perjantaina, marraskuuta 30, 2007

Mihin kirjoista voi valittaa?

Tänään oli todella vaikea pitää pokkaa, eikä se sitten pitänytkään. Asiakas nimittäin kysyi, että eikö ole mitään kuluttajansuojalakia näille kirjoille. Se oli ostanut erään kirjan, joka oli täynnä kirjoitusvirheitä ja huonoa kieltä ja se kysyi, mihin se voisi valittaa. Lukukokemus oli kuulemma ollut tuskainen, mutta juonen takia oli pakko kestää se myötähäpeä. Enhän minä voinut kuin purskahtaa nauruun. Onneksi oli söpö asiakas. Mies.

torstaina, marraskuuta 29, 2007

Tenkkapoo ja mies söi junassa omenan















Valokuvatorstain haasteena tenkkapoo. Kuvan tenkkapoo ylivoimaisesti helpoimmasta päästä.

***

Ääh, ei natsannut tänä aamuna. Enkä saanut lehteäkään. Sen sijaan viereeni istahti kaksi mustaa miestä. Tai toinen istui vastapäätä ja toinen ihan liki. Vastapäätä istunut yritti nukkua ja tämä toinen hyväkäs mussutti omenaa ja polotti lakkaamatta jotakin käsittämätöntä, johon toinen vastasi rasittuneena jotakin yhtä käsittämätöntä. Kun uneliaampi sulki silmänsä, näytti ihan siltä, kuin valot olisi sammutettu sen päästä. Kesken kaiken toisen unien puheliaampi haukkasi omenasta palasen, rouskutti sitä hetken, molotti tovin ja sanoi sitten selvästi: "Swahilia puhun", ja jatkoi taas höpinäänsä. Toinen oli jo ihan pinna kireällä. Sitten se murahti. Puhelias nielaisi ja piipitti hiljaa: "Jooh". Loppumatkan se oli vaiti.

keskiviikkona, marraskuuta 28, 2007

Junassa huomatut

Olen mennyt nyt parisen viikkoa tuntia aiemmin töihin. Juna on kaksi kolmasosaa lyhyempi kuin seitsemältä ja siinä on tietty vähemmän porukkaakin. Tulee kiinnitettyä huomiota ihmisiin ihan senkin takia, etten siihen aikaan onnistu saamaan Uutislehti satasta mistään. Katselen vain hampaita kiristellen muita ihmisiä, jotka lukevat leuhkana lehteä ja luettuaan taittavat sen sitten nätisti syliinsä. Teen tästä kohta valituksen jonnekin. Aamut menevät ihan pilalle, kun joudun heti kuudelta suuttumaan muille ihmisille.

Espoosta nousee junaan ikäiseni täysin tavallinen mies, jolla on kai krooninen flunssa tai allergia. Se tuli jo pari viikkoa sitten viereeni ensimmäisen kerran ja minä ajattelin, että voih, ihana mies, mutta älä tule tartuttamaan sitä tautia minuun. Se tauti on sillä miehellä vieläkin. Se tuhisee ja röhisee ja on niin... ihana ja tavallinen. Eilen aamuna junassa huomasin, että huomasin miehen taas. Olen luultavasti huomannut miehen muinakin aamuina, mutta se huomaaminen on ollut sellaista, no, huomaamista vain. Eilen aamuna huomasin huomaamiseni siitä, että mies huomasi minut. Huomaamisen huomaa taas puolestaan siitä, että toinen jotenkin osoittaa huomanneensa, katsoo liian pitkään kenties tai katsoo uudestaan. Eilen olin kuitenkin niin kuin en olisi huomannutkaan, mutta tänä aamuna huomasin miehen monta kertaa, koska se istui jälleen viereeni ja alkoi lukea lehteä. Minä luin sitä siinä samalla. Ja kun mies lähti vierestäni, vilkaisin sen perään liian pitkään ja se huomasi. Voi itku sentään, huomasin punastuvani. Ihan karmea olotila, kun ei ole sitä hemmetin lehteä, jonka taakse voisi piiloutua. Siinä vaan pitää olla, ja toinen huomaa kun punastun.


Piti taas käydä lääkärissä laittamassa selkä paikoilleen. Tarjolla olisi ollut magneettikuvaa, manipulaatiohoitoa, piikkiä ja sairaslomaa sekä lääkkeitä laidasta laitaan. En ottanut piikkiä, kun se ei mitään ole auttanut, eikä sen puoleen ole auttanut sairaslomaakaan, joten olin ottamatta sitäkin. Sitä paitsi haluan mennä huomenaamulla junaan. Otin lääkärisedältä siis manipulaation ja peruskipulääkkeiden lisäksi joitain nappeja joista tulee "autuas olo ja saat hyvin nukuttua, ja jos niitä jää, niillä paranee pahinkin pikkujoulukrapula. Mutta älä ota liikaa, tai tulee hirveä ummetus." No joo. Ainahan se on niin, että kun jotakin paikkaa korjataan, niin joku toinen paikka siitä kärsii. Toisaalta olen odottanut autuasta oloa vuosikausia, että enköhän tässä jotakin nappia ala ummetuksenkin uhalla vedellä. Ei tätä muuten kestä. Manipulaatio kai myös auttoi vähän. Nimittäin kun astuin äsken junasta ulos, tuntui kuin olisin kasvanut kymmenellä sentillä, enkä muista milloin olisin kävellyt laahustamatta selkä suorassa. Oli kuulkaa ylväs olo, vaikka kipu jäytääkin.

