Kadonneen lonkeron helvetin pitkä arvoitus

Noh, eilen kun tulin töistä kotiin, huomasin, että pitkäksi aikaa juomatta jäänyt neljän tölkin lonkeropakkini oli kadonnut jääkaapista. En mitenkään sitä erityisemmin kaivannut, jääkaappi vain oli niin tyhjä, että lonkeroiden katoamisen huomasi hirvittävällä tavalla.

Kolo jääkaapissa pistää siis ikävästi silmään. Pähkäilen, että lonkerot on siirretty kylmiön lattialle ja peuhaan sitäkin vähän aikaa perse pystyssä. Ei näy lonkeroita, ei näy, joten siirryn esikoisen huoneeseen suoraa päätä ja alan syyttää lonkerorosmoksi. Esikoinen vetää pultit. Minä syytän, käsken lopettaa valehtelun just nyt siihen paikkaan, ja esikoinen suuttuu koko ajan enemmän. Lopulta se karjuu naama punaisena, ettei ole niihin vittu koskenutkaan. Menen uudestaan jääkaapille, josko ne juomat olisivat tulleet takaisin. Eivät ole. Palaan esikoisen luokse ja käsken tunnustamaan. Esikoisella ei ole enää ääntä. Sen huuto on pelkkää naurettavaa kähinää, mutta tarpeeksi vakuuttavaa. Sanon sitten, että ymmärtääkö nuori herra syyn lankeavan nyt kuopuksen niskaan (koska keskimmäinen lapsukainen ei ikäpäivänä niitä lonkkuja kähveltäisi). Nuori herra ymmärtää, eikä todellakaan vittu suostu ottamaan syytä niskoilleen.

Siirryn sitten syyttämään kuopusta, joka pelaa huoneessaan kaverinsa kanssa pleikkaa. Ilmeestä päätellen kuopus pitää minua täysin tärähtäneenä.
- Miks mä ne muka veisin? Silmät suurellaan se siinä hymyilee hurmaavasti eikä ymmärrä yhtään, mihin ne lonkerot ovat sieltä jääkaapista menneet.

Alan epäillä koiria. Molemmilla heiluu hännät, kun kysyn, että oletteko alkaneet ryypätä, mutta kumpikaan ei tunnusta. Etsin lonkeroita silti meidän sängystä ja sängyn altakin - eihän sitä koskaan tiedä. Mutta juomat ovat kadonneet. Minun on pakko kysyä vielä tyttäreltäkin, varmuuden vuoksi, mutta tytär ei hätkähdä ja vastaa rauhallisesti, että en äiti, en minä tee sellaista. En kyllä tosissani epäilekään.

Olen aivan pihalla. Käyn vielä syyttämässä esikoista, joka on lähdössä seuraavana päivänä lukiolaisten risteilylle, jotta josko olisi kuitenkin pohjia ajatellut meikäläisen lonkeroista ottaa. Vaan ei. Se käskee mun koettaa nyt tajuta, ettei se ole niitä ottanut.

Kuopuksen kaveri kiittää ja lähtee. Se tekee niin aina. Kiitos ja moikka, se sanoo. Aivan ihastuttava poika. Liki samalla oven avauksella myös kuopus tullaan hakemaan lätkämatsiinsa. Päähäni ei sen jälkeen mahdu mitkään muut kuin kadonneet lonkerot. Jotenkin hölmönä alan etsiä niitä kaikista kaapeista, kirjahyllystä, uunista, vessasta ja saunasta. Käyn vielä esikoisen huoneessakin penkomassa. Esikoinen hähättää vahingoniloisena. Sitten vedän palttoon päälle, otan taskulampun ja lähden ulos. Kierrän talon kulmalle, näen jalanjäljet siellä missä itse en ole käynyt ja seuraan niitä. Ne johtavat autotallin taakse. Sieltä pääsee myös vintille. Tutkin koko ullakon, ulkovaraston ja palaan samoja jälkiä takaisin. Matkalla huomaan vanhoissa ostoskärryissä muutaman tyhjän viinipullon laatikossa, ne ovat siellä omilta jäljiltäni. Nostan laatikkoa ja kas, kaksi lonkeroahan ne siinä revityssä muovikääreessä vielä.

Kuopus.

Esikoiseni on niin patalaiska, että se ei ikinä lähtisi hankeen tarpomaan ja lonkeroita piilottelemaan. Korkeintaan laittaisi sänkynsä alle, jos sitäkään. Tulen saaliini kanssa sisälle kuin metsältä palannut luolanainen. Tutkin kuopuksen huoneen, luen sen kännykän viestit ja siirryn lukemaan nassikan mesen lokit myös. Jaaha. Viime viikolla esikoiselta kadonneet tupakatkin löytyvät ihan vahingossa. Siellä mesessään kuopus retostelee, miten sillä on 28 punasta lämää. Joku haluaisi niitä myös ostaa. Eräs kuudesluokkalainen tyttö käskee suutuspäissään kuopusta haistamaan pikkuisen kyrpänsä. Joku toinen 12 v. tyttö kehuu kuopustani söpöksi ja uhkaa raiskata sen joku päivä. Kuopus on suunnitelmaan suostuvainen.

Joudun odottamaan puoli kymmeneen asti, että kuopus tulee pelistä kotiin. Näinä joulun alusaikoina menen kahdeksan aikaan maate ja herään neljältä. Nyt odotan ja odotan. Yhtäkkiä tajuan soittaa meiltä lähteneen kaverin äidille, ja kerron mitä täällä on tapahtunut. Eihän sitä koskaan tiedä, josko ne kaksi lonkeroa olisivat lähteneet kaverin matkaan. Molemmilla pojilla on kutsu erään tytön läksiäisiin, eli tiedossa on perjantai-illan huumaa 11-vuotiaiden tapaan. As if. Mitä me 11-vuotiaiden maailmasta tiedämme? Kaverin äiti on kauhuissaan ja kiittää soitosta. Se laittaa tekstiviestin myöhemmin, ettei lonkeroita ole niiltä ainakaan vielä löytynyt.

