Minulla ei ole autoa, mutta blogi kyllä löytyy

Oli tarkoitus kertoa autoistani. Ne tulivat mieleeni, kun istutimme rauniokilkkoja takapihan penkereeseen ja tyttäreni alkoi tivata siitä öljyn loppumisesta että loppuuko se nyt sitten ja milloin.
- Hevonen otetaan, mutta ei orjia, se sanoi.
- Ei oteta orjia. Talli pitäisi rakentaa.
- Pannaan se hevonen autotalliin. Eihän me sitten sitä autotallia enää tarvita.
- Eipä niin, minä sanoin ja aloin kelata autojani.

Ensimmäinen autoni oli Toyota Carina -74. Metallinhohtosininen. Paksu putki ja leveät renkaat. Ostin sen yhdeltä Huttuselta. Äiti sen kyllä maksoi. Ajoin sillä niin monta kolaria, että lopulta autokorjaamossa suosittelivat lasikuitulokasuojia. Minä sitten otin sellaiset. Yliopistonkadulla lastillinen romaneja ajoi punaisia päin kylkeeni ja lasikuidut olivat säpäleinä. Kukaan ei meinannut suostua soittamaan poliisia. Piti oikein huutaa yhdelle taksikuskille, että soita nyt jumalauta poliisit tähän ennen kuin ne karkaavat. Kaikki muut karkasivatkin, mutta kuskin ne jätti. Poliisilla oli sama sukunimi kuin minulla. Sillä kuskilla ei ollut oikein hyvät oltavat.

Carina oli aina korjaamolla tai maalattavana. Kuitenkin se oli lopulta kovin huonossa jamassa, savutti ja tiputti öljyä niin paljon, että hain siihen öljyt Roilin Teboilin jäteöljytynnyristä. Ihmeellisintä oli se, että myin Carinan autokauppias Moisiolle ja sain vaihdossa Toyota Corollan vm -72. Oranssin. Se oli Coupe ja siinä oli hienot vanteet sekä ritilä takaikkunassa ja spoileri perseessä. Poikaystäväni lainasi sitä kerran ja ajoi sillä Jämsässä päissään kolarin toisen kännisen kanssa. Tasaväkisessä tilanteessa se toinen voitti, koska tuli oikealta ja Corollan remontti jäi minun maksettavakseni. Vähän siitä peltiä oiottiin ja taas mentiin. Savelan Shellin pihassa siitä sitten talvipakkasella päsähti ikkuna säpäleiksi kun paiskasin oven kiinni. Minä pistin pipoa syvemmälle ja ajoin kotiin. Aamulla ajoin Roilille ja pistin ilmoitustaululle Corollan myyntiin: Myydään hetken mielijohteesta pikkuvikainen Toyota Corolla Coupe -72. Lisävarusteena hinausköysi. Soittoja tuli aivan älyttömästi. Eräs nuorukainen Corollan sitten osti ja viritti sen viimeisen päälle. Näin satoja kertoja assalla, kun se jätkä revitti sillä pillurallia. Jotenkin korpesi aina.

En sitten vähään aikaan uskaltanut ostaa omaa autoa. Ajelin enimmäkseen tyttökaverini 100 A Datsunilla. Satikaksi sitä Jyväskylässä sanottiin. Aika monella oli satikka siihen aikaan. Yhtenä pitkänäperjantaina olin kaverille kuskina ja laskettelin aamuyöstä Keljon mutkaan. Oltiin Muurmannista tulossa ja kaveri oli vähän humalassa. Sillan alla satikalta petti pito ja me mentiin katon kautta kyljelleen ojaan. Siihen aikaan mitään kännyköitä ollut. Piti odottaa varmaan tunti ohikulkijaa, että soittaisivat poliisin. Halusin puhaltaa siihen alkometriin, että vakuutuksista saataisiin edes jotakin. Poliisi tulikin. Se oli se, jolla oli sama sukunimi. Käännettiin satikka pyörilleen ja se poliisi pakotti minut ajamaan satikan sieltä ojasta pois. Väitti etten muuten aja enää ikinä. Satikka meni kyllä sitten lunastukseen ja me ostettiin kaverin kanssa puoliksi kupla. Se ei lähtenyt ikinä käyntiin. Kyllä me naurettiin. Mistähän hitosta me löydettiinkiin sellainen Kupla, joka ei lähde käyntiin? Kyllä siihen sitten keinot löytyivät, kun niitä johtoja rukkasi, mutta aina välttämättä siinä ei sitten toimineet pyyhkimet tai valot. Joskus kupla haisi aivan hiirenpissalle. Se oli aivan romuna silloin kun me se myytiin varaosiksi yhdelle kuplamaakarille.

Ostin sitten itselleni Datsun Finn 1200:n. Sekin oli oranssi. Siitä lensi Vaajakosken moottoritiellä nokkapelti etulasiin. Sydäri oli aika lähellä. Vaati malttia arvioida mistä luminen tienreuna alkaa, mutta niin se vaan nätisti siihen pysähtyi eikä kuinkaan käynyt. Toisen kerran sen pakoputki irtosi ja jäi roikkumaan kiinnikkeistään auton alle. Minä ajoin rotvallin reunan yli ja sinne se pakoputki sitten jäi. Oli hyvät pörinät kun kaasutin töihin.

En minä sitä finniä enää kestänyt ja vaihdoin sen farmari Datsuniin. Kullanväriseen Station Vagoniin. En saanut siihen koskaan mitään yhteyttä, niin kuin olin saanut kaikkiin muihin autoihini. Se jäi aivan vieraaksi enkä tottunut siihen ollenkaan. Station Vagon jumittui joka paikkaan. Talvella en päässyt sillä Hovilantietä koskaan kerralla ylös enkä työpaikan parkkipaikaltakaan.

Kerran näinkin autokaupassa mustan nelivetomaasturin. Suzukin. Se oli semmoinen kökkönen ja ihastuin siihen heti. Ostin sen osamaksulla. Olihan se hirveän kallis, mutta pysyi tiellä eikä jäänyt mihinkään kiinni. Ja paksut pellitkin siinä oli. Vähän se rupsahti vuosien saatossa, mutta yhtään kolaria en sillä ajanut. Myin sen äidille ja äiti pörrytti sillä ainakin pari vuotta. Isäntäkin myi samaan aikaan oman Suzukinsa. Esikoinen syntyi siihen syssyyn ja ostettiin hirveän hyvä Ascona. Siinä ei ollut ikinä mitään vikaa. Ei yhtään mitään. Se oli meillä monta vuotta, kunnes sitten isännän piti ostaa työsuhdeauto ja Ascona meni myyntiin.

Myöhemmin sain Ladan, se olikin varsinainen helmi tullessaan. Sillä oli ajettu tuskin viittätuhatta kilometriä ja pellit olivat kuin uudet. Mutta vaikka huolsin sen aina itse, siinä ei toiminut oikein mikään kunnolla. Se oli se sama auto, jolle katsastusmies nauroi, kun jarrupaloissa oli hämähäkin seittejä. Ei sillä, ettenkö olisi jarrutellut, mutta eihän sillä huurukaapilla voinut ajaa, kun lämppärikään ei toiminut. Lopulta isäntä kyllästyi valitukseeni ja myi sen Tampereelle. Nyt ei ole autoa enää.