sunnuntaina, joulukuuta 30, 2007

Foliopipo toimii taas

Tässä jokin aikaa sitten leikin Photoshopilla ja tein erään kuvan. Siitä tuli mielestäni varsin kaunis. Enkä ollut ainoa, joka oli sitä mieltä. Osa kuvasta päätyi luvallani tämän blogin kautta erään antologian kanteen. Olisin saanut siitä pienen palkkionkin, mutta kirjan tekijä oli hurahtanut Global Pension Planin hämmästyttäviin suunnitelmiin ja kesken jouluisten työkiireitteni, kun minulla ei ollut aikaa ajatella eikä tutkia koko asiaa, hän sanoi pistävänsä palkkioni likoon, jos vain suostun. Tämä "eläkerahasto" siis lupasi 30 euron panoksella huimat 50 000 euron tuotot parissa kuukaudessa.
- Niin varmaan, minä sanoin ja räjähdin nauramaan. Siitä vaan, jatkoin myös, koska minulla ei tosiaankaan ollut muutaman kympin tarvetta, mutta tuo kyseinen henkilö saisi lisäjäseniä haalimalla itselleen vieläkin paremmat tuotot. En ajatellut mitään. En edes yksinkertaista verkostomarkkinointia, viritelmää, en mitään. Olin kuitenkin tehnyt kuvan ihan omiin tarkoituksiini, enkä siis myöskään kokenut häviäväni yhtään mitään. En ollut kuullut koko järjestöstä mitään, enkä ollut seurannut televisiosta siitä käytävää keskustelua. Enkä siis vaivannut päätäni koko asialla.

Vasta kun sähköpostiini alkoi ilmestyä pyyntöjä, että minun olisi lähetettävä heille kopio kansainvälisestä passistani:

Huolehdi myös siitä, että sinulla on tammikuussa käytettävissäsi kopio passistasi. Se on suositeltu otettavaksi värillisenä ja kaksinkertaiseksi suurennettuna. Mikäli sinulla ei ole passia, on haettava maistraatista englanninkielinen ote henkilötietorekisteristä.

Lisäksi minun olisi pistettävä sosiaaliturvatunnukseni heidän nettisivulleen:

Moi!
Käykää lisäämässä sosturvatunnuksenne loppuosa sivuillenne! Nyt on sen aika. Ja muutenkin toimikaa tämän ohjeen mukaisesti!
Uutta Vuotta odotellessa!

Silloin tajusin, että herranjumala, olen joutunut tietämättäni ponzihuijauksen kohteeksi ja sekaantunut pahimmoiseen pyramidipeliin. Eihän minua se palkkioraha vaivannut yhtään, eikä vaivaa edelleenkään, mutta hemmetti soikoon, olen sitten minkälainen foliopipo hyvänsä, minun passini tietoja ja sotuani en kyllä jumankauta anna sellaisten tuntemattomien tahojen käyttöön, joiden yhteystietojakaan ei edes ole saatavilla. Hei haloo. Tämähän on aivan älytöntä. Passini kopion ja sotun keralla loppuviimein näillä anonyymeillä henkilöillä olisi siis käytössään myös tilinumeroni. Todella houkutteleva tarjous. Jäisinkö siis vain odottelemaan, että tilini laillisesti omilla papereillani jonkun toisen toimesta joskus tyhjennetään? Mahtavat siellä monet "eläkesäästörahojaan" odottelevat kokea ikävän yllätyksen. Laitoinkin stopin tuolle touhulle vihdoin, kun minulla on ollut aikaa ajatella jotakin muuta kuin työasioita.

Sellaista varakkaitten liikemiesten rahoittajapuljua kuin Trust Partner (yksikössä), johon tämä GPP:n idea olennaisesti liittyy on tuskin olemassakaan. Netistä ei irtoa mitään. Trust Partners Oy on ihan toisella asialla, enkä usko että toisella Trust Partners (monikossa) -yhtiölläkään on asian kanssa tekemistä. Toivottavasti ovat huomanneet kuitenkin, että nimi on varsin lähellä.

GPP:n esitteessä puhutaan myös Endowment Policies -pääomavakuutusmuodosta, joka tunnetaan yleisesti mm. Isossa-Britanniassa, muttei yllättäen Suomessa, Ruotsissa eikä USAssa. Esitteessä sanotaankin, että olkaa hyvä, menkää www.google.com ja etsikää Endowment Policy. Juu, menkää ja etsikää näin luotettavaa englanninkielistä tietoa muualta kuin meidän esitteestämme. Jokainen suomalainenhan, mummot ja papat mukaan lukien, nyt tietenkin osaa ja jaksaa kääntää kaiken lukemansa ja ymmärtää ne myös tässä kyseisessä kontekstissa. Kaiken kaikkiaan mikään virallinen ja todistettavasti meklareitten käytössä oleva järjestelmä ei todista mistään yhtään mitään. Monikossa muuten Endowment Policies johdattaa hauskasti jopa Poison Nights Forumiin ja sitä kautta adult porn mpeg galleryyn.

lauantaina, joulukuuta 29, 2007

Uusi kamera

Sain joululahjaksi uuden digikameran. Nyt ei tarvittaisi kuin valoa ja seesteistä säätä, että pääsisi sen kanssa pihalle. Täällä sisällä innokas opettelu ja kuvaaminen huonossa valaistuksessa on melko masentavaa. Sitä paitsi nämä seinät ovat käyneet jo kovin tutuiksi. Olo on ummehtunut ja kevään kirkkaita säteitä odottaa kuin pelastusta, ikään kuin mikään oikeasti muuttuisi (paitsi jokin ihan konkreettisesti, muttei siitä vielä enempää. Kuulin vain eilen suuren salaisuuden, josta en tiedä pitäisikö siitä olla innoissaan vai järkyttynyt. Jos selkärankaan on luottaminen, niin ensi reaktioni oli voi hyvä jumala!).

Siinä kamerassa on muuten sellainen toiminto, että se ottaa kuvan automaattisesti vasta silloin, kun kuvattava hymyilee. En ymmärrä miten se on käytännössä mahdollista. Ottaakohan se koiristakin kuvan vasta kun niiden hampaat näkyvät. No, Suomessa kyllä saisi sillä toiminnolla odottaa, että automaatti napsahtaa. Kokeilin kyllä, mutta minusta se ei oikein toimi. Kyllä se kuopuksestakin kuvan otti, vaikka se peittikin kasvot kämmeniinsä. Kai sitä sitten nauratti.

Nyt on kameraa treenattu ja oheisjuttuja myös. Joudutte nyt kärsimään näistä harjoituskappaleista, mutta ei voi mitään. Tässä elokuva Puck's life. Mä olen tuottaja, ohjaaja ja kuvaaja ja leikkaaja. Valomies oli lomalla.


perjantaina, joulukuuta 28, 2007

maanantaina, joulukuuta 24, 2007

torstaina, joulukuuta 20, 2007

Samperin jouluporsaat












Siis mikä ihmisiä vaivaa? Ei minulle ainakaan tule mieleenkään painella johonkin kauppaan viskomaan tavaroita miten sattuu. En edes kehtaisi. Hemmetti kun meikä selkänsä kääntää, niin jälki on tämän näköistä. Ei siinä mitään, se on sitten aina palvelusta pois, kun näitä hyllyjä saa jouluporsaiden jäljiltä järjestellä ihan loputtomasti. Kierroksen voi aloittaa heti toisesta päästä uudestaan.

tiistaina, joulukuuta 18, 2007

Paakko popin pois, kiitti

No joo kuulkaa, siinä minä olen, ytv:n reittioppaan kartta kädessä menossa Ruoholahdenkadulle magneettikuvattavaksi, ja heti alkuun astun harhaan. Miksi, siis MIKSI minä kuljen Helsingissä kuin joku typerä turisti? Pyörin alati ympyrää, kun missään ei lue kadun nimiä. Miksi niitä ei lue? Siinä on sitten kolme lappuliisaa kirjoittamassa parkkisakkoja kurittomille autoilijoille, ja minä kysymään, että mikä katu se tuo on, jonka ohi olin jo tullut. Kansakoulunkatu, sanoo mieslappuliisa ja minä palaan takaisin. Ja kuljen siinä kartta kädessä taas eteenpäin, reippaasti, aikaa ei ole hukattavaksi, minä sanon itselleni ja yritän kävellä niillä mukulakivisillä kaduilla niin ettei nilkka nyrjähdä. Pitkän matkaa taas menen niin, ettei ainuttakaan kadun nimeä lue missään. Ei missään. Ja minä kävelen ja vihdoin suojatien toisella puolella näkyy yksi onneton nimikyltti, niin himmeällä, että tihrustan siinä ja yritän katsoa, mitä siinä sanotaan, enkä mitään muuta katso, sitä kylttiä vain. No eikö joku kaheli huuda keskellä suojatietä, että hei, HEI! Hyvä ihme, työntekijääni törmään siinä ja siltä kysyn missä minä olen, ja se neuvoo taas toiseen suuntaan kokonaan. Ja sitten minä löydän erään kaupan ovesta osoitteen, että Ruoholahdenkatu 2 ja jatkan matkaa niin pitkälle, että usko meinaa loppua, mutta löydän perille. Reittioppaan ennakoitu kävelyaika 6 minuuttia. Minulta menee vartti.

Jännittää niin perhanasti. Ensin sanotaan, että menee tunti, sitten sanotaan että selviän 45 minuutilla. Olin ottanut aamulla ne lääkärin kivuliaiksi öiksi määräämät särkynapit mukaan, ja ajattelen, että 45 minuuttia siinä makaamassa on kyllä liikaa ilman lääkettä. Jos alkaa sattua niin miten minä pysyn paikallani. En mitenkään. Nappi naamaan ja housut pois, kello, korut, rintsikat pois ja jättikimono päälle ja pitkäkseen siihen koneeseen, kuulokkeet päähän ja mitä saisi olla, klassista, poppia, rockia? Poppia haluan. Ja vielä hätäsoittonappula rinnan päälle, että jos tulee asiaa, niin voi kilauttaa.

