päättänyt, kun mitään ei kuitenkaan löydy, että menen tämän jälkeen fysikaaliseen ja kiropraktikolle ja venyttelen ja teen kaiken mitä käsketään. Vedän nappia napin perään ja tyydyn osaani. Opettelen elämään kivun kanssa ja sitä rataa. Olen tähän asti ollut ylpeä kipukynnyksestäni, joka on mielestäni ollut varsin korkea, mutta jonka ilmeisesti olen menettänyt ja nykyisin piipitänkin saatana kuin joku vaivaismuija.

No niin, nyt se huipennus ja hyvät uutiset: Siis jumalauta mun selässäni onkin vikaa! On on. Kaksikin vikaa. Nikaman siirtymä ja sen seurauksena sen epästabiili olemus, ja lisäksi vaikea stenoosi. Eli kulumavamman takia siellä on paha lysähtäminen nikamien välissä ja toisekseen nikama on kokonansa paikaltansa siirtynyt ja tekee siellä nyt mitä haluaa. Ja huono uutinen on sitten se, ettei kumpikaan parane, vaan pahenee. Leikkausjonoon heti, kun uskallan vaan sinne itseni lykätä. 950 ihmistä on jonossa ennen minua. Olen varmaan lopettanut bloggaamisenkin jo siinä vaiheessa, kun jotakin tapahtuu. Sitten kyllä pääsen leikkuulaudalle kahden viikon varoitusajalla, jos tai kun oikea jalkani lopulta heikkenee tai mahdollisesti halvaantuu. Mutta tämä ei siis parane kiropraktikolla, fysikaalisella eikä hieronnalla. Itse asiassa minun pitäisi vain seistä tai istua selkä suorana tekemättä yhtään mitään, ettei kuluma ja pullistuma pahene tai nikama siirry enää yhtään enempää. Ei mitään sivuttaisliikkeitä, ei kumartelemisia eikä turhia urheilemisia. Sanoin olevani kirjakaupassa töissä. Lääkäri hymyili, kirjoitti lausunnon ja toivotti "hyviä hetkiä".




















Onko muka ihme että sattuu, kun siellä on tämän näköistä porukkaa?

Voit sä olla?

Näin sitä tuli oltua viikko bloggaamatta. Sinä aikana näppäimistön g-pis..., äh, g-kirjain on veltostunut siinä määrin, että sitä pitää näpyttää oikein kunnolla, ennen kuin tulosta alkaa tapahtua.

Oikeastaan koko viikolla ei ole tapahtunut mitään merkittävää. Opiskeluhommat etenivät vain vähän, mutta koti-, työ- ja terveysasiat ovat pitkästä aikaa ajan tasalla. Ulkoistin neidin syntymäpäivät hohtokeilaukseen läheiselle liikunta-areenalle, sain palkat laskettua ja kävin hermoratakokeessa, joka oli sietämätön ja kivulias kokemus, mutta nyt siitä on sentään tutkittua tietoa siitä, etteivät hermoni ole lopullisesti menneet. Vielä yksi lääkärikeikka ensi viikolla ja sitten on edessä fysikaalisen hoidon kierre.

Mutta menneellä viikolla olen kyllä hävennyt pari kertaa oikein kunnolla. Meillä on sen verran pitkulainen huusholli, että toisessa päässä taloa ei aina tiedä mitä toisessa päässä tapahtuu. Olin lukemassa sähköpostistani haastattelemani henkilön mielenkiintoisia vastauksia, kun kuulin ulkoa Macin haukuntaa. Koirien piti kyllä olla sisällä, mutta ovet ovat niille pelkkiä hidasteita, varsinkin silloin kun väliovesta unohtuu hetkittäin ottaa kahva pois (joku päivä ne vielä oppivat laittamaan sen kahvankin takaisin oveen...). No, juoksen sitten sukkasillani pihalle valmiina spurttaamaan tielle asti koirien perässä, kun naapurin herra avaa oven ja taluttaa Mäkkäriä ulos. Puck tapansa mukaan tuhisee ja pomppii innostuneena vierellä, koska kaikki äksön on siitä niin pirun mukavaa. Se on luultavasti pomppinut yhtä innoissaan mennessä kuin tullessakin. Kunhan jotakin tapahtuu ja tuhina käy.

