perjantaina, huhtikuuta 22, 2005

Muusa ja mullikat

Nyt kun lehmä on asettunut paikoillensa, tahdon kertoa lehmän kunniaksi sanasen. Olen pahoillani.


Valo lankesi pirtin ikkunasta puulattiaan. Tuvassa oli hella ja leivinuuni, ja peräkammarin ohutta ikkunalasia raapi sireenin oksa. Kellastuneella seinällä roikkui lasinen huoneentaulu, jossa luki ”oma koti kullan kallis”. Lattia narahti jalan alla, ikkuna antoi naapurin niitylle. Talon ja laitumen välissä kasvoi kaistale neidonruusuja sekä villiintyneitä lupiineja, joiden kypsät kodat paukahtelivat auki osuessaan sähköpaimeneen. Laidunta halkoi pieni joki ja muutama lehmä oli kumartunut juomaan sen reunamille. Muut lypsettävät makasivat kauempana rinteessä. Etelätuuli pakkasi kiivaasti pilviä pohjoiseen ja niiden varjot häilyivät niityllä levottomana. Sireenin lehdeltä rapsahti lasiin pisaroita. Ikkunan karmien välissä makasi kärpäsiä selällään. Kaikki oli kohdallaan, mutta talossa haisi raato. Avasin uunin luukun ja nuuhkin tuhkaa. Hormissa se ei ainakaan ollut. Ostopäätös oli vaikea. Pohjoisen puoleinen ulkoseinäkin oli uutta laudoitusta ja punamultamaalia vailla. Mutta sitten ikkunan alle tuli naapurin lehmä. Se jauhoi ruohoa, tapitti minua märillä silmillään, pysäytti häntänsä, nielaisi ja mylväisi. Sopimus tehtiin siinä paikassa.

Oli elokuu ja venähtäneet kultapallot paistoivat kuihtuneiden koiranputkien seasta sorjat varret paksujen kukintojen painosta taipuneina. Lehmä jatkoi häntänsä huiskimista ja lähti laiskasti kohti kauempana laiduntavaa laumaansa.
Kiinteistövälittäjä oli aivan varmasti maaseudun miehenä tietoinen siitä, että EU veisi seuraavana kesänä tuon lehmän ja kymmenen muuta lypsettävää pois mummonmökkimme ikkunan alta. Häneltä tuli kuitenkin joulukortti. Keväällä lehmät olikin jo myyty. ”Muutama mullikka ja yksi likka vielä jäi”, sanoi isäntä ja laittoi entisen laitumen kasvamaan rehua ja vei viimeiset elikkonsa kaukaiselle niitylle, jota ei meidän mökin ikkunasta näkynyt.


Ikävöin lehmiä. Niiden olisi pitänyt käyskennellä ja makoilla lähilaitumella suunnitelmieni mukaan. Ja minun piti istua juuri siinä ikkunan edessä, katsella märehtimistä ja jouten oloa, samastua täysin rinnoin emälehmiin. Remontilta oli pohja poissa. Se tehtiin kuitenkin vanhaa kunnioittaen. Televisio ei näyttänyt hyvältä kapioarkun kyljessä eikä sitä voinut rukinkaan viereen laittaa, mutta kyllä se siihen sitten jäi. Muutaman päivän ikäiselle kuopukselle löytyi varastosta vanha pinnasänky, jonka päätyyn oli maalattu bambin kuva. Tuvan seinälle ripustin leipälapion ja vanhan kahvimyllyn asettelin lautaskaapin ylähyllylle. Peräkammarin kukallisia tapetteja kiersi pitsiset boordinauhat ja seinälle naulattiin soikeat valokuvakehykset lapsiaiheineen ja hääkuvineen.