Siinä minä sitten jännitän. Puren hampaita yhteen ja odotan. Kuvaus käynnistyy, nyt ei saa enää liikkua, kuuluu kuulokkeista ja sitten alkaa poppi. Voi jumalauta. Sitä tulee ja kovalla, ja kuuloke rätisee niin että korvaan kertyy painetta ja minä siinä ihan että herranjumala! tätä minä en kestä! Siinä kiekuu Katri Ylander, Irina, Samuli Edelman ja minua alkaa ottaa se poppi niin päähän, ettei mitään rajaa. Kaduttaa aivan sairaasti. Mitä minä menen poppia pyytämään. Olisin pyytänyt klassista, niin ei rätisisi. Onneksi en sentään rockia toivonut. Jösses. Ei olisi enää korvaakaan varmaan. Rätinä jatkuu ja joku suomalainen inisee kaihoisasti jotakin. Suaaarätskaipaaanrätsräts. Ja sitten alkaa vetää jalkaa. Reidestä sääreen ja lopulta jalkaterään asti. Ajattelen, että jos saisin edes sentin, edes yhden sentin sitä jalkaa liikuttaa, niin kuuntelen tätä helkkarin rätinää siitä hyvästä vaikka loppuviikon. Avaan silmiä, ja pistän ne taas kiinni. Odotan. Painanko vai kestänkö. Kuuntelen kuvauslaitteen jyrinää. Heti kun se lakkaa, painan vähän nappia. On pakko saada liikuttaa jalkaa tai tulen hulluksi. Ketään ei tule. Alan nieleskellä ja mietin saanko edes nieleskellä. Ei tule ketään. Kuvaus käynnistyy taas ja siinä minä olen, rätinää korvassa ja jalassa hirveä kipu. Alan kuvitella olevani guru. Istun jooga-asennossa turbaani päässä hiekkakukkulan laella ja hymisen. En tunne kipua enkä nälkää, eikä korvassani rätise... Ei toimi. Tunnen kipua ja nälkää ja korvassani rätisee. Sitten ajattelen olevani Suvi Linden Ilta-Sanomien kesänumeron kannessa loikoilemassa houkuttelevasti päivänkakkarapellolla avonaisessa kesämekossa. Nosta vähän helmaa, sanoo valokuvaaja... Mmm... ei toimi. Sitten ajattelen olevani netissä. Ajattelen Susua, Setää ja Enskaa ja niitä siellä päivänkakkarapellolla kesämekoissaan nostamassa vähän helmaa. Äkkiä painan hätänappia. Ja kovaa. Nuori herra juoksee huoneeseen ja kumartuu pää kallellaan kysymään, mikä... mikä hätänä?
- Paakko popin pois, kiitti. Rätisee, sanon ja nostan kättäni vaistomaisesti ja näytän kuuloketta. Samalla liikautan vahingossa jalkaani. Ehkä se ei haittaa. Lääke alkaa vaikuttaa. Hartiat ovat vieläkin jännityksestä tiukkana, mutta sisuksissani tuntuu omituisia humpsahduksia ja sydän ikään kuin hieman muljahtelee paikaltaan.

No, nyt se on ohi. Mutta tätä lääkettä ei tosiaan kannattaisi päiväsaikaan ottaa.

sunnuntaina, joulukuuta 16, 2007

Mediatalouden erittäin lyhyt oppimäärä

Jatkoa eiliseen. Hs.fi:n kokkareille kutsutut olivat siis edustamassa vain itseään, eivätkä bloggareita yleensä. Olin siis ymmärtänyt tämän kohdan ihan väärin ja myönnän erheeni hyvin auliisti. Se johtui kenties siitä, mitä Kari Haakana sanoi bloggareista sidosryhmänä. Ärsytykseni puolestaan johtui siitä, että asioihin oli herätty vasta jälkijunassa, ja siitä, että kysymyksiä oli jätetty kysymättä ja että jälkeen päin on ajateltu heittää täyslaidallisia, muttei paikan päällä tietenkään.


Lisäksi tänään erityisesti on ärsyttänyt se, että noita karkeloraportteja ei ilmeisimmin olisi saanut kritisoida. Kun et itse kerran ole tullut kutsutuksi, niin pidäpä turpasi kiinni tai minä kerron kaikille, kuinka kateellinen olet, koska kutsuja karkeloihin eivät kaikki tietenkään voi saada. Mutta jälkikäteen voi varmasti kiskoa sitten itse kukin papuja käkättimeensä raportteja lukiessaan. Onhan sekin kai tavallaan kivaa.. Oijoi. Alkaako sananvapaudelle tulla jo rajoituksia tuolta kärkipään suunnalta pikkuruisen häväistyksen muodossa. Hävettää jo melkein kirjoittaa koko aiheesta, mutta kun minulla ei ole mitään hävittävää. Ei se häväistys nyt tänne tehoa. Kun ei ole sitä paikkaa siellä Blogilistalla, jonka nousua ja laskua kytätä, eikä tartte nuoleskella sen takia kenenkään kengänpohjia eikä persettäkään.

No. Eli siis joitakin tämän suuntaisia ajatuksia päässäni on viime aikoina pyörinyt:

Talouden ja tekniikan kehitys on johtamassa siihen, että mainonnasta on tulossa viestintäalan tärkein tulonlähde. Erityisesti sanomalehdet ovat haasteen edessä. Lukijoiden mielipiteet on otettava entistä enemmän huomioon, sillä valinnan varaa on. Internetin joukkoviestintäteknologia on edullista ja helposti saatavilla. Online-palvelut ovat lisääntyneet huimaa vauhtia ja sanomalehtien levikit ovat olleet pitkään laskussa.

Haasteellisinta verkkolehdille on houkutella mainostajia asiakkaikseen, jos lukijoita ei riitä samaa tahtia kuin sanomalehden paperiversiolle. Mediamarkkinoilla tuote myydään ensin tilaajille ja tilaajista koostuva yleisö puolestaan myydään markkinapaikaksi mainostajille. Siten sanomalehtien levikin lasku sekä tv-kanavien lisääntyminen vaikuttavat yleisömäärän pienenemiseen mainostajien saamaan näkyvyyteen. Näin mainonnan hinnat kääntyvät laskuun ja tulot pienevät. Verkkolehdillä onkin edessään raju kilpailu mainostajista. Miten haalia myös Internetissä kyllin laaja lukijakunta, joka kiinnostaisi lisäksi mainostajia? Internetin ilmoitusmyynti ja mainonta ovat nousseet muuta mediaa enemmän, mutta verkon taloudellinen kapasiteetti on vielä hyvin vaatimatonta ja tulevaisuus täysin arvailujen varassa.

Mahdollisuudet yksityisille mainostajillekin kasvavat median sähköistymisen myötä. Mistä paikallinen market tai autokauppa saa parhaan mainostehonsa tulevaisuudessa jää nähtäväksi, mutta mahdollisuudet julkaista päivän tarjoukset vaikka marketin tai autokaupan omalla kotisivulla ovat jo olemassa. Kohderyhmän verkkokäyttäytymiseen voi vaikuttaa helposti myymälän tai ketjun asiakasrekisterin avulla. Kun sanomalehtien levikit pienenevät, myös verkkolehden vetovoima mainostajien silmissä heikkenee. Tämä tietää ainakin maakuntalehdille kovia aikoja.

Eli kaiken kaikkiaan, sanomalehtien levikit ovat laskussa. Tilaustuottoja ei tule enää samaa tahtia kuin ennen. Lehtiä luetaan Internetistä yhä enemmän. Se siis kasvattaa lehtitalojen taloudellista painetta. Mistä mediatalot saavat rahaa, jotta voivat kustantaa verkkolehden ylläpidon? Lukijat eivät halua maksaa verkossa mistään. Se mielletään ilmaiseksi eikä Internetistä luettavissa olevista lehdistä olekaan suostunut maksamaan kuin kourallinen ihmisiä. Loput jättävät lehden lukematta, koska tarjolla on runsaasti ilmaistakin tietoa.

Sanoman enemmistöomistuksessa oleva Sanoma Digital* varautui siis tähän ostamalla Blogilistan, jossa on yli 12 000 potentiaalista ja mainostajille todistettavissa olevaa lukijaa. Lisäksi bloggareista saatavalle hyödylle on vain mielikuvitus rajana. Voimme ainakin kuvitella suuren ihanan yhteisön, jonka jäsenet ovat linkkautuneet hs.fi:n sivulle vähintään Blogilista.fi:n kautta ja lisäksi mahdollisesti Twingly-hakukoneen avulla. On myös kaiketi vain päivän kysymys, milloin ensimmäinen mainos pompsahtaa silmille ja kajahtaa korville ennen kuin pääsee lukemaan omaa suosikkilistaansa.

Sinänsä siinä ei ole mitään väärää, että yhtiö pyrkii tulemaan toimeen. Se on oikeastaan melko nerokasta tässä median murrosvaiheessa. Mutta mitä tästä kaikesta seuraa lisäksi muille sanomalehtitaloille, joiden levikit ovat yhtä lailla laskussa. Kuinka suuren osan lukijakapasiteetista sanomatalo ahmiikaan ja mitä seurauksia sillä on esimerkiksi sananvapaudelle, kun kaikki uutisointi ja tieto kulkee myös Internetissä suomalaisille yhden jättimäisen mediatalon kautta.


*Sanoma Digitalin ”omistavat yhdessä Sanoma, Sanoma Magazines Finland ja SWelcom. Sanoma omistaa yhtiöstä enemmistön.Sanoma Digital keskittyy verkkoliiketoimintoihin Suomessa ja Baltiassa. Sanoma Digitalin tehtävä on kehittää uusia verkkoon liittyviä kuluttajatuotteita ja -palveluja. Yhtiön kehitys- ja myyntivastuulle siirtyvät Sanoman sähköiset luokitellut palvelut, Keltainen Pörssi, Huuto.Net ja Oikotie, sekä mainontaa verkkosivuille myyvä Sanoman Verkkomediamyynti. Sähköisiä luokiteltuja palveluja johdetaan yhdessä Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien kanssa.”(www.sanoma.fi).

lauantaina, joulukuuta 15, 2007

Pahin ohi?

Helvetillistä elämää. Kun yksinhuoltajaviikolla (isäntä työmatkalla) aamuneljän herätykset eivät yksinään vielä riitä, siihen lisätään heti maanantaina PMS, koirien lenkittämiset, kaupassa käynnit, ruuan laitot, kahden juniorin lätkätreeneihin kuskaamiset ja hakemiset siihen aikaan kun pitäisi jo vetää unta palloon täyttä päätä. Kaiken tämän lisukkeeksi vielä opettajan yhteydenotto kesken jumalattoman pitkän kassajonon ja ylitöiksi venyneen päivän jälkeen myöhästynyt soitto takaisin junasta kotimatkalla. Eihän se siinä kassalla hirveästi hymyilyttänyt, kun oli juuri saanut kuulla, että lapsi oli lintsannut koulusta koko viikon, mutta viisaammat tietää, että hymyillä siinä pitää.

Teinix käytti siis meikäläisen väsymyksen ja olemattoman huomiokyvyn aivan sumeilematta hyväkseen. Siellä se on maannut päivät perse homeessa sängyn pohjalla valvottuaan kaiket yöt. Ja niin kuin tästä on puhuttu. Varmaankin se on neljältä pistänyt koneen kiinni ja mennyt sänkyyn esittämään nukkuvaa, koska siellä se aina oli, peiton alla, kun kävin sanomassa heihei ja hauskaa päivää ja ole varovainen, niin kuin joka aamu kaikille lapsille ja koirille. Miten minä voin huomata, jos lapsi lintsaa, kun töissä oli vuoden karmein kiire (joulukortit eivät muuten tee sen enempää kuolemaa kuin mikään muukaan paperille painettu aines). Ne jotka puhuvat perheen ja töiden yhteensovittamisen loistavasta onnistumisesta ovat kyllä aivan hanurista. Sehän on mahdotonta. Jommassakummassa päässä homma ei toimi.