Magneettikuvaa olen vältellyt, enkä sen takia ole viitsinyt vähään aikaan lääkärissäkään käydä, kun olen tiennyt jo pitkään, että se on seuraavana edessä. No nyt se on. Ei juurikaan houkuttele mennä sinne pömpeliin. Olen ajatellut, että minun tsägälläni tulee sähkökatkos tai maailmansota tai minut unohdetaan sinne eivätkä kaiuttimet toimi. Mutta ei. Tällä tuurilla magneettikuvauslaite olikin mennyt rikki ja sen korjaus voi kestää viikkoja. Toisaalta olisi hirveää olla ensimmäinen, joka sitä joutuu korjauksen jälkeen kokeilemaan. Ups, ei se ollutkaan vielä kunnossa. Kyllä me sinut sieltä joskus ulos saadaan, älä hätäile.

***

Hupsista, olin unohtanut, että laitoin itseni takaisin blogilistalle nähdäkseni, missä mennään. Hirveästi lukijoita. Voi kiitos! Mutta kun päivässä kaikkoaa kolme lukijaa, niin vähemmästäkin alkaa naurattaa. Ei kai siellä vain ole sijoituskilpailu käynnissä? Olkaa huoleti, se oli unohdus. Napsaisen itseni taas pois, niin voitte ruksata tämän takaisin suosikkeihinne...

tiistaina, marraskuuta 27, 2007

Puun takaa tulleet

Saareloille ero tuli Ollin mukaan puun takaa ja se tuli yllätyksenä meille kaikille. Varokaa siis kaikki viattomat avioparit. Ero voi tulla käymään koska tahansa aviopareista riippumatta, halusivat he eroa tai eivät.

Myös SanomaWSOY tuli puun takaa ja osti mokoma Blogilistan. Joidenkin mielestä olemme nyt tuhoon tuomittuja tai vähintään orjia. Vaihtoehtokulttuuri on tullut näin tiensä päähän. Pahimmissa visioissa tuo mediajätti ulottaa lonkeronsa jokaisen bloggarin mieliin ja aivopesee kirjoittamaan sievää suomea, karsii härskiydet ja sensuroi kirosanat. Jotkut ehkä jopa toivovat sitä. Mutta eihän blogilla ole mitään tekemistä sanomatalon kanssa, jos sillä ei ole. Ei minulla ollut Alex Niemisenkään kanssa mitään tekemistä. Blogilista on lista blogeista. Nimilistoja ostelevat markkinamiehet tämän tästä markkinoidakseen jotakin.

maanantaina, marraskuuta 26, 2007

Ei ole ihmisen hommaa, ei


Tänään tuntuu just tältä. Ei ole ihmisen hommaa. Ei mitään lisättävää. Kiitos ja näkemiin.

sunnuntaina, marraskuuta 25, 2007

Pikku pukki kakki kalliolle... niin varmaan.




















Siinäpä meidän tähtisilmä, oikein varsinainen valopää (olen kyllä pyytänyt uutta kameraa joululahjaksi). Olen tässä odotellut, milloin Puck saa aivot, mutta tätä vauhtia näyttää siltä, että pallit ehtivät ensin. En ymmärrä, miten voi opettaa koiran sisäsiistiksi, jos se diiva ei pysty pissimään pihalle, kun on joko märkää tai kylmää. En ikinä pääse kehumaan sitä onnistuneen suorituksen johdosta, kun sitä suoritusta ei koskaan tapahdu.

Olkoon nyt näin nysä tämä tänään. Olen kirjoitellut kaikenlaista muuta soopaa koko päivän, mutten sitä mitä olisi pitänyt. Kiertelen ja kaartelen näitä kurssin tehtäviä enkä saa mistään kiinni. Pitäisi vissiin tintata itseäänkin turpaan välillä.

lauantaina, marraskuuta 24, 2007

Kaukaa kuuluu

Internetyhteyksiä aletaan katkoa, nettikiusaajia rangaistaan ja koulu-uhkaajia pidätetään. Uutisoinnista on vaikea löytää mitään hyvää, mikä liittyy Internettiin. Se on pahuuden tyyssija, mustasydämisten paratiisi ja helvetin esikartano. Rouvat kiusaavat netissä naapurin tyttöjä itsemurhaan asti, piraattiveikot vievät artisteilta leivän suusta ja pitkästyneet koulupojat purkavat toimettomuuttaan uhkailemalla huviksensa ihmishenkiä. Pitäisi räjäyttää koko Virtulandia.

Toisaalta tässä siivoushommia vältellessä olen googlettanut vanhoja poikaystäviä. Matkalla löytyi onnellisia perhealbumeja sukukokouksista. Kuvissa oli hymyileviä ja hyvinvoivia vaimoja, isoksi kasvaneita lapsia ja kaljuuntuneita entisiä poikaystäviä, sekä kovasti rypistyneitä ex-anoppikokelaita. Apet ovat kuolleet pois. Kirjoitin tämän monikossa, koska se kuulosti paremmalta. Oikeasti niitä appeja oli yksi ja minä olin paikalla, kun henki lähti. Muistan aina ne viimeiset sanat: Kaukaa kuuluu. Ne väittävät, että kuuloaisti on viimeinen, joka kuolinhetkellä toimii. Ja kun kaukaa kuuluu, erkaneeko henki ruumiista, vai heikkeneekö kuuloaisti ikään kuin puhe kuuluisi kaukaa.