Siinä sitten kävi ilmi, että Mac oli mennyt naapurin ovelle, avannut sen omatoimisesti ja rynnännyt sisälle. Niillä kun on se tyttökoira siellä. Oli kuulemma kysynyt neitokaiselta vain, että voitsäolla, mutta ankarat vanhemmat olivat sitä mieltä, ettei meidän sekarotuinen piskimme ole soveliasta seuraa tuolle rotunsa huippuedustajalle. Juoksuaikaa ei heidän tietääkseen myöskään ole meneillään, mutta Mac on ainakin viime aikoina harjoitellut nylkyttämistä tiuhaan Puckin kanssa. Ihme homoja. Nuusku ja Nylykky.

Minä sitten nolona ja anteeksi pyydellen raijaan koirani kotiin ja nuhtelen niitä ankarasti. Missään tapauksessa ei ole suotavaa, että naapuriin mennään omia aikojaan. Joo ei mennä, pojat lupaavat päät painuksissa ja korvat roikkuen ja minä vielä patistan ne jäähylle makuuhuoneeseen oven taakse, jossa ne pysyvät sen viisi sekuntia. Lupauksiin ei liene voida luottaa, koska jo seuraavana päivänä sama toistuu ja koirat löytyvät jälleen naapurista.

Nokkosrokko my ass

No on se kumma, ettei bloggareita kiinnosta väitöskirjasta väittäminen. Voi verkkoproosat sentään. Ei se kyllä kiinnosta Mari Koonkaan blogissa. Tosin ajankohta on vähän huono, kun Voimalassa on ollut näytillä valtava pillu, mutta pienempikin vissiin väikkärin voittaisi. Minua taasen ei pillu jaksa kiinnostaa. Siitä syystä jaksoinkin sitä väikkäriä lukea, kun niin moni on ihmetellyt että kuinka kummassa. Kas kun ei ole sitä elämää.

No ja nyt on niin, että myöhään eilen illalla aloin kutista ihan kammottavalla tavalla. Kämmenen kokoisia paiseita nousi olkapäille, pakaroihin, kaulalle ja kylkiin. Sinne tänne ilmaantui uusia kutisevia näppyjä ihan minuutissa ja olin tulla hulluksi. Raavin itseäni ja käänsin samalla lääkekaapin nurin, kun etsin hätäpäissäni antihistamiinia, eikä löydy. Kävin melkein teiniinkin käsiksi, kun se oli syönyt omat heinänuhalääkkeensä kesällä loppuun. Kyllä voi hyvät yksinhuoltajaparat, mitä kaikkea nekin joutuvat kokemaan. Minulla täällä kolme lasta, kaksi koiraa, isäntä Prahassa ja auto lentokentällä. Kävi mielessä, että lähtisin taksilla lääkäriin ja jättäisin pesueeni pahnoilleen makoilemaan, kun eivät olleet unessakaan vielä. Kirkuivatkin, kun kävin näyttämässä paiseitani.

Kai siihen tarvittaisiin varmaan ambulanssi, että täältä lähtisin keskellä yötä johonkin. Aloin sitten draamalliseen tyyliini tunnustella kieltäni, joka tuntui tietenkin heti omituisen suurelta. Työnsin sen oikein peilin edessä ulos ja tarkistin. Isolta se näytti. Myös huuleni tuntuivat turpoavan ja ihan kuin kurkkukin olisi ollut outo. Jo minä ajattelin, että loppu tulee, jumalauta.

Menin kuitenkin ambulanssin soittamisen sijasta suihkuun, jotta olen sitten siisti ruumiskärryissä, ja lotrasinkin puoli tuntia, koska se tuntui helpottavan. Mutta aina kun yritin tulla sieltä pois, kutina yltyi vain. Henki sentään kulki joka kerta. Suihkussa ei kuitenkaan voi nukkua, joten pakko sieltä oli pois tulla. Tiedän yhden, joka nukkui kolmannen kerroksen huoneiston suihkussa. Siinä meni sekin kerrostalo.

Lopulta löysin hyttysen pistoihin tarkoitetun Etonon, ja levittelin sitä joka puolelle. Vähän kun tilanne helpottui käänsin lääkekaapin uudestaan nurin ja kas, siellä oli ihan ehta paketti Heinixiä. Joskus puolen yön jälkeen (en uskaltanut katsoa kelloa), kutina alkoi hellittää jatkuakseen taas aamulla ennen viittä. Lisää vaan antihistamiinia napaan ja jo vain pääsin töihinkin sentään. Vieläkin tosin kutajaa ilkeästi sieltä täältä, mutta tämän kestää. Vähän niin kuin kirppuja olisi, vaikkei niitä kyllä ole ollut. Nuorena likkana oli kyllä kerran syyhypunkki tai oli niitä varmaan useampia. Tekivät niitä käytäviä ihon alle. Hyi olkoon. En kerro.

