Jennifer Lopezin perse

Olen tämän päivän raivoissani kironnut omaa lihomistani. Hemmetti, loman jälkeen olen syönyt kolmen viikon ajan lounaaksi ainoastaan salaattia ja poskionteloitten tulehduksen takia mikään ruoka ei ole maistunut millekään. Iltaisin en ole syönyt väkinäisen päivällisen jälkeen lainkaan ja viikonloppuisin on ollut niin kiire, etten ahmimaan ole ehtinyt.












Edes tyttäreni Lintsiltä voittamastaan 4,5 kilon sipsipussista en ole tullut laittaneeksi suuhun kuin pari suolapalaa,


















eikä kuopuksenkaan samasta paikasta voitetusta 1,4 kilon suklaalevypaketista ole tullut mussutettua kuin murusia kahvin kanssa. Pelkkää kieltäytymistä on ollut elämä. Kaiken lisäksi olen nämä helleviikot paiskinut töitä ihan hulluna ja hikoillut kuin pikkusika. Itku pääsi vaa'alla, kun totesin vain lihoneeni. Se ihannepaino, jossa tuntisin oloni terveeksi, on jo kymmenen kiloa kauempana. Minussa on jokin vika. Yläosa leviää vain, mutta alaosa pysyy pienenä. Minä niin toivoisin, että se läski valuisi alaspäin ja saisin Jennifer Lopezin perseen. Sen sijaan minulla on pikajuoksijan pohkeet, lättäahteri ja John Goodmanin ylävartalo.

Pitäisikin muuten kuskata taas jokunen toimittaja saunan taakse. Tai voiko niitä edes toimittajaksi kutsua, jotka vahtaavat rannoilla ja pusikoissa julkkisten perseitä ja sääriä selluliittiin erikoistuneilla haukansilmillään tai jotka vaklaavat tuosta ulkomaisesta juorutulvasta Suomeen sopivia julkkisuutisia. Eipä näy lehdissä kuvia miesten vartaloiden epäkohdista eikä tällaisia typeriä lausahduksia:

Kuvissa Posh Spicen sääret näyttävät kuin 60-vuotiaan mummon sääriltä, mikä ei ole lainkaan hyvä asia julkisuudesta elävälle ja myös mallinurasta haaveilevalle poptähdelle. - Viihdelehti Staran "toimittaja" 20.7.2007

Hui, mikä takamus!... Niin se vain on, naiset, ettei selluliitilta säästy edes maailmantähdet. Äskettäin napatut kuvat Jennifer Lopezin useaan otteeseen maailman seksikkäimmäksi äänestetystä takamuksesta kertovat karua kieltään: muhkuraa on vaikka muille jakaa. - Petra Husu, Iltalehti 18.8.2007

Eiköhän olisi aika välillä panetella miestä. Puolet äijistä on kaljuja ja useita kymmeniä kertoja saamani roskapostin mukaan People judge your dick size by your shoes size. ( Become the ultimate pleasure machine. With Xtra Size+ you dont have to wear bigger shoes to make women think you have a huge dick). Siis helposti voisi vain kuvata julkkismiesten kenkiä:

Hui, miten pienet kengät! Niin se vain on, miehet, ettei pieneltä penikseltä säästy edes maailmantähdet. Äskettäin napatut kuvat useaan otteeseen maailman seksikkäimmäksi mieheksi valitusta George Clooneysta kertovat karua kieltään: jätkällä on aivan sairaan pienet kengät.

En lähde enää koskaan kapakkaan

On ollut kovin vaisu olotila. Olen kokonaisvaltaisesti vaisulla tuulella. Eilinen muutaman työntekijän läksiäisjuhlakin meni ihan muita kuunnellessa vain. Jos sanoinkin jotakin, se kuulosti matalalta murahdukselta. Sikäli niiden itseä kymmenen, viisikintoista vuotta nuorempien kuunteleminen on ihan positiivinen kokemus. Tiesittekö esimerkiksi sitä, että nainen leipoo eniten silloin kun se on rakastunut. Itse en ole leiponut vuosikausiin.

Nuorien ja kauniiden naisten kanssa kulkeminen kapakasta kapakkaan vaatii näin rupsahtaneelta ihmiseltä ylimääräisiä voimia ja henkistä kamppailua. Olinkin puolen yön aikaan aivan valmis istahtamaan taksiin ja erakoitumaan loppuiäkseni, mutta en jaksanut vastustaa tyttöjen vonkaamista. Minun pitää kuulemma edes kerran elämässäni käydä Onnelassa ja tomerasti sitten käsikynkässä tallustettiin Onnelaa päin. Pankkiautomaatilla meidän edessämme jonotti pari nuorta naista, joista toinen oli kyykyssä toisen edessä ja lipoi kielellään ystävätterensä farkkuja pimpsan kohdalta. Tunsin itseni niin järkyttävän vanhaksi ja huumorintajuttomaksi.