Se ex-poikaystävä oli minulle todellinen työvoitto. Olin ihan liian nuori riiaamaan sen ikäistä nuorta miestä, mutta sitkeydellä sain sen järjen tainnutettua. En muista sitä ennen enkä sen jälkeen jumaloineeni ketään samanlaisella nuoruuden kiihkolla. Toki ikää ehti vuosien varrella kertyä ja kiihkokin haihtua. Ikuiseksi mysteeriksi jäänee silti, mikä siinä niin ärsytti, että siitä piti sitten luopua. Se kyllä nauroi nenäänsä ja kovalla äänellä, mutta muuten siinä ei ollut mitään vikaa. Hirvittävän hyvä poika. Ja komea.

Lieneekö täysikuun syytä vai mitä outoa on liikkeellä, mutta muutama muukin on tänään haikaillut netissä kadonneiden ihmisten perään.

perjantaina, marraskuuta 23, 2007

Eipä tässä ihmeitä

En ole juurikaan tänään ehtinyt blogeja lukea, joten ihan varma en ole, mutta näyttää siltä, ettei monikaan ole ottanut kantaa siihen, oliko se oikein, että hoitsut kiristivät itselleen isomman palkan ihmishenkien uhalla. Jokunen rohkea on ollut liikkeellä, mutta yleisesti ottaen ollaan oltu aika hissukseen.

Osmo Soininvaarakin sanoi televisiossa sillä tavalla suu supussa, hyvin vakavasti, että jos tällainen tapa otetaan käyttöön, että ihmishenkien menetyksellä voidaan uhkailla, niin kaikki ammattiryhmät ryhtyvät kilvan uhkailemaan samalla tavalla. Palomiehet eivät suostu irtisanoutumisen uhalla sammuttamaan paloja eivätkä lääkäritkään suostu pelastamaan ketään. Mutta parempaa palkkaa ei siis saa vaatia. Pitää olla hissukseen vain ja tehdä työnsä. Sillä tavallahan se palkka tuppaa nousemaan, eikö.

No, miten on, onko se oikein vai väärin? Onko tosiaan niin, että ammatin valitessaan valitsee tosiaan elämäntyönsä? Eli että hoitsu on vastuussa ihmishengistä, vaikka sanoo itsensä irti?

Itsehän en ole mitenkään vastuussa kenenkään hengestä, jos sanoudun irti. Mutta entä jos olisin? Joku kirjoihin hurahtanut taneli olisi juuri sillä hetkellä pelastavaa kirjaa vailla, kun meikäläisen irtisanomisaika menisi umpeen eikä ketään muuta olisi tavoitettavissa. Näinkö siis on, että meikäläisen pitäisi ampaista avaamaan kaupan ovet, jotta taneli saisi pelastavan kirjansa. Koska minä nyt vaan olen kirjakaupanmyyjä. Ja mitähän minun mielessäni liikkuisi, kun en saisi päättää omasta elämästäni jonkun toisen ihmisen takia. Hmm.

TIEDÄN, ettei näitä voi verrata, mutta ihan todella siis, onko sairaanhoitaja todellakin ikänsä sairaanhoitaja, vaikka ei haluaisi tehdä raskasta työtä huonolla palkalla, eikä lakkoasetta voi käyttää täysillä, koska kuitenkin on olemassa se laki, joka määrää hoitsut työhön, eikä tavanomainen lakko sillä tavalla vaikuta. Kamala tilanne.

***

Töissä meni tänään pitkäksi. Illan vapaa-aikakin meni perseelleen. Ensin vein isännän saunailtaan ja siten esikoisen treeneihin ja siinä välissä kävin kaupassa. Nyt vasta olen tässä. Toisekseen jäin ehkä kiinni tästä blogista yhdelle extralle, joka on hirveän hyvä extra :) Ihan paras. Terveisiä vaan sinne. Ja siks toisekseen eräänä aamupäivänä tunnistin erään bloggarinkin asiakkaitten joukosta. Kysyin sitten päälle päätteeksi, että oletko sinä se ja se. Oli se. Ei se oikein tiennyt kuka minä olin. Tästä ollaan Susun kanssa joskus puhuttu, että olisi typerää mennä joihinkin miitinkeihin, kun siellä kaikki katsoisivat hoomoilasina, että siis KUKA sinä niinku olitkaan?

torstaina, marraskuuta 22, 2007

Aika ei tarvitse meitä




















"Minun mielestäni suurimpia virheitämme, heti ihmisenä olemisen jälkeen, on aikakäsityksemme luonne. Meillä on kaiken maailman kapistukset, kellot ja kalenterit, jotka siivuttavat ajan kuin makkaran, ja me nimeämme siivut aivan kuin omistaisimme ne eivätkä ne voisi koskaan muuttua - "kello 11.00, 11. marraskuuta 1918" - vaikka todellisuudessa ne saattavat hajota kappaleiksi ja vieriä tiehensä aivan yhtä helposti kuin elohopeapisarat."
(Kurt Vonnegut: Maaton mies, Tammi 2007, suomennos Erkki Jukarainen)

Valokuvatorstain 69. haaste.

keskiviikkona, marraskuuta 21, 2007

Voiko maisteri olla läski?

Onpas taas ollut mielenkiintoinen tutkimus meneillään. Minulla on sellainen muistikuva, että olen tämän vuoden aikana vastannut johonkin Kelan ruokailutottumuskyselyyn. Tai sitten vain luin sen läpi, enkä tapani mukaan lähettänyt sitä eteenpäin. Tai sitten lähetin.

