Menopaussi

Tosi outo olo. Viime viikkojen menorumban jälkeen tuli yhtäkkiä paussi, siis sehän on menopaussi. No nyt kun tulee melkein tyhjään kotiin, eikä tarvitsekaan mennä minnekään, sitä pyörii mitään tekemättä aikansa ympyrää ennen kuin tajuaa, että nettikin on keksitty. Ei siitä kyllä hirveästi lohtua ole, kun menojalka vain vipattaisi edelleen. Paikallaan ei osaa olla ja sieluakin jäytää jokin kumma kaukokaipuu. Siis olisiko tämä nyt jokin menemisen jälkeinen masennus sitten. Ihmistä riivaava vaiva; aina vain lisää. Päteehän se tosin toisinkin päin. Kun tässä aikansa taas räkii kattoon, niin ei muuta haluakaan enää kuin räkiä kattoon vähän lisää.

Bokserillemme Puckille on pukannut ihottumaa. Se kävi jo toistamiseen lääkärissä ja sai jälleen kolmen viikon antibioottikuurin ja kortisonit. Nyt otettiin myös allergiatestit. Siitä on nyt se kolme viikkoa ja testin tulokset tulivat tänään. Puck on allerginen siitepölyille, koivulle, heinälle, apilalle, nokkoselle, voikukalle yms... sekä sienelle ja homeelle. Ruoka-aineista se on vahvasti allerginen vehnälle, ohralle, herneelle, kalalle, kanalle, ankalle ja peuralle. Hassua sinällään, että Puck on viimeiset kuukaudet syönyt hypoallergista ruokaa, joissa nimenomaan on vähän allergeeneja, kuten ankkaa ja peuraa. Pyh. No, saahan se vielä syödä sentään riisiä, ruista, lammasta, nautaa, sikaa ja perunaa. Ei siinä mitään, näillä mennään. Antihistamiinit jonoon tai sitten täytyy miettiä niitä siedätyshoitoja. Varmaan tosi huokeita hoitoja, juu.

En tiedä mitä tässä nyt tekisi. Joisiko itsensä umpikänniin vai alkaisiko siivota. Hmmm.

Halloweenfiilis

Tämä viikko on ollut pitkä ja raskas. Mutta nyt se on ohi. Työpäivän jälkeen jouduin välittömästi lähtemään iltapäiväruuhkaan autolla. Se oli kyllä vihoviimeinen kerta. Piti viedä tytär naamiaisiin jonnekin tuonne Espooseen.

Googletin osoitteen ennen lähtöä ja otin niiden katujen nimet matkaan, joista piti kääntyä. Tosi älykästä. Ehti tulla pimeää ja oli muutenkin märkää enkä nähnyt ainuttakaan kylttiä lukea. Tuurilla saatana käännyin kolome kertaa oikeaan suuntaan. Takaisin tullessa kerran väärään, kun lähdin uhopäissäni ajamaan toista kautta takaisin. Liikenneympyrässä pyörin sitten vähän aikaa ympyrää ja käännyin takaisin.

Matkalla tarkastin loput perheenjäsenet, että missä kukakin luuhaa. Kuopus oli kaverillaan, isäntä messuilla ja esikoista en saanut kännyllä kiinni millään. Aikani siinä soittelin ja älysihän se soittaa takaisinkin. Oli kyllä ollut kotona koko ajan, mutta kun on tämmöinen lukaali (vitsi), niin mistä sitä aina tietää ketä täällä majailee.




















Kun olin kerran liikenteeseen lähtenyt niin kävin sitten kaupassakin. ostin itselleni ranskanperunoita ja jauhelihapihvejä. En ole syönyt niitä vuosiin. Ajattelin, että tämän viikon perään tarvitsen jonkinlaisen pommin. Laitoin väkevää sinappia ja pilkoin sipulia sekaan. Jälkiruuaksi join pari mukia kahvia ja napostelin Pandan Juhlapöydän konvehteja. No huhhuh. Näistä voisi vaikka sammua, mutta ei ole aikaa. Täytyy kohta taas lähteä keräämään perheenjäseniä sieltä täältä.

Anus tulessa ja muita ongelmia

Olipa taas päivä. Vasta keskiviikko menossa ja työpaikalla jutut olivat yhtä väsyneitä kuin viikonlopun edellä. Väärinluettuja kirjan nimiä (Anus tulessa & Kädettömät runkkaavat) ja hysteeristä naurua.

Väsytti kyllä. Kuopuksen opettaja soitti kesken työkiireitten ja taas se pentu on vaikeuksissa. Se on ihan eemeli. Se oli suojellut sählännyttä kaveriaan valehtelemalla, että iso ja musta mies sen teki. Opettajakaan ei ihan kaikkea sentään niele. Lisäksi kuopuksen mukaan oli laitettu muistutus kotiin alati unohdetuista koulukirjoista ja tekemättömistä läksyistä. Ja vihkokin on kadonnut. Tulee vähän epätoivoinen olo, kun meillä läksyt kysytään joka päivä ja vahditaan, että ne myös tehdään. Mutta kun ei voi tietää, mitä läksyjä on tullut niin ei voi kaikkea vahtia. Perhana.

Noh, hyvä kun jaksoin junalle päivän päätteeksi kävellä. Oikea jalkakin on ihan järkyttynyt siitä, että siinä on nyt kahden kuukauden tauon jälkeen kenkä. Varpaita siinä jalassa on jo kuusi ja se ylimääräinen on ihan helvetin iso sekä sykkivä. Vasen jalka ei ole vielä tajunnut mitään. Tyhmä jalka. Saa nyt nähdä montako varvasta huomenna on.

Kun vihdoin sain lyllerrettyä kotipihaan, kahden talon naapurit olivat jo vastassa ja kertoivat huonot uutiset meidän ongelmaojastamme. Kalliiksi tulee rumpujen vaihtaminen, ei voi mitään. Puhuttiin sitten vielä siitä meidän naapurin hiippailijasta. Poissaolevista on niin mukava aina puhua pahaa. Hiippailija on kuulemma tehnyt kotiinsa avotakan. Naapurin herra alkoi siinä sitten maalailla kuvia siitä eläkeläisestä fällyjen päällä alasti makoilemassa. Minä sanoin, etten halua kuulla enempää. Toinen naapuri lykkäsi samalla käteeni jonkin saksalaisen mieskalenterin. Ihme päivä.

Puhuttelin sen kuopuksen heti kotiin päästyäni. Se sanoi, että
- äiti, mä oon ykstoista vuotias. Ei mun päässä oikeestaan tapahdu paljon mitään.

Mitäpä siihen voi lisätä.