Kuulustelen odotellessani tytärtä terveystiedon kokeisiin. Kuopus tulee kotiin, on hävinnyt pelin 4-3. Vika oli kuulemma siinä puusilmässä. Aloitan sitten ihan suoraan, että nyt on meidän jätkä mokannut ja pahasti. En anna yhtään periksi, mutta kuopus ei tunnusta. Se alkaa itkeä ja syyttää isoveljeään. Sinäpä olet reilu veli, minä sanon. Esikoinen kuulee kuopuksen syytöksen ja käskee sen olemaan viimeinen kerta, kun syyttää sitä omista touhuistaan. Se kertoo myös, että olemme lukeneet mesen lokitiedot ja tiedämme kaikenlaista. Kuopus suuttuu ja lyö nyrkillä tietokonetta, juoksee huoneeseensa ja alkaa parkua. Siellä se huutaa, että haastaa meidät oikeuteen yksityisyydensuojan rikkomisesta.

Noin puoli yksitoista kuopus vihdoin tunnustaa sanomalla no ehkä. Keskustelen asiasta pojan kanssa puolisen tuntia, annan kotiarestia ensi viikon sunnuntaihin ja bonuksena nettikiellon vähäksi aikaa. Kuopus räjähtää itkuun ja huutaa, ettei sillä ole enää elämää. Laitan sille iltapalan ja patistan pikaiseen suihkuun vähän jäähdyttelemään. Sanon että kyllä sillä elämä on, mutta se tulee olemaan tästä lähtien vähän erilaista. Puoli kaksitoista pääsemme nukkumaan. Kuopus tulee vähäksi aikaa viereeni, mutta menee sitten huoneeseensa nyyhkimään. Ai niin, isäntä on koko tämän ajan Ruotsissa eikä jouda puhelimeen. Sieltä tulee lyhyitä tekstiviestejä.

Aamulla annan koirille vahingossa kahdesti ruokaa. Ne eivät pane vastaan, mutta Mac kääntyy ennen toisen satsinsa aloittamista katsomaan minua hieman huolissaan. Silloin vasta tajuan. Puoli kuudelta käyn sanomassa esikoiselle, että on kiltisti risteilyllä eikä hukkaa tavaroitaan eikä itseään. Silitän myös kuopuksen päätä, pussaan otsalle ja toivotan mukavaa päivää. Käsken sitäkin olemaan kiltisti. Se ei edes herää. Tyttären luokse en pääse, sillä se pitää ovensa lukossa, koska ei pidä siitä, että koirat käyvät yöllä nuuskimassa sen tavaroita. Suljen kotioven kauhun vallassa. Soitan töistä kotiin puoli kahdeksan ja kyselen kuulumisia. Tytär sanoo, että kaikki toistaiseksi okei. Puolen tunnin päästä alan saada kuopukselta tekstiviestejä siitä, miten olen pilannut sen elämän ja suhteet kaikkin ihmisiin. Vastaan sille, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Katkeria tekstiviestejä tulee silti tasaiseen tahtiin parin tunnin ajan. Sitten kuopus väittää, että kaverikin pääsee niihin bileisiin ja että niihin on ihan pakko mennä. Lopulta olen niin kiinni asiakkaissa, että käsken kuopuksen odottamaan tämän asian selvittämistä siihen asti, kunnes tulen töistä.

Olen yksin kassalla, kun yhtä aikaa soi sekä kaupan puhelin että oma kännykkäni. Vastaan molempiin, että pieni hetki, ja rahastan sen jälkeen pari asiakasta. Toinen asiakas kiittää hyvästä palvelusta ja käskee olemaan kiltisti, koska tontut kurkkivat ovella ja ovat kovia kantelemaan. Yritän väkisin jotakin hymyntapaista ja se menee läpi. Otan sitten kaupan puhelimen käteeni ja vastaan siihen. Langan päässä on Ilta-Sanomien toimittaja, joka kyselee loistopokkarin hintaa. Sanon mikä sen hinta on sen kummempia ajattelematta ja siirryn kiireesti toiseen puhelimeen. Siellä on kuopuksen opettaja. Jälleen tulee uusi asiakas ja minun on sanottava opettajalle, etten ehdi puhua. Opettaja loukkaantuu. Kiitos. Sanon, että soitan heti kun pystyn. Opettaja alkaa paasata omasta vapaa-ajastaan. Sanon uudestaan, että en todellakaan nyt pysty puhumaan ja suljen puhelimen.

Yritän päästä lähtemään töistä jo puoli yksi, mutta en töiltä ehdi vielä junaan. Seuraava juna menee tunnin päästä. Toinen työntekijä viipyy lounaallaan reippaasti yli sallitun ajan ja niinpä myöhästyn myös puoli kahden junasta. Pääsen vihdoin lähtemään puoli kolme, mutta olen niin vihainen, etten pysty vielä soittamaan opettajalle takaisin. Odotan siihen asti, kunnes olen kotipihassa. Opettaja aloittaa tönimisestä. Se on soittanut viime aikoina niin pienistä asioista, (poika oli kaksi metriä yli koulun alueen, meni välitunnilta pukukoppiin ennen kellon soittoa yms.) ja laitan tämänkin soiton samaan hysteriasarjaan. Sanon, että tässä on vähän isompiakin asioita. Tönitylle kun ei ollut käynyt kuinkaan ja sitä paitsi kyseessä oli ihan yhteisvoimin vastapuolen kanssa suoritettu töniminen. En vähättele tönimisen vakavuutta. Se ei vain juuri nyt tuntunut asialliselta. Saan kilarit ja kerron opettajalle, etten todellakaan ilkeyksissäni sulkenut puhelinta aikaisemmin. Sanon, etten voi sulkea kaupan ovia siksi aikaa, kun rouva puhuu. Pääsemme asiasta aika äkkiä yhteisymmärrykseen. Sitten pudotan lonkeropommin opettajan korvaan ja kerron kuopuksen kotiarestista. Opettaja on kamalan mielissään. Vihdoinkin saatte rajat sille pojalle. Vai niin. Meidän pojalla on kyllä aina ollut rajat. Se ei vain ole niitä aiemmin rikkonut.

Kuopus on saman kaverinsa kanssa taas huoneessaan. Olen antanut siihen luvan. Pidän puhuttelun molemmille. Korostan, että ovat vielä lapsia eivätkä pysty mitenkään leikkimään vanhempaa kuin ovat, siitä seuraa aina vaikeuksia. Molemmat nyökyttelevät. Yhtäkkiä muistan, että kaksi lonkeroa on vielä hukassa. Tiedustelen niiden perään. Kuopus saa kakistettua jotakin niiden myymisestä. En edes tajua asian vakavuutta heti. Kaveri ehtii lähteä, sen isä tulee hakemaan ja vaihdan miehen kanssa pihalla pari sanaa. Sanon, että vaikka kaveri väittää mitä, meidän kuopus ei niihin bileisiin lähde.