No, tutkimuksessa siis kävi ilmi, että vaikka suomalaiset syövät nykyään erityisen terveellisesti ja ovat vähentäneet tyydyttyneiden rasvojen sekä suolan syöntiä, ne ovat järjestään läskejä kaikki tyynni. Tai ainakin puolet suomalaisista. Huonosti koulutetut eritoten. Siis lihottaako terveellinen ruoka?

Parhaiten koulutetuilla on matalin verenpaine ja pienin painoindeksi. Kannattaa siis kouluttautua, hyvä nuoriso. Pääsette vähemmillä paineilla, eikä tarvitse mussuttaa suruunsa. Tai vastaavasti tulette nipoiksi, jotka laskevat jokaisen suupalansa, mutta toisaalta on aikaa myös sitten nukkua hyvin, kuntoilla ja vahdata itseään herkeämättä. Mahdollista on myös ostaa vähärasvaisia fileitä arkiruokapöytäänkin tai käydä ravintolassa syömässä keveitä salaattilounaita, kunhan rutiköyhänä opiskeluaikana olette lihottaneet ensin itsenne hampurilaisilla, tonnikalalla ja makaronilla muutamia vuosia. Siitä se sitten lähtee. Kilot karisevat, kun paperit on kourassa.

Ihan erillisenä ihmettelynä: Ketkä siis ovat parhaiten koulutettuja? Lääkärit? Professorit? Vai riittääkö FM? Voiko maisteri olla läski?

Olen syönyt joka päivä lounaaksi salaatin entisen kahden reissumiehen sijaan. Olen tehnyt niin jo heinäkuusta asti enkä ole laihtunut grammaakaan. Enkä ole jatkanut mussuttamista toisesta päästä päivääkään. Suoraan sanoen vituttaa. Eläessäni en ole syönyt suklaalevyllistä kerralla, enkä muutenkaan pysty mässäämään. Ei meillä ole kaapissa koskaan mitään mässättävää, kun lapset ovat aina ehtineet vetää kaapin tyhjäksi. Tai sitten siellä on niin vähän, etten äitinä kehtaa ottaa, ettei kukaan lapsista vaan jää ilman.

Olen pitänyt nyt kolmena päivänä peräkkäin askelmittaria töissä. Kevyenä työpäivänä (7,5 h) tulee sellaiset 10 000 askelta, vähän rankempana 12 000 ja rankinta päivää ei tällä viikolla vielä ole ollutkaan. Askelten lisäksi sylissä on jatkuvasti jokin kuorma tulossa tai menossa jonnekin. Kyykin myös ylös alas pitkin päivää, kurottelen korkealle ja ryömin hyllyjen alle. Tätä olen tehnyt nyt viisi vuotta.

Herään normaalisti puoli kuusi, nyt marras-joulukuussa puoli viisi, käyn koirien kanssa ulkona, juoksen junalle ja säntään töihin. Tulen kotiin neljän kieppeissä ja laitan ruuan perheelle. Kello 17.00 alkaa vapaa-aika ja pääsen hetkeksi istumaan. Kun otan sukat pois jaloista, nilkkojen ympärillä on puolen sentin vahvuiset painaumat. Noin seitsemän kieppeissä alan järjestää paikkoja, pesen pyykkiä tai lakaisen lattioita. Lataan astianpesukoneen ja käytän koiria pihalla. Sen jälkeen olen valmis sänkyyn. Uni tulee siinä kymmenen maissa, vaikka seitsemän tunnin yöuniin pitäisi nukahtaa jo yhdeksältä.

Ymmärrän hyvin, että olen läski. Enhän minä voi millään laihtua, koska en ole hyvin koulutettu. Hyvä ihme sentään. Kaikkeni olen tehnyt, mutten vielä laihduttamismielessä ole älynnyt lukea maisteriksi.

Olen mittaillut verensokeriani tässä parin kuukauden ajan. Ei kovin hyvältä näytä. En kuitenkaan uskalla mennä lääkäriin, sillä tinttaisin sitä turpaan, jos se kehottaisi liikkumaan enemmän.

maanantaina, marraskuuta 19, 2007

Kohtasin itseni junassa

En tiedä miten tämän sanoisi, joten sanon ihan suoraan. Olen taas mennyt lukemaan kirjaa. Kyllä. Se maksoi kaksi euroa ja siinä on paljon esseitä eräästä aiheesta. En voi kertoa enempää, sillä kun pääsin erään esseen loppupuolelle, löysin sieltä virtuaaliminäni. Juu. Kyllä vain. Olin junassa, kun osuin omiin silmiini ja minulta pääsi ääneen voihkaisu. Jouduin aikoinaan käytännön syistä käyttämään Saaran tilalle toista nimimerkkiä eräällä foorumilla. Ja minun kommenttini löytyi sanasta sanaan eräästä esseestä nimimerkkini mainiten. Näin jälkikäteen kommenttini on toki aika kärkäs, niin kuin minä nyt joskus olen. Parin vuoden jälkeen sitä joutuu ihan poskia kätösillään leyhyttelemään, nimittäin kommentistani sanottiin niin, ettei se asiallisesti ottaen tee oikeutta keskustelun osapuolille, vaikkakin se oli myös erittäin osuva ja lisäksi siinä samalla kärjistetään koomiseen huippuunsa kirjoittajakoulutuksen synty ja suosio... Huisaa. Kaikkeen sitä törmääkin.

sunnuntaina, marraskuuta 18, 2007

Keskeneräinen

Puolitoista vuotta sitten
sain äitienpäivälahjaksi
vessanpöntön.