Nokkosrokko voi puhjeta ihan mistä syystä tahansa. Turha edes arvuutella, mistä se tuli. Söin kyllä eilen lounaaksi salaatin, jollaista en ennen ole syönyt. Kävin tänä aamuna samassa kaupassa lukemassa salaatin tuoteselostuksen, josta sen ostinkin, eikä siinä ollut mitään erikoista, paitsi taatelia. Kuka nyt taateliallergiasta kärsisi. Taateliallergia. Niin varmaan.

Olen kaksi kertaa aiemminkin saanut vastaavanlaisen kohtauksen. Kahdeksanvuotiaana heti Libanonin matkan jälkeen suoraan lentokentältä minut vietiin kutiavia paiseita täynnänsä lääkärille, jolta muistan saaneeni lääkitykseksi lapaset ja nuhteet kulkukissan silittämisestä Johannes Kastajan luolassa. Toisella kerralla rokko pukkasi häitteni aattona. Siihen eivät antihistamiinitkaan auttaneet, ja illalla oli haettava piikki perseeseen, jotta matka alttarille sujuisi hillumatta. Niin niin, ruumis tietää paljon asioita etukäteen ja yrittää kai kertoakin jotain. Mutta ei kai sen mielipiteet sen kummempia ole kuin minunkaan. Mistä tästäkään tietää, mitä mieltä se nyt oli ja mistä. Jokin protesti jotakin vastaan tämä kuitenkin oli.

Paakko popin pois, kiitti

No joo kuulkaa, siinä minä olen, ytv:n reittioppaan kartta kädessä menossa Ruoholahdenkadulle magneettikuvattavaksi, ja heti alkuun astun harhaan. Miksi, siis MIKSI minä kuljen Helsingissä kuin joku typerä turisti? Pyörin alati ympyrää, kun missään ei lue kadun nimiä. Miksi niitä ei lue? Siinä on sitten kolme lappuliisaa kirjoittamassa parkkisakkoja kurittomille autoilijoille, ja minä kysymään, että mikä katu se tuo on, jonka ohi olin jo tullut. Kansakoulunkatu, sanoo mieslappuliisa ja minä palaan takaisin. Ja kuljen siinä kartta kädessä taas eteenpäin, reippaasti, aikaa ei ole hukattavaksi, minä sanon itselleni ja yritän kävellä niillä mukulakivisillä kaduilla niin ettei nilkka nyrjähdä. Pitkän matkaa taas menen niin, ettei ainuttakaan kadun nimeä lue missään. Ei missään. Ja minä kävelen ja vihdoin suojatien toisella puolella näkyy yksi onneton nimikyltti, niin himmeällä, että tihrustan siinä ja yritän katsoa, mitä siinä sanotaan, enkä mitään muuta katso, sitä kylttiä vain. No eikö joku kaheli huuda keskellä suojatietä, että hei, HEI! Hyvä ihme, työntekijääni törmään siinä ja siltä kysyn missä minä olen, ja se neuvoo taas toiseen suuntaan kokonaan. Ja sitten minä löydän erään kaupan ovesta osoitteen, että Ruoholahdenkatu 2 ja jatkan matkaa niin pitkälle, että usko meinaa loppua, mutta löydän perille. Reittioppaan ennakoitu kävelyaika 6 minuuttia. Minulta menee vartti.

Jännittää niin perhanasti. Ensin sanotaan, että menee tunti, sitten sanotaan että selviän 45 minuutilla. Olin ottanut aamulla ne lääkärin kivuliaiksi öiksi määräämät särkynapit mukaan, ja ajattelen, että 45 minuuttia siinä makaamassa on kyllä liikaa ilman lääkettä. Jos alkaa sattua niin miten minä pysyn paikallani. En mitenkään. Nappi naamaan ja housut pois, kello, korut, rintsikat pois ja jättikimono päälle ja pitkäkseen siihen koneeseen, kuulokkeet päähän ja mitä saisi olla, klassista, poppia, rockia? Poppia haluan. Ja vielä hätäsoittonappula rinnan päälle, että jos tulee asiaa, niin voi kilauttaa.