Ajattelen, siis ajattelen

Pelkkää päiväkirjaa taas tulossa. Virtuaalikeskustelu ajankohtaisista aiheista juuri nyt yököttää. Ihmiset lukevat muutenkin kommentteja miten tahtovat ja takertuvat ihan eri aiheisiin mistä puhutaan. Kai täällä pitää vähitellen alkaa ilahtua niistä hetkistä, että joku ihan oikeasti ajattelee syvemmältäkin, eikä pelkästään huljauta sitä tekstiä läpi pään. Ajattelee sitten mitä ajattelee, kunhan ajattelee.

Siksi kävin illalla tenttaamassa myös Kokoomuksen ehdokkaita paikallisen Super-Marketin pihassa. Lukaisin ensin esitteet läpi ja kysyin sitten niistä aiheista, joista esitteessä ei mainittu. Esimerkiksi julkinen liikenne ei kuulunut yhdenkään ehdokkaan tärppeihin. Eräs vanhempi rouva meni suorasta kysymyksestä aivan tönköksi. Ikään kuin kysymys mitäs mieltä olette tämänhetkisestä julkisesta liikenteestä? olisi ollut jotenkin vaikea. Toinen nainen sentään yritti sanoa jotakin siihen suuntaan, että kyllähän se on hyvä olla olemassa. Voi helvetti sentään. No se kolmas, nuorehko diplomi-insinööri ja nainen hänkin, antoi tulla aivan asiallisen ja harkitun vastauksen, vieläpä fiksunkin. Mutta koska nämä kaksi olivat niin tolloja, on vaikea kuvitella, että Kokoomuksen ryhmä olisi yhtä mieltä julkisen liikenteen kehittämisestä. Niillä on kaikilla kyllä esitteensä mukaan huoli kantatie 51:n liikenteen sujuvuudesta. Että omilla autoilla pääsee porvari täältä hulppeasti hurauttamaan Helsinkiin, mutta rahvas saa jotenkin koettaa sen julkisen liikenteen kanssa pärjätä, jos ei kerta ole varaa autolla ajaa.

Tässä meidän kylällähän on ihan älytön tilanne. Lähijuna pysähtyy tuohon vielä toistaiseksi kerran tunnissa, ja pari kertaa tunnissa se ajaa tästä ohi. Ratahallintokeskus on päättänyt, ettei se enää aio kunnostaa seisaketta ja sitten kun se on tarpeeksi rapistunut, se lopetetaan. Tämmöisenä aikana! Sanookohan niille ilmastonmuutos yhtään mitään. Noh, täällä ei myöskään ole bussiliikennettä lainkaan. Pohjolan Liikenteeltä sen perään on kyselty, mutta ei niillä ole mitään suunnitelmia uusien ajoreittien suhteen. Kolmen kilometrin päässä tästä on lähin bussipysäkki, ja siinä lähellä on myös suurempi juna-asema. Että kun se seisake lopetetaan, on pakko ostaa toinen auto, jotta ehtii aamulla junaan.

Ja sitä yhtä Kokoomuksen kotkaa asia ei millään tavalla kiinnostanut.

Ja sitten muihin aiheisiin:

No eilen kävin sitten leikkauksen lopputarkastuksessa, eikä siinä tullut esiin mitään, mitä en olisi jo kipuilujen perusteella arvannutkin. On siis mahdollista, ettei selkäni koskaan tästä tämän kummemmaksi tulekaan. Se on kipeämpi kuin ennen leikkausta, että siinä mielessä ottaa aika perkeleesti pattiin. Öisin on ollut aika vaikeaa saada unta. Makaaminen ja hiljentyminen onkin tuskaisinta. Kun on liikkeessä, selkä kyllä väsyy, koska lihakset ovat varmaan jo aivan surkastuneet, mutta liikkuessa unohtaa sen varsinaisen kivun paremmin. Siksi kieltäydyin ottamasta enempää sairaslomaa ja pyysin vain lisää lääkkeitä. Sainkin niitä paljon. Menin siis tänään kipulääkkeillä ja tukiliivin kanssa töihin. Hyvin pian tuntui ihan siltä, kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan.

Sain tänään viimeisen opintoyksikön palautuksen ja opettaja onnitteli kiitettävästä suorituksesta. Kaikkein parasta tässä opiskelussa minusta oli se, että se on ohi. Opiskelun pitäisi olla iloinen asia, mutta tästä tuli yksi helvetin riippa. No mutta nyt se on loppu, enkä vähään aikaan taas vilkaisekaan mitään opintoesitteitä. Helsingin Yliopistosta tulee kyllä koko ajan houkutuksia sähköpostiin, mutta olen suhtautunut niihin kuin roskaposteihin - eli ne erektio-ongelmat eivät kyllä mua koske.

Omituinen hiippailija ja koirapäivitys

Joku päivä mie varmaan pimahan tuon naapurin ukon takia. Se on eläkkeellä. Nyt kun olen ollut kaksi kuukautta saikulla, olen huomannut, että se hiippailee meidän pihalla ja työntää nokkansa joka asiaan. Tänään kun istuskelin pimeässä, verhot ikkunan edessä, ja olin koneella tekemässä journalistikurssin viimeistä opintoyksikköä (jihuu!), se tuli tuohon tonkimaan meidän pihanpuoleista ojaa. Verhon läpi näin, että joku siellä hilluu ja pälyilee. Kuljin ikkunasta ikkunaan ihmettelemässä sen touhuja. Se oja kun on puhdistettu ihan pari kuukautta sitten, eikä sieltä pitäisi mitään ihmeitä löytyä. Mutta mistä minä mitään tiedän. En mennyt kysymään. En yleensäkään mene. Annan sen vain hiippailla.

(Kuvat Yle Teema: jokin heinäkuussa tullut mykkäkauhuelokuva. Naapurissa asuu tuon näyttelijän inkarnaatio)

Yhtenä päivänä se oli koko mies meidän roskiksessa. Luulen, että sillä on vähän tylsää ja onhan siitä ollut meikäläiselle hupia täällä kotosalla. Varsinkin lämpiminä päivinä, kun se leikkaa nurmikkoa Nokian kumisaappaissa ja eläkeläisstringeissä.

____________________________________________________________________

Mutta asiasta toiseen. Koirat kävivät viime viikolla lekurissa. Niille on tullut molemmille ikävää ihottumaa ja ne rapsuttavat ja järsivät itseään koko ajan. Lääkäri otti kaikki mahdolliset raape- ja teippitestit. Ei ollut sikaripunkia, ei kapia, ei loisia, ei hiivaa eikä sientä. Ihan simppeli bakteeritulehdus vain, joka on luultavasti allergiaperäistä. En ala sitä tässä erikseen repostella, niin kummallista se on. Syitä voi olla kymmeniä. Allergiatestit voisi tietenkin teettää, mutta Mäkkärille olen jo sellaiset raakaravintoviikot ja poissulkudieetit pitänyt, että ajatus ruoka-aineallergiasta on jokseenkin mahdoton. Vehnä on ainoa epäilyttävä aines, mutta nythän nuo ovat jo puoli vuotta muutenkin syöneet pelkkiä hypoallergisia nappuloita.

