Miten kieltää ympäröivä todellisuus ja luoda lisää harhoja

Suomen Kuvalehteä ( 3.10.2008) lukiessani törmäsin taas tähän samaan vanhaan jaaritukseen siitä, miten television väkivaltaviihde on alunperin syypää ihmisten väkivaltaisen käyttäytymisen lisääntymiseen. Nykyisin syypäänä ovat tietenkin tietokone- ja konsolipelit ja ennen kaikkea vanhemmat, jotka antavat lastensa näitä pelejä pelata.

Että mua sitten välillä nämä jeesustelut jaksavat ärsyttää. Kyllästyttää ottaa äitinä harteilleen vastuu kaikesta maailman pahuudesta. Koskaan ei puhuta halaistua sanaa siitä, MIKSI alunperin väkivaltaelokuvia alettiin nuorisolle syytää ja kuka niitä oikein teki. Valveutuneet vanhemmatko? Epäilen, mutta aikuisia ihmisiä ne kaiketi silloin olivat jotka elokuvia ryhtyivät tekemään. Vai tekikö ne sittenkin ihan joku muu? Kaikesta vastuuttomuudesta päätellen jokin ulkopuolinen ufotaho tupsahti tälle Tellukselle tuottamaan toinen toistaan väkivaltaisempia elokuvia, ja vanhempien olisi pitänyt alusta asti pitää nuorensa erossa tuosta vieraasta vihamielisten humanoidien kulttuurista, ettei se pääse lisääntymään...

Nykyisinkin elokuvien lisäksi pelejä kai tuottaa jokin muu olio, jota väkivalta erityisesti kiehtoo, ja ainoastaan lasten vanhemmat ovat vastuussa niistä seurauksista. Suksikaa kuuseen. Kaikki me aikuiset, olemme vanhempia tai emme, palkitsemme ja kiittelemme taiteilija tarantinoja upeista väkivaltakohtauksista, joiden avulla sohvalla maaten voimme nauttia ihanat katharsiskokemuksemme ja kritisoida vinot hymyt naamalla muiden ihmisten väkivallan käyttöä. Ennen kuin väkivallan ihannointi ei aikuisilta lopu, on kyllä ihan turha tekopyhästi odottaa, että se saataisiin lapsilta jotenkin kitkettyä.

Kysehän on ilmiselvästi siitä, että ihminen tekee toiselle ihmiselle väkivaltaisia elokuvia ja pelejä, KOSKA ne mitä ilmeisimmin kiinnostavat ja käyvät kaupaksi. Historiallisesti väkivalta on kiinnostanut ihmisiä tungokseen asti ainakin Roomassa. Psykologien mielestä ihminen on tullut väkivaltaisemmaksi noin 50-luvulta lähtien heti sen jälkeen, kun televisio keksittiin... Mielenkiintoista sikäli, etteivät esimerkiksi muinaisessa Roomassa tainneet tehdä tilastoja väkivallan yleisyydestä. Tilastoja ei liene ole ollutkaan olemassa kuin vasta viime vuosisadalla ja nykyisissä tilastoissahan väkivallan väitetään vähentyneen, mutta uutisoinnin puolestaan lisääntyneen.

Koskaan ei tässä markkinatalouden vankilassa kyseenalaisteta sitä, miksi väkivaltaviihdettä tehdään tai kuka niitä tekee ja onko vika kenties siellä suunnalla. Ei tietenkään, kun rahasta ja tuottavuudesta on kyse. Markkinatalouden rattaille ei kannata paljon ryttyillä. Koskaan kukaan puhuva psykopää ei todellakaan kritisoi väkivaltaviihteen tekijöitä, myyjiä tai näitä yhteiskuntarakenteita, vaan sälyttää kaiken vanhempien harteille. Olkaa vanhempia! Kieltäkää. Vanhempien pitäisikin olla joitakin yli-ihmisiä, joiden tehtävänä on vieraannuttaa lapsensa tästä ympäröivästä väkivaltatodellisuudesta, jossa nykyiset ja tulevat isät sekä äidit kehittelevät yhä verisempää viihdettä markkinoille myytäviksi, telkkarista katsottaviksi ja koneella pelattaviksi.

Eikö ihan oikeasti pitäisi miettiä sitä, miksi ihminen ylipäätään on niin väkivaltainen eläin?