Siinä minä sitten jännitän. Puren hampaita yhteen ja odotan. Kuvaus käynnistyy, nyt ei saa enää liikkua, kuuluu kuulokkeista ja sitten alkaa poppi. Voi jumalauta. Sitä tulee ja kovalla, ja kuuloke rätisee niin että korvaan kertyy painetta ja minä siinä ihan että herranjumala! tätä minä en kestä! Siinä kiekuu Katri Ylander, Irina, Samuli Edelman ja minua alkaa ottaa se poppi niin päähän, ettei mitään rajaa. Kaduttaa aivan sairaasti. Mitä minä menen poppia pyytämään. Olisin pyytänyt klassista, niin ei rätisisi. Onneksi en sentään rockia toivonut. Jösses. Ei olisi enää korvaakaan varmaan. Rätinä jatkuu ja joku suomalainen inisee kaihoisasti jotakin. Suaaarätskaipaaanrätsräts. Ja sitten alkaa vetää jalkaa. Reidestä sääreen ja lopulta jalkaterään asti. Ajattelen, että jos saisin edes sentin, edes yhden sentin sitä jalkaa liikuttaa, niin kuuntelen tätä helkkarin rätinää siitä hyvästä vaikka loppuviikon. Avaan silmiä, ja pistän ne taas kiinni. Odotan. Painanko vai kestänkö. Kuuntelen kuvauslaitteen jyrinää. Heti kun se lakkaa, painan vähän nappia. On pakko saada liikuttaa jalkaa tai tulen hulluksi. Ketään ei tule. Alan nieleskellä ja mietin saanko edes nieleskellä. Ei tule ketään. Kuvaus käynnistyy taas ja siinä minä olen, rätinää korvassa ja jalassa hirveä kipu. Alan kuvitella olevani guru. Istun jooga-asennossa turbaani päässä hiekkakukkulan laella ja hymisen. En tunne kipua enkä nälkää, eikä korvassani rätise... Ei toimi. Tunnen kipua ja nälkää ja korvassani rätisee. Sitten ajattelen olevani Suvi Linden Ilta-Sanomien kesänumeron kannessa loikoilemassa houkuttelevasti päivänkakkarapellolla avonaisessa kesämekossa. Nosta vähän helmaa, sanoo valokuvaaja... Mmm... ei toimi. Sitten ajattelen olevani netissä. Ajattelen Susua, Setää ja Enskaa ja niitä siellä päivänkakkarapellolla kesämekoissaan nostamassa vähän helmaa. Äkkiä painan hätänappia. Ja kovaa. Nuori herra juoksee huoneeseen ja kumartuu pää kallellaan kysymään, mikä... mikä hätänä?
- Paakko popin pois, kiitti. Rätisee, sanon ja nostan kättäni vaistomaisesti ja näytän kuuloketta. Samalla liikautan vahingossa jalkaani. Ehkä se ei haittaa. Lääke alkaa vaikuttaa. Hartiat ovat vieläkin jännityksestä tiukkana, mutta sisuksissani tuntuu omituisia humpsahduksia ja sydän ikään kuin hieman muljahtelee paikaltaan.

No, nyt se on ohi. Mutta tätä lääkettä ei tosiaan kannattaisi päiväsaikaan ottaa.

Kuinka selvisin verenmyrkytyksestä viime tingassa

No tänä aamuna heräsin kun varvasta sykki aivan sairaasti, sillä se oli hyvin sairas varvas. Viikko sitten käytin hienostellessa yksiä kävelykenkiä, jotka noin periaatteessa ovat ihan normaalit nilkkurit, eivät siis mitkään piikkarit. Kärjessä on tilaa vaikka kuinka ja korkoa vain nimeksi. No eikö jumankauta minun käyrät varpaani hinkkautuneet niin toisiinsa, että rakko tuli keskivarpaaseen. Olen sitä siitä asti hoidellut, desinfioinut ja pitänyt jos jonkinlaista tuppoa varpaan välissä. Mutta ei tämä hellyys auttanut. Tänä aamuna se oli kuin grillattu prinssinakki siinä oikeiden varpaiden välissä. Ja sykytti niin, että heräsin ennen viittä. Enkä saanut unta, kun aloin kuvitella miten se legendaarinen punainen juova sieltä nousee nousemistaan ja viideltä olin aivan varma, että nyt se on myrkky sydäntä lähellä ja kuolo kohta korjaa. Siltä ainakin tuntui. Minä siitä nousin sitten jo aika kauhuissani ylös ja valot panin päälle äkkiä, että missä se juova jo on menossa. Ei sitä missään ollut. Varvas kyllä näytti niin rumalta, että hetimiten ryntäsin nettiin ja varasin ajan lääkäriltä aamuksi. Kenkien kanssa oli vähän ongelmaa, että mitkä mahtuivat jalkaan niin ettei tarvinnut joka askeleella ähkäistä. Junalle lähdin kymmenen minuuttia etuajassa.