Juttu voi tietty juontaa juurensa siitäkin, että jos vahtimaton pastakattila jää hellalle jäähtymään, siellä ei kohta ole mitään pastaa. Ne vain katoavat. Ja toinen juttu on tietty ne perinteiset jääkaapintyhjennystalkoot, joita täällä aika ajoin vietetään silloin kun ketään muita ei ole kotona paitsi koirat. On jotenkin niin vaikeaa pitää ne allergisoivista ruoka-aineista erossa, koska ne ovat niin omatoimisia. Ehkä ne pitäisi opettaa lukemaan tuoteselosteita.

Mäkkärillä oli muuten lisäksi imusolmukkeetkin turvoksissa ja siltä kyllä otettiin vielä verikoe kilpirauhastestiä varten, mutta sen tulos tulee vasta myöhemmin. Kilpirauhasen vajaatoiminta olisi helppo hoitaa. Nappi päivässä ja sillä selvä.

Nyt ne ovat kolmen viikon antibioottikuurilla sekä viikon parin kortisoni- ja korvatippakuurilla. Näyttäähän ne lääkkeet tehoavan. Ne ovat niin villeinä täällä, Mäkkärikin vanha ukko on taas energiaa täynnä. Sitä en tiedä miten saan ne pesulle. Desinfioivan shampoon pitäisi antaa vaikuttaa kymmenen minuuttia ennen huuhtelua, mutta tuo pikkupöljä alkaa syödä sitä vaahtoa heti kun sen levittää. Kymmenessä minuutissa se on syönyt kyllä päältään kaiken.

Kyllä tää tästä taas

Telkun kattelu sen kun jatkuu. Tallennan kaiken mitä en ehdi katsella ja katson ne sitten yöllä, kun en saa unta. En saa unta, koska nukahtelen päivällä, kun kattelen telkkua. Joku voisi väittää, että olen jonkinmoisessa kierteessä. Kaikkein pahinta tässä kierteessä on se, että telkkarissa syödään koko ajan. Ja kun siinä sohvalla makaa, tekee aivan älyttömästi mieli syödä. Silloin joskus nuorena tyttönä kun luin Asterixeja, minulle kävi samalla tavalla. Teki aina hirveästi mieli popsia kokonainen villisika, mutta kun sitä ei ollut saatavilla, pahimpaan himoon kelpasi broilerikin koipi kerrallaan käsin mutusteltuna.


Jeesus roikkuu ristillä korkealla Kallion kirkossa.















Telkkarikierre katkesi lauantaina muutamaksi tunniksi, kun kävin Kallion kirkossa häissä ja juhlahumussakin hetkisen eräässä helsinkiläisessä ravintolassa. Lähtiessä oli se klassinen ongelma, kun ei ollut mitään päälle pantavaa. Mutta nyt se oli vielä vakavampaa. Selän yhä hieman aristava ja punoittava leikkausarpi ei vielä oikein tykkää kiristävistä vaatteista, ja korkkaritkin ovat melkoinen riski vasta luudutusleikkauksen läpikäyneelle. Niinpä puin verkkarit ja lättäkengät jalkaan sekä kietaisin bleiserin päälle. Kukaan mitään huomannut. Tai ainakaan kukaan ei sanonut mitään. Ehkä ne olivat niin kännissä kaikki. Minä en ollut. Tultiin aikaisin kotiin ja nukahdin melkein niille sijoilleni. Seuraava osoite onkin sitten varmaan vanhainkoti.

Häiden jälkeen kävi siis niin, että sain törkeän viruksen ja nyt olen yksi sohvalla tuhiseva limakone. Pärskähtelen, palelen ja hikoilen vuoron perään. Pysynpähän paikoillani. Nuhassa en tosin oikein erota makuja, mutta tekee mieli maistaa kaikkea mikä ruokakomeroista ja jääkaapista irti lähtee. Ei seiniä eikä hyllyjä kuitenkaan - vielä. Mutta koko päivän on tehnyt hemmetisti mieli roskaruokaa sen jälkeen kun joku söi telkussa ranskalaisia ja joku toinen hodarin. Ah, kaikki mönjät pursuivat käärepaperin välistä ja minulla herahti heti vesi kielelle. Mitä järkeä, kun ei kerran maista mitään? En edes pidä makkarasta.

Toissa yönä kylän kissat pitivät bileitä meidän vintillä eikä tappelultakaan vältytty. Siinä kesken unien hirveisiin parkaisuihin herätessäni ja adrenaliinihöyryissäni lähdin sitten paukuttamaan seiniä ja huutamaan, että nyt helvettiin sieltä vintiltä. Jossain vaiheessa hurmoksellista seinän hakkaamistani tajusin, etten oikeastaan saisi tehdä tätä. Aamulla noustessani tiesin sitten miksi. No nyt se pahin tuska on ohi ja voin taas aivastella ilman kipukohtauksia.

Jos pupu tulee pöksyyn

Olen tottunut kipuiluun. Möykky alaselässäni on jo osa minua ja bursaani polttelee kotoisasti joka päivä. Nikaman väärä asento aiheuttaa ärsytystä limapussissa. Koko lonkka on kosketusarka ja tulehtunut, eivätkä mitkään kortisonipiikit siihen ole koskaan auttaneet. Kipu alaselästä säteilee kantapäähän asti ja viime aikoina myös päkiästä on kadonnut tuokioiksi tunto kokonaan. Muutaman kerran koko oikea jalkani on ollut kananlihalla useita tunteja. Se on outoa.

Olen kiinnittänyt vihdoin huomiota siihen kaikkeen, miten välttelen tekemästä määrättyjä asioita, jotta elämä olisi helpompaa - ja sitten kun se on, en niinä päivinä koe ansaitsevani leikkausta tai pidän kuudesta kahdeksaan tunnin nukutusta liian suurena riskinä siihen verrattuna mitä sillä saan. Enhän voi tietää mitä siitä seuraa. Keuhkoveritulppa vai korjattu selkä? Mahdollisuuksia on kuoleman ja tervehtyneen selän välillä vaikka kuinka paljon. Minä en haluaisi muuta kuin kivut pois ja mahdollisuuden tehdä sitä kaikkea mistä olen nyt joutunut luopumaan. Selkänihän liikkuu ja taipuu kuten ennenkin, kunhan se saa hetken aikaa istumisen tai makaamisen jälkeen vertyä. Kipu taustalla ei tosin unohdu hetkeksikään. Kuinka paljon ihmisen oletetaan kestävän kipua ennen kuin hän on ansainnut mahdollisuuden käyttää valtion vähiä terveydenhuollon resursseja? Siellä on taatusti joku pitkään jonottanut ihmispolo, jota kipu jäytää enemmän ja joka ansaitsisi tämän leikkauksen ennen minua.