No, nyt on ehkä pahin ohi ja hengissä ollaan. Sillä aikaa Blogoslavian tärkeimmät bloggarit ovat ehtineet käydä hs.fi:n kutsuilla ja ryhtyneet kilvan todistelemaan ulkopuolisuuttaan. Ovat näemmä useimmat pöllähtäneet paikalle ihan pystymetsästä ja äimän käkenä. Ei hyvältä näytä. Olisi hyvä, jos nämä tärkeimmiksi rankatut nyt sitten toimisivat arvolleen osoitetulla tavalla ja pystyisivät vuosien kokemuksen jälkeen muodostamaan myös jonkinlaisia mielipiteitä.

sunnuntaina, joulukuuta 09, 2007

Lapsuusmeemi

Olen ollut huomattavan väsynyt. Monessakin mielessä oleminen tuntuu epäonnistuneelta. Ongelmia puskee jokaisesta suunnasta. Kun jokin asia hieman selviää, on edessä vielä suurempi ongelma.

Ensi viikolla herään aamuisin jo neljältä, että ehdin käyttää koirat lenkillä ja juosta junaan. Olen taas miettinyt, miksi en alkaisi vaikka lehdenjakajaksi. Olisi loppupäivä sentään aikaa tehdä muutakin kuin töitä.

Käyn erästä kurssiakin, ja pitäisi kirjoittaa paljon, mutten ole saanut aikaiseksi yhtään mitään. Karttelen tätä konetta, koska poden järkyttävän huonoa omatuntoa siitä, etten jaksa aloittaa. Myös tämä blogi yököttää minua suuresti. Kuinka se voisi ketään kiinnostaa, kun se ei kiinnosta edes minua. Lopettaminenkin on ollut mielessä, mutta väsymys luultavasti loppuu aikanaan ja silloin sitä tietenkin toivoo, että voisi kirjoittaa jonnekin jotakin. Tämä ei ole mitään itsesäälissä kieriskelyä, sillä monet muutkin blogit näyttävät lopen väsyneiltä ulkoisesta säihkeestään huolimatta. Toki ilahduttaviakin blogeja on ja niitä olenkin jaksanut vähän lueskella, vaan kommentointi takkuaa pahasti.

Maija Mallikortin haaste tuli sikäli hyvään saumaan, että nyt on ainakin lupa kirjoittaa. Ulkoapäin määritellyt aiheet vapauttavat minut näin keksimisen ja joutavan julkaisemisen vastuusta. Aamuisin yleensä hyviä aiheita suorastaan pursuilee, mutta päivän aikana työt latistavat kaiken innostuksen ja junassa kotiin tullessa säpsähtelen vain nukahtamista vältellen. Sen jälkeen mikään ei juurikaan kiinnosta ja yritän vain pysytellä jotenkin hereillä yhdeksään asti, sillä jos nukahdan aiemmin, en saa yöllä unta ja joudun silti nousemaan neljältä ja lähtemään töihin.

Siispä tässä lapsuusmeemin säännöt:

- Tässä on lueteltu 19 sanaa. Kirjoita jokaisen kohdalla, mitä lapsuuden/nuoruuden tapahtumia, asioita tai tunnelmia tulee kyseisestä sanasta mieleen.
- Jos juuri siitä sanasta ei tule mieleen mitään, niin kerro jostain siihen läheisesti liittyvästä asiasta.
- Saa kertoa useampiakin asioita, jos sanasta muistuu mieleen paljon juttuja.
- Lopuksi: keksi luetteloon yksi sana lisää ja muistele siihenkin sanaan liittyviä lapsuuden tapahtumia.

1. Kampa
Joskus iltaisin, kun äiti oli kotona, hän istui tiikkiviilutetun peilipöydän ääressä ja kastoi piikkikamman olutlasissa, kostutti sillä hiussuortuvansa ja kiersi sen papiljotin ympärille. Lopuksi äidin pää oli valtava huiviin kääritty möykky, joka näytti uhkaavan kaikkia painovoiman lakeja. Peilipöydässä oli taittuvat kapeat peilit ison peilin molemmilla sivuilla. Siitä näkyi naama monistettuna.

2. Lintu
Enolla oli kesy harakka. Se asui matalalla pihakuusessa ja oli kerännyt pesäänsä kaiken kiiltävän. Naapurusto vaati sitä hengiltä, sillä harakalla oli hallussaan jonkun kodin avaimet ynnä muuta tärkeää lusikoista lähtien. Kotona myös naapurin poika löysi variksen poikasen ja yritti opettaa sitä puhumaan. Se kuoli aika äkkiä, vaikka kaivettiin sille matoja.

3. Meri

Meillä ei ollut lapsuudessa merta. Olin meren kanssa kosketuksissa ainoastaan Korkeasaaren reissuilla, kunnes setäni vei meidät kerran syksyllä meren rantaan uimaan. Serkut olivat polleina. Niille oli ihan tavallista uida meressä ja meille maalaisille piti päästä näyttämään miten se stadilaisilta sujuu. Vesi oli 15 asteista. Serkut hytisivät, mutta menivät uimaan. Oli pakko mennä perässä. Rantaan oli ajautunut yksinäinen meduusa, jonka hypnoottista etenemistä jäin tuijottamaan. Serkut alkoivat kirkua, että se pistää ja että kaikkien pitää tulla pois vedestä. Sitä ennen en edes tiennyt, että Suomessa on meduusoja. Sen kyllä tiedän nyt, että ne ovat vaarattomia.

4. Kitara
Sain joululahjaksi akustisen kitaran. Soitin sillä Smoke on the wateria ja An awful crimea siihen asti, kunnes eräissä kotibileissä Jönni iski sillä kitaralla Köpää päähän ja kitaraani tuli halkeama.

5. Kello
Mummolan käkikelloa tuli tuijotettua tuntikaupalla. Käen säntääminen luukusta ulos oli vavahduttava kokemus, jota kannatti odottaa, vaikka aika menikin siinä aika tavalla hukkaan.

6. Oksentaminen
Olen kärsinyt ikäni matkapahoinvoinnista. Olin menossa Juvan mummolaan ja matkustin veljeni kanssa Fiat 600:n takapenkillä äitini siskon miehen ja hänen kaksoisveljensä kyydissä ja yritin urheasti savon mutkaisilla teillä pidät
ellä oksennusta, mutta en pystynyt. Itkin loppumatkan häpeästä.

7. Mummo
Minulla oli kaksi mummoa. Toinen mummo oli toimittaja, kirjallisuuskriitikko ja kirjailija sekä ankara raittiusihminen. Toimittajamummo tuoksui kamferitipoille ja sillä oli aina jemmassa piparminttukaramelleja. Se laittoi myös aina meille jodia ranteisiin. Lisäksi mummolla oli leivänpaahdin. Olisimme veljeni kanssa mielellämme syöneet paahtoleipää enemmän kuin tarjottiin. Mummolla oli myös valtava kattokruunu ja valkoiset kartanohuonekalut. Lasivitriineissä oli koukeroiset vetimet ja tuolit oli päällystetty kiiltävällä ruusukuvioisella kankaalla. Mummolla oli myös paljon koruja, joita kävin vierailulla hiplaamassa.

Toinen mummo on sellainen leppoisa ja iloinen savolaismummo, jota lapsi ei pelkää. Savolaismummo teki karjalanpaistia sekä makaronilaatikkoa, jossa oli pelkästään munamaitoa, vehnäjauhoja ja sokeria. Mummo myös kuori perunat aina ennen keittämistä. Savolaismummon saunassa oli ylälauteilla hana, josta vääntämällä sai vettä kiukaalle. Se tosin kuumeni niin pahasti, ettei siihen saanut koskea.

8. Kirja
Kirja ja ylipäätään taide meni lapsuudessani kaiken edelle. Äitini oli kustannustoimittaja ja toi kyllä minulle kirjoja, joita luin; Kolme etsivää -sarjaa ja joitakin omituisia kirjallisia klassikoita. Meillä oli kotona paljon kirjoja. En kuitenkaan koskaan saanut niistä mitään herätyksiä, en ihaillut kirjoja, enkä saanut niistä mitään säväreitä. Pappani kirjoitti kesäisin kirjaa mökin vintillä. Avoimesta ikkunasta kiiri ulos kirjoituskoneen naputusta. Mummon mielestä me lapset emme saaneet häiritä. En muista, että olisimme koskaan häirinneetkään. Papan kirjoja luin vasta myöhemmällä iällä.

9. Pipo
Jyväskylässä kulki legenda, jonka mukaan uimahallista märillä hiuksilla ilman pipoa lähtenyt lapsi oli tuupertunut kesken kotimatkan. Sairaalassa sen aivot oli todettu jäätyneiksi ja lapsi oli kuollut. Mutta se ei auttanut asiaa. Mielummin aivot jäässä kuin pipo päässä.

10. Matematiikka
Laskento oli helppoa ja hauskaa. Kun siitä tuli matematiikkaa, se meni yli hilseen. Yhdeksän kertotaulua en oppinut kunnolla koskaan siksi, että sen vastaukset saa niin helposti kirjoittamalla 0-9 numerot ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Prosenttilaskuissa olen aika hyvä vieläkin. Kaavoja en enää muista.

11. Metsä
Elin lapsuuteni kuusimetsän keskellä kerrostalossa. Kun sitten muutimme pellon keskelle rivitaloon, en lakannut ihmettelemästä tontin reunalla pientä lehtometsälänttiä, jossa kasvoi saniaisia, tuomia sekä leppiä, ja jolla ei talvisin ollut mitään virkaa. Kun lehdet tippuivat, ikkunasta näki maantielle. Kesäisin lepikkoon asettui asumaan satakieli, jonka laulu piti hereillä monet yöt.

12. Ukkonen
Meidän mökkisaaren lähistölle mantereen puolelle oli salama iskenyt kaksi kertaa samaan paikkaan. Mummon veljen navetta paloi kahdesti ja kaikki lehmät kuolivat molemmilla kerroilla. Serkkutytön äiti oli tulossa saareen ja lähdimme serkun kanssa kahdestaan veneellä etuajassa vastaan. Oltiin ehkä kymmenen vanhoja. Ehdittiin soutaa rantaan, mutta kesken kävelymatkan meidät yllätti ukonilma. Oltiin ihan varmoja, että salama iskee meihin, koska oltiin niin lähellä sitä palanutta navettaa. Käveltiin itkien lähimpään maalaistaloon, jossa ei ollut ketään kotona. Pienen kuistin ovi oli onneksi auki, ja kyhjötettiin siinä litimärkinä pari tuntia ennen kuin serkun äiti tapansa mukaan tuli myöhässä. En kuitenkaan pelännyt ukkosta sen jälkeen.

13. Hiukset
Eräänä jouluna ennen kouluikää olin pukeutunut enkeliksi ja pyörähdin liian läheltä kuusenkynttilää. Siipeni syttyivät tuleen, samoin pitkät hiukseni. Samainen serkun äiti ei silloin ollut myöhässä, vaan hyökkäsi päälleni ja sai minut sammumaan. Hiukset piti kuitenkin lyhentää. Samoin silloin, kun niihin oli tarttunut purkkaa.

14. Veli
Pikkuveljeni, nappisilmä, jota kaikki jaksoivat ihastella vuodesta toiseen. Mustasukkaisuudesta päästyäni aloin huolehtia veljestäni.