Ja kas vain, niin oli fiksu nainen ja sanoi, ettei tämmöisiä näin pitkään saisi itse yrittää. Vielä tuohon antibiootti varmaan auttaa, se sanoi. Että ihan viime tingassa menin niin. En yhtään turhaan ollut taas hysteerinen. Sairaslomaakin olisin saanut, mutta nyt alkaa omastakin mielestä olla kiintiö täysi. Tulin sitten kotiin tekemään töitä ja laskemaan palkat. Ja tässä sitä ollaan onnesta soikeana, kun varpaassa on käärö, työt on tehty ja esseestäkin tuli vitonen!

_________________________________________________________________
Sivupalkissahan siis utelin, että josko joku jo olisi valmis robottia naimaan. No joo-o, yksi ei kyllä halunnut semmoiseen ryhtyä, mutta kyllä vastaajista 45 % piti sitä ihan hyvänä vaihtoehtona nykyiselle käytännölleen. 40% puolestaan ei ole nähnyt puutetta sen vertaa, että osaisi hyvää robottia arvostaa. Kahta koko kysymys pelkästään huvitti.

Signaaleja tuntosarville

Eiköhän se ole tunnustettava, että lääkäri pisti meikäläisen kotiarestiin pariksi päiväksi ja asetti samalla ulkonaliikkumiskiellon. Eilen tuli vähän mokattua töissä. Hyvä keino jollekulle, joka haluaa rikkoa selkänsä on arvioida samankokoiset laatikot saman painoisiksi. Sen jälkeen toinen laatikko rempaistaan samalla volyymillä lavan päältä pois kuin se ensimmäinenkin laatikko. Ja sitten sitä ihmetellään melekein kuset housussa, että mitä tapahtui ja mennään itkemään lääkärille, miten hemmetin tyhmä ihminen voi vielä nelikymppisenäkin olla. Näin tyhmä.

Tuota Anja Snellman-Orman kirjoitusta Häiriöklinikan kommenttipalstalla lukiessani, tuli mieleen montakin asiaa. No ne tuntosarvet esimerkiksi. Nyt olisi korkea aika hieraista sarvien päästä pölyt ja alkaa seurata vähän "signaaleja ajassa". Kun kuitenkin miljoona ihmistä jo lukee blogeja, niin eikö se ole melko jälkeenjäänyttä patistaa yleisöä lukemaan korkeakirjallisuutta blogien sijaan. Täytyy sitä paitsi olla ylpeä niistä bloggareista ja lukijoista, jotka pystyvät tekemään montaa asiaa yhtä aikaa. Tässä muuten linkki, josta löytyy 473 kirjallisuusaiheista blogia siltä varalta, jollei signaali kiillottamisesta huolimatta yllä ihan tuntosarvien perille asti.

Opiskelut alkavat olla loppusuoralla. Nyt sairaslomalla ja viikonloppuna yritän valmistautua tenttiin ja sitten se on ohi. Median murros on ollut siellä kovasti tapetilla ja viihteellistyminen on yksi sisältöjen merkittävimmistä muutoksista. Siihen on varmasti syynsä. Yhtä tässä olen pyöritellyt mielessäni ja olen kyllä sitä mieltä, että juuri se vakava syvämietteisyys on tämän infoähkyn ohella aiheuttanut ihmisissä vastareaktion. Milloinkaan aikaisemmin emme ole saaneet näin paljon tietoa kerralla. Yhdessä työntäyteisessä päivässä pitää suodattaa sama määrä uutisia kuin korkeakirjallisuuden kulta-aikana kuukaudessa. En tosin tiedä milloin on sellainen kulta-aika ollut. Onko sitä edes ollut?