Alan selvittää, kenelle lonkerot on myyty ja missä. Koululla se on ne myynyt, joku seiskaluokkalainen se ostaja varmaan oli, he-he-he... ööö Hesro se kai oli. Oli kuullut jostakin, että kuopuksella oli lonkeroa repussa ja tullut kysymään... Jaaha. Pyörittelen tätä myyntitapahtumaa mielessäni hetken samalla kun laitan ruokaa, sitten totean koko jutun palturiksi. Sehän on aivan älytön. Sanon, että jos lonkerot on myyty, se on rikollista toimintaa. Ja kysyn, entäpä jos sille lapselle sattuu jotakin kännipäissään. Kerron, että sen lapsen vanhemmat voivat kysellä, mistä lonkerot on saatu ja kuopukselle rapsahtaa siitä sitten rikossyyte. Poika alkaa itkeä. Siitä ei tule loppua ollenkaan. Lopulta se sulkeutuu vessaan. Se on siellä vartin verran, kun menen sanomaan, että nyt pois sieltä ja syömään. Kuopus avaa lukon, minä avaan oven. Siellä se istuu lattialla ja on valmis tunnustamaan.
- Mä join siitä toisesta vähän. Se oli niin pahaa, että kaadoin maahan.
- Se oli siis niin pahaa, että avasit sen toisenkin tölkin ja kaadoit maahan?
- Nii.
Just joo. Minä en usko enää mitään. Sanon, että nyt lähdetään katsomaan sitä paikkaa, minne ne lonkerot on niin sanotusti kaadettu. Taskulampun kanssa kuljemme koulun pihan läpi puron varteen, mistä todellakin löytyy kaksi tyhjää lonkerotölkkiä.
- Ja ihan itseksesi tulit tänne koulun jälkeen lonkeroita juomaan? minä kysyn.
- Niin.
Se oli sikäli outoa, että kaveri oli tullut meille suoraan koulun jälkeen, mutta kuopus oli tarinan mukaan käynyt ihan yksin sitä ennen maistelemassa vähän lonkkua. No ei ihan mene läpi. Ajelen mietteissäni kauppaan, jätän kuopuksen ihan ilkeyttäni autoon ja lukitsen ovet. Kun tulen ostoskassien kanssa takaisin, automme varashälytin ujeltaa kammottavalla tavalla ja kuopus istuu naama punaisena kyydissä. Hupsista. Se on kuulemma vain aivastanut.

Okei

Hitto kun ei hetken rauhaa saa. Kuopus on treeneissä ja laihoja tyttöjä tulee jostakin liukuhihnalta vonkaamaan sen perään. En tajua. Siinä minä makaan puolikuolleena työpäivän ja lumitöiden jälkeen televisiota katsomassa, ja kun oveen vienosti koputetaan, kampean itseni sohvalta ylös avaamaan oven. No eikö siellä ole kaksi niin ohutta tyttöä, että hyvä kun silimä erottaa. Niillä on punaiset nenät ja kylmettyneet sormet. Toisiinsa nojaavat ja kihertävät, jotenkin saavat kysyttyä, että "onks A. kotona?". Sanon että se on treeneissä. Ne sanovat "okei", ikään kuin kyse olisi ollut jostakin neuvottelun tuloksesta.

No eikö jumankauta kolmen minuutin päästä justiinsa kun olen saanut ahterini takaisin alas, niin oveen koputeta taas. "Onks A?", siellä kysyy kaksi paleltuneen näköistä tyttöä. Déjàvu.
- No ei, kun se on treeneissä.
- Okei, nämäkin sanovat samaan hyväksyvään neuvottelusävyyn.
Siis nämä ovat ehkä eri tyttöjä, mutta ne puhuvat samalla tavalla. Samasta muotistakin ovat kuin edelliset, mutta kuitenkin erit. Yhtä punaiset nenät ja sormet niilläkin on. Näiden neitien reidet ovat kapeammat kuin meikäläisen käsivarret (huom. ovat kyllä aika tuhdit). Jotenkin näyttää siltä kuin niiden pillifarkut hohkaisivat pakkasta - taivas! kauankohan nuo säilyvät edes hengissä. Eipä taida olla pelkoa liikakansoituksesta enää näillä leveysasteilla. Kyllä jos nuo kylmettyneet luurangot jotakin sikiävät, niin jääpuikkoja.

No ei siinä vielä mitään. Kun ehdin takaisin sohvalle, oveen koputetaan jonkin ajan kuluttua uudestaan ja tällä kertaa ne luurangon tyttölapset ovat monistuneet neljäksi! Ehkä ne ovat oikeasti ulkoavarauudesta ja tämä on jokin juoni saada minut pysymään poissa sohvalta. Eikö niillä ulkoavaruudessa ole sohvia? (<- kateuskortti). Siinä ne riukujalat tillittävät ripset huurussa ja kyselevät kuopuksen perään. Minun tekee mieli kysyä jo jotain, niin kuin esmes "hä?", mutta kun en ole ihan varma, ovatko nämä nyt samoja vai erejä, sanon hyvin hitaasti ja ehkä jo hieman kulmakarvojani kohottaen, että
- Eeei, A. o n t r e e n e i s s ä.
- Okei, ne sanovat. Okei. No okei okei. Kaiken varalta jäiset neidot jäävät kuitenkin pihalle, jos vaikka menisin sohvalle, niin voisivat taas koputtaa. Katson ikkunasta, kun ne heittelevät lumipalloja luisilla sormillaan ja paletuvat entisestään.

Jos niitä vielä lappaa tulemaan, niin pakotan ne syömään, kaivan vanttuut jostakin neitokaisten sormiluiden ympärille ja passitan takaisin alukselle.

Vanhempana 2000-luvulla osa 3

Kävin eilen töissä ja palkkasin pari ihastuttavaa extratyöntekijää lisää. Sitten kävin SusuPetalin ja uuden työntekijäni kanssa kahvilla. Aikaa meni noin 5 tuntia. Kun pääsin kotiin, olin niin puhki, että olisin siltä seisomalta voinut kaatua sänkyyn. Nukahdinkin melko aikaisin ja vaivuin kai koomaan. Herkkäunisena ihmisenä minulla on yleensä tapana poukkoilla hereille pienemmästäkin ininästä, joten en tajua, millä helvetin ilveellä esikoisen oli onnistunut karata keskiyöllä ulos tästä talosta.