15. Ikkuna
Kerrostalon kolmannen kerroksen ikkunasta syljeskelin irronneita maitohampaitani. Kerran hampaita sylkiessäni näin naapurin pojan tulevan kulman takaa, vääntäen käsillään kaasua ja ääntelevän kuin moottoripyörä. Samalla poika pieraisi kuuluvasti. Hammas meni väärään kurkkuun. Myös kissani Lumpukka putosi kerran samasta ikkunasta alas, mutta säilyi hengissä.

16. Kalenteri
Teinikalenteri. Unohtumaton kalenteri täynnä unohdettuja muistoja.

17. Puuro
En ole koskaan tykännyt puurosta. Jouduin sen vuoksi vaikeuksiin niin koulussa kuin mummolassakin. Kerran karkasinkin mökiltä puuron ja rusinasopan takia.

18. Nenäliina
Papalla oli aina nenäliina taskussa. Iso valkoinen nenäliina, jossa oli kaksi vaaleansinistä raitaa reunoilla.

19. Kynsilakka
Pienenä tyttönä laitettiin horsman terälehtiä kynsiin ja oltiin hienoja sen muutaman sekunnin. Purin kynsiäni yläasteikäiseksi asti. En tarvinnut kynsilakkaa, mutta ostin jotakin pahanmakuista ainetta kynsiin, etten enää pureskelisi niitä.

20.Taulu
Kotonani oli paljon tauluja. Oli poptaidetta ja kantaa ottavaa nykytaidetta, johtuen siitä, että isäni oli taiteilija. Seinällä roikkui kärsimyskuvia vietnamin siviileistä ja sotilaista sekä nälkiintyneistä biafralaisista, ja symbolisia tulkintoja hätkähdyttävistä asioista. Hyvin usein tuijotin tauluja ja yritin hämmentyneenä löytää niille selityksiä. Alla oleva taulu hallitsi pitkään koko kotia. En ymmärtänyt, miksi taulun patsaalla ei ollut kättä. Sen tiesin, ettei suihkepullosta tullut pelkkää deodoranttia ja että kyse oli suuremmista asioista; ponnekaasujen otsonikerrosta tuhoavista aineista, DDT:n vaaroista ja Talidom-lapsista... ties mistä ikävistä ja lasta pelottavista aiheista, jotka leimasivat juuri 60-70 -lukuja.


















Meemiin voi osallistua itse kukin, joka on sen tarpeessa, mutta ainakin Johannes ja Almamaria sekä Ally, jos vaan sopii.

keskiviikkona, joulukuuta 05, 2007

Lopputili häämöttää

Olipa hyvä, että se tarjoilija oli niin lahopäinen, ettei muistanut tuoda toista kierrosta. Eikä se muistanut sitten kahviakaan. Ruuan se muisti ja laskunkin, kun Susun kanssa muistutettiin. Pyysi se anteeksi ja antoi alennustakin. Olut jäi siis yhteen ja hyvä kun jäi. Pääsee huomenna paremmin töihin. Kahdeksasta extrasta ei yhdellekään taas sopinut paikata sairastunutta kaveriaan. Otan taas lopputilin ihan kohta.

sunnuntaina, joulukuuta 02, 2007

Varokaa kirjaa


No mutta. Asia onkin ajankohtaisempi kuin luulinkaan. Myös Kuukausiliitteessä on alettu pohtia, mitä tehdä, kun kirja tuottaa pettymyksen.

lauantaina, joulukuuta 01, 2007

Lihansyöjät lakkoon!

Alkon lakkoa ei sitten tulekaan. Kaikki juopot nyt iloitkaa, eteenkin se kymppiuutisten eilinen mies, jolle Alkon myyjien lakko olisi aiheuttanut suuria ongelmia:
- minä kun niin tykkään juopotella.

Lakonuhka leijuu koko ajan yllä. Koskaan ei tiedä, kuka seuraavana uhkailee, paperimiehiä lukuun ottamatta. Nyt olisi kuitenkin toivottavaa, että myös lihansyöjät aloittaisivat lakon siihen asti, kunnes kaikki kusipäiset sikalan pitäjät olisi pistetty samaan karsinaan tekosiaan miettimään. Ei mene jakeluun, että kaikki tuo eläinten kurjuus olisi Suomessa lain mukaan sallittua.

Pystyisiköhän edes "normaali" ihminen pitämään tehotuotantosikalaa lainkaan, vai kävisikö porsaista huolehtiminen niin kovasti kunnon päälle, että tilanne olisi kohta samanlainen. Vai onko todella mahdollista olla niin ylirasittunut, että läävissään viruvat sairaat siat eivät herätä minkäänlaista empatiaa niiden omistajissa. Jokainen kituva elikko kun on tienesteistä pois, pelkkää hävikkiä, jonka hoito- tai lopettamiskustannukset menisivät hukkaan. Kuolkoot saatanat itsestään. Pelkkää kiusaa tekevät sikalan pitäjälle pitkittämällä omaa kuolemaansa.

Lisäksi poliisit voisivat nyt ruveta lakkoilemaan, jotta Oikeutta eläimille -järjestö säästyisi rikossyytteiltä. Jos ei ole mitään salattavaa, ei kuvaamisesta ole ollut mitään haittaakaan. Itse en kehtaisi enää eläinten laiminlyönnin jälkeen valittaa kiinnijäämisestä. Saisivat hiljaa hävetä.

perjantaina, marraskuuta 30, 2007

Mihin kirjoista voi valittaa?

Tänään oli todella vaikea pitää pokkaa, eikä se sitten pitänytkään. Asiakas nimittäin kysyi, että eikö ole mitään kuluttajansuojalakia näille kirjoille. Se oli ostanut erään kirjan, joka oli täynnä kirjoitusvirheitä ja huonoa kieltä ja se kysyi, mihin se voisi valittaa. Lukukokemus oli kuulemma ollut tuskainen, mutta juonen takia oli pakko kestää se myötähäpeä. Enhän minä voinut kuin purskahtaa nauruun. Onneksi oli söpö asiakas. Mies.

torstaina, marraskuuta 29, 2007

Tenkkapoo ja mies söi junassa omenan















Valokuvatorstain haasteena tenkkapoo. Kuvan tenkkapoo ylivoimaisesti helpoimmasta päästä.

***

Ääh, ei natsannut tänä aamuna. Enkä saanut lehteäkään. Sen sijaan viereeni istahti kaksi mustaa miestä. Tai toinen istui vastapäätä ja toinen ihan liki. Vastapäätä istunut yritti nukkua ja tämä toinen hyväkäs mussutti omenaa ja polotti lakkaamatta jotakin käsittämätöntä, johon toinen vastasi rasittuneena jotakin yhtä käsittämätöntä. Kun uneliaampi sulki silmänsä, näytti ihan siltä, kuin valot olisi sammutettu sen päästä. Kesken kaiken toisen unien puheliaampi haukkasi omenasta palasen, rouskutti sitä hetken, molotti tovin ja sanoi sitten selvästi: "Swahilia puhun", ja jatkoi taas höpinäänsä. Toinen oli jo ihan pinna kireällä. Sitten se murahti. Puhelias nielaisi ja piipitti hiljaa: "Jooh". Loppumatkan se oli vaiti.

keskiviikkona, marraskuuta 28, 2007

Junassa huomatut

Olen mennyt nyt parisen viikkoa tuntia aiemmin töihin. Juna on kaksi kolmasosaa lyhyempi kuin seitsemältä ja siinä on tietty vähemmän porukkaakin. Tulee kiinnitettyä huomiota ihmisiin ihan senkin takia, etten siihen aikaan onnistu saamaan Uutislehti satasta mistään. Katselen vain hampaita kiristellen muita ihmisiä, jotka lukevat leuhkana lehteä ja luettuaan taittavat sen sitten nätisti syliinsä. Teen tästä kohta valituksen jonnekin. Aamut menevät ihan pilalle, kun joudun heti kuudelta suuttumaan muille ihmisille.

Espoosta nousee junaan ikäiseni täysin tavallinen mies, jolla on kai krooninen flunssa tai allergia. Se tuli jo pari viikkoa sitten viereeni ensimmäisen kerran ja minä ajattelin, että voih, ihana mies, mutta älä tule tartuttamaan sitä tautia minuun. Se tauti on sillä miehellä vieläkin. Se tuhisee ja röhisee ja on niin... ihana ja tavallinen. Eilen aamuna junassa huomasin, että huomasin miehen taas. Olen luultavasti huomannut miehen muinakin aamuina, mutta se huomaaminen on ollut sellaista, no, huomaamista vain. Eilen aamuna huomasin huomaamiseni siitä, että mies huomasi minut. Huomaamisen huomaa taas puolestaan siitä, että toinen jotenkin osoittaa huomanneensa, katsoo liian pitkään kenties tai katsoo uudestaan. Eilen olin kuitenkin niin kuin en olisi huomannutkaan, mutta tänä aamuna huomasin miehen monta kertaa, koska se istui jälleen viereeni ja alkoi lukea lehteä. Minä luin sitä siinä samalla. Ja kun mies lähti vierestäni, vilkaisin sen perään liian pitkään ja se huomasi. Voi itku sentään, huomasin punastuvani. Ihan karmea olotila, kun ei ole sitä hemmetin lehteä, jonka taakse voisi piiloutua. Siinä vaan pitää olla, ja toinen huomaa kun punastun.


Piti taas käydä lääkärissä laittamassa selkä paikoilleen. Tarjolla olisi ollut magneettikuvaa, manipulaatiohoitoa, piikkiä ja sairaslomaa sekä lääkkeitä laidasta laitaan. En ottanut piikkiä, kun se ei mitään ole auttanut, eikä sen puoleen ole auttanut sairaslomaakaan, joten olin ottamatta sitäkin. Sitä paitsi haluan mennä huomenaamulla junaan. Otin lääkärisedältä siis manipulaation ja peruskipulääkkeiden lisäksi joitain nappeja joista tulee "autuas olo ja saat hyvin nukuttua, ja jos niitä jää, niillä paranee pahinkin pikkujoulukrapula. Mutta älä ota liikaa, tai tulee hirveä ummetus." No joo. Ainahan se on niin, että kun jotakin paikkaa korjataan, niin joku toinen paikka siitä kärsii. Toisaalta olen odottanut autuasta oloa vuosikausia, että enköhän tässä jotakin nappia ala ummetuksenkin uhalla vedellä. Ei tätä muuten kestä. Manipulaatio kai myös auttoi vähän. Nimittäin kun astuin äsken junasta ulos, tuntui kuin olisin kasvanut kymmenellä sentillä, enkä muista milloin olisin kävellyt laahustamatta selkä suorassa. Oli kuulkaa ylväs olo, vaikka kipu jäytääkin.

Magneettikuvaa olen vältellyt, enkä sen takia ole viitsinyt vähään aikaan lääkärissäkään käydä, kun olen tiennyt jo pitkään, että se on seuraavana edessä. No nyt se on. Ei juurikaan houkuttele mennä sinne pömpeliin. Olen ajatellut, että minun tsägälläni tulee sähkökatkos tai maailmansota tai minut unohdetaan sinne eivätkä kaiuttimet toimi. Mutta ei. Tällä tuurilla magneettikuvauslaite olikin mennyt rikki ja sen korjaus voi kestää viikkoja. Toisaalta olisi hirveää olla ensimmäinen, joka sitä joutuu korjauksen jälkeen kokeilemaan. Ups, ei se ollutkaan vielä kunnossa. Kyllä me sinut sieltä joskus ulos saadaan, älä hätäile.