Lueskelin netistä erilaisia kokemuksia vastaavista leikkauksista ja monille saman kokeneille oli jäänyt hermostollisia vaivoja, erilaisia fyysisiä vikoja tai leikkauksessa oli ilmennyt kaikenlaisia inhottavia komplikaatioita. Vain yksi ainoa vastaavan läpikäynyt onnellinen kirmasi vuoden päästä operaatiosta täyttä päätä vailla minkäänlaisia kipuja kuin uusi ihminen. Joku väitti lääkärien tyystin tyrineen koko operaation. Jollakin tavalla epäonnistuneita tuntuivat siis olevan useimmat toimenpiteet, mutta kaikkein pahimmin pieleen menneet leikkaukset jäävät salaisuuksiksi, sillä vainajat eivät hirveästi netissä pyöri. Miten siis voin kirkkain silmin sanoa, että haluan leikkaukseen? En haluaisi joutua katumaan. Kuinka paljon kipua ja liikerajoituksia olen loppuelämäni ajan valmis sietämään? Lähdinköhän tähän liian kevyellä mielellä? Millä ylipäätään voi mitata sietokykynsä riittävyyden? Olen aina olettanut että kipukynnykseni on korkea. Mistä voin tietää mikä on korkea ja mikä matala? Voisiko olla, että joku toinen olisi ollut ehkä sairaslomalla koko tämän ajan näillä kivuilla? Onko hän silloin vakavammin otettava leikkauspotilasehdokas? Mistä minä tiedän olenko ollut sitkeä vai helvetin tyhmä? Mistä minä tiedän sitäkään, milloin minuun sattuu tarpeeksi? Entä mikä on yleisesti ottaen tarpeeksi? Riittääkö se, että joinain päivinä ei pysty töiden jälkeen tekemään mitään? Vai pitäisikö olla pystymättä tekemään töitä? Entä kun kesälomalla selkään sattuu enemmän kuin töissä ollessa? Mitä järkeä silloin olisi edes olla sairaslomalla, jos olisi kotona kipeämpi kuin töissä ollessa? Onko selkäni niin tottunut seisomatyöhön, että jos lomillani en seiso yhtä mittaa 7,5 tuntia päivässä, niin voi kauhea sentään, herkkä selkäni suuttuu ja silloin sattuu.

Kaiken tämän lisäksi unohdan autuaasti, että olen lääkkeiden vaikutuksen alaisena koko ajan. Olen kokeillut olla silloin tällöin päivän ilman, eikä siitä ole tullut mitään. Jo puolelta päivin olen ollut rapisuttamassa lääkeliuskasta kapselia kolotukseen. Nyt olen jo unohtanut miltä se tuntui, kun mistään ei tule mitään. Olisi pitänyt muistuttaa itseään vielä kerran ennen leikkausta, mutta tämä kutsu tuli niin äkkiä ja työtkin piti saada tehtyä.

Olen saanut tätä operaatiota varten informaatiota hyvin vähän jos ollenkaan. En tiedä edes kuinka pitkään olen sairaalassa, en tiedä kuinka pitkä on minimisairaslomaloma, en tiedä todellisia riskejä eikä minulle ole luvattu ihmeparantumistakaan. Jouduin tekemään päätökseni käytännössä ihan yksin. Näissä tapauksissahan vain suositellaan leikkausta ennen jalan halvaantumista, jos potilas sitä haluaa - tai sitten odotellaan niin kauan kunnes nikama nyrjähtää ja koipi halvaantuu, mitä ei välttämättä tapahdu lainkaan. Mutta kipu on. Se vain pysyy ja pahenee, tulee ja menee, mutta ei koskaan katoa. Ja ikinä selkä ei näissä tapauksissa itsekseen parane.

Niinpä kirjaan nyt ylös muistutukseksi itselleni ikäviä asioita siltä varalta, jos huomenna sunnuntaina iskeekin pelonsekainen katumus ja outo olettamus siitä, että kyllä mä näinkin pärjään, kun olen pärjännyt tähänkin asti. Ongelmahan on vain siinä, että minä useimmin haluaisin tehdä asioita. Olenkin tullut siihen tulokseen, että olen luonteeltani tekijä, enkä mikään korkea-arvoinen hypistelijä. Eli:

- olet syönyt erilaisia tulehdus- ja kipulääkkeitä yhtäjaksoisesti vuoden ja kolme kuukautta
- koirien ruokakuppien nostelu lattialta aamuin ja illoin on olevinaan sinulle haaste.
- nouset sohvalta jo 43-vuotiaana ylös kuin vanhus. Vasta muutaman minuutin kuluttua selkäsi oikenee.
- et voi siivota niin usein kuin pitäisi. Koko talo, sen lattiat, nurkat, sängyt ja sohvat ehtivät täyttyä koirankarvoista, pölystä ja hiekasta ennen seuraavaa kertaa, kun jaksat taas koota itsesi ja kestää kipua siivoamisen verran. Joka kerta edessä on useita tunteja kestävä urakka (jota juuri nytkin välttelet viimeiseen asti).
- koska et halua yllyttää kipua, monet tavarat lojuvat joskus useita päiviä lattialla. (Niitä neljää muuta samassa talossa asuvaa henkilöä lattialla lojuvat sukat, lehdet ja mainospaperit, Mäkkärin hännänheiluttamisen takia pöydältä pudonneet pudonneet kynät, mukit, kaukosäätimet ja sen sellaiset eivät näytä häiritsevän lainkaan. Itse asiassa talosi asukkaita ei häiritse mikään muu kuin se, että niitä huomautellaan tekemättömistä asioista. Et ole luonteeltasi jäkättäjä. Vihaat jäkättämistä, mutta valitettavasti elämä perheissä on vuorovaikutteista. Monet äidit jäkättävät hyvästä syystä, ovat topakoita ja hallitsevat kotinsa. Sinä et, koska et paitsi itse kestä jäkättämistä, et myöskään kestä sitä, että sinua aletaan jäkättämisen takia inhota. Vihaat niitä vihamielisiä tiuskaisuja, haistatteluja, ää-äää-narinoita, joita kuulet joka päivä kun pyydät jotakuta tekemään jotakin. Et halua etkä kestä kuulla enää kertaakaan pidä ny saatana jo se turpas kiinni- komentoa(muista että kaikesta ällötyksestäsi huolimatta liikutuit juuri omista sanoistasi kyyneliin). Talossasi on siis niin paljon tekemättömiä töitä aina vessanpöntön vaihtamisesta lähtien, että jäkättämisesi ja sen aiheuttama vastarinta olisi joka tapauksessa jatkuvaa. Parempi siis kuin et aloitakaan. Olisit muuten vaihtanut sen vuosikausia sitten äitienpäivälahjaksi pyytämäsi vessanpöntönkin jo itse, jos olisi selältäsi pystynyt. Tiedän että olisit.)
- et voi kävellä kunnollisia lenkkejä koirien kanssa. Itse asiassa järkevä ihminen ei tuossa tilassa edes yrittäisi.
- et ole haravoinut yli vuoteen vaikka haluaisit.
- et voi maalata.
- et voi tanssia.
- puutarhasi on hirveä. Villiintynyt puutarha on kaunis, mutta sinun takapihasi on kitukasvuinen. Parhaillaan pajuamppeleissa roikkuu kaksi täysin kuollutta kukkasta, koska kastelu ei ole liiemmin kiinnostanut. Pyysit kyllä erästä samassa talossa asuvaa neitihenkilöä huolehtimaan pation kukkasista, mutta kun mitään ei tapahdu, niin mitään ei tapahdu. Et voi mennä väkisin työntämään kastelukannua käteen ja sanomaan että ota kannusi ja kastele. Sehän olisi sama kuin kastelisit itse.
- pihalla on muitakin töitä, joita et ole tehnyt yli vuoteen. Myrskyjen katkomat oksat makaavat pitkin maita ja risut ovat peittäneet monelta osin aluskasvillisuuden. Et nähnyt niiden alta yhtään sinivuokkoa tänä keväänä.