Vuoden kuluttua pyysin
että se asennettaisiin
paikoilleen.

Puoli vuotta sitten
ostin remonttioppaan,
mutta turhaan.
Se sanoi, että
asia kyllä hoidetaan.

Tänään kysyin milloin.
Älä jankuta, sanoi se.

Runotorstain haasteena keskeneräinen.

Homehtunut tilanne




















Viime yön olen kieriskellyt homeisten leipien seassa ja koettanut nyppiä niistä jotakin syötävää. Varmaan jonkinlainen muutos olisi tarpeen, sillä sitä syötävää ei juurikaan enää löytynyt. Taitaa koskettaa aika montaa elämänaluetta tämäkin uni.

Eilen käyttäydyin esimiehenä todella huonosti, mutta kyseessä oli se viimeinen pisara, joka taittoi kamelin selän. Ei joka vuosi voi olla sama juttu, ettei kukaan extroista halua tehdä jouluna töitä. Ylityönakki lankeaa aina vakituisille, vaikka jo työhöntulohaastattelussa olen alkanut extroilta udella, että ovatko aikeissa lähteä jouluksi matkoille. Eivät kuulemma ole, eivät ne silloin tietenkään ole, mutta kun joulu lähestyy, yllättäen jokaisella on matka jonnekin, parhaimmillaan Kiinaan asti. Viime jouluna oli sama juttu. Ja sitä edellisenä. Olen vieläkin niin vihainen, että kädet tärisevät. Meillehän ei nimittäin ylitöistä makseta mitään, vaan ylityöt tehdään sitten vapaina pois, kunhan joskus ehditään. Eihän se hirveästi ketään motivoi, eikä oikein ole mielekästä vaatia ketään joulunajaksi töihin näillä ansioilla. Niin että hyvää joulua vaan kaikille lapsettomille työntekijöilleni. Minä menen töihin.

Toisekseen on myös sellainen olo, että tämä bloggaaminen on tosiaankin homeen seasta nyppimistä. Jutut ovat vanhoja ja toistavat itseään. Kaukana ovat ne ajat, kun kommenttiosiossa käytiin kiihkeitä keskusteluja.

Ja kolmannekseen täällä kotonakin alkaa taas paikat homehtua. Joka suhteessa.

lauantaina, marraskuuta 17, 2007

Turhauduin ja päätin kostaa

Kyllä nyt on syytä leuhkia. Minä nimittäin luin ihan oikean romaanin. Sitä ei olekaan tapahtunut viimeiseen vuoteen. Olenhan minä tietenkin lukenut koko ajan, mutta enimmäkseen tenttikirjoja ja blogeja. Luin kyllä erään runokirjankin vastikään. Romaanien suhteen jotenkin olen kai tullut hieman hulluksi, ymmärrättehän, niiden kaikkien jäännöseräkirjojen keskellä sitä ikään kuin menettää hermonsa, kun kirjaa tulee ja tulee ja tuntuu, että niiden alle vallan hukkuu. Sitä ei sitten kestä ollenkaan ajatusta, että ottaisi tuosta vapaa-ajallaankin kirjan käteensä. Niistä tulee työasiat mieleen kuitenkin. Siksi olen ollut myös hieman turhan julma ja aika kärkäs monia kirjoja ja kirjailijoitakin kohtaan. Yrittäkää ymmärtää. Se on vähän niin kuin vaikka jos olisin töissä makkaratehtaalla, ja sitä pötköä kuulkaa tunkisi tuubista taukoamatta tulemaan, niin kyllähän minä melko varmasti inhoaisin makkaraakin. Kaikki, jotka ovat olleet makkaratehtaassa töissä inhoavat makkaraa. Ne ovat itse asiassa kasvissyöjiä.

En muista olenko koskaan kertonut, että olen lukenut Joel Haahtelan koko tuotannon. Haahtelan kieli on jotenkin sellaista, että sitä on helppo hengittää. Se on ollut raikasta ja pehmeää niin kuin elokuinen yöilma. Haahtelan Perhoskerääjä on ollut meillä myynnissä jo jonkin aikaa, mutta koska olen ollut viime aikoina jopa tavallistakin hermorauniompi, olen pystynyt vastustamaan kiusausta ihan helposti, vaikka Perhoskerääjän laitoinkin esille hellävaraisemmin kuin muut samassa kuormassa tulleet kirjat. Minä jopa hivelin sen kantta ja mumisin sille hieman. Mumisen kyllä monille muillekin kirjoille. Toisille saatan sanoa aika pahasti: sinäkin saatana siinä. Tätä onkin viime aikoina tapahtunut hyvin tiuhaan. Lisäksi saatan esillepanossa vajota joskus hyvinkin alas. Koska tilanahtaus on kuitenkin krooninen ja kaikkia kirjoja nyt ei vaan esille naama näkyville, poikittain joutuvat esille sellaisten kirjailijoiden kirjat, jotka ärsyttävät minua syvästi. Olen siis siinä pisteessä, että saan sairasta tyydytystä hyvinkin pienistä asioista. Tosin tyydytys ei koskaan ole ikuista ja joudun jatkuvasti antamaan periksi.

