Kotiinpaluu

Lomareissu on tehty. Se oli lyhyt ja sateinen. Matka Jyväskylän mummolan synttärikemuista saareen, noihin kauhistuttaviin ääriolosuhteisiin ilman mukavuuksia (eli ilman mopoa ja nettiä) ei teinixiä kiinnostanut. Asiaa ei yhtään auttanut taivaanrannan yli vöryvät sadepilvet. Valkamassa odotti vene täynnä vettä, josta kiitokset edelliselle kävijöille, sedälleni ja tädilleni. Kun läpimärkinä, viluisina ja nälissämme vihdoin pääsimme saareen, siellä odotti tyhjä kaasupullo, josta erityiskiitokset serkulleni. Koska olin välttämättä halunnut mökille, polkenut sen eteen jalkaa ja itkenyt, olin valmis myös kaasupullon täyttöreissulle. Muut perheenjäsenet olivat vähän sen näköisiä, että oltaisiin voitu ajaa samantien 250 kilometriä kotiinkin. Tavaroiden roudaaminen vesisateessa takaisin autolle olisi teinixin mielestä ollut sen arvoista. Sain esteistä huolimatta tingittyä esikoiselta yhden yön mökillä. Haettiin kaasupullo, syötiin pussipastaa, lämmitettiin sauna, kuivattiin vaatteet, ja silloin pari päivää jatkunut sadekin lakkasi. Aamulla heräsin kuikan huutoon ja aurinko lämmitti.

Mutta teinix halusi yhä kotiin. Ymmärrän hyvin. Olen itsekin aikoinani - itse asiassa muutaman vuoden nuorempana - karannut samaisesta saaresta velipojan ja serkkulikan kanssa. Suunniteltiin karkureissu tarkkaan ja laskettiin rahat. Kovin pitkälle ei tietenkään päästy. Vaikka me ei tunnettu ketään, kaikki tunsivat meidät (siis niin kuin kaikki tuntevat apinan, mutta apina ei tunne ketään -juttu). No, tilattiin mantereelta kilometrin päästä taksi eräästä maalaistalosta, mutta talon isäntä kävi sillä aikaa hälyttämässä porukat saaresta hätiin. Jouduttiin maksamaan taksi ja kävelemään vanhusten perässä päät painuksissa takaisin mökille. Mummo heilutti edellä vitsaa kädessään ja pappa mulkoili meitä vähän väliä. Sen jälkeen piti anoa anteeksiantoa, kitkeä ja kastella kasvimaa sekä syödä rusinasoppaa murisematta.

13-vuotiaana eräänä juhannuksena pari vuotta vanhemman serkkupojan kanssa soudettiin ensin järven yli ja käveltiin kymmenen kilometriä (yhteensuuntaan) kaljanostoon kauppaan, jossa meitä ei tunnettaisi, eikä papereita kyseltäisi. Olutta siis oli. En tiedä mikä vitsaus siihen aikaan oli syödä aromisuolaa. Se oli jollakin tavalla autuaaksitekevä keksintö. Kaadettiin sitä purkista kämmenelle, nuolaistiin ja juotiin kaljaa päälle. Sen jälkeen oksensin vatsan tyhjäksi ja rojahdin sänkyyn. Äiti ihmetteli, mikä minua oikein vaivasi. Nukuin kammottavan olon pois ja vaadin päästä kotiin Jyväskylään heti aamusta. Olin kai niin surkean näköinen, että lupa heltisi ja rahaakin tuli. Sen jälkeen en olekaan syönyt aromisuolaa.

Jyväskylässä liftasin sitten kaverin kanssa tanssilavan suuntaan ja päästiin Sleepy Sleepersien kyytiin. Keikkabussin pimut tarjosivat koskenkorvaa raakana ja ne myös meikkasivat minut. Hopeanväristä meikkiä luomiin ja paksulti maskaraa. Ai ett olin hieno. Päästiin keikalle ilmaiseksi. Oli tylsää. Haahuilin pitkin tanssilattiaa ja kävelin aamuyöstä tympeänä kotiin parikymmentä kilometriä, missä kotikylänpojat pelasivat rannalla korttia ja polttivat nuotiota läpi yön.

Sightseeing

Helsingissä Susun kanssa tänään.