Onko koskaan aiemmin luettu yhtä paljon kirjoja kuin nykyisin? Onko koskaan aiemmin kirjoitettu kirjoja yhtä paljon kuin nykyisin? Ja huom! Onko koskaan ennen kirjoitettu vähälevikkistä kirjallisuutta yhtä paljon kuin nykyisin? Onko niitä myytykään koskaan niin paljon kuin nyt? Ei. Se että kirjoja kirjoitetaan ja julkaistaan enemmän kuin koskaan ennen saa aikaan vääristymän ihmisten kuvitelmissa. Ei ennen luettu enemmän hyvää kirjallisuutta, vaan raskassoutuisia kirjoja kirjoittavia oli vähemmän valittamassa siitä, ettei heidän kirjojaan lueta. Kyllä niitä silti luetaan. Ei tämän maan naiset siinä klassikoiden lukemisen ohella työnnä liukuhihnalta uutta ja ehompaa lukijasukupolvea tulemaan sitä tahtia kuin nämä viihteen vaikutuksesta huolestuneet kirjailijat ovat vailla. Enkä usko, että mökin muijakaan siinä lypsyn ohessa luki useampaa kirjaa. Missä ajassa nämä valittajat siis oikein elävät? Ikuisella 60-70 -luvulla, kun musiikki tuli vinyyliltä, tv-kanavia oli kaksi ja vastuulliset vanhemmat kasvattivat lapsiaan punaviinihuuruisessa henkevän keskustelun ilmapiirissä ja tainnuttivat uneen tupakansavulla ja suitsukkeilla. Silloinko oli siis paremmin ja ihmiset viisaampia?

Suomi on lukijakansaa niin kuin olen monta kertaa aikaisemminkin tolkuttanut. Jostain syystä nämä erinomaiset tuntosarvi-ihmiset jättävät tämän päivänselvän faktan aina huomioimatta. Tässä linkki tilastokeskuksen sivuille. Sieltä löytyy paljon luettavaa muutenkin, mutta tuossa tuoretta tietoa julkaistusta kotimaisesta kirjallisuudesta ja käännöskirjallisuudesta vuosina 1980–2005.

__________________________________________________________________

Päivänpolttavassa kyselyssä aivan ylivoimaisesti eniten ihmiset haluaisivat olla Arno Kotroja. Hahaaa.... voi yhen kerran teijän kanssa. Ihan kaheleita koko porukka. Vesa Keskinen on kuulkaa sentään rikas, mutta vain 5 haluaisi olla se "maailman vanhin murrosikäinen". Alpo Rusinana olo ei kiehtonut kuin kolmea ja mikä sykähdyttävintä: Vain kaksi vastaajaa olisi halunnut Matti Vanhaseksi Matti Vanhasen paikalle.

Lisää vaan nappeja, kuule

Terve. Kävin taas lekurilla. Sekin oli rehellinen: "Sulla on hirvee tää notkoselkä". Sitten se rusautti selän paikoilleen ja antoi lisää piikkiä lonkkaan sekä selkään. Kirjoitti se nappejakin. Kysyin, että "kuinka pitkään näitä niinku voi vetää?". Kyllä niitä kuulemma "ihan huoletta voi vuosia vetää", se sanoi. "Ookkei", minä sanoin. Sairaslomallekin se pakotti: "Kyllä sun nyt täytyy edes kaksi päivää pitää, ettei mene piikit hukkaan."

Nyt se selvisi tämän mahankin arvoitus. Oikeasti minullahan ei siis ole iso maha, se vain on työntynyt kauemmaksi selästäni eli lähemmäksi muita ihmisiä ja näyttää siksi niin suurelta.

Tässä teoriani tueksi havaintokuvaa, joka on omin käsin
tyylitelty tohtorin antamista varsinaisista hoito-ohjeista.




________________________________________________________

Ja päivän kysymyshän oli Haluaisitko vastata tässä johonkin kysymykseen.
41% vastaajista oli kovin halukkaita vastaamaan, ja vastasivatkin. Vain 17 % ei halunnut vastata kysymykseen, haluaistko vastata tässä johonkin kysymykseen. 41% vastaajista halusi tietää mihin kysymykseen tässä nyt sitten pitäisi vastata.

Kun sairas suomalainen tapaa rehdin romanialaisen

Olen taas sairaslomalla. Ei oikeastaan edes hävetä enää. Osasyy voi olla tietty se, että hengittäminenkin tuottaa tuskaa ja otsalohkot sekä nenänympärys ovat pullistuneet. Näytän muuten ihan rypyttömältä. Luonnon oma botoxi, siis lima. Lääkkeet on kyllä. Omituinen flunssa, kun hyökkäsi suoraan onteloihin. Virukset kai etsivät nykyisin yhä enemmän heikkoja kohtia, joihin jäävät suoralta kädeltä muhimaan, sen sijaan että vaivautuisivat hyökkäämään koko ruumiseen. Ehkeivät pärjäisi ja tietävät sen kyllä. Flunssavirusten olisi nimittäin ihan turha tunkea aluksi meikäläisen pohkeisiin.