Yksi iso myrskyn murjoma raita makaa polun päällä siten, että joudut kumartumaan sen alitse päästäksesi koirien kanssa eteenpäin. Lisäksi polun varren heinikko on kasvanut varsinaiseksi punkkipöheiköksi. Myös tontin rajalla oleva riukuaita on kaatunut ja alkanut lahota. Lisäksi etupihan oja on kasvanut umpeen pujoista, kortteesta ja ranta-alpirykelmistä. Talven tulvia ajatellen siitä ei taas hyvää seuraa. Olet muutenkin kurkkuasi myöten täynnä niitä naapureita, joiden päivät kuluvat juuri tuon kyseisen ojan vedenpinnan nousua mittaillen.

- varastoon on kertynyt rikkoutuneita kodinkoneita, jotka olisi pitänyt raijata kaatopaikalle ja kierrätyskeskukseen aikoja sitten - muun muassa keskellä ulkovarastoa töröttää rikkoutunut pakastin. Näin ollen sieltä ei pääse sisään tai ulos kuin pienestä kolosesta, josta juuri eilen tungit vastapestyjä mattoja varaston ylähyllylle. Sen jälkeen makasit sohvalla itku kurkussa vähän aikaa. Kiertoliikkeet ovat selällesi kaikkein pahimpia. Takapihan katoksen alle on myös kertynyt monenlaista roinaa, esimerkiksi puhkiruostuneita grillejä, pilalle menneitä mattoja, kukkapurkkeja, huonekaluja yms. joita et yksinäsi ole saanut kannettua vintille tai roskikseen.

- sukusi vanha mökki on romahtamaisillaan. Höskä pitäisi purkaa ja tilalle rakentaa uusi. Se boheemiporukka ei kyllä pysty yhtään mihinkään ja sinäkään et nyt kykene edes ajattelemaan koko asiaa. Mutta saari on sinulle tärkeä. Tekisit sen eteen mitä vain jos voisit, mutta ethän pysty edes polttopuita hakkaamaan, saati sitten pitämään sitä katastrofia yksinäsi pystyssä. Sinne se lahoaa, eikä kukaan välitä ja ainoa joka välittää ei pysty.

_______________________________________________________________

Tämä oli loistoidea. Olen jo ihan valmis siihen leikkaukseen. Näinhän ei selvästikään voi jatkua...

Loma loppui

No niin. Lähdin aamulla töihin ihan hyvillä mielin, mutta tulin huonolla takaisin. Tätä tämä kai sitten on seuraavaan lomaan asti.

Katkeruus on kuollut, eläköön häpeä!

Jumankauta, sisällä on lämmintä 27,5. Ei auttanut tähän hikiseen olotilaan auringonpimennys, ei ukonilma. Kaikesta huolimatta aloin tonkia jälleen kerran kaappejani ja repiä ikivanhoja papereitani ja uusimpia tulosteitanikin - löysin samalla aimo kasan viimekertaiselta siivousvimmalta säästyneitä juttuja ja kässäreitäkin, joiden ei enää pitänyt edes olla olemassa. Nyt tuhosin myös niihin liittyvät vanhat levykkeet. Laitoin disketit (siksi kai niitä kutsuttiin) kuuman valuvan vesihanan alle ja lorautin hetken mielijohteesta päälle vielä mäntysuopaakin. Sitten taittelin levykkeet hajalle ja rutistin ne roskikseen.

Tämä puhdistautuminen johtuu tietenkin joskus tulevaisuudessa tapahtuvasta selkäleikkauksestani. Operaatio voi tapahtua piankin, mikäli jononhoitajalta saamaani kirjeeseen on luottaminen. As if. No, luonnollisesti pelkään kupsahtavani siihen leikkauspöydälle, enkä halua jättää jälkeeni niitä kaikkia typeryyksiä, haikailuja ja salaisuuksia, joita minulla on joskus ollut. Miten ihminen on voinutkin olla niin sekaisin. Ihastuminen on sairasta. Onneksi olen parantunut siitä kauan sitten. Ei ikinä enää...

Jostakin syystä olin siis säästänyt joitakin kahdeksan vuoden takaisia riipiviä ja sielua myllertäviä tekstejäkin. Olin piilottanut ne hyllypaperin alle. Niitä lukiessani kärsin ja häpesin. Kasvoin taas ihmisenä jonkin verran. Kahdeksan vuoden päästä varmastikin (jos olen hengissä siis), kärsin ja häpeän tätä ihmistä, joka nyt olen. Ja kasvan ehkä hieman. Vähiten häpeää aiheuttaisi se, ettei koskaan julkaisisi mitään, ei tunnustaisi mitään, ei kirjoittelisi kirjeitä, ei sähköposteja, eikä varsin väittelisi yleisillä foorumeilla. Niinpä jatkossa kielletylle listalleni joutuvat ehdottomasti tunteita herättävät mielipidetekstit, etenkin lehtiin lähetetyt yleisönosastokirjoitukset. Ei ikinä enää ainuttakaan. No huhhuh. Pelastetaan maailma Saaran paatosvuodatukselta. Ei helvetti sellaista kestä kukaan.