Vintiltä löytyi kissan luuranko ja sen vierestä lapiollinen kuolleita turkiskuoriaisia. Kissa oli kynsinyt oveen ja rappusten pieliin syvät naarmut. Sen ahdistus asui siellä yhä. Isäntä tyhjensi vintin puruista ja minä yritin pestä hajun pois, eikä vinttiin enää sen jälkeen menty. Matalapaineen aikana tahmea lemu valui aina alakertaan ja tarttui vaatteisiin. Kissan tuska kulki mukana kaupunkiin asti.

Kesäloma loppui ja arki jatkui lähiössä. Viikolla muovailin massasta pieniä lehmäpatsaita, joille maalasin mustia laikkuja. Perjantai-iltaisin asettelin niitä mökin ikkunalaudalle; joku noukki ruohoa suuhunsa, toinen kurkotti kaulaansa, yksi makasi, mutta useimmat seisoivat ja katsoivat minua. Maalasin myös lehmätaulun ja ostelin lehmämukeja sekä lautasia.

Lehmättömyys teki naapurin isännästä sorakeisarin. Se alkoi kaivaa pitkäkaulaisella kaivinkoneellaan hiekkaa viereisestä harjusta. Kaivuri oli kauttaaltaan ruosteessa ja sen ääni sai harakatkin pois tolaltaan. Ne säntäilivät ilmaan ja katosivat hiekkamontun taakse, villisikafarmille päin. Pöllötkin nukkuivat öisin, kun eivät päivisin saaneet enää rauhaa. Harakat kävivät vain aikaisin aamulla kissoja härnäämässä. Päivisin näkyi lintuja harvakseen, jokunen hermostunut parvi pyrähti silloin tällöin lentoon läheisestä lehdosta. Niinä hetkinä oikaisin kasvimaalla puutuneen selkäni. Minusta oli outoa, että lehmät piti hävittää, mutta villisika-, puhveli- ja strutsifarmeja pystytettiin ongelmitta. Globalisaatio ei koskenut pelkästään ihmistä, eläintenkin oli rynnättävä uusiin maisemiin ja vaihdettava elämäntyyliä.

Kesä oli ollut pitkä ja kuuma. Ukkoshelteet olivat ajaneet päästäiset syvemmälle viljapeltoon, ja kun ohra oli puitu, sängen seassa luikerteli kylläisiä kyitä. Aamukaste jäi maahan jo koko päiväksi. Naapurin isäntä kuivatteli rehua kuivurissaan ja humina jatkui taukoamatta kaikki viikonloput. Soramontulla kaivuri jatkoi kaivamistaan ja traktorit kuljettivat hiekan pois. Tiellä oli jatkuva liikenne ja pientareen kasvusto tukehtui paksun hiekkakerroksen alle.


Syysarki alkoi saada järjestyksen, mökille ei enää tehnyt mieli. Kasvimaata oli kuitenkin kitketty ja kasteltu koko kesän. Sato odotti kypsänä korjaajaansa. Kun astuin autosta ulos, maa tuntui väsyneeltä ja sitkeältä. Tuoksui herneille ja perunanvarsille. Pihamaalla puut olivat pudottaneet rupisia omenoitaan villiintyneen ruohikon sekaan. Niitä noukkiessa nenääni tulvahti väkevä sonnan haju. Sitä oli kaikkialla, omenapuiden alla, polulla ja mökin rappusilla. Kukkapenkit oli myllätty, sorkan kuvioita näkyi joka puolella. Sireenien alaoksat olivat revenneet ja omenapuistakin roikkui katkenneita oksia maahan asti. Kiersin tontin ja kuljin tallaantuneelle lupiinipellolle. Näin mullikoitten tulleen laitumelle. Ne olivat niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kolmannen rehunkeruun jälkeen naapurin isäntä oli päästänyt mullikat pellolle. Niiden laidunelämä oli murrosikäistä; keskinäistä nujakointia ja tappelua likan suosiosta. Pientä rynnimistä toinen toistaan kohti, äkkipysähdyksiä ja tuhahduksia. Ruohoa ne haukkasivat vain ohimennen.

