Ihminen edelläni

Olen elänyt tähän päivään asti ilman passia. Olen kieltäytynyt lähtemästä koskaan minnekään. En kestä ajatusta turistirysistä ja viidakkoon en uskalla lähteä. En pidä auringossa makaamisesta enkä kestä kaupunkien vilinää pitkiä aikoja kerrallaan. Eikä minulla olisi mitään päällepantavaakaan. Olen tyystin kotimainen mökin muija. Voisin istua kaikki kesäillat nuotiolla tai sadesäällä sisällä. Voisin haistella koivuja pitkin öitä ja kerätä sieniä joka päivä. Voisin tuijottaa ongenkohoa tuntikausia, vaikka se ei pomppisi pätkääkään. Voisin pilkkoa puut ja kantaa vedet. Mutta minua ei kiinnosta laivat. Miksi seilata kerrostalolla rannasta rantaan, kun hyvässä lykyssä mertakaan ei edes näy? Miksi ryypätä, kun muutenkin keinuttaa? Mikä on tämän kaiken idea?

Lapsena käväisin Libanonissa, Beirutissa. Muistan mandariinipuut ja punaruskean lehmän törröttävine kylkiluineen hiekkaisella laitumella. Isä kävi kuvaamassa pakolaisleirejä, mutta minua ja veljeäni ei päästetty sisälle. Portin raosta meitä tuijotti suuret ruskeat silmät, vähän suuremmat kuin veljelläni. Minä tönötin tukevana keltaisessa takissani posket kalpeana. Olin tuskin kahdeksan vuotias enkä ymmärtänyt ollenkaan mistä on kysymys. Sen jälkeen olen kerran käynyt Tukholman risteilyllä. Olin vissiin 19-vuotias, mitä siitä nyt on, reilusti yli parikymmentä vuotta. Yön tunteina haistoin laivan käytävällä palaneen käryä ja menin ilmoittamaan siitä henkilökunnalle. Ne eivät ymmärtäneet suomea. - Vad säger du?, ne sanoivat ja minä vain siihen, että det... här... där... palaa... äh... bren... brän... tulipalo. Kai se toinen sitten jotakin tajusi, kun lähti minun mukaani. Haisteltiin yhdessä ilmastointikanavia ja savuahan sieltä aavistuksen verran kärysi. Löydettiin sitten palava roskis miesten vessasta. Se oli jotenkin noloa. Luulin, että pelastaisin koko laivan, mutta kukaan ei kyllä kiittänyt. Jostakin sain sitten pina coladaa loppu yöksi. Tukholmassa kävin kaupassa. Se oli helppoa, kun kaikki ohjeet luki myös suomeksi. Kotimatkan taisin nukkua. Laivamatkat eivät ole sen koommin kiinnostaneet.

Nyt olen sitten vienyt passihakemuksen poliisiaseman kansliaan. Enää en voi kääntyä, en katua. Se on taas lähdettävä risteilylle. Olin täyttämässä kaavaketta, kun sisään ryntäsi kymmenen hengen huru-ukkoseurue. He olivat yks kaks päättäneet jokainen ryhdistäytyä ja hommata oikein henkilöpaperit. Yksi huojui sisälle muiden jälkeen ja meni jonossa edelleni: - Mä kuulun tohon porukkaan, se sanoi ja jatkoi: - noi on kyllä sikoja kaikki, mutta mä oon ihminen. IHMINEN, tajuatko sinä?
- Kyllä, juu, tajuanhan minä. Ole hyvä vaan, sanoin ja astuin askeleen taaksepäin.
Siinä ne sitten raapustivat jokainen puumerkkinsä papereihin ja maksoivat lystistä kukin mukisematta 40 euroa, paitsi se ihminen. Se alkoi nutista kiskurihinnoista ja löi nyrkkiä pöytään. Sitten se vaati saada tietää olivatko pankit vielä auki ja oliko kenelläkään antaa tupakkia.