Samassa Suomen Kuvalehden numerossa oli erään jo aikuisikään ehtineen "Laurin" haastattelu, jossa Lauri kertoi, miten oli kiusaamisen seurauksena alkanut tosissaan suunnitella massamurhaa. Laurin tapauksessa näkee selvästi, että väkivaltaiset ajatukset kumpuavat kostosta. Kun siinä naama kuralammikossa makaa ja pari kaveria hyppii harva se päivä selän päällä, alkaa varmasti nousta esiin katkeria ajatuksia, vaikka rakastava äiti niin nätisti olikin kehoittanut kääntämään toisen posken. Kun opettaja tämän jälkeen vielä kuitenkin kielsi, ettei sellaista kiusaamista ollut koskaan tapahtunutkaan, Lauri selvisi kokemuksistaan vain ajattelemalla kostoa. Mutta mikä niitä kiusaajia sitten ajaa väkivaltaiseen käytökseen? Kotiväkivalta ehkä? Olemme sellaisessa väkivallankierteessä, jota ei yksinkertaisesti voi pelkästään pelit kieltämällä pysäyttää. Se on ajatuksena ihan naurettava. Todellinen väkivalta siellä kaduilla, kouluissa ja kotona sitä väkivaltaa lisää synnyttää, ja se antaa siihen lisäpontta, kun me kaikki aikuiset annamme mallia ja palkitsemme kaikkein väkivaltaisimmat elokuvantekijät, näyttelijät, kirjailijat ja käsikirjoittajat yms... erilaisilla kunnianosoituksilla hyvin tehdystä työstä. Romanttiset komediat harvoin saavat palkintoja. Hyvä-voittaa-pahan -elokuvia pidetään lähinnä lapsille sopivina satuina, jotka eivät arvostelijoilta epärealistisuutensa takia viittä tähteä koskaan tule saamaan.

Mutta kun väkivaltaviihde on nyt siis tutkimusten mukaan syypää väkivaltaistumiseen, eikö muilla peleillä tai elokuvilla ole sitten ollut mitään vaikutusta mihinkään? Onko sitä koskaan tutkittu? Onko esimerkiksi amerikkalaisilla hyvä-voittaa-pahan -hapatuselokuvilla ollut mitään vaikutusta koskaan kehenkään? Miksiköhän ei? Me näemme myös rakkauselokuvia ja romanttista viihdettä sarjatuotantona telkkarista joka päivä, mutta onko meistä tullut sen myötä rakastavampia ja romanttisempia? No ei. Onko meistä pornoelokuvia seuraamalla tullut parempia rakastajia tai parempia nussijoita? Huippurunkkareita? Onko lapsista jalkapallo- tai lätkäpelejä pelaamalla tullut innokkaampia tai taitavampia pelaajia? Ja vaikka joka vuosi näemme Tuntemattoman Sotilaan itsenäisyyspäivänä, onko meistä tullut sotahullumpia? Olemmeko tulevaisuudessa entistäkin pahempia ahmatteja, koska joka kännykässä on se samperin matopeli? Entä Pikku Kakkonen, onko sillä ollut mitään vaikutusta? Vai ihan turhako? Onnea kuitenkin 30-vuotiaalle Ransulle.

Kansalainen lehdistön vahtikoirana

Lehdistön tehtävänä on tuoda esiin yhteiskunnan epäkohtia. Nykyisin lehdistö tekeekin epäkohtansa itse. Sen on kuin yksineuvoinen olio, joka pölyttää ja hedelmöittää itse itsensä. Alman tuottavuuden kasvulle ei näin luovasti toimien olekaan mitään rajaa. Omilla sivuillaan Alma Media kehuu itseään näin:

Työ Alma Mediassa nojaa kahteen perusarvoon: vapaaseen ja moniarvoiseen viestintään sekä joukkuepeliin. Työntekijämme ovat ainutlaatuisella näköalapaikalla muuttuvassa mediamaailmassa. Ihmisen kokoiset työyhteisömme tarjoavat henkilöstölle mielenkiintoisia haasteita Suomessa ja maailmalla, kansainvälistyvän mediakonsernin edut sekä alan parhaat kehittymismahdollisuudet. Alma Mediassa tehdään työtä reilussa tekemisen meiningissä.

Kritiikki olisikin nyt tarpeen, kun tuon kaunopuheisuuden jälkeen vielä syytetään muita valehtelusta ja toisekseen oletetaan pohjoisessa asuvan vain vanhoillislestadiolaisia tai muuten vain kajahtaneita poromiehiä (...sie se, Kai, menit perkhele othaman lesphon hommiin... ), jotka uhkaavat perua tilauksensa suunnilleen noituuden takia.

