tiistaina, toukokuuta 31, 2005

Minulla ei ole autoa, mutta blogi kyllä löytyy

Oli tarkoitus kertoa autoistani. Ne tulivat mieleeni, kun istutimme rauniokilkkoja takapihan penkereeseen ja tyttäreni alkoi tivata siitä öljyn loppumisesta että loppuuko se nyt sitten ja milloin.
- Hevonen otetaan, mutta ei orjia, se sanoi.
- Ei oteta orjia. Talli pitäisi rakentaa.
- Pannaan se hevonen autotalliin. Eihän me sitten sitä autotallia enää tarvita.
- Eipä niin, minä sanoin ja aloin kelata autojani.

Ensimmäinen autoni oli Toyota Carina -74. Metallinhohtosininen. Paksu putki ja leveät renkaat. Ostin sen yhdeltä Huttuselta. Äiti sen kyllä maksoi. Ajoin sillä niin monta kolaria, että lopulta autokorjaamossa suosittelivat lasikuitulokasuojia. Minä sitten otin sellaiset. Yliopistonkadulla lastillinen romaneja ajoi punaisia päin kylkeeni ja lasikuidut olivat säpäleinä. Kukaan ei meinannut suostua soittamaan poliisia. Piti oikein huutaa yhdelle taksikuskille, että soita nyt jumalauta poliisit tähän ennen kuin ne karkaavat. Kaikki muut karkasivatkin, mutta kuskin ne jätti. Poliisilla oli sama sukunimi kuin minulla. Sillä kuskilla ei ollut oikein hyvät oltavat.

Carina oli aina korjaamolla tai maalattavana. Kuitenkin se oli lopulta kovin huonossa jamassa, savutti ja tiputti öljyä niin paljon, että hain siihen öljyt Roilin Teboilin jäteöljytynnyristä. Ihmeellisintä oli se, että myin Carinan autokauppias Moisiolle ja sain vaihdossa Toyota Corollan vm -72. Oranssin. Se oli Coupe ja siinä oli hienot vanteet sekä ritilä takaikkunassa ja spoileri perseessä. Poikaystäväni lainasi sitä kerran ja ajoi sillä Jämsässä päissään kolarin toisen kännisen kanssa. Tasaväkisessä tilanteessa se toinen voitti, koska tuli oikealta ja Corollan remontti jäi minun maksettavakseni. Vähän siitä peltiä oiottiin ja taas mentiin. Savelan Shellin pihassa siitä sitten talvipakkasella päsähti ikkuna säpäleiksi kun paiskasin oven kiinni. Minä pistin pipoa syvemmälle ja ajoin kotiin. Aamulla ajoin Roilille ja pistin ilmoitustaululle Corollan myyntiin: Myydään hetken mielijohteesta pikkuvikainen Toyota Corolla Coupe -72. Lisävarusteena hinausköysi. Soittoja tuli aivan älyttömästi. Eräs nuorukainen Corollan sitten osti ja viritti sen viimeisen päälle. Näin satoja kertoja assalla, kun se jätkä revitti sillä pillurallia. Jotenkin korpesi aina.