Aamulla puoli seitsemän menin herättämään esikoistani, joka oli huoneessaan aivan varmasti vielä illalla, mutta jota en siis sieltä nyt löytänyt. Ei sitä ollut sängyssä eikä lattialla vaatteidensa alla. Täysin epäuskoisena laahustin keittiöön, jonka pöydällä oli lappu.

Lähdin kaverille, koska tuli tylsää enkä saanut nukuttua ja se kutsu mut niille parin kaverin kaa. Ei tarvitse huolestua ja kaikki on kunnossa. Meen sit sieltä kouluun. Tyhmä idea, mutta joskus on pakko toteuttaa niitäkin :)

Menin suoraan esikoisen koneelle ja luin kaikki mesekeskustelut ja irc-gallerian jutut myös. Asia näytti olevan juuri niin yksinkertainen kuin se oli. Kaveri oli todella houkutellut sen lähtemään, oli oikein vongannut: Tuu meille. Tuu ny. Et uskalla, mutsis ei päästä... Esikoinen oli vastannut ensin, että tyhmä idea, mutta koska vonkaaminen oli jatkunut, se lopulta suostui ja sanoi, vanhemmat eivät mua kyllä manipuloi. Mä teen mutsille lapun ja lähden tuleen. Keskellä yötä.

Kukahan sitä manipuloi... ihmettelen vain, mikä yksinoikeus kavereilla on manipuloida, mutta minulla ei. Laitoin ensin esikoiselle tekstiviestin: nyt olet pulassa. Se vastasi, että täh? Soitin sitten ja siellä oltiin hereillä, kovaa vauhtia bussilla kouluun menossa. Oletettavasti olivat valvoneet koko yön.Todella ansiokasta toimintaa.

No, tästä puhutaan vielä.

Eletään kovia aikoja

Nyt täytyy kyllä tunnustaa, että tässä on viime viikkoina menty ihan hermojen äärirajoilla. Olen ollut siinä pisteessä, että pelkään kaikesta koko ajan pahinta. Ja syystäkin tavallaan. Nyt olen hakenut itsensä tajuttomaksi juoneen jätkän jo poliisin huostastakin. Ja kenen muun lapsi esimerkiksi pureskelee deodoranttipulloa niin lujaa, että saa siihen reiän ja dödöt silmilleen? Onko normaalia? En olekaan aiemmin älynnyt kyttäillä dödöpulloja sillä silmällä.

Aamuisin tuntuu niin kuin olisi hampaillaan koko yön kiviä jauhanut ja ollut muutenkin jossakin louhoksella töissä. En tiedä miten vanhemmat yleensä selviävät terveiden kirjoissa äärimmäisiä rajojaan testailevien teinipoikiensa kanssa. Minä olen nyt ainakin ihan loppu. Luojan kiitos kauppa on kiinni kaksi päivää.

Hyvää juhannusta.

Netti onkin salainen

En kertonut teille eilen ihan kaikkea, koska en ollut siihen vielä valmis. Sen tatuoinnin jälkeen poika nimittäin jäi kaupungissa sille tielleen ja minä lähdin töihin. Siinä kävi vielä niin, että olin maanpäällisessä kaupassa tekemässä kuukausiraportteja, kun siinä toisen myyjän kanssa pällisteltiin takaikkunasta pihalle. Siinä seisoskeli tyttö. Samaan aikaan poikani ilmestyi yllättäen toisesta suunnasta ja tyttö alkoi hymyillä. Poikakin hymyili. Sitten ne halasivat. Minulla meni henki väärään kurkkuun. Taisi muuten mennä sillä toisella myyjälläkin. Kyllä säväytti. Esikoisen eka tyttöystävä ja minä näin sen ihan tuoreeltaan siinä. Otin äkkiä kädet täristen kännykameralla kuvan ikkunan takaa.

Löysin tytön helposti irc-galleriasta. Tai enhän minä sitä löytänyt, vaan nuo pienemmät lapset olivat sattumalta löytäneet ja arvanneet. Kuvasta tunnistin samaksi, jonka kaupan kulmalla olin nähnyt. Lueskelin tänään sen päiväkirjaa ja katselin kuvia. Ennen kuin se tyttö on ehtinyt tehdä kunnon pesää lapseni sydämeen, tiedän siitä jo tavattoman paljon. Kyllä netti on kamala. Hirveä kapistus. Tiedän mikä tytön nimi on ja missä se asuu, tiedän, että se oli ryyppäämässä toissa päivänä, tiedän, että se vetää röökiä, tiedän mitä musiikkia se kuuntelee, tiedän, ettei se tee kotitöitä eikä kokkaa, tiedän miltä sen kaverit näyttävät ja että sen tokarissa oli neljä kymppiä.

Muut perheenjäsenet (esikoinen ei siis ollut kotona, vaan taas Helsingissä) kävivät ihan hiilenä ja käskivät minun lopettaa lukemisen. Mutta hei, netti on julkinen. On se nyt kumma, että jos nettiin jotain laitetaan, niin sitä ei muka saisi lukea. Hmm. Ihan kuin olisin silti tehnyt jotain väärää.

Nyt olen sitten miettinyt, miten lapsia pitäisi valmentaa kestämään pettymyksiä rakkaudessa. Mitä jos se tyttö on nopea kyllästymään ja aiheuttaa pelkkää surua ja murhetta? Voiko tämmöistä mennä edes lapselle puhumaan, että hei, nyt kun elät elämäsi ihaninta aikaa, niin pidäpä kuule mielessä, että kaikki hauska loppuu aikanaan. Joo, ei. Tästä ei ehkä kannata puhua järkeä. Taidan mennä puutarhatontuksi tuonne pihalle.

Meikäläisen puheissa ei ole paljoakaan järkeä

Ottipa se koville tuo keskustelusta keskusteleminen. Ihan viikkotolkulla piti elpyä tästä ja kaikesta ylenpalttisesta suosiosta. Ikään kuin tässä nyt oltaisiin joitain kansalaistsurnalisteja. Ei kyllä olla.