Ymmärrettävää on, että Lapin Kansan toimituksen väkeä itkettää. Näistä boikoteista siis sen verran, että viime kädessä niistä kärsivät vain ne toimittajat, jotka jo nyt ovat tuohtuneet konserninsa johdon touhuista ja vaativat päitä pölkylle. Ei siinä mitään, boikotin tappiot hoidetaan sanomalla Alman konservatiiviseen tapaan jokunen ikääntynyt tai sairas toimittajan kranttu irti ja paineistamalla jäljelle jääneiden työtaakkaa.

Johanna Korhosenkin luotsaama Journalistiliiton lehti Journalisti työpaikkana kuvastaa kaiketi hyvin koko touhua, kun mallia on otettu isommista. Työvoimasta revitään kaikki irti, seurauksena on uupumisia ja sairaslomia sekä tekemättömiä lehtiä. Kuulostaa pitkän päälle melko tappiolliselta touhulta.

Ei tässä lopulta tiedä enää mitä ajatella. Tai mitä ajatella koko lehdistöstä ja sen keskittymisistä ja toimittajien vapaudesta isojen konsernien sisällä tai mitä ajatella lehdistön tarkoituksesta yleensä kenenkään vahtikoirana. Kansalaisjournalismille sekä keskustelulle taitaa olla vakavaakin tarvetta.

Ei koskaan sunnuntaisin?

Kauppojen sunnuntaiset aukiolot halutaan nyt lopultakin ympärivuotisiksi. Perusteluina hankkeelle on esitetty kilpailun lisäämistä ja hintojen nousujen hillintää. Lisäksi ABC-myymälöiden on katsottu syövän "pienyrittäjien" leipää ja suureen ääneen on huudeltu sitä, että muuallakin maailmassa kaupat saavat olla auki sunnuntaisin. No eivät saa. Ruotsi on Euroopan ainoa maa, jossa kaupoilla on vapaat aukiolot. Muissa maissa sunnuntain aukiolot on saatu vapaammiksi pelkillä poikkausluvilla. Suomessakin näitä lupia on myönnetty muun muassa Helsingin Asematunnelin myymälöille.

Lähikaupat ovat vähentyneet viime vuosina hurjaa tahtia ja suuria kauppakeskuksia syntyy kuin sieniä sateella. Alle 400 neliön myymälät ovat saaneet olla jo joitakin vuosia sunnuntaisin auki ympäri vuoden. Sunnuntaimyynnillä on näin saatu pienille lähikaupoille mahdollisuus pärjätä kilpailussa suurille marketeille. Kun ympärivuotinen sunnuntaiaukiolo sallitaan kaikille myymälöille, pienet lähikaupat tulevat kokemaan konkurssiaallon. Siitä pitäen matkaamme kauppoihimme autoilla, joihin aukiolojen vakiinnuttua aletaan rahdata tavaraa myös viikonloppuisin. Melko mellevästi vauhditetaan näin siis myös ilmastonmuutosta.

Sunnuntaiaukiolojen vapauttamista ovat etupäässä ajamassa kauppiaat itse. Olettaisin, että kyse on suurten monopolimarkettien kauppiasta, joiden sana taitaa painaa myös kauppiaitten omassa liitossa pienyrittäjiä enemmän. On vaikea uskoa, että kioskien ja lähikauppojen kauppiaat kiljuisivat riemusta suurmarkettien rynnistäessä massiivisin mainoskampanjoin sunnuntain myyntiapajille.

Kaupan alalla palvelee reilut 300 000 työntekijää. Näistä reilu kolmannes olisi valmis tekemään töitä sunnuntaisin kaksinkertaisella palkalla, mikä on ymmärrettävää, sillä myyjän palkka on naurettavan pieni. Mikä sekin on ärsyttävän ymmärrettävää, sillä kaikista myyjistä kaksi kolmasosaa on naisia. Se tekee noin 200 000 naista. Jos näistä naisista edes puolella on yksi lapsi, sunnuntaiaukiolot koskevat siis myös 100 000 alaikäistä. Loppupeleissä tässä onkin karkeasti kyse siitä, voiko sunnuntaimyynnistä tienatulla rahalla korvata lasten kanssa vietettyä aikaa. Kokoomuksen mielestä näin arvatenkin on.

