Olen mitä olen

Iltalehden viikonvaihdenumeron mukaan naisista lähes puolet haluaisi kauneusleikkauksen, mikäli se olisi taloudellisesti mahdollista. Vikaa on enimmäkseen roikkuvissa silmäluomissa, rinnoissa, vatsassa ja persuuksissa. Ruotsissahan on jo pitkään käyty myös häpyhuulien pienennysleikkauksissa, että on sitten mukavampi levitellä näytille nättiä pimpsaa. Miehistä kauneusleikkauksen tarpeessa omasta mielestään on joka viides. Heidän ongelmansa koskee lähinnä kaljuuntumista.

Jos puolet naisista on ulkonäköönsä tyytymättömiä, niin ovatko puolet sitten jo valmiiksi täydellisiä? Erään miehen kommentti ”luonnollinen on kaunista” jäi tuossa artikkelissa ihmetyttämään. Miten voi erottaa luonnollisen kauneuden tekaistusta? Eikö se ole sama millä tavalla kauneus on saavutettu, pääasia näyttäisi kuitenkin olevan kauneus itsessään. Vai voiko olla mahdollista, että jonkun mielestä luonnollisen ruma voisi olla kaunis pelkästään siksi, että se on luonnollista.

Minullakin olisi kirurgille hommia. Rinnat roikkuu, vatsa on liian iso ja pylly liian pieni. Voisi pistää vyötäröltä letkun suoraan pakaroihin ja alkaa pumpata. Lurpslurps. Kaksoisleuan voisi imaista samalla helvettiin. Pikkuhiljaa alkaa posketkin roikkua. Muutaman vuoden päästä sitä muistuttaa varmaan bulldogia. Luomet lupsuttaa niin, ettei silmiä tahdo aamuisin löytää. Lisäksi jalkojani voisi hieman pidentää, jotain parillakymmenellä sentillä. Ja käsivarretkin ovat rasvaimua vailla. Näillä pääsisin sirkukseen. Yksi leikkausarpikin pitäisi saada katoamaan, kun ei voi oikein pitää napapaitaa ja lantiofarkkuja. Se on ollut minulle suurin ongelma, kun niitä muunlaisia vaatteita on niin vaikea löytää. Toivelistalla olisi myös päästä eroon häiritsevistä ihokarvoista, tämä parran nyppiminen alkaa nyppiä. Hiukset voisi myös vaihtaa pidempiin ja sileisiin, että pääsisi heilauttelemaan niitä. Tätä en kyllä tiedä miksi. Myös kynnet pitäisi rakentaa oikein vietteleviksi ja hampaat valkaista. Pieni annos vaaraa ei ole ollenkaan pahitteeksi.

No ja mitä minä sitten tekisin, kun kaikki olisi korjattu? Katselisin itseäni peilistä syvästi onnellisena, hiplailisin varovasti pitkäkyntisillä käsilläni ryhdikkäitä rintojani ja hymyilisin päivät läpensä kaikilla hampailla. Tepastelisin ohuessa mekossa ilman alusvaatteita kaupungilla ja olisin niin onnellinen, kun miehet keskustelisivat rintojeni kanssa ja mittailisivat sääriäni. Kenties vilauttelisin oivan paikan tullen täydellistä pimppiäni ja laskeskelisin illat pitkät valloitusteni lukumäärää.

Tiedättekö, minä juuri tajusin, etten edes haluaisi olla yhtään erinäköinen. Mitä ihmeen saavuttamista on miehen nälkäisessä katseessa? Tai kateellisten naisten katseessa? Onko mukavaa ärsyttää jotakuta ohuttukkaista naista liehuttamalla paksua kuontaloa hänen nenän edessään? Tai työntää uhkeaa povea pienenmpirintaisen silmille. Siinäkö sitä mitataan, kumpi on parempi? Kumpi määrää? Sekö jolla on isommat tissit? Onko elämä pelkkää kilpailua? Kenellä on isoimmat tissit ja pisin penis? Niin? So?

Mitä meistä on tullut? Älytöntä porukkaa.

Jos maailmasta löytyy yksi ihminen, joka sinua rakastaa sellaisena kuin olet, se riittää. Ja vaikka ei rakastaisikaan kovin pitkään, niin olisi tottunut sinuun ja voisi myöntää jollakin tapaa olevansa hieman kiintynyt. Ja jos ei kenellekään kelpaa, yksinoleminen on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin kelvata jollekin ainoastaan kauneusleikkauskierteen kautta. Enhän minä voisi sietää sellaista ihmistä ollenkaan, jolle ulkonäkö olisi merkittävin kriteeri. Yksin jääminenkin olisi parempi vaihtoehto kuin loputon miellyttämisen kierre. Eikö nainen oikein tajua mitä se haluaa, kun tekee ulkonäöstään vankilan. Minkä helvetin takia kaikkia pitäisi miellyttää jonkin kauneuskoodin mukaisella tavalla? Onko joku ihminen sitten tässä maailmassa miellyttämisen arvoinen? Tässä maailmassa? Miettikää.