Kateutta, kateutta vain

Hanhensulka sai minutkin ajattelemaan kateutta. Lisäksi BlogiSanomat on julkaissut suuren kateusnumeronsa. Kaiken kaikkiaan kateus on todellakin ollut tänään negatiivisten tekojeni ja ajatusteni voimavara.

Kävin eilen Marimekon näyttelyssä Designmuseossa. Maija Isolan suunnittelemat painokankaat hehkuivat museon suurilla ja korkeilla seinillä. Kesämökin iänkaiken vanhat pöytäliinat pääsivät kerrankin tapetille ja heräsivät eloon. Voi, lapsuus tuli mieleen monta kertaa. Paljon on niissä kankaissa kuitenkin sellaista, joille edes kulttuurisnobilla ei ole mitään käyttöä. Hienosti sommiteltuja suuria kuvioita upeissa väreissä. Pankkikortin taustaksi niistä hyvinkin on - nyt. Nostalgia tekee taiteelle ihmeitä.

Kankaiden lisäksi näytillä on myös Isolan tauluja. Niitä katsellessa minulle tuli kyllä mieleen, että niin kömpelöitä ja kamalia tauluja ei kukaan itseään kunnioittava taiteilija edes panisi näytille, niin millä ihmeen ilveellä Isolasta ylipäätään tuli taiteilija? Luultavasti nyt menetän tässä kasvoni sanomalla jotakin todella typerää keisarin uusista vaatteista ja puhkaisen jonkinlaisen kuplan lapsellisuuttani, mutta ne taulut olivat yksinkertaisesti surkeita.

Lisäksi on tavattoman hävytöntä, että Isolaa luonnehditaan superäidiksi. Yhden lapsen hyvin nuorella iällä saanut suunnittelija, joka erosi kolme kertaa, eikä osallistunut lapsensa hoitamiseen missään vaiheessa, ei kyllä minun mielestäni ole mikään superäiti, vaikka loisi kuinka upean uran. Supernainen ehkä, mutta ei helvetissä superäiti. Miksi näin julmasti lyödään alas oikeat superäidit, voi itku. Taiteilijoitten tekemiset ovat jotenkin aina niin jumalattoman suuria, että niillä pyhitetään tavallisten ihmisten virheet ja käännetään asiat jopa ylösalaisin. Jos joku toinen äiti harrastaisi vaikka keppijumppaa Kilimanjarolla puolet elämästään ja lähettelisi lapselleen kivoja kirjeitä, niin enpä usko, että tämän lapsi vielä aikuisiälläkään ylistäisi äitiään superiksi. Pientä rajaa palvontaan, hei. Ja kateuteen. Eh.

Lisäksi siellä oli taidenäyttely Kolme ääntä, kolme mannerta, enkä minä keksinyt mitään hyvää sanottavaa siitäkään. Minua alkaa ahdistaa heti, kun taide-esineessä lukee jotakin. En vain kestä sitä. Kaikkein pahinta on, jos se jokin on kirjoitettu lyijykynällä tai kuulakärkikynällä. Anteeksiantamatonta. Ja kaikenkaikkiaan minusta tuntui, että tuo taiteilija oli tehnyt tuhansittain pannunalusia ja niiden poikasia, jotka makasivat sitten siellä yhdessä hämärässä huoneessa kuin hautuumaalla.

Lopuksi kävimme vielä Muovistudiossa, joka sekin herkisti muistelemaan lapsuutta. Jossakin vaiheessa tuli mieleen, että miksi minä en pääse suunnittelemaan shampoopulloja. Siitä saa palkkaakin, hei. Sellainen punainen puhelinkin siellä alakerran suomalaisen muotoilun arkistossa oli, siis se puhelin, joka on yhtä luuria koko hoito ja jonka pohjassa on se numerokiekko, muistatteko? Ajattelin lapsena tosi katkerana sitä, ettei meille koskaan hommattu sellaista jököttävää puhelinta. Helsingin serkullakin oli sellainen.

Kaiken tämän negatiivisen ulosannin lopuksi olen aivan sairaan kateellinen hoikille ihmisille. Että minua sitten ottaa pattiin nämä läskit! Turpoan vain. Joka päivä turpoan vähän lisää. Tämä ei lopu ollenkaan. Aina kun näen jotakin hyvää minun on pakko saada sitä. Päätäni alkaa särkeä jos en saa mitään makeaa. Olen aivan liian väsynyt laihduttamaan. Ja sitten samperi joku poretabletti laihduttaa itseään kymmeniä kiloja, koska hänen sisällään nyt selvästi oli laiha ihminen niiden läskien alla. Niin minunkin sisällä on! Mutta se ei pääse ikinä ulos! Minulla on asiat aina niin huonosti tai tekee mieli tupakkaa, enkä minä voi pitää hyppysiäni herkuista erossa. En näytä enää edes melkein normaalipainoiselta. Pillahdan kohta itkuun kun näen itseni peilistä.

Minun täytyy päästä jollekin huuhaagurulle, joka aukoo shakrani ja kiillottaa ajatukseni kristallinkirkkaiksi. Ei tätä muuten kestä.