En sitten vähään aikaan uskaltanut ostaa omaa autoa. Ajelin enimmäkseen tyttökaverini 100 A Datsunilla. Satikaksi sitä Jyväskylässä sanottiin. Aika monella oli satikka siihen aikaan. Yhtenä pitkänäperjantaina olin kaverille kuskina ja laskettelin aamuyöstä Keljon mutkaan. Oltiin Muurmannista tulossa ja kaveri oli vähän humalassa. Sillan alla satikalta petti pito ja me mentiin katon kautta kyljelleen ojaan. Siihen aikaan mitään kännyköitä ollut. Piti odottaa varmaan tunti ohikulkijaa, että soittaisivat poliisin. Halusin puhaltaa siihen alkometriin, että vakuutuksista saataisiin edes jotakin. Poliisi tulikin. Se oli se, jolla oli sama sukunimi. Käännettiin satikka pyörilleen ja se poliisi pakotti minut ajamaan satikan sieltä ojasta pois. Väitti etten muuten aja enää ikinä. Satikka meni kyllä sitten lunastukseen ja me ostettiin kaverin kanssa puoliksi kupla. Se ei lähtenyt ikinä käyntiin. Kyllä me naurettiin. Mistähän hitosta me löydettiinkiin sellainen Kupla, joka ei lähde käyntiin? Kyllä siihen sitten keinot löytyivät, kun niitä johtoja rukkasi, mutta aina välttämättä siinä ei sitten toimineet pyyhkimet tai valot. Joskus kupla haisi aivan hiirenpissalle. Se oli aivan romuna silloin kun me se myytiin varaosiksi yhdelle kuplamaakarille.

Ostin sitten itselleni Datsun Finn 1200:n. Sekin oli oranssi. Siitä lensi Vaajakosken moottoritiellä nokkapelti etulasiin. Sydäri oli aika lähellä. Vaati malttia arvioida mistä luminen tienreuna alkaa, mutta niin se vaan nätisti siihen pysähtyi eikä kuinkaan käynyt. Toisen kerran sen pakoputki irtosi ja jäi roikkumaan kiinnikkeistään auton alle. Minä ajoin rotvallin reunan yli ja sinne se pakoputki sitten jäi. Oli hyvät pörinät kun kaasutin töihin.

En minä sitä finniä enää kestänyt ja vaihdoin sen farmari Datsuniin. Kullanväriseen Station Vagoniin. En saanut siihen koskaan mitään yhteyttä, niin kuin olin saanut kaikkiin muihin autoihini. Se jäi aivan vieraaksi enkä tottunut siihen ollenkaan. Station Vagon jumittui joka paikkaan. Talvella en päässyt sillä Hovilantietä koskaan kerralla ylös enkä työpaikan parkkipaikaltakaan.

Kerran näinkin autokaupassa mustan nelivetomaasturin. Suzukin. Se oli semmoinen kökkönen ja ihastuin siihen heti. Ostin sen osamaksulla. Olihan se hirveän kallis, mutta pysyi tiellä eikä jäänyt mihinkään kiinni. Ja paksut pellitkin siinä oli. Vähän se rupsahti vuosien saatossa, mutta yhtään kolaria en sillä ajanut. Myin sen äidille ja äiti pörrytti sillä ainakin pari vuotta. Isäntäkin myi samaan aikaan oman Suzukinsa. Esikoinen syntyi siihen syssyyn ja ostettiin hirveän hyvä Ascona. Siinä ei ollut ikinä mitään vikaa. Ei yhtään mitään. Se oli meillä monta vuotta, kunnes sitten isännän piti ostaa työsuhdeauto ja Ascona meni myyntiin.

Myöhemmin sain Ladan, se olikin varsinainen helmi tullessaan. Sillä oli ajettu tuskin viittätuhatta kilometriä ja pellit olivat kuin uudet. Mutta vaikka huolsin sen aina itse, siinä ei toiminut oikein mikään kunnolla. Se oli se sama auto, jolle katsastusmies nauroi, kun jarrupaloissa oli hämähäkin seittejä. Ei sillä, ettenkö olisi jarrutellut, mutta eihän sillä huurukaapilla voinut ajaa, kun lämppärikään ei toiminut. Lopulta isäntä kyllästyi valitukseeni ja myi sen Tampereelle. Nyt ei ole autoa enää.

18 kommenttia:

Hedari kirjoitti...

Sullahan on ollut ihan autojen aatelia, Toyotoja ja Datsun 100 A.

Saara kirjoitti...

Jooh. Aikansa ilmiöitä. Karvanopilla.

Anonyymi kirjoitti...