Näiden saikkujen määrä puolestaan alkaa kai jo turruttaa. Voisi helposti ajatella, että pärjäävät siellä muutenkin ihan hyvin ilman minua, paitsi jos eivät soittelisi heti aamukahdeksalta ongelmineen, esimerkiksi unohtuneine avaimineen miettimään, miten pääsisivät kauppaan sisälle. Otin kyllä töitä kotiinkin. Panen palkkalaskelmat kesä- ja heinäkuun ajalta ajantasalle. Jos jaksan. Nukkuminen on niin pirun vaikeaa.

Toissa yönä
olin jo sängyssä puolen yhdentoista aikaan, kun kuulin jonkun hiippailevan meidän pihassa. Koirakin kuuli ja aloitti hirveän haukkumisensa. Nousin sitten katsomaan, mikä helvetti siellä hipsii ja löysin esikoiseni ulko-oven takaa pyöreän naisen! Kysyin sitten, että milläs asioilla siellä tähän aikaan liikutaan? Nainen laahusti luokseni ja pyöritti päätään. Ei se osannut suomea, tai ei se ainakaan puhunut mitään. Sitten nainen ojensi vaaleanpunaisen paperin, jossa oli pienen pojan kuva ja vieressä teksti (pikaluettuna ja huonon muistin varassa): Olen 3-vuotias romanialaispoika. Minulla on leukemia, eikä meillä ole rahaa kalliisiin hoitoihin. Ole hyvä ja anna 5 €, jos haluat auttaa. Siinä samassa muistin Sun äitis kirjoituksen heinäkuulta. Se tuli kuin salamana: huijari, perkele. Katsoin lappua, katsoin naista, vilkuilin olkani taakse, milloin koira tulee ovesta läpi ja katsoin taas naista syvään huokaisten ja päätäni pudistaen.
- Tämä ei ole oikea tapa kerätä rahaa, minä sanoin. Nainen nosti lappua uudestaan ylemmäksi ja toljotti kysyvästi silmiini.
- Ei, sanoin ja ahtauduin oven raosta sisälle.




















Ensinnä siis kello puoli yksitoista sunnuntai-iltana ei ole minusta ollenkaan soveliasta tulla pummaamaan rahaa ovelta ovelle. Toisekseen minussa heräsi välittömästi epäluulo, että joukko romanialaisia mölyäviä viiksiniekkoja istuu parhaillaan valkoisessa ruosteenkukkaisessa Ladassa tuolla isolla tiellä, ja odottaa mamman suursaalista, jonka se on hyväsydämisiltä suomalaisilta saanut huijattua. Eikä siinä vielä kaikki, ajattelin myös, että romanialaisen roistojoukon mamma tarkastaa samalla tämän suhteelliseen harvaan asutun omakotialueen hiljaiset ja valottomat talot, jotka mölyävät viiksiniekat käyvät sen jälkeen ilakoiden putsaamassa. Ajatuksineni olin onnellinen siitä, että meillä on koira, joka pitää kamalaa metelia silloin, kun joku hiippailee pihassa.

Sen jälkeen puin takin yöpuvun päälle ja lähdin koiran seuraamaan mamman touhuja. Vein muka roskia. Kyllä vain se mamma jatkoi laahustamistaan ovelta ovelle ja kello alkoi lähennellä jo yhtätoista. Silloin minun mieleeni tuli soittaa poliisille. Entä jos se todella oli niin, kuin olin epäillyt. Entäpä jos ei. Jospa Romaniassa todella olisi pieni poika, jolla on leukemia ja joka tarvitsee rahaa. Joo, aivan varmasti. Käsittääkseni siellä on niitä yhtä paljon kuin muuallakin, mutta näiden matkaajien mukana ne rahat tuskin sellaiselle päätyisivät. Koska en kuitenkaan kehdannut päivystysnumeroon tätä asiaa soittaa, yritin ihan suoraan lähimmän päivästyvän poliisin tiskille, ja koska ne eivät vastanneet, asia jäi siihen.

Ja hän etsii hirssiä...