Olin siis säästänyt myös kustantajilta saamiani vastauksia eräästä romaanikäsikirjoituksestani*. Nyt noita vastauksia lukiessani huomaan eläneeni nämä vuodet siinä, että se kässäri oli toivoton paska, eikä siinä ollut mitään miksi se olisi pitänyt hioa julkaisukuntoon. Mutta eihän se niin olutkaan. Ehkä kyse olikin sattumasta. Ehkä kyse oli järjestyksestä. Jos positiiviset palautteet olisivat tulleet ennen totaalista latistamista, olisinko silloin kestänyt negatiivisen kritiikin paremmin? Nimittäin muistan, etten enää uskonut mitään muuta, kuin sen minkä olin ensimmäisenä saanut.

Miksi ihmeessä annoin sellaiselle kustannustoimittajanaiselle niin suuren vallan määrätä omasta tulevaisuudestani? Miksi en uskonut itseeni tarpeeksi? En siis itsekään tiennyt mitä olin tekemässä. En tiennyt yhtään mitä halusin. Jos olisin, minua eivät olisi pidätelleet mitkään kustannusalan ihmiset. Loppujen lopuksi tässä kävi juuri niin kuin pitkin käydä. En minä olisi halunnut kirjailijaksi. Yleensä ihmiset aina haluavat jotakin ihmeellistä, mainetta ja kunniaa, loputonta hyväksytyksi tulemista. Mutta lopputulos on ihan toinen. Niin monia itsensä ampuneita kirjailijoita, päänsä uuniin työntäneitä naisia, järveen kävelleitä lahjakkuuksia on käynyt maan päällä kääntymässä. Eivätkä ne ole koskaan tyytyväisiä! Miksi elämä ei itsessään riitä? Näyttäkää minulle yksi onnellinen kirjailija niin minä näytän teille makuuhuoneeni kaapit ja keittiön komerot myös. Alun perinkin ironisoin käsikirjoituksessani juuri sitä hinkua ja vonkunaa, kun kaikki aina saatana haluavat kirjailijoiksi. Jos siis se käsikirjoitukseni olisi kirjaksi julkaistu, olisin silloin tullut kirjailijaksi ja menettänyt näin ollen uskottavuuteni juuri sillä hetkellä, kun kirja olisi tullut painosta ulos. Mikä paradoksi.

____________________________________________________________

*Xxx on kertomus kotiäidistä, jolla on pakkomielle kirjoittamisesta. Kirjan päähenkilö ironisoi päähänpinttymäänsä tulla suureksi kirjailijaksi, ja vaikka kyseessä on ”täysin fiktiivinen kertomus kirjailijaksi tulemisen vaikeudesta”, Saara X kärsii epäilemättä samasta taudista. Moni kärsii. Valitettavasti vain kirjailijaksi tuleminen on oikeasti vaikeaa, eikä siinä välttämättä auta, että kirjoittaa parisataasivuisen selvityksen intohimostaan.

Xxx on tyypillinen viihderomaani erikoiselta tuntuvaa kehyskertomusta lukuunottamatta. Kirjan minä tuntee syntyneensä kirjailijaksi. Avioelämä ja lastenhoitokin kärsivät kun äiti vain kirjoittaa, eikä kuitenkaan onnistu julkaisemaan mitään. Päähenkilö – olkoon hän vaikka Saara, tuskin menee kovasti pieleen – päättää etsiä apua luovan kirjoittamisen kurssilta.

Pieneen saareen suljetut kolmetoista kurssilaista opettajineen ovatkin oivaa materiaalia erilaisten ihmistyyppien esittelyyn. Saari on myös hyvä tapahtumapaikka romansseille, mustasukkaisuuskohtauksille ja salaperäiselle piileskelylle. Onnettomuuksiltakaan ei vältytä. Kurssin jälkeen Saara joutuu pohtimaan parisuhdettaan, huomaamaan ettei kirjailijaksi ryhtyminen vieläkään ole kovin helppoa ja paljastamaan kaikki kurssiin kuuluneet juonittelut. Tässä kirjassa. Totuus on vihdoin tullut julki!

Saara X:n tekstissä on joitakin hauskoja oivalluksia, itseironiaa riittää ja kotiäidin arjen kuvaukset ovat paikoin hilpeitä. Kielikin on melko elävää, verevää, mutta antaisin Saaralle saman neuvon kuin kirjoituskurssin opettaja.. Hienot sanat eivät tee tekstistä hyvää kirjallisuutta. Pitää olla jotain tajua siitä, miten niitä käytetään. (Ja ihan hyvä jos olisi jotain sanottavaakin…) Valitettavasti kirjoittajalla ei tunnu olevan juuri minkään näköistä käsitystä suomen kieliopista tai lauserakenteista. Sananvalinnatkin ovat täysin pielessä. Saara X:n pitäisi myös kuulla entisen äidinkielenopettajani mylvivän ”Rakastakaa pistettä!”

Kirjan päähenkilö toteaa lukukokemuksestaan (ensimmäisestä?) innostuneena että lukeminen kannattaa aina. Suosittelisin Saara X:llekin muutamia kymmeniä tuhansia sivuja hyvää kaunokirjallista tekstiä ennen kuin kirjoittaa seuraavan romaaninsa.

Ei myöskään ollut kovin hyvä idea, vaikka tyylikeinona joissain tapauksissa saattaisikin toimia, liittää Saaran novellia ja lehtiartikkelia osaksi kertomusta. Ne antoivat kuvan, että tässä todella ollaan pyrkimässä kirjailijaksi, mutta eivät tässä pyrkimyksessä ainakaan auttaneet. Olivat nimittäin huonoja.

Helsingissä 1.6.2000

NN

Plaaplaaplaa.

Mutta käsikirjoitukseesi. Siinä on erikoinen aihe, kertojan pyrkimys saada julkaistuksi kirja. Vaikka aihepiiri on useimmille tuttu, en muista aikaisemmin lukeneeni siitä kirjoitettua tekstiä. (plaaplaaplaa)

Käsikirjoituksesi on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, niin että luin sitä uteliaana, eikä vähiten sen vuoksi, että siinä käsitellyt asiat liittyvät työhön. Olet ikään kuin koonnut yhteen monia sellaisia kysymyksiä, jotka ovat tuttuja kirjoittajille. Varsinkin kirjoituskurssin aikana ongelmat kärjistyvät huippuunsa, kun päähenkilö raivostuu…

Käsikirjoituksesi kiinnostavista puolista voisi kirjoittaa pitkäänkin, mutta tiedät ne itsekin, joten keskityn tässä vain kriittisiin huomautuksiin.