... me selvittiin siitäkin

Matka on taitettu ja pikkuveli saatettu hautaan. Oman elämän rajallisuus on yhä konkreettisesti läsnä. Liian läsnä. Viime yönä vainajat risteilivät mielessä niin hereillä kuin unen rajamaillakin, veli kuolleena arkussaan, isäkin ja kaikki edesmenneet sukulaiset. Reilut neljä vuotta sitten kävin veljeni kanssa katsomassa isääni samalla ruumishuoneella kuin nyt veljeäni. Silloin veljeni sanoi, että isä näyttää siltä kuin voisi nousta siitä milloin tahansa ja sanoa huomenta. Mutta veljeni oli kovin paljon enemmän kuollut nyt. Koetin kylmää otsaa sormenpäilläni, silitin hiuksia. Veli oli enää kova ja kylmä ihmisen kuori, raollaan olevista silmistä oli elämä jo kauaksi paennut. Kun hyvästelee läheistä ihmistä ja puhuu vainajalle niin kuin se olisi läsnä, ei kyseenalaista sitä onko ihmisellä sielua vai ei. Sillä hetkellä vain toivoo että on ja että se kuulee vielä.


Hautajaisten musertavasta tunnelmasta minut pelasti veljeni puolivuotias poikavauva. Ihan isänsä näköinen. Paljon itkettiin kaikki, mutta kun sain vauvan syliini ja painettua rintaani vasten pikkuisen jokellellessa hyväntuulisena koko toimituksen ajan, oli paljon helpompi olla. Vauva tapitti hautajaisvieraita silmät pyöreänä, sanoi öö ja repi poskiani, taputteli pehmeällä kädellään kasvojani, kiskoi esikoiseni pitkiä hiuksia ja söi sormiamme.













Veljeni kaksivuotias tytär istui äitinsä vieressä nätisti ja hämillään ja laski kukkansa isänsä arkulle vakavana.

Muistotilaisuus oli mukava ja lämminhenkinen. Paljon juteltiin ja pidettiin myös puheita. Kitaristi soitti ja lauloi veljeni lempimusiikkia Electric Light Orchestraa I've got a ticket to the moon I'll be leaving here any day soon, yeah, I've got a ticket to the moon , but I'd rather see the sunrise in your eyes. Got a ticket to the moon I'll be rising high above the earth so soon. And the tears I cry might turn into the rain that gently falls upon your window you'll never know...Tunnit kuluivat nopeasti, kun sukulaisia tulee nykyisin nähtyä vain hautajaisissa. Hautajaisista hautajaisiin me yhdessä toivomme, että näkisimme joskus muissakin merkeissä, mutta emme koskaan ehdi.

Koiran olimme jättäneet äidin kotiin yksin, koska mitään tuttua hoitopaikkaa sille ei ollut, kun kaikki olivat niissä samoissa hautajaisissa. Teljettiin se alakertaan ja laitettiin oven eteen pakastin ja sen päälle mikroaaltouuni ja vielä tuolikin tueksi oven ja portaikon seinämän väliin, ettei ovi aukene ainakaan kovin paljon ja koira pääse eteiseen ja sitä kautta aukomaan ulko-ovia. Se kun tunnetusti siihen pystyy. Mac oli saanut ovea auki työnnettyä sen parikymmentä senttiä, mutta sen ei onnistunut sentään karata. Ovi sen sijaan oli aika säpäleinä ja Mäkkärillä kynnet kipeinä vieläkin. Se ei sitten osaa yhtään olla yksin. Uurastuksestaan väsyneenä se nukkui koko loppuillan ja seuraavan päivänkin, eikä se automatkallakaan sanonut mitään. Tultiin Heinolan kautta pois ja täytyy kyllä tunnustaa, että metsän keskelle rakennettu tie on tavattoman tylsä. Ensin on kuusimetsää sen 50 kilometriä ja sitten teollisuushalli, jonka jälkeen on taas kuusimetsää 70 kilsaa ja sitten taas pari rumaa taloa ja taas kuusimetsää. Pari tuntia ohivilisevää kuusimetsää ja väsyneet lapset takapenkillä takaavat ihastuttavan matkan, jossa jokaisen hermot ovat ikään kuin ääriolosuhteissa. Mutta me selvittiin siitä.