Onnelaan johti kaksi pitkän pitkää jonoa, joista molemmat koostuivat nuorista trendihenkilöistä. Menimme lähimpään jonoon. Niin paljon nuoria, kauniita ja meneviä ihmisiä maailmassa. Teki mieli vetää huppu päähän. Kun olimme parinkymmenen minuutin päästä päässeet ovimiehen kohdalle, se kysyi onko meillä nimellä varustettuja VIP-kutsuja. Se siitä sitten. Olimme väärässä jonossa, mutta tarkemmin ajatellen kumpikaan niistä jonoista ei ollut oikea. Lähdettiin kälppimään kohti Presidenttiä, jossa oli sentään ovi avoinna, kohtelias vahtimestari ja paljon kaltaisiani vanhuksia umpikännissä. Ihan kuin olisi ollut laivalla. Coverbändi soitteli kasaripoppia ja minä jäin tyttöjen narikaksi pöytään vahtimaan käsilaukkuja. Kävi siinä joku mieshenkilö örveltämässä, että shä olet mmlvsaio... näköne.
- Ahaa.
- Tajuatshä?
- Öö, en.
- Shhiss mä olen mm-mestari pojtnavjkajgafa...
- No vau.
- Pithääksh mun lähtee?
- Juu.
- Shano vaan niin mä lähen.
- Lähe.

Tyttöjä ei kuulu ei näy. Käsilaukut sylissä kökötin siinä kuin säikähtänyt vanha mummo. Se niinku riitti. Kiikutin kassit tanssilattialle ja kipitin taksiin. Paljon on puhuttu noista bloggaavista taksikuskeista. Minulle osuu aina vain tuppisuita perkeleitä. Kai niitä ottaa päähän lähteä heittämään 50 kilometrin keikkaa yhden rupsahtaneen muijan takia.

Missä ovat kaikki mieheni?

Ja sitten muihin aiheisiin. Olen viime päivinä yrittänyt lukea Stuart Hallin kirjoittamaa kirjaa Identiteetti. Olen siis yrittänyt joka päivä useaan kertaan, mutta enpä voi kehua lukeneeni. Parin lauseen jälkeen huomaan tuijottavani jonnekin kaukaisuuteen (niin eteerisesti kuin vain voin, eli en juurikaan, kunhan tuijotan) ja ajattelevani ihan muita asioita. Se tyyppi (Hall) jupisee jotakin aivan abstraktia ja minulta pakenee lause korvien välistä tyhjyyteen.

Tänään iski niin hirveä työstressi, että melkein itketti. Kuin taivaanlahjana saatu ihana sinkkuneiti-tehopakkaustyöntekijäni sanoutui irti parempipalkkaisen työn takia. Päivänpaisteeni siis lähtee lätkimään, mutta hänen onnensa olkoon myös minun onneni. Muutokset pelottavat silti.

Isäntäkin oli tänään viimeistä päivää töissä 12 vuotta kestäneessä työssään. Uusi paikka on kieltämättä houkutteleva, mutta sekin tulee tietämään suuria muutoksia kotona.

Joskus minusta tuntuu, että minulla ei itselläni mikään muutu. Kaikki muuttuu ympäriltäni, mutta minulle kasaantuu siitä lähinnä ongelmia tai murheita. Tuntuu siltä, että ihan vasta isä kuoli, sitten lähti veli ja juuri tajusin, ettei minulla ole enää sukulaisimiehiä laisinkaan, paitsi yksi setä. Myöskään lapsillani ei ole ainuttakaan isopappaa, pappaa tai enoa, mutta niilläkin on yksi setä, nuori tosin, mutta setä mikä setä. Mummoja on sitäkin enemmän. On kaksi isomummoa ja kaksi mummoa. Olemme ihan miehetöntä porukkaa, kunhan isäntä tuosta vielä veljensä tavoin alkaa viettää aikaansa enemmän ulkomailla.

Siksi aloin miettiä sitä identiteettiä, joka Hallin mukaan on keinotekoinen, alati muuttuva, koostuu eroista, ja on jotakin mitä emme ainakaan ole. Olen papaton, isätön ja veljetön nyt. Kohta varmaan aviomiehetönkin noin teoriassa ainakin. Pahoin pelkään, että näkökulmani on muodostunut varsin naislähtöiseksi sen vuoksi, että minulla ei käytännössä kerta kaikkiaan ole lainkaan miehiä.