Kun olimme mieheni kanssa saaneet pihan siistiksi, lantakasat levitellyiksi pensaiden juurille, oksat saksittua ja roskat haravoitua, kävin vielä kerran katsomassa mullikoita. Seisoin siinä tuoretta ruskaansa hohtavan vaahteran alla ja mietin miksi oikeastaan edes pidin lehmistä, kun naapurin isäntä kaasutti mersullaan tietä pitkin ja pysähtyi kohdalle. Kerroin hänelle mitä mullikat olivat tehneet. Isäntä sälytti syyn likan niskoille ja pyysi lehmiensä puolesta anteeksi. Nimitteli sitten likkaa oudoksi naudaksi, kertoi sen kaatavan aitoja ja innostavan mullikoita tihutöihin. Isäntä lupasi tulla puutarhurin kanssa leikkaamaan ruhjoutuneet omenapuut, sitten kevättalvesta ja ”täsmälleen oikeaan aikaan”, hän lisäsi ja yritti lukea kasvoiltani olinko ymmärtänyt. Miehelleni isäntä iski silmää ja kaasutti sitten tiehensä.

Jo parin tunnin päästä mullikat kävelivät tietä pitkin kohti kauempana siintävää hevoshakaa. Minä komensin lapset sisälle. He eivät totelleet. Hain kiikarit ja seurasin, miten hevoset häiriintyivät, kun mullikat tuijottivat niitä vain senttien päästä aitausta ympäröivästä sähköpaimenesta. Ilma oli niin jännittynyttä, että sitä oli vaikea hengittää. Hartioitani kiristi. Jokainen halusi kiikarit itselleen. Ne revittiin käsistäni ja minun oli käveltävä lähemmäksi, jotta olisin nähnyt paremmin, kun naapurin isäntä kurvasi mersunsa mullikoittensa viereen ja hiekkapölyn keskeltä juoksi kaksi tyttöä kädet ylhäällä, huutaen jotakin, mistä ei saanut selvää. Mullikat kääntyivät vastahakoisesti tielle, mutta lähtivät väärään suuntaan. Tytöt juoksivat niiden edelle ja tuuppivat lehmiä toisaalle. Siinä meni aikaa ennen kuin elikot olivat laitumella ja aita nostettu pystyyn. Hevoset hirnuivat harjat pystyssä koko loppupäivän, vaikka niitä käytiin silittelemässä ja syöttämässä moneen kertaan. Lapsetkin olisivat halunneet viedä hevosille omenoita, mutta minä kielsin lähtemästä minnekään koko talosta. ”Edes apiloita”, tytär aneli, mutta minusta hevosten oli parempi antaa olla rauhassa.

Aamulla heräsin ryskeeseen. Ääni tuli talon takaa. Hellan ylisillä kissat luimistivat korviaan silmät mustina, lapset säntäilivät ikkunasta toiseen ja kaikkia pissatti. Kukaan ei uskaltanut juosta huussiin. Mullikat olivat hajaantuneet eri puolille pihaa. Otin esikoisen kuulapistoolin kuistin penkiltä ja latasin sen pienillä taivaansinisillä muovipanoksilla. Astuin rappusille kukallisessa yöpuvussani ja tähtäsin ensimmäiseen lehmän ahteriin. Sillä ei ollut mitään vaikutusta. Eikä seuraavillakaan; tuskin erottuivat kärpäsen kosketuksesta. Betoni kylmäsi varpaitani ja ihoni nousi nystyröille. Mullikoitten turvat huurusivat ja ne jatkoivat sontimistaan hamuten samalla sireenin lehtiä suuhunsa. Tunnistin likan rehevässä kukkapenkissä ja muistelin, olivatko pionin lehdet myrkyllisiä tai edes huumaavia. Pissalle oli kuitenkin päästävä ja esikoinen nousi ikkunalaudalle sohottamaan suihkunsa korkealle. Tytär nöyrtyi potalle tämän kerran. Vauvalle vaihdoin vaipat.