Kun sitten Karpalo kävi tässä eräänä päivänä ostoksilla ja kantoi innosta puhkuen Perhoskerääjän kassalle, ajattelin minäkin sen sitten ostaa. Näin siis kävi, että asiakas tavallaan möi myyjälle kirjan. Lupasin myös Karpalolle, että saatan sanoa blogissani kirjasta sanasen. Ja nyt sen sanonkin:

Minua ihan kouraisee, kun niin monessa kohtaa teksti tuottaa pettymyksen. En tiedä mitä on tapahtunut Finlandia-ehdokkaaksikin päässeen Elenan jälkeen, lieneekö kustannustoimittaja vaihtunut, ollut lomalla, laihdutuskuurilla tai tupakkalakossa, kun tämmöiset ovat menneet läpi:

Käännyin suuremmalta tieltä pienemmälle, enkä huomannut postilaatikkoa, joka oli lähes kadonnut pensaan taakse.

Miten voi huomata jotakin, jota ei huomannut? Siihen ei edes palattu myöhemmin. Lisäksi tekstiä vaivasi monissa kohdissa ärsyttävä tautologia:

Odotin pitkään ennen kuin autojonoon tuli tauko ja pääsin taas jatkamaan matkaa. Näin auton taustapeilistä takaa tulevat autot...

Toistoja oli niin monilla sivuilla, ettei niitä voinut enää olla huomioimatta, varsinkin kun niistä olisi selvinnyt yksinkertaisesti jättämällä sanoja pois. Tuostakin ennen taustapeiliä olevasta autosta olisi voinut luopua ihan deletoimalla. Olihan tyyppi jo auton ratissa. Muutenkin tekstin pitäisi olla sellaista, että se imee niin sisäänsä, jottei näihin pikkuasioihin kiinnittäisi mitään huomiota. Nyt se ei ollut. Tarinaakin riivasi jonkinmoinen epäuskottavuus ja juoni lähentelikin melkein satua. Henkilöhahmoon ei saanut samastumispintaa sitten millään. Tavallaan kokonaisuus ei kuitenkaan ollut huono, mutta siitä kuitenkin puuttui täysin se lumous, jota takakannessa lupaillaan.

Romaani, jonka tunnelma vaikuttaa lumouksen tavoin.

Eikä vaikuta. Elena vaikutti ja muissakin Haahtelan tarinoissa on aivan omanlaisensa tunnelma.

Eniten minua tässä lukutavassani ärsyttää se, että kyttään joka hemmetin sanan. Olen todellakin menettänyt hermoni. Haluan yksinkertaisesti vain löytää vikoja sen sijaan että lankeaisin kirjailijan asettamaan ansaan ja tuudittautuisin häpeällisesti kirjan maailmaan sen virheistä huolimatta.

Niinpä minulle kävikin niin, että kompastuin lillukanvarsiin enkä enää ymmärtänyt loppua. En ymmärtänyt sitä pointtia, joka olisi pitänyt ymmärtää, eli sitä millä tavalla kirjan tapahtumat ylipäätään nivoutuivat toisiinsa ja miten se loppui. Turhauduin ja päätin kostaa tällä tavalla. Minäkin olen sentään vain ihminen.

perjantaina, marraskuuta 16, 2007

Puck sikailee




















Ensin se kippasi kastikkeet hellalta. Sitten se kaappasi vehnäjauhopussin kaapista. Ja söi.



















Eikä se antanut imuroida.

torstaina, marraskuuta 15, 2007

tiistaina, marraskuuta 13, 2007

Päivä sairaalassa














Aamupäivällä














Iltapäivällä

maanantaina, marraskuuta 12, 2007

Kuraleikki ja sen seuraamukset














Siinon mun patoni.

Olen viikonlopun leikkinyt kuraleikkejä. Lihakset ovat kipeät niin kuin olisi erehdyksessä punttisalilla käynyt. Olen ruopannut ojaa ja rakennellut patoja, jottei se tulva siellä toisessa päässä olisi niin valtaisa. Kahlasin tuolla vedessä reisiä myöten ja väänsin lapiolla savea ylös, harasin lehtiä ojan pohjalta ja tein oikein siis tuohon pihan kulmaan lammen, jossa vesi voisi vähän aikaa levähtää, ennen kuin suin päin työntyy ojasta kaivoon, joka sekin oli siis perjantaina ääriään myöten täynnä. Oja vetää siis liiankin hyvin.

Noh, naapuripa tuli sitten aukomaan päätään, että tuo pato estää heidän pihaansa kuivumasta. Se kun on ihan lälliä ja silleen. Kysyin kyllä, että onko se ihan tosissaan. Yritettiin selittää, että kyllä se vesi valuu alaspäin sieltä pihasta ihan väkisinkin, ja meidän on pakko parkkipaikan tulvan takia hillitä tuota valtaisaa veden tuloa, joka ei siis tule meidän pihasta edes, vaan ylempänä sijaitsevien naapurien tonteilta, kaukaisimmilta maa-alueilta ja erään kuuluisan aatelissuvun metsästä, jonne on tehty vastikään autoille kääntöpaikka ja kaadettu puita ihan lähiaikoina.

Naapurin mielestä meillä on kuitenkin vastuu tästä ojasta ja siinä olisi kuulemma parikymmentä senttiä tilaa vielä nousta, jotta heidän pihastaan sitten vesi pääsisi jotenkin jollakin logiikalla paremmin laskemaan toisesta päästä. Naapuri sai mukaansa myös toisenkin naapurin, ja niin he oikein miehissä lähtivät etsimään syyllisiä ja vaativat "toimintaa". Todellakin hän huusi, että "toimintaa". Meidän pitäisi hänen mielestään kaivaa maa auki liki parinkymmenen metrin alueelta ja vaihtaa ojarummut tai ainakin laittaa ne paikoilleen. Kävin oikein kahdesti katsomassa veden tuloa tarkistuskaivoon. Sitä tulee kuin aisaa. Kysyin sitten, että onko hän käynyt katsomassa, miten sitä vettä sieltä tulee. On kuulemma. Hänen mielestään sitä ei tule tarpeeksi, koska heidän nurmikenttänsä on märkä, eikä siinä voi astella.