(Lisäksi plaaplaaplaata esim:

Muutamat sanat toistuvat tavallista useammin, kuten ihan, aina, koko, johdosta, vuoksi, kohtaan, mikä, minkä, pistää, äkisti, äkkiä.

Sanajärjestys on toisinaan saksalainen.

Sivulla 178 kertoja sanoo puolustelleensa itseään äitinä ja kirjailijana. Kirjailija-nimikettä käytetään kirjoja julkaisseesta. Ja muistaakseni jossain käsikirjoituksen alkupuolella puhutaan kirjasta, kun tarkoitetaan käsikirjoitusta.

Liuskalla 182 on puhe kettutyttöjen pukeutumisesta. Ainakin tv:ssä esiintyessään he ovat olleet asiallisesti ja siististi pukeutuneita.)

15.6.2000

ÖÖ

___________________________________________________________________________

Arvoisa kirjoittaja,

Olen tutustunut romaanikäsikirjoitukseenne XXX. Olette tavoittanut kotiäidin ja ”kuuluisan kirjailijan” NN:n kohtaamiseen kesäisellä kirjoittajakurssilla osuvia, kärjekkäitä ja humoristisia sävyjä. Pönäkän itsetietoinen ohjaaja ja kurssilainen löystyvine moraaleineen, kvasi-intellektuelli ja olevinaan naiivi perheenäiti kohtaavat haaveessa, kirjailijaksi tulemisen ja rakastumisen haaveessa. Näille ilmiöille Teillä on silmää.

Kerrontaa taittavat tulevaisuusjaksot ”Tapahtui vuonna 2100” jäävät jotenkin koleiksi aikalaisaineston rinnalla.

Käsikirjoituksenne on kerronnaltaan pitkitetty. Tämä tragikoominen tarina kirjoittamisvimman valtaamasta naisesta, joka vähättelee verevää elämää ympärillään ja kaipaa älyllisiä haasteita, on sisäiseltä volyymiltään pikemminkin pienoisromaani. Henkilössänne voi aavistaa suomalaisen kipeän kohdan, itsetunnon vajauksen, joka hakee hyvitystä, hyvitystä jostakin, jolle en osaa antaa nimeä ja jonka juuriin en yllä.

Kiitän lukukokemuksesta. Melkoinen tie Teillä olisi vielä edessä, jos…

Parhain terveisin

MM

12.11. 2000

Netti onkin salainen

En kertonut teille eilen ihan kaikkea, koska en ollut siihen vielä valmis. Sen tatuoinnin jälkeen poika nimittäin jäi kaupungissa sille tielleen ja minä lähdin töihin. Siinä kävi vielä niin, että olin maanpäällisessä kaupassa tekemässä kuukausiraportteja, kun siinä toisen myyjän kanssa pällisteltiin takaikkunasta pihalle. Siinä seisoskeli tyttö. Samaan aikaan poikani ilmestyi yllättäen toisesta suunnasta ja tyttö alkoi hymyillä. Poikakin hymyili. Sitten ne halasivat. Minulla meni henki väärään kurkkuun. Taisi muuten mennä sillä toisella myyjälläkin. Kyllä säväytti. Esikoisen eka tyttöystävä ja minä näin sen ihan tuoreeltaan siinä. Otin äkkiä kädet täristen kännykameralla kuvan ikkunan takaa.

Löysin tytön helposti irc-galleriasta. Tai enhän minä sitä löytänyt, vaan nuo pienemmät lapset olivat sattumalta löytäneet ja arvanneet. Kuvasta tunnistin samaksi, jonka kaupan kulmalla olin nähnyt. Lueskelin tänään sen päiväkirjaa ja katselin kuvia. Ennen kuin se tyttö on ehtinyt tehdä kunnon pesää lapseni sydämeen, tiedän siitä jo tavattoman paljon. Kyllä netti on kamala. Hirveä kapistus. Tiedän mikä tytön nimi on ja missä se asuu, tiedän, että se oli ryyppäämässä toissa päivänä, tiedän, että se vetää röökiä, tiedän mitä musiikkia se kuuntelee, tiedän, ettei se tee kotitöitä eikä kokkaa, tiedän miltä sen kaverit näyttävät ja että sen tokarissa oli neljä kymppiä.

Muut perheenjäsenet (esikoinen ei siis ollut kotona, vaan taas Helsingissä) kävivät ihan hiilenä ja käskivät minun lopettaa lukemisen. Mutta hei, netti on julkinen. On se nyt kumma, että jos nettiin jotain laitetaan, niin sitä ei muka saisi lukea. Hmm. Ihan kuin olisin silti tehnyt jotain väärää.

Nyt olen sitten miettinyt, miten lapsia pitäisi valmentaa kestämään pettymyksiä rakkaudessa. Mitä jos se tyttö on nopea kyllästymään ja aiheuttaa pelkkää surua ja murhetta? Voiko tämmöistä mennä edes lapselle puhumaan, että hei, nyt kun elät elämäsi ihaninta aikaa, niin pidäpä kuule mielessä, että kaikki hauska loppuu aikanaan. Joo, ei. Tästä ei ehkä kannata puhua järkeä. Taidan mennä puutarhatontuksi tuonne pihalle.

Meikäläisen puheissa ei ole paljoakaan järkeä

Ottipa se koville tuo keskustelusta keskusteleminen. Ihan viikkotolkulla piti elpyä tästä ja kaikesta ylenpalttisesta suosiosta. Ikään kuin tässä nyt oltaisiin joitain kansalaistsurnalisteja. Ei kyllä olla.

***

Muutaman viikon takainen nuorisoni toilailu on poikinut lisää toilailuja. Kaikki alkoi niin yhtäkkiä, eikä minulle annettu mitään totutteluaikaa. Äkisti siitä äidin mussukasta tuli kaljaa kittaava kauhukakara, siis samanlainen kuin enemmistöstä. Kuka niitä muka estää tekemästä mitään? Iso jätkä tämäkin. Eihän sitä voi köyttää sänkyynsäkään. Olenkin siis viime viikkoina keskittynyt pelkästään puhumaan järkeä. Suu vaahdossa helvetti olen paapattanut, oli sitten ketään kuuntelemassa tai ei. Ei tässä bloggaamaan ole ehtinyt. Täällä minä vain olen haahuillut edestakaisin ja puhunut järkeä - aina humalatilan uhkista ja mahdollisuuksista hulluihin vartijoihin saakka, joille on ihan sama kuka aloitti. Kaikkia vaan turpiin varulta. Lisäksi olen ollut sydän syrjälläni pojan diabeteksen takia ja pitänyt siitäkin omat saarnani. Helpottaisi, jos jätkä pitäisi sitä diabetesranneketta edes, mutta kun se koru nyt vaan on ihan perseestä. Niitä rannekkeita on vuosien varrella kadonnut ihan kummallisilla tavoilla. Se on pudonnut ainakin muutaman kerran järveen, se on kadonnut lätkäharkoissa, koulussa, roskia viedessä, kävellessä yhtäkkiä ja enimmäkseen emmäävaantiedämissä. Missä milloinkin. Niitä on kadonnut kymmeniä. Koskaan se ei ranteessa ole, eli jos jätkältä menisi verensokerit ihan alas ja lähtisi taju, porukka luultavasti luulisi, että se nyt on vaan sammuneena.