Ehdin jo asetella pottaa jalkojeni väliin, kun tyttöjen ääni kantoi kaukaa tieltä: ”Saatanan sonnit! Nyt kotio ja vähän äkkiä!”. Mullikat säpsähtivät liikkeelle yksi toisensa jälkeen. Likka jäi viimeiseksi. Se märehti kukkiani omissa maailmoissaan missä lehmät saivat kuljeksia vapaana ja etsiä ruokansa sieltä mistä halusivat. Astuin ulos ja käskin likan häipyä pihaltani. Tytöt kikattivat.
- Sitä pitää heittää kivillä, ei se muuten mitään tottele. Se on ihan kahjo.
Likka ei välittänyt kritiikistä. Se mulkaisi olkansa yli ja viskasi häntäänsä. Silloin toinen tytöistä nappasi tieltä kiven ja nakkasi sen lehmän kylkeen. ”Helvetin kanttura!”, tyttö sähähti. Likka hörähti ja lähti sitten hitaasti liikkeelle. Tytöt seurasivat sen perässä ja supisivat toisillensa. Juoksin huussiin ja ajattelin, että voisihan tämän mökin vaikka myydäkin, mutta tuskin sitä kukaan ostaisi.

7 kommenttia:

Karpalo kirjoitti...

Osallistuitko sä tällä siihen lehmäkirjoituskilpailuun. Olikohan tän päivän lehdessä, että se on ratkennut viimein. Siitä on kai joku kirjakin tehty.

Karpalo kirjoitti...

Niis siis piti sanoa, että tämä on jälleen tosi mainio kertomus. Sun kynässäsi on jotain samaa kuin elina Karjalaisella, oletko koskaan lukenut sen pakinoita?

Saara kirjoitti...

No joo. Pelkäsinkin että joku ottaa tämän puheeksi. Tekisi mieli valehdella, ettei tästä tulisi samanlaista realityshowta, minkä Lindroos taannoin järjesti Kiiltomadossa.

Ei ole tarkoitus siis kalastella sääliääniä eikä mitään muutakaan. Tämä lehmäjuttu kun on vanha juttu muutenkin. Ja koska olen keskinkertainen valehtelija, niin en edes yritä.

Siis osallistuin, mutta tämä oli viimeinen kerta. Osallistuin siksi, että juttu oli jo muutenkin olemassa. En mä ikinä niissä kilpailuissa pärjää. Täytyy tyytyä siihen mitä on.

Anonyymi kirjoitti...

Ihan älytön määrä niitä tarinoita oli siihen kilpailuun tullut. Mutta en minä siltikään tajua niitä tuomareita. Se kissa vintillä oli kyllä aika paha. Tuli mieleen kirjallisuudessa esiintyvä hullu nainen ullakolla. Että joskus voi siellä vintillä olla kissakin ja se raapii siellä kyntensä verille eikä pääse ulos. Ja jotenkin tämä assosioitui siihen lehmäkilpailuun. Että siinä lehmäkilpailussa tämä Saaran juttu oli se kissa vintillä, eivätkä tuomarit tajunneet mitään.

Kirsti

Saara kirjoitti...

Hah.

Anonyymi kirjoitti...

Tämä oli hyvä juttu.
Joskus tulee ihmeteltyä, että kuinka hyviä ne voittajat ovat, kun tällaset tekstit eivät pärjää... Eräs ystäväni sai kunniamaininnan tuossa kilpailussa, mistä olen todella iloinen. Siihenhän osallistui ihan ennätysmäärä kirjoittajia.
Itse en osallistunut, kun en mitään lehmistä tiedä. Ja minä olen sentään maalainen. Häpeällistä.

Kirsi

Saara kirjoitti...

Minusta taas tuntuu hyvältä tietää, että joku tuntee jonkun joka on joskus pärjännyt. Ihan totta. Se antaa jotenkin perspektiiviä tähän hommaan.