***

Muutaman viikon takainen nuorisoni toilailu on poikinut lisää toilailuja. Kaikki alkoi niin yhtäkkiä, eikä minulle annettu mitään totutteluaikaa. Äkisti siitä äidin mussukasta tuli kaljaa kittaava kauhukakara, siis samanlainen kuin enemmistöstä. Kuka niitä muka estää tekemästä mitään? Iso jätkä tämäkin. Eihän sitä voi köyttää sänkyynsäkään. Olenkin siis viime viikkoina keskittynyt pelkästään puhumaan järkeä. Suu vaahdossa helvetti olen paapattanut, oli sitten ketään kuuntelemassa tai ei. Ei tässä bloggaamaan ole ehtinyt. Täällä minä vain olen haahuillut edestakaisin ja puhunut järkeä - aina humalatilan uhkista ja mahdollisuuksista hulluihin vartijoihin saakka, joille on ihan sama kuka aloitti. Kaikkia vaan turpiin varulta. Lisäksi olen ollut sydän syrjälläni pojan diabeteksen takia ja pitänyt siitäkin omat saarnani. Helpottaisi, jos jätkä pitäisi sitä diabetesranneketta edes, mutta kun se koru nyt vaan on ihan perseestä. Niitä rannekkeita on vuosien varrella kadonnut ihan kummallisilla tavoilla. Se on pudonnut ainakin muutaman kerran järveen, se on kadonnut lätkäharkoissa, koulussa, roskia viedessä, kävellessä yhtäkkiä ja enimmäkseen emmäävaantiedämissä. Missä milloinkin. Niitä on kadonnut kymmeniä. Koskaan se ei ranteessa ole, eli jos jätkältä menisi verensokerit ihan alas ja lähtisi taju, porukka luultavasti luulisi, että se nyt on vaan sammuneena.

Niinpä minä sitten päätin, että se poika tatuoidaan. Ja nyt se on tatuoitu syvällä Helsingin sydämessä pienessä luolassa, jonne valo lankesi aniliinin punaisesta kattokruunusta ja jonka seinillä lukuisat tiaroin koristellut pääkallot tuijottivat tyhjillä silmillään tätä keskiluokkaista hienostorouvaa, joka yritti kaikin voimin kuulua joukkoon niiden omaa vuoroaan odottavien jo yltä päältä tatuoitujen köriläiden vieressä.
- Anteeks hei kummä oon niin kännissä. Enhän mä loukkaa sua?
- Sehän on sun oma asias. Mitä se mulle kuuluu.

No, pojan ranteessa on nyt diabetesmerkki sekä teksti komeilla goottikirjaimilla kirjoitettuna. Palkkioksi tästä äidin toivomuksen toteuttamisesta poika sai myös oman mielensä mukaisen tatuoinnin käsivarteensa. Siitäkin keskusteltiin kyllä. Puhuin järkeä moneen otteeseen muun muassa siitä, että se tulee aikuiseksi joskus. Että jos alkaa kaduttaa ja sitä rataa. Se kuva on kyllä aika universaali ja taiten tehty, joten ei siitä sen enempää. Jos alkaa kaduttaa niin sitten alkaa. Kyllä sitä kaduttavaa aina löytää jostain muutenkin. Viime viikolla käytin myös tyttäreni lävistyksessä. Korvan rustossa on sellainen kiva pieni sievä banaanikoru. Ja nuorimmainenkin sai tämän kaiken sekoilun päätteeksi ihan sikaretrohintaisen Jopon.

Poikani on patologinen valehtelija, joka elää kuin torakka

Olen pitänyt ylityövapaita eilen ja tänään. Tarkoitus oli tehdä rästiin jääneitä koulutehtäviä. Pitäisi kirjoittaa artikkeli, mikä tuntuu olevan aika hankalaa. Pitäisi tietää jostakin jotakin. Hankalaksi menee. Ehkä kirjoitan jotakin kirjoista ja niiden lukemisesta, vaikka aihe tuntuu kyllä melko puisevalta.

Eilen sitten näennäinen vapaapäivä menikin palkkojen laskemiseksi. Illalla en enää jaksanut kirjoittaa. Tänään huomasin, että kaikki astiat ovat mystisesti kadonneet. Uskaltauduin teinixin (16 v.) hämärään luolaan, vaikka minulla on sinne ehdoton porttikielto. Kun nostelin röykkiöittäin vaatteita, roskia sekä tyhjiä pepsipulloja ja sain lattian näkyviin, löysin tiskikoneellisen verran astioita. Ja siitä se sitten lähti. Yksi asia johti toiseen ja pian huomasin olevani imurin kanssa minulta tyystin kielletyllä alueella. En pystynyt lopettamaan, vaan pesin lattian ja pyyhin pöydät ja pölyt, viikkasin vaatteet kaappiin ja vaihdoin lakanat.

Tästä tulee huutoa. Kunhan se tulee koulusta, jossa oletettavasti on tämän päivän ollut, ja näkee tuon hävityksen minkä olen tehnyt, se saa puberteettiraivarin. Tiedän että saa. Se alkaa vänkättää siitä, ettei minulla ole sen huoneeseen mitään asiaa. Sitten se alkaa väittää, että olisi just siivonnut ihan itse. Niin se on väittänyt viimeiset pari vuotta.

No, siinä siivotessa sitten jouduin kokemaan myös henkistä pyöritystä. Löysin laatikosta puolikkaita ja täysiä tupakka-askeja, sängyn alta tyhjiä ja täysiä kaljapulloja sekä yhden käyttämättömän kondomin. Yhtäkkiä minusta oli tullut teinihirviön äiti. Kasvatuksessa epäonnistunut luuseri, se, joka ei välitä lapsistaan, eikä vietä aikaa heidän kanssaan. Siis teoriassa. Näinhän kaikki sanovat, että jos lapsesta tulee vaikea, se ei ole saanut tarpeeksi huomiota tai se on saanut sitä liikaa. Lisäksi lapselle ei ole opetettu rajoja. Siis teoriassa.

Mutta kun näin ei ole.

Olin itse nuorena samanlainen, tein mitä tykkäsin eikä minulle voinut puhua järkeä, mutta ei kukaan kai yrittänytkään. Tunnistan kyllä, mistä tässä on kyse. Niinpä näyttääkin siltä, että joillekin ihmistyypeille vain yksinkertaisesti on ihan sama, onko oltu läsnä, onko annettu rajoja ja rakkautta vai ei.

En aio saada mitään raivaria. Olen kysynyt kerran, polttaako se tupakkaa. Väitti ettei polta. Muutenkin näyttää siltä, että minulle on valehdeltu monessa asiassa silmät ja korvat täyteen. Kyllähän minun olisi se pitänyt tietää, kun olin itse ihan samanlainen. Siksi kai minä olen ollut se hyvä poliisi ja isäntä se paha. Minulle olisi voinut teoriassa kertoa totuuksia monessakin asiassa, mutta näin ei ole käynyt.