Minun mielestäni oja vetää ihan hyvin meidän katolta valuvia vesiä. Mutta niiden muiden jyrkkää metsärinnettä alas valuvia vesiä se ei enää jaksa täysillä vetää, jos sitä tulee sellaisella paineella kuin viime perjantaina. Ja kun kohtapuoliin maa jäätyy ja sulaa, ja taas jäätyy ja sulaa, meillä alkaa todella olla kanootille käyttöä ja tuo talon toinen pääty alkaa olla vaarassa.

Tästä aiheesta tulikin sitten oikein muutaman päivän kestävä show. Meillä ei ennen ole täällä ollut tällaista showta, mutta vettä ei ole ennen tullutkaan näin paljon ja meille onkin tullut uusi naapuri. Ajattelimme seinänaapurin rouvan kanssa siten ottaa ilon irti koko touhusta. Ollaan kikatettu pari päivää ihan väärällään. Ja nyt meillä on sitten hädän hetkellä varaa vetää "lakikortti" pöytään. Viranomaisen mukaan meidän ojassa ei ole mitään vikaa ja kaiken lisäksi ne henkilöt, jotka ovat kaataneet metsästä puita, rakentaneet sinne kääntöpaikan tai jotka juoksuttavat hulevetensä meidän mailta ovat vastuullisia hoitamaan korjaukset, kustannukset ja jopa korvaamaan tulvavahingot. Eli myös se naapuri itte. Meikäläisen kuravellileikit loppuivat nyt tähän.

Joskus alan itsekin epäillä, että hitto, voiko se muka olla niin, että olisinkin väärässä, kun miehet ihan tosissaan vänkäävät. Kyllä minä nautinkin ihan suunnattomasti, kun minua ei uskota eikä oteta tosissaan ja lopulta tulee asiantuntija sanomaan, että nämä rouvat tässä ovat aivan oikeassa olleet koko ajan. Kyllä se tämmöisen kaamospäivän aina kummasti kruunaa. Eikä tartte aina netissä väitellä niin kovin, kun voi väitellä ihan livenäkin.

***

Huomenna menen Jorviin koko päiväksi. Esikoiselle vaihdetaan uudet insuliinit ja siellä sitä sitten syödään ja mittaillaan pitkin päivää. Täytyy nyt yrittää ottaa sairaanhoitajista kaikki irti vielä kun ehtii.

lauantaina, marraskuuta 10, 2007

Hämäriä unia




















Tämä aamu se ei valkene lainkaan. Meillä tulvii oja, emmekä pääse pihasta pois ilman venhettä. Toivottavasti sade muuttuu pian lumeksi, että sen voi sitten työntää pois ja voimme kirmata vapauteen.

Olen nähnyt viime aikoina hieman epäilyttäviä unia. Toisessa unessa olin Seppälässä vaateostoksilla. Siellä oli alakerrassa Koivusen Ari keikalla, mutta ei lainkaan yleisöä. Ihmiset vain katselivat vaatteita, eikä kukaan kuunnellut, paitsi minä. Koivunen ei vain suostunut laulamaan. Minä sanoin sille että laula (samalla äänellä kuin Aake Kalliala vanhassa sketsissä) . Koivunen katseli ärsyyntyneenä muualle, eikä laulanut. Olin hyvin syvästi loukkaantunut ja ajattelin tehdä huonosta palvelusta valituksen.

Viime yönä olin synkeässä puutarhassa, jossa puiston penkin viereen oli asetettu laakea kukkaruukku. Mullasta iti kaksi vankkaa tummanpunaista versoa. Yllättäen isävainaani tuli ylpeänä kertomaan, miten oli istuttanut nuo kaksi versoa. Kysyin mitä kukkia ne olivat. Se sanoi, että niitä sinisiä kukkia, joiden nimi oli taisteluni. Olin aivan äimänä. Kuullutkaan semmoisista kukista. Tätini oli pompsahtanut kuin tyhjästä vierelleni ja kysyin, mitä ne semmoiset kukat olivat ja miltä ne näyttivät.
- No tiedäthän, niitä kukkia, joita impressionistit aina maalasivat.
Muistan unessa ajatelleeni, että HÄH?
- Impressionistit? Minä kysyin.
- Niin, etkö muista yhtään sellaista taulua?
- No en, minä sanoin ja pyörittelin päätäni. Minulta meni kyllä ihan yli hilseen tämä juttu.

