perjantaina, huhtikuuta 08, 2005

Elämä jatkuu

Paavia saatetaan parhaillaan suorassa lähetyksessä haudan lepoon. Siinä on reality-TV-meininkiä. Ainakin harras tunnelma tarttuu, kun kardinaalien helmat lepattavat tuulessa. Kuolemaa en ole ajatellut viime aikoina, vaikka onhan se ollut läsnä syntymästä lähtien. Joskus sitä oikein säikähtää, miten hauras ihminen on. Ei ollenkaan kaikkivoipainen ja voittamaton. Ei ollenkaan sellainen, kuin ihmiset ovat.

Juna vihelsi ankarasti. Takanani naisääni naurahti matalasti, korotti ääntään ja sanoi: ” Jäiköhän taas joku junan alle?”. Toinen naisääni purskahti hysteeriseen kikatukseen. Uutislehti sataset valahtivat syleihin ja matkustajien silmät pälyilivät kikatusta kohti. Tuli hiljaista. Tuijotin ulos, hävetti naisen puolesta. Edellisellä kerralla junan vihellyksen jälkeen viereisen penkin poika alkoi kuiskailla kaverilleen, miten oli kerran ollut kyydissä, kun joku oli jäänyt junan alle. Miten enemmän poika puhui, sitä kovemmin hän puhui. Lopulta hän sanoi, tuijottaen minua hyvin intensiivisesti silmiin: ”Se on varma kuolema.”

Olin kesällä istunut taloni takapihan vihreässä idyllissä, jonne minkään ikävän ei pitänyt yltää, ja kuullut kauempaa junan vastaavanlaisen vihellyksen, tukahtuneen tömähdyksen metallia vasten ja jarrujen kirskunnan, joka tulee aina liian myöhään. Ne äänet veivät hengen mennessään. Aamulla ratapihan reunustalla oli yksi hautakynttilä, jonka liekki hädin tuskin lepatti. Itsemurhaajaa kaipasi joku.

Myöhemmin syksyllä seisaketta koristi enkelilyhdyt, ruusut, viimeiset hyvästit ja nuoren pojan valokuva. Tämä uhri oli ollut rakastettu. Poika oli uskonut voivansa päihittää sata kilometriä tunnissa syöksyvän pendolinon. Katoksen seinään pojan ystävät olivat sprayanneet ”huumeet tappaa”. Engelin siivousfirman miehet pyhittivät kukat ja kynttilät kahdeksi viikoksi, mikä oli kaiketi sovelias aika. Pidemmän päälle muistoesineet aiheuttivat muissa matkustajissa kenties turtumusta. Sitten Engelin miehet alkoivat häveliäästi hävittää muistoesineitä. Kun kävelin koiran kanssa paikan ohi, Engelin mies pysähtyi vaivautuneena uusien kynttilöiden ja tuoreitten kukkasten kohdalle, katsoi minua syrjäkarein. Hymyilin vaisusti. Mies käännähti kohti ja kysyi: ”Jokohan olisi sopivaa ottaa kukkaset pois?” Seuraavana päivänä maassa kyyhötti yhä polvistunut enkeli kynttilä kädessään. Se sai olla siinä vielä monta viikkoa.

2 kommenttia:

Syrinx kirjoitti...

Olen tainnut joskus mainitakin että itsellä noiden muistoesineiden hävittäminen kesti parikymmentä vuotta. Eräs tyttö aikoinaan antoi undulaatit hoitoon, ja vähän sen jälkeen meni junan eteen. Häkkilintuja oli meillä sitten siihen asti kun perhe muutenkin hajosi.

minh kirjoitti...

Minä olen ripustanut itsemurhan tehneen(2v. sitten) ystäväni sateenvarjon huoneeni ovenpieleen. Siihen ei saa koskea. Sen pitää olla vain siinä. Lisäksi edellisessä puhelimessani oli kolmen kuolleen ystävän puhelinnumerot edelleen tallella...
-minh-