Kunhan se tulee koulusta, alan minäkin valehdella. Sanon ihan pokkana, etten minä ole mitään siivonnut, enkä ole ollut sen huoneessa päinkään.

Istun vähän aikaa tässä

Ihan haircuttia on ainoastaan luvassa. Kuopukselta lähti tukka. Muiston se kantoi kotiin ja vaihtoi tyylinsä saman tien hevarista hiphoppariin. Pitää olla just oikeanlaista lippistä, vähän bling-blingiä, ja ihan älyttömän tarkkaa myös on missä kohdin ne housut pitää jalassa roikkua.

Esikoisen tukka se vaan rehottaa ja eilen se pyysi, että saisi värjätä kuontalonsa mustaksi. Kuvittelin sen kalpean naaman kehystettynä mustilla pitkillä hiuksilla. Voi hyvä luoja, minä ajattelin, nyt se on lopullisesti kääntynyt pimeällä puolelle. Erehdyin muuten ehdottamaan kesäksi sinisiä farkkujakin, ettei olisi mustissa niin kuuma. Jösses mikä meteli. Ikinä ei kuulemma semmoisia jalkaansa pane.

Macin käytin eilen rokotuksissa. Se käyttäytyi lääkärissä tapansa mukaan erittäin vöyhkästi. Kaiken lisäksi se on piereskellyt kaksi päivää taukoamatta ja se piereskeli odotushuoneenkin täyteen.

Ostin erehdyksessä tulppaanikimpun toissapäivänä ja siitä sain hirveän inspiraation. Pari päivää olen siivonnut vain. Olisi melko mukava nauttia raikkaasta kodistakin, mutta paha paska täällä lemuaa ja minä tarvitsisin tästä hajusta jo lomaa.


***
Mediaosastolla tapahtuu koko ajan ihmeellisiä asioita. Jenkeistä on löytynyt puolitoistavuotias tytteli, joka osaa lukea. Delfiini on pelastanut valaat matalikolta ja Suomen naisunioni on huomaavaisesti lähestynyt Ikeä pikkareilla. Lisäksi aivojen ja sukupuolielinten suhteesta kiinnostunut playboymies moittii suomalaisnaisten isoja aivoja ja pieniä rintoja.

- Suomalaisnaisilla on vähemmän mahdollisuuksia päästä lehteen, koska heillä on enemmän aivoja kuin rintoja, Playboyn Pohjoismaiden-kykyjenetsijä huomautti...

Yrittäjä Susanna Penttilä ihmetteli Rimérin kommenttia.
- Minä olen sentään poseerannut viidessä lehdessä, joten eikö se kerro jo aika paljon.
IS 13.3.2008

Hajahuomioita ja kuulumisia

Eilen tulivat lokit. Ne tulivat sankan lumisateen seasta ja vaiti, lakkaamattomana vanana puiden takaa kuin aaveet. Aikaisempina vuosina ne ovat tulleet kirkuen ja herättäneet herkkäunisimmat. Nyt paluusta oli poissa kaikki ilo ja riemunkiljahdukset. Varmasti kadutti tulla, vaikka meri onkin auki. Kukapa olisi arvannut, että lumipeite tulee vasta maaliskuussa, kun leskenlehdetkin jo ehtivät paikoin kukkaan.

Myös Slovakiasta saapui pienten poikien parvi taistelemaan kumisen lätkän herruudesta Kirkkonummen jäähalliin. Harrastuksista puhutaan aika paljon pahaa. Että se on pelkkää suorittamista ja kiirettä. Yleensä tätä mieltä ovat ne, jotka eivät viitsi kuskata muksujaan yhtään mihinkään. Laiskuutta voi puolustella niin monin eri retorisin keinoin. Laatuaikakin kun on kuulemma sitä, että maataan (pierun hajussa) sohvalla ja katsotaan yhdessä televisiota. Ollaan päivästä toiseen yhdessä, vieri vieressä lasten kanssa. Jep. Siitähän ne lapset varmasti tykkäävät ja kaveritkin kaikkoavat. No, ehtii sitä kyllä näköjään maata sohvallakin, vaikka niitä treenejä muutaman kerran viikossa onkin.

Olin kovasti liikuttunut kuopuksen ensimmäisestä kansainvälisestä pelistä. Siellä ne seisoivat tappijoukkueet rivissä vastakkain ja kuuntelivat rinta rottingilla kansallislaulunsa. Kovin olivat pikkuslovakit tunteikasta väkeä. Vastapuolen maalit pistivät slaavijunnut jäälle pitkin pituuttaan pitkäksi aikaa. Yhden pikkuruisen hihat paloivat lopulta niin, että se viskasi hanskat kehiin ja heittäytyi aivan hervottomaksi. Taisi se vähän itkeäkin. Oma poikani sanoi sitä "jotenkin söpöksi".











Odottaminen pisti kuopuksen vakavaksi, mutta se kannatti. Kotijoukkue voitti 7-3.






Minullahan on nykyisin ollut aikaa osallistua ja katsella lokkeja, koska elämäni on mennyt kovin yksinkertaiseksi. Pyrkimyksilleni taistella oikeudestani tähän tietokoneeseen suhtaudutaan kahdelta eri taholta vähintäänkin uhmaten. Kaipa tämä nettielämä lapsille nykyisin tärkeämpää onkin. Enimmäkseen kulutan aikaa haahuilemalla edestakaisin, nyppimällä roskan sieltä toisen täältä, huokailemalla ja katsomalla kaiken mitä televisiosta tulee.


Katsoin eilen jopa euroviisukarsinnat. Pieni myötähäpeä antaa aina voimia ja kohottaa mukavasti itsetuntoa. Se voi herättää jopa jonkinlaisesta itsesäälistäkin hetkeksi. Mutta Missä miehet ratsastaa on tietenkin erinomaisen hauska ja tarttuva kipale, jota voisi suositella vaikka Naisunionin tunnariksi. Sanat ovat niin kornit, ettei niille voi kai kukaan olla hymyilemättä. Tai voi tietenkin. Meni minullakin hetki, ennen kuin lopulta kainosti hymähdin.

Huh – hah – huh – hah
Huh – hah – huh – hah

Olkoon myrsky sekä viima
ja tuvassa lämmin kamiina
On kunnia ja miehuullisuus
suorittaa velvollisuus

...