tiistaina, marraskuuta 06, 2007

Pullukka narulle, mutta kuusiaitaa ei kyllä kaadeta

Ei tule taas mistään mitään. Miten tämä bloggaaminen on muka näin vaikeaa nykyisin? Koko ajan tulee jokin keskeytys; joku soittaa ja pyytää tyhjentämään rännit, kun naapurin puolelle lorottaa vettä kuulemma kaiken yötä. Siinä sitten puhelin tuuttaa jo toista soittajaa ja toisen naapurin poikia kysellään. Välillä koirat haluaa ulos, enkä samperi sisälle ehdi, kun puhelin jo huutaa täällä. Ja eikö kohta ole taas joku oveen koputtamassa samaan aikaan, kun puhelin soi jälleen. Matkalla tähän takaisin piti pestä yhdet pissit lattialta ja enkö, hemmetti, saa pompata heti ylös, kun takapuoli tätä tuolia hipaisee. Ei sillä, että minulle kukaan soittelisi, mutta noita muita kyselevät, ja tytärkin soitti ja sanoi, että pitäisi laittaa pullukka narulle ja lisäksi joku haluaisi kaataa meidän kuusiaidan, eikä Lasipalatsin valotkaan pala. Hulluksi täällä tulee. Nyt tuo älvänä syö moppia. Ihan huvittavaa ajatella, että joku kuukausi takaperin menin minäkin sinne naamakirjaan. Eihän nyt hyvä ihme sentään siitä mitään tule. Olen hirveän huono siinä, enkä ymmärrä mistään mitään. Sekaisempaa sivustoa saa kyllä netistä hakemalla hakea. Kaveripyyntöihin olen älynnyt vastata, mutta mitä ne muut pyynnöt ovat ja mitä niille pitäisi tehdä? En tiedä mitä se pentu tuolla taas tekee, mutta jotakin luvatonta se on. Pakko mennä.

sunnuntaina, marraskuuta 04, 2007

No nyt kävi näin




















Noh, nyt kävi niin, että aloin lauantaiaamuna siivota, enkä pystynyt lopettamaan. Hyvä kun maltoin välillä nukkua ja käydä aamulla lenkillä, ja ottaa pari kuvaa samalla, kun piti päästä taas jatkamaan. On jäänyt tämä blogikin ihan retuperälle. Ei sille nyt mitään enää voi.





















Pojat pummilla siinä niin kuin aina.

perjantaina, marraskuuta 02, 2007

Kuva jota kenenkään ei ollut tarkoitus nähdä

Kuva jota kenenkään ei ollut tarkoitus nähdä on siinä mielessä vähän outo haaste, että jos ei ollut tarkoitus, niin silloin sitä kuvaakaan ei ole. Ja minulle kävi tänä aamuna niin, että kuva jäi ottamatta.

Olin menossa junalle, oli pimeää vielä, aurinko kajasti horisontin alapuolelta ja värjäsi taivaan aavistuksen turkoosiksi. Tuuli puuskittain ja tiukasti puihinsa takertuneet lehdet kahisivat. Kehä kolmosella autojen moottorit humisivat ärsyttävän tiuhaan. Oranssit katuvalot jättivät syvän varjopaikan juuri siihen, missä näin soratien reunassa sammakon. Se oli kuollut. Joku oli astunut sen takaruumiin päälle. Sammakko kurottautui taivasta kohti ja sen suu oli raollaan, juuri niin kuin voisi kuvitella sen henkäisseen viimeisen kurnutuksensa jumalalle. Sen takajalat olivat liiskautuneet hivenen ja se oli kangistunut siihen kuin armoa anellen. Ja minä ajattelin, että otan kännykällä siitä kuvan, mutta valo ei olisi riittänyt. Ajattelin myös, että otan kuvan sitten kun tulen töistä kotiin. Ja kun tulin, kaksi traktoria olivat lanaamassa tietä ja ne olivat työntäneet taivasta kohti kurottautuvan kangistuneen sammakkoni pois.

torstaina, marraskuuta 01, 2007

Kymmensormijärjestelmän harjoituksia

Ei oikein taas iske. Tulin töistä ja lösähdin sohvalle. Kattoin siltä istumalta 20 kauheinta Hollywoodin murhaa ja sen venezuelalaisen telenovelan. Että jos kaipaat nollausta, niin suosittelen murhaa ja mahtavaa viihdepläjäystä. Nollaus toimi. Piti kirjoittaa yhdestä asiasta oikein, mutta enää ei huvita. Niinpä päädyin selailemaan blogeja ja Kirstin innoittamana avainsanoja, joiden avulla selvisi, että näitä kaivattaisiin: blogeja rakkaudesta, eläin blog, pillunkuvia blog, blog hevosista, lääkärin oma blogi, altruismi blogi ja lisäksi kaivataan blogiin verhoja. Vihjeenä blogittomille siis tai niille joille ei yksi eikä kaksikaan riitä - hyvä jos kuusi. Minulta irtoaa vain avainsanarunoutta, ei muuta.

Runoa pukkaa
Hei! Halloween!
Naamarit, lappuhaalarit ja korkokengät,
nahkahousuissa, tissit paljaana ja ajeltu
myymälävastaava Anja Snellman-Orma.
Se siitä sitten, iso penis, pikapano ja
raskauden varmistus.
Hairstoren työntekijä maksaa vahingonkorvauksen.

Entinen elämä –
Seksinovelli ja kymmensormijärjestelmän harjoituksia.
Päässä vihloo henkioppaat ja teletappien ammunta,
susikoiramiljöö ja termi laiskamato.
Punttisali vai sohva. Kumman valitsen?
Prisman myyjän palkka
vai näytelmäkirjailijan palkka?
Huora?

Lellikki ja hellät seksivideot,
pylly valkaisu ja pilu
kuvia naisista jotka haluaa
vilauttaa
sekä kengännumero, simpukkapipo
ja vesitiivis kotelo.

Suomi - kahvinjuonti per henkilö.
Äiti ja koira ja puhelinhäiriköt,
kyrsä ja perse ja bättre folk.
All is not as it appears in frozen land

Firenzen taideaarteiden äärellä tuulen varjo,
syvällisiä laulun sanoja
ihan hiljaa, ihan hiljaa koko yön laulaen
rakkulat nielussa