Joopa joo. Sillä aikaa kun minä armollisesti kulutan iltani etsimällä kaupoista sitä helvetin hirssiä, koiraherra murtautuu jääkaappiin ja syö sen tyhjäksi. Hyvästi dieetti. Sinne meni kolme pakettia maksalaatikkoa, spaghettia ja leikkelemakkarat. Nyt tuntuu hieman naurettavalta, että kolusin tänään neljä kauppaa, ostin viisi pakettia kalkkunajauhelihaa, puoli kiloa kalkkunafilettä ja kaksi hirvennahkaluuta eläinkaupasta. Tämä oli ehken laitimmainen kerta. Sanon eläinlääkärille maanantaina, että potilas parani hoidosta huolimatta, mikäli siis paranee. Jos ei parane, niin syytän maksalaatikkoa. Tai spaghettia. Siinä on vehnää.

Nämä päivät vain menevät

Mac on allerginen jollekin. Tulin eilen töistä kotio, ja kun silitin koiraa, ihmettelin miksi sen turkki on märkä. Pikainen vilkaisu riitti. Sillä oli selän peräpäässä pari pahaa hotspot-laikkua ja koko koiruus vaikutti vaisulta. Kipujakin oli. Välillä taisi tuikata niin, ettei jalkakaan pitänyt. Ei muuta kun ensimmäiseen vapaaseen lääkäriin suoraan siltä istumalta. Jos olisin ihan koko anonyymi, niin voisin kuvailla eläinlääkäriä värikkäin sanakääntein, että kuinka se esimerkiksi olisi muistuttanut vanhaa kunnon autokauppiasta vatsoineen ja kultavitjoineen sekä rehvakkaine puheineen ja syvään kaula-aukkooni suuntautuneine katseineen, mutta kun en ole, niin en nyt tohdi kertoa muuta kuin, että olin luullut jo nähneeni kaiken.

Mac käyttäytyi villisti. Siis jos se olisi lapsi, se olisi hakannut ovea ja huutanut, että päästäkää mut pois täältä! Apua. Ei ei ei! Ja siltä se kyllä näyttikin. Kuonokoppa lensi alta aikayksikön kirsua härnäämästä ja vinkuminen oli tavatonta. Ihan kuin olisi porsasta teurastettu. Ja siltä sentään vain ajettiin karvat ihottumien päältä. Ihan jumalattoman lapsellinen koira. Nyt Macillä on mulkosilmät selässä. En viitsi ottaa kuvaa. Ei ole kovin mukavan näköinen.

No se lääkäri sanoi, että selvä ruoka-aineallergia ja äijä dieetille. Pelkkää hirssiä, kalkkunaa, kaalia ja porkkanaa pari viikkoa. Minä ajattelin, että ei tätä. En minä jaksa näiden eläinten kanssa puljata, perkele. Sen jälkeen löysin itseni juoksemassa kolmessa kaupassa sen hirssin perässä ja yhdestä sain jonkin pienen hirssipussukan sitten juuri ennen kello yhdeksää. Etsin siis hirssiä koko illan. Kalkkunaa sentään oli jauhettuna kaupan yhdessä liikkeessä. Siitä olin kiitollinen. Vähän mietiskelinkin jo siinä siipikarjahyllyllä, että ihan filettäkö sitä nyt pitää koiralle tarjota seuraavat pari viikkoa. No, sitten kun tilanne antibiooteilla rauhoittuu ja dieetti alkaa purra, voi ruveta kokeilemaan muutakin ruokaa. Yllättävän rauhallisesti pystyn tästä näköjään kirjoittamaan, mutta sisällä kuulkaa kuohuu. Ei tästä helppoa tule, tosin aamulla se veti hirssikalkkunamössöä ihan sujuvasti napaansa.

Kävin taas kiropraktikolla tänään. Ei tahdo vieläkään tuo jalka oikein toimia. Koko ajan juilii. Välillä pitää vallan puristaa itseään perseestä, että onko se siellä, vai mikä hitto siellä painaa. Refleksitkään eivät riitä ihan nilkkaan asti. Kyllähän se kiro nyt väänteli ja käänteli, paineli ja rusautti, mutta ei se koipi vieläkään skulaa, eikä selkäkään ole kivuton, mutta mukavaa oli taas.

Pitäisi tämän epäkurantin selän kanssa ruveta harjaamaan ulkoseiniäkin. Pian alkaa maalaushommelit, näin olemme keväällä yhtiökokouksessa suuressa viisaudessamme päättäneet. Tämä kesä ei voisi tämän enempää olla enää pilalla. Kaikki mitä eteen tulee, on plussaa.