Kaunopuheissa Katainen ja Sarkomaa ovat kyllä kovasti nyt viime aikoina olleet lasten puolella, mutta ovat silti ajamassa lisää vanhempia sunnuntaisin töihin. Viikonlopputöitä tekevien vanhempien ja heidän lastensa vapaa-ajat eivät nimittäin kohtaa. Lapset ovat viikolla koulussa ja sunnuntaisin kotona. Vapaa-ajan lisääntyminen keskellä viikkoa ei siis millään tavoin lisää sitä paljon toivottua perheiden yhteistä aikaa. Tämän lisäksi esimerkiksi yksinhuoltajille taakka on iso ja etenkin sairaanhoitajilla on ollut melkoisia ongelmia saada lapsilleen viikonloppuisin päivä-, ilta- tai yöhoitopaikkaa.

On myös melko höpöä tulla väittämään, että suurimman osan sunnuntain töistä tekisivät opiskelijat. Voin usean vuoden kokemuksella ympärivuotista sunnuntaikauppaa pyörittäneenä kyllä sanoa, että sairauspoissaolot lisääntyvät opiskelijoiden kohdalla viikonloppuisin käsittämättömän paljon. On perin omituista, että kauppiaat ehdoin tahdoin aikovat ottaa sairauspoissaolojen lisääntymisen ja maksamisen riskin tällä alalla, jossa extratyöntekijöiden työmoraali on laskenut pohjalukemiin samaa tahtia kuin myyjän työn arvostaminen yleensäkin. Muistuttaisin, että sunnuntain sairauspoissaolosta pitää myös maksaa kaksinkertainen palkka, sen lisäksi se pitää maksaa "sairastuneen" tuuraajalle. Mahtaa olla isot odotukset sunnuntaimyynnistä, jos tässä ei nähdä mitään ongelmaa.

Viime kädessä sunnuntaivuoro lankeaakin aina vakituisille työntekijöille, jos mielivät säilyttää työpaikallaan siedettävän ilmapiirin. Johtoporras suosii joustavaa työntekijää ja sunnuntaityöstä kieltäytymisen vapaus on pelkkää kaunopuhetta todellisuuden rinnalla. Helposti myös unohdetaan, että joustavan työntekijän jousto koskee perheellisellä muita kuin pelkästään myyjää itseään. Sunnuntain aukiolot heijastuvat koko perheeseen usein jopa isovanhempia myöten.

Kollektiivinen suruttomuus

En ottanut kantaa Jokelaan lainkaan, koska asianomaisten suru ei mielestäni ollut minun suruni. Kuitenkin olen kärkkäästi ollut sitä mieltä, että ihmisten pitäisi olla yhteisöllisempiä, niiden pitäisi enemmän välittää toisistaan, myös päättäjien pitäisi välittää, kaikkien pitäisi ymmärtää tuntea enemmän, kyetä vähillä tai olemattomilla resursseillaan rakastamaan, olla empaattisempia ja auttaa. Huomata edes, jos jokin on vialla.

Sitten kun media täyttyy järkyttävistä uutisista, olenkin sitä mieltä, että lehdistö mällää surulla ja kerää rahat, ja käännän mieluusti sivua kuten moni muukin. Kieriskelen kollektiivisen suruttomuuden ylevissä tunnelmissa. Miksi minä surisin, kun asia ei varsinaisesti minua koske. Voin vain huomata, että jokin on tässä yhteiskunnassa vialla ja esittää pari hyvää neuvoa muille, mitä niiden pitäisi tehdä, jotta maailma olisi parempi.

The Timesin toimittaja Roger Boyes sanoi sen jo Jokelan yhteydessä ja sanoi sen taas:

Silläkin uhalla, että joudun suomalaisten lukijoiden huudon ja tyytymättömyyden kohteeksi - he raivosivat Jokelasta kirjoittamani kommentin vuoksi - minun on pakko sanoa tämä: Tässä ylpeässä ja itseriittoisessa pohjoisessa kulttuurissa on meneillään jotakin, joka herättää levottomuutta. Ei ainoastaan yhden, vaan jo toisen vuoden sisään tapahtuneen verilöylyn jälkeen suomalaisten on aika katsoa tiukasti ja tarkkaan lapsiaan.

On ikävä todeta, että olen ollut väärässä. Mutta olen ollut. Olen itse toiminut juuri päinvastoin kuin olen vaatinut. Arvoisa happamuuteni on ollut ylpeää ja itseriittoista. Juuri sellaista, jota tämä yhteiskunta vähiten kaipaa: kollektiivista suruttomuutta.