***

Hupsista, olin unohtanut, että laitoin itseni takaisin blogilistalle nähdäkseni, missä mennään. Hirveästi lukijoita. Voi kiitos! Mutta kun päivässä kaikkoaa kolme lukijaa, niin vähemmästäkin alkaa naurattaa. Ei kai siellä vain ole sijoituskilpailu käynnissä? Olkaa huoleti, se oli unohdus. Napsaisen itseni taas pois, niin voitte ruksata tämän takaisin suosikkeihinne...

tiistaina, marraskuuta 27, 2007

Puun takaa tulleet

Saareloille ero tuli Ollin mukaan puun takaa ja se tuli yllätyksenä meille kaikille. Varokaa siis kaikki viattomat avioparit. Ero voi tulla käymään koska tahansa aviopareista riippumatta, halusivat he eroa tai eivät.

Myös SanomaWSOY tuli puun takaa ja osti mokoma Blogilistan. Joidenkin mielestä olemme nyt tuhoon tuomittuja tai vähintään orjia. Vaihtoehtokulttuuri on tullut näin tiensä päähän. Pahimmissa visioissa tuo mediajätti ulottaa lonkeronsa jokaisen bloggarin mieliin ja aivopesee kirjoittamaan sievää suomea, karsii härskiydet ja sensuroi kirosanat. Jotkut ehkä jopa toivovat sitä. Mutta eihän blogilla ole mitään tekemistä sanomatalon kanssa, jos sillä ei ole. Ei minulla ollut Alex Niemisenkään kanssa mitään tekemistä. Blogilista on lista blogeista. Nimilistoja ostelevat markkinamiehet tämän tästä markkinoidakseen jotakin.

maanantaina, marraskuuta 26, 2007

Ei ole ihmisen hommaa, ei


Tänään tuntuu just tältä. Ei ole ihmisen hommaa. Ei mitään lisättävää. Kiitos ja näkemiin.

sunnuntaina, marraskuuta 25, 2007

Pikku pukki kakki kalliolle... niin varmaan.




















Siinäpä meidän tähtisilmä, oikein varsinainen valopää (olen kyllä pyytänyt uutta kameraa joululahjaksi). Olen tässä odotellut, milloin Puck saa aivot, mutta tätä vauhtia näyttää siltä, että pallit ehtivät ensin. En ymmärrä, miten voi opettaa koiran sisäsiistiksi, jos se diiva ei pysty pissimään pihalle, kun on joko märkää tai kylmää. En ikinä pääse kehumaan sitä onnistuneen suorituksen johdosta, kun sitä suoritusta ei koskaan tapahdu.

Olkoon nyt näin nysä tämä tänään. Olen kirjoitellut kaikenlaista muuta soopaa koko päivän, mutten sitä mitä olisi pitänyt. Kiertelen ja kaartelen näitä kurssin tehtäviä enkä saa mistään kiinni. Pitäisi vissiin tintata itseäänkin turpaan välillä.

lauantaina, marraskuuta 24, 2007

Kaukaa kuuluu

Internetyhteyksiä aletaan katkoa, nettikiusaajia rangaistaan ja koulu-uhkaajia pidätetään. Uutisoinnista on vaikea löytää mitään hyvää, mikä liittyy Internettiin. Se on pahuuden tyyssija, mustasydämisten paratiisi ja helvetin esikartano. Rouvat kiusaavat netissä naapurin tyttöjä itsemurhaan asti, piraattiveikot vievät artisteilta leivän suusta ja pitkästyneet koulupojat purkavat toimettomuuttaan uhkailemalla huviksensa ihmishenkiä. Pitäisi räjäyttää koko Virtulandia.

Toisaalta tässä siivoushommia vältellessä olen googlettanut vanhoja poikaystäviä. Matkalla löytyi onnellisia perhealbumeja sukukokouksista. Kuvissa oli hymyileviä ja hyvinvoivia vaimoja, isoksi kasvaneita lapsia ja kaljuuntuneita entisiä poikaystäviä, sekä kovasti rypistyneitä ex-anoppikokelaita. Apet ovat kuolleet pois. Kirjoitin tämän monikossa, koska se kuulosti paremmalta. Oikeasti niitä appeja oli yksi ja minä olin paikalla, kun henki lähti. Muistan aina ne viimeiset sanat: Kaukaa kuuluu. Ne väittävät, että kuuloaisti on viimeinen, joka kuolinhetkellä toimii. Ja kun kaukaa kuuluu, erkaneeko henki ruumiista, vai heikkeneekö kuuloaisti ikään kuin puhe kuuluisi kaukaa.

Se ex-poikaystävä oli minulle todellinen työvoitto. Olin ihan liian nuori riiaamaan sen ikäistä nuorta miestä, mutta sitkeydellä sain sen järjen tainnutettua. En muista sitä ennen enkä sen jälkeen jumaloineeni ketään samanlaisella nuoruuden kiihkolla. Toki ikää ehti vuosien varrella kertyä ja kiihkokin haihtua. Ikuiseksi mysteeriksi jäänee silti, mikä siinä niin ärsytti, että siitä piti sitten luopua. Se kyllä nauroi nenäänsä ja kovalla äänellä, mutta muuten siinä ei ollut mitään vikaa. Hirvittävän hyvä poika. Ja komea.

Lieneekö täysikuun syytä vai mitä outoa on liikkeellä, mutta muutama muukin on tänään haikaillut netissä kadonneiden ihmisten perään.

perjantaina, marraskuuta 23, 2007

Eipä tässä ihmeitä

En ole juurikaan tänään ehtinyt blogeja lukea, joten ihan varma en ole, mutta näyttää siltä, ettei monikaan ole ottanut kantaa siihen, oliko se oikein, että hoitsut kiristivät itselleen isomman palkan ihmishenkien uhalla. Jokunen rohkea on ollut liikkeellä, mutta yleisesti ottaen ollaan oltu aika hissukseen.

Osmo Soininvaarakin sanoi televisiossa sillä tavalla suu supussa, hyvin vakavasti, että jos tällainen tapa otetaan käyttöön, että ihmishenkien menetyksellä voidaan uhkailla, niin kaikki ammattiryhmät ryhtyvät kilvan uhkailemaan samalla tavalla. Palomiehet eivät suostu irtisanoutumisen uhalla sammuttamaan paloja eivätkä lääkäritkään suostu pelastamaan ketään. Mutta parempaa palkkaa ei siis saa vaatia. Pitää olla hissukseen vain ja tehdä työnsä. Sillä tavallahan se palkka tuppaa nousemaan, eikö.

No, miten on, onko se oikein vai väärin? Onko tosiaan niin, että ammatin valitessaan valitsee tosiaan elämäntyönsä? Eli että hoitsu on vastuussa ihmishengistä, vaikka sanoo itsensä irti?

Itsehän en ole mitenkään vastuussa kenenkään hengestä, jos sanoudun irti. Mutta entä jos olisin? Joku kirjoihin hurahtanut taneli olisi juuri sillä hetkellä pelastavaa kirjaa vailla, kun meikäläisen irtisanomisaika menisi umpeen eikä ketään muuta olisi tavoitettavissa. Näinkö siis on, että meikäläisen pitäisi ampaista avaamaan kaupan ovet, jotta taneli saisi pelastavan kirjansa. Koska minä nyt vaan olen kirjakaupanmyyjä. Ja mitähän minun mielessäni liikkuisi, kun en saisi päättää omasta elämästäni jonkun toisen ihmisen takia. Hmm.

TIEDÄN, ettei näitä voi verrata, mutta ihan todella siis, onko sairaanhoitaja todellakin ikänsä sairaanhoitaja, vaikka ei haluaisi tehdä raskasta työtä huonolla palkalla, eikä lakkoasetta voi käyttää täysillä, koska kuitenkin on olemassa se laki, joka määrää hoitsut työhön, eikä tavanomainen lakko sillä tavalla vaikuta. Kamala tilanne.

***

Töissä meni tänään pitkäksi. Illan vapaa-aikakin meni perseelleen. Ensin vein isännän saunailtaan ja siten esikoisen treeneihin ja siinä välissä kävin kaupassa. Nyt vasta olen tässä. Toisekseen jäin ehkä kiinni tästä blogista yhdelle extralle, joka on hirveän hyvä extra :) Ihan paras. Terveisiä vaan sinne. Ja siks toisekseen eräänä aamupäivänä tunnistin erään bloggarinkin asiakkaitten joukosta. Kysyin sitten päälle päätteeksi, että oletko sinä se ja se. Oli se. Ei se oikein tiennyt kuka minä olin. Tästä ollaan Susun kanssa joskus puhuttu, että olisi typerää mennä joihinkin miitinkeihin, kun siellä kaikki katsoisivat hoomoilasina, että siis KUKA sinä niinku olitkaan?

torstaina, marraskuuta 22, 2007

Aika ei tarvitse meitä




















"Minun mielestäni suurimpia virheitämme, heti ihmisenä olemisen jälkeen, on aikakäsityksemme luonne. Meillä on kaiken maailman kapistukset, kellot ja kalenterit, jotka siivuttavat ajan kuin makkaran, ja me nimeämme siivut aivan kuin omistaisimme ne eivätkä ne voisi koskaan muuttua - "kello 11.00, 11. marraskuuta 1918" - vaikka todellisuudessa ne saattavat hajota kappaleiksi ja vieriä tiehensä aivan yhtä helposti kuin elohopeapisarat."
(Kurt Vonnegut: Maaton mies, Tammi 2007, suomennos Erkki Jukarainen)

Valokuvatorstain 69. haaste.

keskiviikkona, marraskuuta 21, 2007

Voiko maisteri olla läski?

Onpas taas ollut mielenkiintoinen tutkimus meneillään. Minulla on sellainen muistikuva, että olen tämän vuoden aikana vastannut johonkin Kelan ruokailutottumuskyselyyn. Tai sitten vain luin sen läpi, enkä tapani mukaan lähettänyt sitä eteenpäin. Tai sitten lähetin.

No, tutkimuksessa siis kävi ilmi, että vaikka suomalaiset syövät nykyään erityisen terveellisesti ja ovat vähentäneet tyydyttyneiden rasvojen sekä suolan syöntiä, ne ovat järjestään läskejä kaikki tyynni. Tai ainakin puolet suomalaisista. Huonosti koulutetut eritoten. Siis lihottaako terveellinen ruoka?

Parhaiten koulutetuilla on matalin verenpaine ja pienin painoindeksi. Kannattaa siis kouluttautua, hyvä nuoriso. Pääsette vähemmillä paineilla, eikä tarvitse mussuttaa suruunsa. Tai vastaavasti tulette nipoiksi, jotka laskevat jokaisen suupalansa, mutta toisaalta on aikaa myös sitten nukkua hyvin, kuntoilla ja vahdata itseään herkeämättä. Mahdollista on myös ostaa vähärasvaisia fileitä arkiruokapöytäänkin tai käydä ravintolassa syömässä keveitä salaattilounaita, kunhan rutiköyhänä opiskeluaikana olette lihottaneet ensin itsenne hampurilaisilla, tonnikalalla ja makaronilla muutamia vuosia. Siitä se sitten lähtee. Kilot karisevat, kun paperit on kourassa.