Niinpä minä sitten päätin, että se poika tatuoidaan. Ja nyt se on tatuoitu syvällä Helsingin sydämessä pienessä luolassa, jonne valo lankesi aniliinin punaisesta kattokruunusta ja jonka seinillä lukuisat tiaroin koristellut pääkallot tuijottivat tyhjillä silmillään tätä keskiluokkaista hienostorouvaa, joka yritti kaikin voimin kuulua joukkoon niiden omaa vuoroaan odottavien jo yltä päältä tatuoitujen köriläiden vieressä.
- Anteeks hei kummä oon niin kännissä. Enhän mä loukkaa sua?
- Sehän on sun oma asias. Mitä se mulle kuuluu.

No, pojan ranteessa on nyt diabetesmerkki sekä teksti komeilla goottikirjaimilla kirjoitettuna. Palkkioksi tästä äidin toivomuksen toteuttamisesta poika sai myös oman mielensä mukaisen tatuoinnin käsivarteensa. Siitäkin keskusteltiin kyllä. Puhuin järkeä moneen otteeseen muun muassa siitä, että se tulee aikuiseksi joskus. Että jos alkaa kaduttaa ja sitä rataa. Se kuva on kyllä aika universaali ja taiten tehty, joten ei siitä sen enempää. Jos alkaa kaduttaa niin sitten alkaa. Kyllä sitä kaduttavaa aina löytää jostain muutenkin. Viime viikolla käytin myös tyttäreni lävistyksessä. Korvan rustossa on sellainen kiva pieni sievä banaanikoru. Ja nuorimmainenkin sai tämän kaiken sekoilun päätteeksi ihan sikaretrohintaisen Jopon.

Hajahuomioita ja kuulumisia

Eilen tulivat lokit. Ne tulivat sankan lumisateen seasta ja vaiti, lakkaamattomana vanana puiden takaa kuin aaveet. Aikaisempina vuosina ne ovat tulleet kirkuen ja herättäneet herkkäunisimmat. Nyt paluusta oli poissa kaikki ilo ja riemunkiljahdukset. Varmasti kadutti tulla, vaikka meri onkin auki. Kukapa olisi arvannut, että lumipeite tulee vasta maaliskuussa, kun leskenlehdetkin jo ehtivät paikoin kukkaan.

Myös Slovakiasta saapui pienten poikien parvi taistelemaan kumisen lätkän herruudesta Kirkkonummen jäähalliin. Harrastuksista puhutaan aika paljon pahaa. Että se on pelkkää suorittamista ja kiirettä. Yleensä tätä mieltä ovat ne, jotka eivät viitsi kuskata muksujaan yhtään mihinkään. Laiskuutta voi puolustella niin monin eri retorisin keinoin. Laatuaikakin kun on kuulemma sitä, että maataan (pierun hajussa) sohvalla ja katsotaan yhdessä televisiota. Ollaan päivästä toiseen yhdessä, vieri vieressä lasten kanssa. Jep. Siitähän ne lapset varmasti tykkäävät ja kaveritkin kaikkoavat. No, ehtii sitä kyllä näköjään maata sohvallakin, vaikka niitä treenejä muutaman kerran viikossa onkin.

Olin kovasti liikuttunut kuopuksen ensimmäisestä kansainvälisestä pelistä. Siellä ne seisoivat tappijoukkueet rivissä vastakkain ja kuuntelivat rinta rottingilla kansallislaulunsa. Kovin olivat pikkuslovakit tunteikasta väkeä. Vastapuolen maalit pistivät slaavijunnut jäälle pitkin pituuttaan pitkäksi aikaa. Yhden pikkuruisen hihat paloivat lopulta niin, että se viskasi hanskat kehiin ja heittäytyi aivan hervottomaksi. Taisi se vähän itkeäkin. Oma poikani sanoi sitä "jotenkin söpöksi".











Odottaminen pisti kuopuksen vakavaksi, mutta se kannatti. Kotijoukkue voitti 7-3.






Minullahan on nykyisin ollut aikaa osallistua ja katsella lokkeja, koska elämäni on mennyt kovin yksinkertaiseksi. Pyrkimyksilleni taistella oikeudestani tähän tietokoneeseen suhtaudutaan kahdelta eri taholta vähintäänkin uhmaten. Kaipa tämä nettielämä lapsille nykyisin tärkeämpää onkin. Enimmäkseen kulutan aikaa haahuilemalla edestakaisin, nyppimällä roskan sieltä toisen täältä, huokailemalla ja katsomalla kaiken mitä televisiosta tulee.


Katsoin eilen jopa euroviisukarsinnat. Pieni myötähäpeä antaa aina voimia ja kohottaa mukavasti itsetuntoa. Se voi herättää jopa jonkinlaisesta itsesäälistäkin hetkeksi. Mutta Missä miehet ratsastaa on tietenkin erinomaisen hauska ja tarttuva kipale, jota voisi suositella vaikka Naisunionin tunnariksi. Sanat ovat niin kornit, ettei niille voi kai kukaan olla hymyilemättä. Tai voi tietenkin. Meni minullakin hetki, ennen kuin lopulta kainosti hymähdin.

Huh – hah – huh – hah
Huh – hah – huh – hah

Olkoon myrsky sekä viima
ja tuvassa lämmin kamiina
On kunnia ja miehuullisuus
suorittaa velvollisuus

...

Missä miehet ratsastaa
Siellä lampaat ei voi laiduntaa
Missä miehet ratsastaa
Siellä kuulee susien ulvontaa...

(säv. & san. & sov. J. Ahola
es. Teräsbetoni)

Teräsbetoni onkin totta kai paras mahdollinen valinta edustamaan Suomea levottomaan Belgradiin, sehän on kerta kaikkiaan miehen työ, onhan Irlantikin laittanut kisaan kalkkunan. Eurovision Song Contest tuntuu tässä tapauksessa tietenkin hieman harhaanjohtavalta, mutta ei se ainakaan minua haittaa.