Kun ongelma on nyt kuitenkin paisunut yksittäistapauksista yhteiskunnallisiksi, mikä median tehtävä silloin on? Sen tehtävänä onkin tuoda asia esille ja vääntää rautalangasta koko kansakunnalle yhteisöllisyyden ja välittämisen merkitys. Tässä tapauksessa kyseessä on yhteinen sureminen. Media on huutanut Myyrmannin pommi-iskusta asti, että ympärillämme eläviä ihmisiä on kohdannut järkyttävä suru. Ja siihen on jokin yhteiskunnallinen syy. Media huusi sitä Jokelassa ja poliisien pimittäessä ärsyttävyyten asti tietoja (kuten nytkin) teki törkeitä ylilyöntejä, jotta myös me kollektiivisen suruttomuuden vaivaamat yli-ihmiset heräisimme. Se huutaa sitä nyt, että meistä löytyisi edes vähän sitä yhteisöllisyyttä, jota yhteiskuntamme niin kipeästi kaipaa.

Virtuaalissa yhteisöllisyyttä sen sijaan tapaa, mutta koska Internetistä on tehty kaikkeen syyllinen hirviö, sen hyvät ominaisuudet jätetään huomiotta. Silti juuri siellä joku välitti ja teki ilmoituksen, ja Saaren Internet-seikkailut tutkittiin. Poliiseilla ei kuitenkaan ollut mitään mahdollisuuksia puuttua. Ei Suomen laki voi kieltää ihmistä ilmaisemasta itseään YouTubessa. Se on sananvapauden rajoittamista. Eikä poliisi voi etukäteen puuttua mihinkään, mitä ei ole tapahtunut. Jälkikäteen se ei voi korjata virheitään, eikä syytteen pelossa edes ampua ampujaa vaikka käteen. Tässä maassa poliisi odottaa puoli tuntia "tilanteen rauhoittumista, ennen kuin tekee nopean rynnäkön, että suuremmilta tuhoilta vältytään". Jos poliisi olisi etukäteen ottanut Saaren aseen pois ja Saari olisi tehnyt asiasta julkisen, poliisin toimintaa olisi kritisoitu vieläkin enemmän. Ihmisen vapauteen olisi kajottu karmivalla tavalla ja yksilön suojaa olisi verisesti loukattu. Tätä silmällä pitäen koko ilmoituksen tekeminen ja huoli ihmisistä oli turha. Mitään ei ollut tehtävissä.

Vähin mitä tässä tapauksessa voi siis tehdä on edes surra, antaa koskettaa, tuntea edes jotakin, olla edes esimerkkinä välittämisestä.

Lyhyesti

Eiköhän tämä kyynisyys nyt riitä. Jos täällä aletaan ampua kouluissa useammin kuin Amerikassa, niin onhan tässä maassa jotakin mätää. Ehkä se asia nyt pikkuhiljaa menee päättäjillekin perille, mutta jotenkin olisin toivonut, että nuoret uskaltaisivat näyttää tunteensa ja marssia ulos kouluistaan. Meidän aikuisten päivittelyksi tämä kuitenkin taas menee, joten ei siitä sen enempää.

Turhautunut maailmanparantaja kysyy

Kirjoitin journalistikurssia varten reportaasin ja koska se oli mielestäni ihan ok, lähetin sen paikallislehteen missä se julkaistiin jo vähän aikaa sitten. Sen johdosta olen nyt saanut positiivista palautetta runsain mitoin. Palaute on kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, että minua on pyydetty myös kunnallisvaaliehdokkaaksi.

Miten ihminen voi tässä talouden taantumaennusteiden edessä kuvitella voivansa jollakin tavalla parantaa maailmaa? Vaalien kolmeksi tärkeimmäksi on teemaksi noussut terveydenhuollon ja vanhustenhoidon parantaminen sekä joukkoliikenne. Miltä tuntuisi lähteä hoitamaan näitä asioita, jos rahaa ei ole, eikä sitä ole lisääkään tulossa? Kuinka turhauttavaksi yhteisten asioiden hoitaminen silloin kävisi? Toisaalta, harvoin sitä yhden, kahden tai kolmenkaan lehtijutun perusteella pääsisikään kunnanvaltuustoon, mutta entä jos vahingossa pääsisikin? Yhtäkkiä pitäisi löytää kiinnostus koko kunnan kehittämiseen: kuntalisiin, päiväkotien remontoimisiin, koulujen lisärakentamisiin, teiden kunnossapitämisiin, ja tietenkin niihin tärkeimpiin vaaliteemoihin.