Ihan erillisenä ihmettelynä: Ketkä siis ovat parhaiten koulutettuja? Lääkärit? Professorit? Vai riittääkö FM? Voiko maisteri olla läski?

Olen syönyt joka päivä lounaaksi salaatin entisen kahden reissumiehen sijaan. Olen tehnyt niin jo heinäkuusta asti enkä ole laihtunut grammaakaan. Enkä ole jatkanut mussuttamista toisesta päästä päivääkään. Suoraan sanoen vituttaa. Eläessäni en ole syönyt suklaalevyllistä kerralla, enkä muutenkaan pysty mässäämään. Ei meillä ole kaapissa koskaan mitään mässättävää, kun lapset ovat aina ehtineet vetää kaapin tyhjäksi. Tai sitten siellä on niin vähän, etten äitinä kehtaa ottaa, ettei kukaan lapsista vaan jää ilman.

Olen pitänyt nyt kolmena päivänä peräkkäin askelmittaria töissä. Kevyenä työpäivänä (7,5 h) tulee sellaiset 10 000 askelta, vähän rankempana 12 000 ja rankinta päivää ei tällä viikolla vielä ole ollutkaan. Askelten lisäksi sylissä on jatkuvasti jokin kuorma tulossa tai menossa jonnekin. Kyykin myös ylös alas pitkin päivää, kurottelen korkealle ja ryömin hyllyjen alle. Tätä olen tehnyt nyt viisi vuotta.

Herään normaalisti puoli kuusi, nyt marras-joulukuussa puoli viisi, käyn koirien kanssa ulkona, juoksen junalle ja säntään töihin. Tulen kotiin neljän kieppeissä ja laitan ruuan perheelle. Kello 17.00 alkaa vapaa-aika ja pääsen hetkeksi istumaan. Kun otan sukat pois jaloista, nilkkojen ympärillä on puolen sentin vahvuiset painaumat. Noin seitsemän kieppeissä alan järjestää paikkoja, pesen pyykkiä tai lakaisen lattioita. Lataan astianpesukoneen ja käytän koiria pihalla. Sen jälkeen olen valmis sänkyyn. Uni tulee siinä kymmenen maissa, vaikka seitsemän tunnin yöuniin pitäisi nukahtaa jo yhdeksältä.

Ymmärrän hyvin, että olen läski. Enhän minä voi millään laihtua, koska en ole hyvin koulutettu. Hyvä ihme sentään. Kaikkeni olen tehnyt, mutten vielä laihduttamismielessä ole älynnyt lukea maisteriksi.

Olen mittaillut verensokeriani tässä parin kuukauden ajan. Ei kovin hyvältä näytä. En kuitenkaan uskalla mennä lääkäriin, sillä tinttaisin sitä turpaan, jos se kehottaisi liikkumaan enemmän.

maanantaina, marraskuuta 19, 2007

Kohtasin itseni junassa

En tiedä miten tämän sanoisi, joten sanon ihan suoraan. Olen taas mennyt lukemaan kirjaa. Kyllä. Se maksoi kaksi euroa ja siinä on paljon esseitä eräästä aiheesta. En voi kertoa enempää, sillä kun pääsin erään esseen loppupuolelle, löysin sieltä virtuaaliminäni. Juu. Kyllä vain. Olin junassa, kun osuin omiin silmiini ja minulta pääsi ääneen voihkaisu. Jouduin aikoinaan käytännön syistä käyttämään Saaran tilalle toista nimimerkkiä eräällä foorumilla. Ja minun kommenttini löytyi sanasta sanaan eräästä esseestä nimimerkkini mainiten. Näin jälkikäteen kommenttini on toki aika kärkäs, niin kuin minä nyt joskus olen. Parin vuoden jälkeen sitä joutuu ihan poskia kätösillään leyhyttelemään, nimittäin kommentistani sanottiin niin, ettei se asiallisesti ottaen tee oikeutta keskustelun osapuolille, vaikkakin se oli myös erittäin osuva ja lisäksi siinä samalla kärjistetään koomiseen huippuunsa kirjoittajakoulutuksen synty ja suosio... Huisaa. Kaikkeen sitä törmääkin.

sunnuntaina, marraskuuta 18, 2007

Keskeneräinen

Puolitoista vuotta sitten
sain äitienpäivälahjaksi
vessanpöntön.

Vuoden kuluttua pyysin
että se asennettaisiin
paikoilleen.

Puoli vuotta sitten
ostin remonttioppaan,
mutta turhaan.
Se sanoi, että
asia kyllä hoidetaan.

Tänään kysyin milloin.
Älä jankuta, sanoi se.

Runotorstain haasteena keskeneräinen.

Homehtunut tilanne




















Viime yön olen kieriskellyt homeisten leipien seassa ja koettanut nyppiä niistä jotakin syötävää. Varmaan jonkinlainen muutos olisi tarpeen, sillä sitä syötävää ei juurikaan enää löytynyt. Taitaa koskettaa aika montaa elämänaluetta tämäkin uni.

Eilen käyttäydyin esimiehenä todella huonosti, mutta kyseessä oli se viimeinen pisara, joka taittoi kamelin selän. Ei joka vuosi voi olla sama juttu, ettei kukaan extroista halua tehdä jouluna töitä. Ylityönakki lankeaa aina vakituisille, vaikka jo työhöntulohaastattelussa olen alkanut extroilta udella, että ovatko aikeissa lähteä jouluksi matkoille. Eivät kuulemma ole, eivät ne silloin tietenkään ole, mutta kun joulu lähestyy, yllättäen jokaisella on matka jonnekin, parhaimmillaan Kiinaan asti. Viime jouluna oli sama juttu. Ja sitä edellisenä. Olen vieläkin niin vihainen, että kädet tärisevät. Meillehän ei nimittäin ylitöistä makseta mitään, vaan ylityöt tehdään sitten vapaina pois, kunhan joskus ehditään. Eihän se hirveästi ketään motivoi, eikä oikein ole mielekästä vaatia ketään joulunajaksi töihin näillä ansioilla. Niin että hyvää joulua vaan kaikille lapsettomille työntekijöilleni. Minä menen töihin.

Toisekseen on myös sellainen olo, että tämä bloggaaminen on tosiaankin homeen seasta nyppimistä. Jutut ovat vanhoja ja toistavat itseään. Kaukana ovat ne ajat, kun kommenttiosiossa käytiin kiihkeitä keskusteluja.

Ja kolmannekseen täällä kotonakin alkaa taas paikat homehtua. Joka suhteessa.

lauantaina, marraskuuta 17, 2007

Turhauduin ja päätin kostaa

Kyllä nyt on syytä leuhkia. Minä nimittäin luin ihan oikean romaanin. Sitä ei olekaan tapahtunut viimeiseen vuoteen. Olenhan minä tietenkin lukenut koko ajan, mutta enimmäkseen tenttikirjoja ja blogeja. Luin kyllä erään runokirjankin vastikään. Romaanien suhteen jotenkin olen kai tullut hieman hulluksi, ymmärrättehän, niiden kaikkien jäännöseräkirjojen keskellä sitä ikään kuin menettää hermonsa, kun kirjaa tulee ja tulee ja tuntuu, että niiden alle vallan hukkuu. Sitä ei sitten kestä ollenkaan ajatusta, että ottaisi tuosta vapaa-ajallaankin kirjan käteensä. Niistä tulee työasiat mieleen kuitenkin. Siksi olen ollut myös hieman turhan julma ja aika kärkäs monia kirjoja ja kirjailijoitakin kohtaan. Yrittäkää ymmärtää. Se on vähän niin kuin vaikka jos olisin töissä makkaratehtaalla, ja sitä pötköä kuulkaa tunkisi tuubista taukoamatta tulemaan, niin kyllähän minä melko varmasti inhoaisin makkaraakin. Kaikki, jotka ovat olleet makkaratehtaassa töissä inhoavat makkaraa. Ne ovat itse asiassa kasvissyöjiä.

En muista olenko koskaan kertonut, että olen lukenut Joel Haahtelan koko tuotannon. Haahtelan kieli on jotenkin sellaista, että sitä on helppo hengittää. Se on ollut raikasta ja pehmeää niin kuin elokuinen yöilma. Haahtelan Perhoskerääjä on ollut meillä myynnissä jo jonkin aikaa, mutta koska olen ollut viime aikoina jopa tavallistakin hermorauniompi, olen pystynyt vastustamaan kiusausta ihan helposti, vaikka Perhoskerääjän laitoinkin esille hellävaraisemmin kuin muut samassa kuormassa tulleet kirjat. Minä jopa hivelin sen kantta ja mumisin sille hieman. Mumisen kyllä monille muillekin kirjoille. Toisille saatan sanoa aika pahasti: sinäkin saatana siinä. Tätä onkin viime aikoina tapahtunut hyvin tiuhaan. Lisäksi saatan esillepanossa vajota joskus hyvinkin alas. Koska tilanahtaus on kuitenkin krooninen ja kaikkia kirjoja nyt ei vaan esille naama näkyville, poikittain joutuvat esille sellaisten kirjailijoiden kirjat, jotka ärsyttävät minua syvästi. Olen siis siinä pisteessä, että saan sairasta tyydytystä hyvinkin pienistä asioista. Tosin tyydytys ei koskaan ole ikuista ja joudun jatkuvasti antamaan periksi.

Kun sitten Karpalo kävi tässä eräänä päivänä ostoksilla ja kantoi innosta puhkuen Perhoskerääjän kassalle, ajattelin minäkin sen sitten ostaa. Näin siis kävi, että asiakas tavallaan möi myyjälle kirjan. Lupasin myös Karpalolle, että saatan sanoa blogissani kirjasta sanasen. Ja nyt sen sanonkin:

Minua ihan kouraisee, kun niin monessa kohtaa teksti tuottaa pettymyksen. En tiedä mitä on tapahtunut Finlandia-ehdokkaaksikin päässeen Elenan jälkeen, lieneekö kustannustoimittaja vaihtunut, ollut lomalla, laihdutuskuurilla tai tupakkalakossa, kun tämmöiset ovat menneet läpi:

Käännyin suuremmalta tieltä pienemmälle, enkä huomannut postilaatikkoa, joka oli lähes kadonnut pensaan taakse.

Miten voi huomata jotakin, jota ei huomannut? Siihen ei edes palattu myöhemmin. Lisäksi tekstiä vaivasi monissa kohdissa ärsyttävä tautologia:

Odotin pitkään ennen kuin autojonoon tuli tauko ja pääsin taas jatkamaan matkaa. Näin auton taustapeilistä takaa tulevat autot...

Toistoja oli niin monilla sivuilla, ettei niitä voinut enää olla huomioimatta, varsinkin kun niistä olisi selvinnyt yksinkertaisesti jättämällä sanoja pois. Tuostakin ennen taustapeiliä olevasta autosta olisi voinut luopua ihan deletoimalla. Olihan tyyppi jo auton ratissa. Muutenkin tekstin pitäisi olla sellaista, että se imee niin sisäänsä, jottei näihin pikkuasioihin kiinnittäisi mitään huomiota. Nyt se ei ollut. Tarinaakin riivasi jonkinmoinen epäuskottavuus ja juoni lähentelikin melkein satua. Henkilöhahmoon ei saanut samastumispintaa sitten millään. Tavallaan kokonaisuus ei kuitenkaan ollut huono, mutta siitä kuitenkin puuttui täysin se lumous, jota takakannessa lupaillaan.