Missä miehet ratsastaa
Siellä lampaat ei voi laiduntaa
Missä miehet ratsastaa
Siellä kuulee susien ulvontaa...

(säv. & san. & sov. J. Ahola
es. Teräsbetoni)

Teräsbetoni onkin totta kai paras mahdollinen valinta edustamaan Suomea levottomaan Belgradiin, sehän on kerta kaikkiaan miehen työ, onhan Irlantikin laittanut kisaan kalkkunan. Eurovision Song Contest tuntuu tässä tapauksessa tietenkin hieman harhaanjohtavalta, mutta ei se ainakaan minua haittaa.

Seukkaamisen lyhyt oppimäärä

Minulla on juuri ennen nukkumaanmenoa tapana jutella pienempien lasteni kanssa pitkään kaikesta, kouluasioista tai mistä tahansa. Eilen kuopus ei meinannut pysyä nahoissaan, kun vähän tässä venähti. Se kävi tuossa ovenraossa jo kyselemässä, että tuutsääjo.

Noh, siellä se sängyssä kihersi. Jännitystä oli ilmassa ja minä sitten inttämään, että mitä nyt. Voi hyvä ihme sentään. Arvasin ääneen, kun pojan oli niin mahdottoman vaikea saada sanotuksi, mitä sillä pienellä sydämellä oikein oli. Kysyin että hei, onks sulla tyttöystävä? Juu. Meidän kuopus 10 v. seukkaa.

Kysyin sitten että
- No, käyttekö te treffeillä?
- Täh!? No EI!
- Niin tuota, mutta te siis seukkaatte?
- Joo.
- Ja miten se sitten ilmenee?
- En mä tiedä.
- Ahaa.

Tytär sitten puuttui 13-vuotiaan kokemuksella keskusteluun aikansa siinä silmiään pyöriteltyään.
- Ne seukkaa tekstiviesteillä.
- Tekstiviesteillä?
- Niin, tiedätsä, näin, se sanoi ja alkoi muka näppäillä pinkkiä kännykkäänsä ja luki ääneen:

Tyttö: Ollaanksme?
Kuopus: Ihan sama.
Tyttö: Yks tyyppi sanoi mulle, et sä oot kusessa muhun.
Kuopus: No oot sä ihan ok.
Tyttö: Niin säkin. Ollaanksme sit?
Kuopus: Ehkä.
Tyttö: Ai ei vai ollaan?
Kuopus: Ihan sama.
Tyttö: Jätät sä mut nyt?
Kuopus: Emt (emmätiä)

Kulahtanut kondomimainos ja seksivalistuksen alkeita sorron aikakaudella

Olisipa ollut Sultanilta raikas veto laittaa mainokseensa naisen tilalle nuori mies. Minusta se olisi sopinut paljon paremmin, kun kerran easy-fit condoms -mallista on kyse. En tiedä mihin tämä nainen sitä yksikseen niin helposti sovittaa. Päähänsäkö.

Meille tuli muuten huikeaan tarjousmyyntiin erään ex-morsiamen kohukirja. Laitoin sen näyteikkunaan aiheeseen sopivien kirjojen kanssa, kuten Hyvä parisuhde ja Tuoksuva puutarha.


Kuopus 10 v. otti perjantaina puheeksi seksin.

- Äiti, mä näin kirjastoautolla sellasen kirjan, sexpackin. Siis mitä siinä niinku tapahtuu?
- Hmm... hmm...
- Onks teil sitä myynnissä?
- Ei ole enää. On kyllä ollu. On meillä täällä kotona seksikirjoja. Voi olla sekin.
- Ai missä?
- No H:n huoneessa. Olen ostanut montakin. Se heittää ne aina nurkkaan ja sanoo, ettei se lue kirjoja. Kyl se ne sulle varmaan antaa.
- Oon mä lukenu kirjastoautolla semmosenkin kirjan, miten vauvoja tehdään. Mitä ne oikein teki? Se näytti kuvottavalta.
- No ei se nyt niin kovin kuvottavaa voi olla, kun niitä lapsia aina tulee.
- No näytti se.
- Sä et vaan vielä ymmärrä.
- No mähän oon vasta lapsi!
___________________________________________________________________

Jaaha, sivupalkissa siis kysyttiin Sorretaanko miehiä? Kysymyksen inspiroijina toimivat Arno Kotro ja sen kaverit, Jyrki Lehtola: "Uik. Uik. Uuuuiiiiiiikk. Kuuletteko tuon äänen? Tuon vaimean, valittavan äänen?Uik. Uik. Uuuuiiiiiiikk. Ei ole vesilintu. On mies.", ja Matti-Esko Hytönen: "Kotro, minä pitäisin mieskirjaasi tsoukkina, jos yhä olisit juoppo..." (IL 22.9.2007) .

Joka tapauksessa vastaajien enemmistö oli sitä mieltä, että sorretaan vaan, mutta liki yhtä monta oli samaa mieltä näiden em. toimittajien kanssa siitä, että kyllä se nyt on Kotron ja keskivertokavereidensa ongelma tuo miesten sortaminen. Pari vastaajaa tosin oli sitäkin mieltä, että kaikkia miehiä sorretaan, paitsi tietenkin noita sortamattomiksi julistautuneita äijätoimittajia. Lisäksi yksi vastaajista ei tiennyt yhtään mistä puhutaan.

Demokraattisen perheen jäsen

Hesarissa oli tänään pikku-uutinen saksalaisesta 9-vuotiaasta tytöstä, joka oli menettänyt hermonsa, koska äitinsä oli käskenyt neitokaisen siivoamaan huoneensa. Tyttö pisti ikkunaan kyltin, jossa pyysi soittamaan poliisit. Ja poliisit tulivat, käskivät tytön siivoamaan huoneensa ja ihme tapahtui, tyttö siivosi. Minunkin jälkikasvuni on vastaavassa tilanteessa uhannut ottaa yhteyttä mannelheimin lattentuojeluliittoon. Mikä näitä nykyajan lapsia oikein vaivaa? Niin ovat pilalle lellittyjä ja huonosti kasvatettuja. Vanhemmilla on aina niin kiire, töitä vain tehdään, eikä panosteta lapseen lainkaan. Mitä lie niistäkin tulee mokomista, kun poliisia tarvitaan jo komentamaan lapset kotitöihin. Minkäänlaista auktoriteettia kun ei vanhemmilla ole. Minäkin täällä selkävaivainen ihminen, eikä kukaan ole sen koommin tehnyt yhtään mitään, kun jäin sairaslomalle. Entinen himosiivooja on vähän niin kuin alkoholisti. Lattialle kerääntyneet koirankarvat, hiekka ja roiskeet ovat kuin houkutuksia. Melkein jo tartuin vapisevin käsin imurin letkuun, sydän hakkasi rajusti, mutta minulla on selkärankaa, joka nyt varsin muistuttaa olemassaolostaan.