Mistä ihminen voi ylipäätään enää löytää intoa hoitaa yhteisiä asioita, kun ennustettavissa on pelkkiä supistuksia ja lappuja luukuille? Ei mistään. On ikävää vastata ei, mutta mitä tässä tilanteessa muutakaan voi. On paljon helpompi räksyttää lehtien sivuilla ja vaatia toimittajan ominaisuudessa parannuksia eri asioihin, mutta kun tosi paikka tulee eteen ja asioita pitäisi todella lähteä hoitamaan, ei meikäläisestä taida löytyä kuin laiskanpulskea kattoon räkijä. Enää en taidakaan pahemmin naureskella ehdolle asettuneille ihmisille.

Näin naistenpäivänä

Hävetkää naiset! kehotetaan Iltalehden keskustelupalstalla. Näin naistenpäivänä onkin hyvä tuntea kollektiivista häpeää siitä, että kaikki me naiset keveinä iltapäiväpuhteinamme keksimme kuuluisuuden ja rikastumisen toivossa kummallisia väitteitä puhtoisista poliitikoistamme paljastellaksemme niitä sitten juorulehdissä. Saisikohan tästäkään revittyä mitään positiivista? Eipä juuri. On vaikea edes keksiä kenen poliitikon tekstiviestejä kehtaisi väittää saaneensa. Hävettää jo ajatuskin. Kaikesta päätellen pitäisi tosiaan olla melko muhkea rintavarustus hyvin esillä, pää blondattuna ja muutenkin antavaisen näköinen. Vielä parempi, jos olisi jonkinlainen erotiikan ammattilainen. Pitäisi siis olla jotenkin uskottavan näköinen ja täyttää alfaurospoliitikkojemme kauneus- ja ammattikriteerit. Se ei kyllä ilman nuoruuden lähdettä ja Nordströmin kauneuskirurgisia toimenpiteitä tulisi olemaan ihan helppoa. Joka tapauksessa jos kyseessä olisikin vain massiivinen nakumallien hyökkäys Kanervaa kohtaan, minä en kyllä näiden naisten puolesta suostuisi häpeämään. Ei ole tarpeeksi yhtymäkohtia.

Eräiden poliitikkomiesten harjoittamassa tekstiviestikampanjassa ei liene edes mitään outoa. Jos haluaa seuraa niin sitten haluaa ja jotenkinhan se kiinnostus on ilmaistava. Kun puoliso hyväksyy toimet tai sulkee niiltä silmänsä tai puolisoa ei edes ole, miten se nyt niin kamalaa on, jos tykittää hekumallisia naisia tekstiviesteillä?

Katsotaan.

Vuodesta toiseen on ihmetyttänyt se, että joku jaksaa aina väittää ja joku sinnikkäästi kiistää. Väitteitä ei yleensä voi todistaa, johan se puhelimen muistikin niistä sadoista tekstiviesteistä täyttyy. Ja poliitikon kiirehtiessä kiistämään jää pakosti todistamatta myös ne vastapuolen kannustavat vastauksetkin. Vai voiko edes poliitikko todella olla niin jumalattoman tyhmä tai niin hirveässä kroonisessa kiimassa, että jatkaisi loputtomiin kampanjaansa ihan ilman vastakaikua? Tykittäisi blondin kännykän tekstiviestejä täyteen ihan omin päin? Huh, silloin rakkaan rakkikoiramme median pitäisi olla huolissaan ihan muista asioista kuin esittää kaksinaismoralistista närkästymistään. Iltalehti näyttää nimittäin ottavan hyvästä ja onnistuneesta maustaan pointsit kotiin, kun oma iltatyttökin kerran kelpaisi ihan ministeritasolle asti.

Mutta huolissaan tästä kaikesta pitäisi kyllä olla. Jos jollakulla ministerillä esimerkiksi olisi jonkinlainen vallasta virinnyt seksipakkomielle tai hän kärsisi ulkomaan matkoillaan yksinäisyyden aiheuttamasta vakavasta arvostelukyvyn alenemisesta, joka ilmenee hallitsemattomina tekstiviesteinä useille naisille, kannattaako sellaista henkilöä päästää vaikkapa Gondoleezzan kanssa asioimaan? Etteikö näillä paljastuksilla sittenkin olisi yhteiskunnallista merkitystä. On niillä. Kuka näitä epäkurantteja poliitikkoja oikein äänestää?