Romaani, jonka tunnelma vaikuttaa lumouksen tavoin.

Eikä vaikuta. Elena vaikutti ja muissakin Haahtelan tarinoissa on aivan omanlaisensa tunnelma.

Eniten minua tässä lukutavassani ärsyttää se, että kyttään joka hemmetin sanan. Olen todellakin menettänyt hermoni. Haluan yksinkertaisesti vain löytää vikoja sen sijaan että lankeaisin kirjailijan asettamaan ansaan ja tuudittautuisin häpeällisesti kirjan maailmaan sen virheistä huolimatta.

Niinpä minulle kävikin niin, että kompastuin lillukanvarsiin enkä enää ymmärtänyt loppua. En ymmärtänyt sitä pointtia, joka olisi pitänyt ymmärtää, eli sitä millä tavalla kirjan tapahtumat ylipäätään nivoutuivat toisiinsa ja miten se loppui. Turhauduin ja päätin kostaa tällä tavalla. Minäkin olen sentään vain ihminen.

perjantaina, marraskuuta 16, 2007

Puck sikailee




















Ensin se kippasi kastikkeet hellalta. Sitten se kaappasi vehnäjauhopussin kaapista. Ja söi.

















video

Eikä se antanut imuroida.

torstaina, marraskuuta 15, 2007

tiistaina, marraskuuta 13, 2007

Päivä sairaalassa














Aamupäivällä














Iltapäivällä

maanantaina, marraskuuta 12, 2007

Kuraleikki ja sen seuraamukset














Siinon mun patoni.

Olen viikonlopun leikkinyt kuraleikkejä. Lihakset ovat kipeät niin kuin olisi erehdyksessä punttisalilla käynyt. Olen ruopannut ojaa ja rakennellut patoja, jottei se tulva siellä toisessa päässä olisi niin valtaisa. Kahlasin tuolla vedessä reisiä myöten ja väänsin lapiolla savea ylös, harasin lehtiä ojan pohjalta ja tein oikein siis tuohon pihan kulmaan lammen, jossa vesi voisi vähän aikaa levähtää, ennen kuin suin päin työntyy ojasta kaivoon, joka sekin oli siis perjantaina ääriään myöten täynnä. Oja vetää siis liiankin hyvin.

Noh, naapuripa tuli sitten aukomaan päätään, että tuo pato estää heidän pihaansa kuivumasta. Se kun on ihan lälliä ja silleen. Kysyin kyllä, että onko se ihan tosissaan. Yritettiin selittää, että kyllä se vesi valuu alaspäin sieltä pihasta ihan väkisinkin, ja meidän on pakko parkkipaikan tulvan takia hillitä tuota valtaisaa veden tuloa, joka ei siis tule meidän pihasta edes, vaan ylempänä sijaitsevien naapurien tonteilta, kaukaisimmilta maa-alueilta ja erään kuuluisan aatelissuvun metsästä, jonne on tehty vastikään autoille kääntöpaikka ja kaadettu puita ihan lähiaikoina.

Naapurin mielestä meillä on kuitenkin vastuu tästä ojasta ja siinä olisi kuulemma parikymmentä senttiä tilaa vielä nousta, jotta heidän pihastaan sitten vesi pääsisi jotenkin jollakin logiikalla paremmin laskemaan toisesta päästä. Naapuri sai mukaansa myös toisenkin naapurin, ja niin he oikein miehissä lähtivät etsimään syyllisiä ja vaativat "toimintaa". Todellakin hän huusi, että "toimintaa". Meidän pitäisi hänen mielestään kaivaa maa auki liki parinkymmenen metrin alueelta ja vaihtaa ojarummut tai ainakin laittaa ne paikoilleen. Kävin oikein kahdesti katsomassa veden tuloa tarkistuskaivoon. Sitä tulee kuin aisaa. Kysyin sitten, että onko hän käynyt katsomassa, miten sitä vettä sieltä tulee. On kuulemma. Hänen mielestään sitä ei tule tarpeeksi, koska heidän nurmikenttänsä on märkä, eikä siinä voi astella.

Minun mielestäni oja vetää ihan hyvin meidän katolta valuvia vesiä. Mutta niiden muiden jyrkkää metsärinnettä alas valuvia vesiä se ei enää jaksa täysillä vetää, jos sitä tulee sellaisella paineella kuin viime perjantaina. Ja kun kohtapuoliin maa jäätyy ja sulaa, ja taas jäätyy ja sulaa, meillä alkaa todella olla kanootille käyttöä ja tuo talon toinen pääty alkaa olla vaarassa.

Tästä aiheesta tulikin sitten oikein muutaman päivän kestävä show. Meillä ei ennen ole täällä ollut tällaista showta, mutta vettä ei ole ennen tullutkaan näin paljon ja meille onkin tullut uusi naapuri. Ajattelimme seinänaapurin rouvan kanssa siten ottaa ilon irti koko touhusta. Ollaan kikatettu pari päivää ihan väärällään. Ja nyt meillä on sitten hädän hetkellä varaa vetää "lakikortti" pöytään. Viranomaisen mukaan meidän ojassa ei ole mitään vikaa ja kaiken lisäksi ne henkilöt, jotka ovat kaataneet metsästä puita, rakentaneet sinne kääntöpaikan tai jotka juoksuttavat hulevetensä meidän mailta ovat vastuullisia hoitamaan korjaukset, kustannukset ja jopa korvaamaan tulvavahingot. Eli myös se naapuri itte. Meikäläisen kuravellileikit loppuivat nyt tähän.

Joskus alan itsekin epäillä, että hitto, voiko se muka olla niin, että olisinkin väärässä, kun miehet ihan tosissaan vänkäävät. Kyllä minä nautinkin ihan suunnattomasti, kun minua ei uskota eikä oteta tosissaan ja lopulta tulee asiantuntija sanomaan, että nämä rouvat tässä ovat aivan oikeassa olleet koko ajan. Kyllä se tämmöisen kaamospäivän aina kummasti kruunaa. Eikä tartte aina netissä väitellä niin kovin, kun voi väitellä ihan livenäkin.

***

Huomenna menen Jorviin koko päiväksi. Esikoiselle vaihdetaan uudet insuliinit ja siellä sitä sitten syödään ja mittaillaan pitkin päivää. Täytyy nyt yrittää ottaa sairaanhoitajista kaikki irti vielä kun ehtii.

lauantaina, marraskuuta 10, 2007

Hämäriä unia




















Tämä aamu se ei valkene lainkaan. Meillä tulvii oja, emmekä pääse pihasta pois ilman venhettä. Toivottavasti sade muuttuu pian lumeksi, että sen voi sitten työntää pois ja voimme kirmata vapauteen.

Olen nähnyt viime aikoina hieman epäilyttäviä unia. Toisessa unessa olin Seppälässä vaateostoksilla. Siellä oli alakerrassa Koivusen Ari keikalla, mutta ei lainkaan yleisöä. Ihmiset vain katselivat vaatteita, eikä kukaan kuunnellut, paitsi minä. Koivunen ei vain suostunut laulamaan. Minä sanoin sille että laula (samalla äänellä kuin Aake Kalliala vanhassa sketsissä) . Koivunen katseli ärsyyntyneenä muualle, eikä laulanut. Olin hyvin syvästi loukkaantunut ja ajattelin tehdä huonosta palvelusta valituksen.

Viime yönä olin synkeässä puutarhassa, jossa puiston penkin viereen oli asetettu laakea kukkaruukku. Mullasta iti kaksi vankkaa tummanpunaista versoa. Yllättäen isävainaani tuli ylpeänä kertomaan, miten oli istuttanut nuo kaksi versoa. Kysyin mitä kukkia ne olivat. Se sanoi, että niitä sinisiä kukkia, joiden nimi oli taisteluni. Olin aivan äimänä. Kuullutkaan semmoisista kukista. Tätini oli pompsahtanut kuin tyhjästä vierelleni ja kysyin, mitä ne semmoiset kukat olivat ja miltä ne näyttivät.
- No tiedäthän, niitä kukkia, joita impressionistit aina maalasivat.
Muistan unessa ajatelleeni, että HÄH?
- Impressionistit? Minä kysyin.
- Niin, etkö muista yhtään sellaista taulua?
- No en, minä sanoin ja pyörittelin päätäni. Minulta meni kyllä ihan yli hilseen tämä juttu.

tiistaina, marraskuuta 06, 2007

Pullukka narulle, mutta kuusiaitaa ei kyllä kaadeta

Ei tule taas mistään mitään. Miten tämä bloggaaminen on muka näin vaikeaa nykyisin? Koko ajan tulee jokin keskeytys; joku soittaa ja pyytää tyhjentämään rännit, kun naapurin puolelle lorottaa vettä kuulemma kaiken yötä. Siinä sitten puhelin tuuttaa jo toista soittajaa ja toisen naapurin poikia kysellään. Välillä koirat haluaa ulos, enkä samperi sisälle ehdi, kun puhelin jo huutaa täällä. Ja eikö kohta ole taas joku oveen koputtamassa samaan aikaan, kun puhelin soi jälleen. Matkalla tähän takaisin piti pestä yhdet pissit lattialta ja enkö, hemmetti, saa pompata heti ylös, kun takapuoli tätä tuolia hipaisee. Ei sillä, että minulle kukaan soittelisi, mutta noita muita kyselevät, ja tytärkin soitti ja sanoi, että pitäisi laittaa pullukka narulle ja lisäksi joku haluaisi kaataa meidän kuusiaidan, eikä Lasipalatsin valotkaan pala. Hulluksi täällä tulee. Nyt tuo älvänä syö moppia. Ihan huvittavaa ajatella, että joku kuukausi takaperin menin minäkin sinne naamakirjaan. Eihän nyt hyvä ihme sentään siitä mitään tule. Olen hirveän huono siinä, enkä ymmärrä mistään mitään. Sekaisempaa sivustoa saa kyllä netistä hakemalla hakea. Kaveripyyntöihin olen älynnyt vastata, mutta mitä ne muut pyynnöt ovat ja mitä niille pitäisi tehdä? En tiedä mitä se pentu tuolla taas tekee, mutta jotakin luvatonta se on. Pakko mennä.

sunnuntaina, marraskuuta 04, 2007

No nyt kävi näin




















Noh, nyt kävi niin, että aloin lauantaiaamuna siivota, enkä pystynyt lopettamaan. Hyvä kun maltoin välillä nukkua ja käydä aamulla lenkillä, ja ottaa pari kuvaa samalla, kun piti päästä taas jatkamaan. On jäänyt tämä blogikin ihan retuperälle. Ei sille nyt mitään enää voi.





















Pojat pummilla siinä niin kuin aina.

perjantaina, marraskuuta 02, 2007

Kuva jota kenenkään ei ollut tarkoitus nähdä

Kuva jota kenenkään ei ollut tarkoitus nähdä on siinä mielessä vähän outo haaste, että jos ei ollut tarkoitus, niin silloin sitä kuvaakaan ei ole. Ja minulle kävi tänä aamuna niin, että kuva jäi ottamatta.