Noh, aloin etsiä valokuvatorstaihin sopivaa otosta ja siinä penkoessani silmiini osui isältäni jääneitä lehtileikkeitä, jotka vastikään tulivat tänne veljeni jäämistön mukana. Otsikolla Lapselle kuuluu oikeus kotiin ja rakkauteen on Keskisuomalaisessa juhlistettu YK:n lapsen oikeuksien julistuksen 12-vuotista olemassaoloa marraskuussa 1970. Laittaisin sen tähän, jos skanneri suostuisi toimimaan. Mutta koska se ei suostu, jatkan naputtelua. Yhtenä tärkeimmistä pointeista on nostettu kohta, jossa sanotaan: Lasta on kasvatettava ymmärtämykseen, suvaitsevaisuuden, kansojenvälisen ystävyyden, rauhan ja yleismmaailmallisen veljeyden hengessä täysin tietäen, että hänen tarmonsa ja kykynsä olisi saatettava palvelemaan hänen lähimmäisiään. Vähintäänkin epäilyttävä pointti. Lehdessä haastatellaan myös Oikeusneuvosmiestä (?) ja sosiaalitoimiston osastosihteeriä sekä kerrotaan kahdesta lapsesta. Joista toinen olen minä:

S. siivoaa syntymäpäiväksi

Seitsemänvuotias S. on demokraattisen perheen jäsen. Hänen äitinsä sanoo, että S. on itsenäinen lapsi, päättäväinen ja omatoiminen. Esimerkiksi nukkumaanmeno on sellainen asia, ettei siihen vanhempien vaikutusvalta tehoa. S. menee nukkumaan silloin kuin itse haluaa, silloin kun häntä väsyttää.
S. on aloittanut koulun viime syksynä. Hän sanoo, että aamulla ei ole mukava mennä kouluun, mutta siellä on mukava olla [...] Vanhempien käskyt ja kiellot eivät ole S:lle ehdottomia, niistä joudutaan aina tilanteen mukaan tinkimään. S.:n äiti sanoo, ettei jokapäiväisissä asioissa tule sellaisia tilanteita, joista ei voisi hiukan tinkiä.
S. joutuu olemaan päivällä paljon yksin kotona, sillä hänen molemmat vanhempansa ovat työssä kodin ulkopuolella. Joskus yksinolo tuottaa vaikeuksia ja S. soittaa äidilleen monta kertaa ennen työajan päättymistä. Kuitenkin useimmiten aika kuluu niin, ettei vanhempien poissaoloa huomaakaan.
S.:lla ei ole velvollisuuksia hoidettavanaan. Hänen äitinsä sanoo, ettei S.:n tarvitse korjata edes lelujaan lattioilta. Silloin kun on syntymäpäivävieraita tulossa, S. omatoimisesti etsii pölynimurin ja siivoaa.

Mikä oikeastaan on muuttunut 35 vuodessa?

Ettei tulisi elukoita

No nih, nyt alkaa olla auringon uudelleen syntymisen kunniaksi ikkunat pestynä ja paskakerros kuorittuna tästäkin huushollista, ikään kuin olisi yllärimunan avannut ja löytänyt sisältä ihan kelpo kodin. Olen myös pessyt ja varastoinut talvikamppeet, raivannut kaapit ja lakaissut pihasta syksyn lehdet. On sitten luonnonkin mukavampi nousta kuolleista. On se onni, että Jeesuksen ylösnousemus sijoittuukin juuri tähän aikaan vuodesta, kun auringon armottomat säteet lävistävät paksuimmankin pölykerroksen. Miten sattuikin. Tuosta pölykerroksesta tuli mieleen tänä aamuna esikoisen kanssa käymäni keskustelu:
- Mitä sä teet?
- No siivoan, herranjestas.
- Ai miks?
- No ettei tulisi elukoita.
- Ei niitä tule. Ei torakat elä näin pohjoisessa.
- Eläähän. Ja luteet.
- Eihä elä.
- No voi herranjumala, älä väitä päivänselvää asiaa.
- Ei ne elä.
- Sä vaan yrität, ettei sun tarttis siivota omaa huonettas.
- Ei mun tarttekaan. Jos ei sotke, niin ei tartte siivota.
- Heh, vai et sotke! Sitäpaitsi siivota tarvii muutenkin. Ihminen ei selviä elämästä siivoamatta. Paikat likaantuu pelkästä elämisestä ja pölyä tulee kyllä ihan itekseenkin.
- Eihän tule. Jos ei sotke niin ei tule.
- No voi hyvä luoja! Tietenkin tulee.
- No eihän tule.
On pakko tunnustaa, että menen ihan sanattomaksi välillä. Eilen vein esikoisen kirkkoon. Kohta on siis rippijuhlat, joita emme tosin aio erityisemmin juhlia. Rippikoulu käydään kuulemma sen takia, että saadaan lahjoja ja moporahaa. Teinillä on vielä pari jumalanpalvelusta käymättä. Sen ämpärin kuulokkeet roikkui kauluksen alta ja minä sanoin, ettei sitä saa kirkossa kuunnella. Siellä pitää kuunnella saarnaa.
- Eihä tartte. Riittää kun on siellä, että saa merkinnän.
- No justiinsa. Haluatko, että lähden mukaan.
- No et varmaan lähde!... Ööh, mä nukun siellä kuitenkin, ei sun tartte.

Öisin olen katsellut tyttären kanssa televisiota, toissayönä katsottiin Harry Potter ja liekehtivä pikari sekä viime yönä Tähtien sota: Episode III - Sithin kosto, jossa pääsin paistattelemaan tietämykseni valossa. No tuo, jaa, no sehän on Anakin, siis tuleva Darth Vader, kyllä, siis se oli ennen hyvis, mutta siitä tuli sitten pahis. Sen tyttöystävä odottaa vauvaa... no kaksoset, Luke ja Leia. Se maski? No kohta se selviää, mutta voinhan minä jo kertoa, että sille käy huonosti, kun Obi-Van Kenobi silpoo sen valomiekallaan ja Anakinista tulee munapää...