Olin menossa junalle, oli pimeää vielä, aurinko kajasti horisontin alapuolelta ja värjäsi taivaan aavistuksen turkoosiksi. Tuuli puuskittain ja tiukasti puihinsa takertuneet lehdet kahisivat. Kehä kolmosella autojen moottorit humisivat ärsyttävän tiuhaan. Oranssit katuvalot jättivät syvän varjopaikan juuri siihen, missä näin soratien reunassa sammakon. Se oli kuollut. Joku oli astunut sen takaruumiin päälle. Sammakko kurottautui taivasta kohti ja sen suu oli raollaan, juuri niin kuin voisi kuvitella sen henkäisseen viimeisen kurnutuksensa jumalalle. Sen takajalat olivat liiskautuneet hivenen ja se oli kangistunut siihen kuin armoa anellen. Ja minä ajattelin, että otan kännykällä siitä kuvan, mutta valo ei olisi riittänyt. Ajattelin myös, että otan kuvan sitten kun tulen töistä kotiin. Ja kun tulin, kaksi traktoria olivat lanaamassa tietä ja ne olivat työntäneet taivasta kohti kurottautuvan kangistuneen sammakkoni pois.

torstaina, marraskuuta 01, 2007

Kymmensormijärjestelmän harjoituksia

Ei oikein taas iske. Tulin töistä ja lösähdin sohvalle. Kattoin siltä istumalta 20 kauheinta Hollywoodin murhaa ja sen venezuelalaisen telenovelan. Että jos kaipaat nollausta, niin suosittelen murhaa ja mahtavaa viihdepläjäystä. Nollaus toimi. Piti kirjoittaa yhdestä asiasta oikein, mutta enää ei huvita. Niinpä päädyin selailemaan blogeja ja Kirstin innoittamana avainsanoja, joiden avulla selvisi, että näitä kaivattaisiin: blogeja rakkaudesta, eläin blog, pillunkuvia blog, blog hevosista, lääkärin oma blogi, altruismi blogi ja lisäksi kaivataan blogiin verhoja. Vihjeenä blogittomille siis tai niille joille ei yksi eikä kaksikaan riitä - hyvä jos kuusi. Minulta irtoaa vain avainsanarunoutta, ei muuta.

Runoa pukkaa
Hei! Halloween!
Naamarit, lappuhaalarit ja korkokengät,
nahkahousuissa, tissit paljaana ja ajeltu
myymälävastaava Anja Snellman-Orma.
Se siitä sitten, iso penis, pikapano ja
raskauden varmistus.
Hairstoren työntekijä maksaa vahingonkorvauksen.

Entinen elämä –
Seksinovelli ja kymmensormijärjestelmän harjoituksia.
Päässä vihloo henkioppaat ja teletappien ammunta,
susikoiramiljöö ja termi laiskamato.
Punttisali vai sohva. Kumman valitsen?
Prisman myyjän palkka
vai näytelmäkirjailijan palkka?
Huora?

Lellikki ja hellät seksivideot,
pylly valkaisu ja pilu
kuvia naisista jotka haluaa
vilauttaa
sekä kengännumero, simpukkapipo
ja vesitiivis kotelo.

Suomi - kahvinjuonti per henkilö.
Äiti ja koira ja puhelinhäiriköt,
kyrsä ja perse ja bättre folk.
All is not as it appears in frozen land

Firenzen taideaarteiden äärellä tuulen varjo,
syvällisiä laulun sanoja
ihan hiljaa, ihan hiljaa koko yön laulaen
rakkulat nielussa

maanantaina, lokakuuta 29, 2007

Puhun Puckille

Taas viiraa päästä. Mikään ei oikeastaan ole kovinkaan perseellään, mutta pattiin ottaa kuin pahemmassakin pemssissä. Aamu alkoi ihan hyvin. Heräsin ajoissa kello viisi ja kirmasin koiran kanssa pihalle kunhan olin vähän aamutoimia tehnyt. Ei mitään ongelmaa. Ehdin junaan ja töissäkin tein kaikki mahdolliset messuhälinän takia rästiin jääneet pikkuhommelit. Sain tilattua Puckille täksi päiväksi tehosterokotusajankin 17.15 ja kaikki sujui suorastaan loistavasti.

Mutta ei siihen tarvita kuin junan pieni töksähdys Granin asemalle ja minuuttiaikataulu on pilalla. Sitten sitä alkaa miettiä, että mikä päivämäärä on jauhelihassa ja mikä kanassa. Ja kumman pistän paistumaan, kun juoksen kotio. No siinä kotio juostessa sitä tajuaa, että jos ehtii ruuan laittamaan, niin ei ehdi enää syömään. Ei siinä mitään. Hyvä vasikka elää juomallakin. No minä siinä sitten kesken suikaleitten kääntelemisen muistan, että kaapissa on Pandan konvehtirasia, eilen ostettu ja avaamaton. Että jos otan pari niitä, niin hyvin menee. Jumalauta, kaikki syöty. Tyhjä paketti hyllyllä. No, juon vettä ja alan kinuta jotakuta pennuista mukaan eläinlääkärille, ettei Puckia pelottaisi, kun joku olisi takapenkillä sitä lähellä, mutta neitokaiselle ei käy, kun on kavereita, kuopus ei suostu muuten vain ja esikoinen on lähdössä treeneihin. Ei muuta kuin Puck hihnaan ja...

eihän se mihinkään ovesta lähde ilman Macia, mutta enhän minä sitä kahjoa voi mukaan ottaa. Se on niin hullu lääkärissä aina. Yhdessäkin tekemistä. No, tungen Macin oven raosta sisälle ja paiskaan oven kiinni perässä ja kannan Puckin väkisin autoon. Siellä takaosassa se alkaa täristä pelosta. Koko matkan minä sille puhun, ettei tässä ole mitään hätää. Että on pimeää, mutta ei se mitään haittaa, ei mitään hätää, kaikki on hyvin ja kohta ollaan taas kotona. Perillä se ei suostu tulemaan autosta ulos ja minä kannan sen lääkäriin. Ovella se törmää jättiläisbokseriin ja taas se on sylissäni.

Lääkärissä menee ihan hyvin. Puck tärisee pöydällä ja minä lepertelen, että hienosti menee, ei mitään hätää. Hienosti meneekin. Mutta ulos se ei taas suostu tulemaan, koska jättiläisbokseri voi tulla mistä vain. Ja sitten se näkee pihassa pakettiauton ennen kuin ollaan ovesta ulkona. Ja minä kannan sen autoon ja halaan sitä viisi minuuttia, että tärinä lakkaa. Pakko se on lähteä kotiinkin siitä.

Hetken näen sen korvat peilistä ja ajattelen, että kaikki on hyvin, mutta sitten alkaa kumma kurnutus, ja minä tietysti kysyn, että onko kaikki hyvin. Onko hyvin? Onko? Puck? Kaikki ok? Ei vastaa. Ihme ääntä se siellä pitää ja minä ajan auton tien sivuun ja menen katsomaan. Siellä se syö omaa (hei, jos olet syömässä niin älä lue) oksennustaan. Uh, no, Puck näyttää ihan hyvinvoivalta, vaikka onkin aika peloissaan. Ja oksennuskin on siivottu. Jatkan kotimatkaa ja eikö se taas ala kurnuttaa. Pysähdyn bussipysäkille ja puhun Puckille, että koettaisi jaksaa, kun kohta ollaan jo kotona ja sitä rataa. Sieltä se katsoo ja ihan kuin sen silmissä olisi kyyneleitä. Syvä huokaus, ja matka jatkuu.

Kotipihassa avaan auton takaoven ja se on oksentanut kolme kertaa. Ja tärisee. Houkuttelen sitä ulos, muttei se tule. Otan sen syliin ja kannan sisälle. Se näkee Macin ja heti häntä heiluttaa koiraa. Alkaa hirmuinen rundi ja juokseminen ja elämä on ihanaa. Vai niin. Menen siivoamaan oksennukset ja pesen sen, mikä se on, farmariautossa se takaosa. No sen. Ei ole enää nälkä. Keitän kahvit ja ajattelen kaiholla niitä konvehteja.














Nyt sitä väsyttää. Ja minäkin joudan nukkumaan.

sunnuntaina, lokakuuta 28, 2007

Viimeinen messupäivä

Tänään olikin oikein julkimoitten esiinmarssi. Ei tiennyt mihin olisi silmänsä pannut, ettei olisi sattumalta tuijottanut julkkista, jotka tunnetusti häiriintyvät kyttäämisestä. Ei se mitään. Niin meidän murkkuikäinenkin, joka messukahvilassa parahti, että "eei älä kyttää mua. Mä inhoon kun joku kyttää mua." Joka tapauksessa tuttuihinkin törmäilin. Prospero joutui toimimaan periskooppina, kun Louhi-lavaa ei meinannut millään löytyä ja J-P Koskinen ynnä muut olivat siellä jo alkaneet jorista myyteistä ja antiikin tarujen perinnöistä. Kertoo messuhallin järkyttävästä koosta aika paljon, että kartta se oli, hemmetti soikoon, lopulta kaivettava esille ja suunnistettava sen avulla oikeaan suuntaan.

Tänään oikeastaan vasta tajusin, että kun vain lukee kirjoja ja blogeja, on varsin mukava välillä kuulla ihmisten ääniä. Ihan siis oikeaa puhetta. Toisaalta ihmetellä pitää, miten paljon kirjailijoilla on vielä kirjojen kirjoittamisenkin jälkeen sanottavaa. Ja toimittajilla sitä juttua vasta riittääkin. Minulle jäi mieleen myös joitakin irrallisia lauseita.




















Minun pitää ajaa itseni nurkkaan, ennen kuin voin kirjoittaa. - Snellman-Orma














Saan parhaat kicksit siitä kun lause loksahtaa. -
Jarkko Tontti
Kustantamon kostea päiväuni. Papinniemi Tontista















Miehet ovat äärettömän kiinnostavia otuksia. - Kirsti Ellilä









































Niin ovat.















Naiset ovat kaiken pahan alku
. - J-P Koskinen (kuvassa oikealla)




















Mitähän se nyt Koskinen miettii?




















Kirstiä nauratti oman esiintymisensä otsikko.















Kuopus soitti, ettei kestänyt enää olla yksin. Oli ollut ehkä kymmenisen minuuttia. Ei muuta kuin junalla kiireesti kotiin.
__________________________________________________________________

Messutapaaminensivupalkkikysely tuotti viisi olutta, 16 älä unta nää -vastausta ja 8 ihme tyyppiä.

lauantaina, lokakuuta 27, 2007

Kirjamessuilla?

Olin totanoinniin pari päivää kirjamessuilla. Kai. Ihan varma en voi olla. Ostin yhden kelttikaulakorun. Susun (katso kuvat) kans etittiin kyllä koko päivä rannerenkaita. Siinä meni monta olutta. Susu muutes niin joutui tarjomaan niitten kaikkien puolesta, jotka lupas mulle tarjota, muttei niitä ketään tietty näkynyt.