Minulla ei ole ajokorttia. Lapsuuden kodissakaan ei ollut autoa, isä ajoi junia työkseen, ja se riitti ajamisesta; auton ajokorttia hän ei hankkinut.

Miehen kanssa hankittiin ensimmäinen auto, kun esikoinen ilmoitti tulostaan. Vuoden -75 Tane farmari. Sillä ei ollut hyvä pysähtyä liikennevaloihin -se jäi paikoilleen.
Seuraavaksi vaihdettiin letukkaan. Nykyään se on kukkapenkkinä jossain Savossa.
Sitten oli vuorossa Oldsmobile, joka huolimatta huorahaavimaisesta ulkonäöstään sylki sisästään ihan siistin näköisen perheen.
Lapset alkoivat hävetä Oldsia ja käyttöön otettiin Chevrolet Van, johon mahtui takatilaan kevyesti yksi teltta, muutamat sukset, kymmenen fillaria ja vähän ekstraa.

Nyt istun Titanicin kyydissä. Se on yhtä valkoinen ja suuri kuin esikuvansa, mutta toivottavasti ei yhtä huono-onninen.

Petra

minh kirjoitti...

Faija pisti ajokorttirahat. Lähdin niillä Espanjaan vetämään huumeita. Systeri ajoi kortin ja sai faijan myrkynvihreän Datsun 100A:n, mälläsi romuttamolle.
Raskaana ollessani ajoin farmari-Letukalla Roskildeen festareille ja mälläsin.
15-16-vuotiaana varastelin autoja ja ajelin, kunnes bensa loppui.

Nykyään mäkätän pelkääjänpaikalla:"laita vilkku. Hidasta vähän. Onko pakko ajaa mutkat noin lujaa? älä aja tuon perseessä kiinni. Vittu mä en sun kyytiin enää tule" jne.
Haluan Mersun. Unieni mannemersun, joka on kermanvärinen ja jossa on viininpunainen tekonahkasisustus.
-minh-

Saara kirjoitti...

Mykistävää.

Sylvi kirjoitti...

Minh nykyisellään on ehkä ottanut mallia Hyacinth Bucketista.

minh kirjoitti...

Kyllä, "lady of the house speaking!"
Olemme Hyacinthin kanssa mykistävän samanlaisia.
Saaralle olen kyllä kateellinen tuosta autohistoriasta. Kuvasit entisiä autojasi niin lämpimän kaihoisasti mutta ironisesti. Voi, kun olis nyt se Mersu.
-minh-

Saara kirjoitti...

Ja minä olen kateellinen minh Bucketin unenlahjoille.

Miten mua näin taas väsyttää? Olen aivan tolkku pois. Se kromikaan ei ole vielä auttanut mitään. Roikun tuossa jääkaapissa taas kiinni puolisen tuntia ja ahmin vatsan täyteen. Nyt pitäisi saada vielä jotakin makeaa.

Hyvää yötä vaan.

minh kirjoitti...

Makeanhimo täälläkin. Minh Bucket on nukkunut viikon loistavasti, ihan kuin ennenvanhaan. Tässä vä'lissä meni parikymmentä vuotta, että nukkuminen oli yhtä painajaista ja heräilyä.

Kohta syödään pihviä ja sitten jääteöä, mikä tähän mässäykseen oikein auttaisi?
-minh-

Anonyymi kirjoitti...

No niin, nysse syö jo autojen mitkä ne on kromivanteetkin, roikkuu? jääkaapin ovessa ja kerjää makeaa kuvun täydeltä. Tästä ei kyllä siltä hyvää postausta seuraa, sanokaa mun sanoneen, ihan reippaasti vaan.
soli eki

illuusia kirjoitti...

Pakko muistella lyhyesti sitä ensimmäistä autoaan. Se oli joku pikkuinen fiiatti, jossa oli reikä lattiassa vaihdekepin vieressä. Siitä näki kivasti kun asvaltti vilisi. Kyljissä oli pari naarmua, kun autotalli nyt oli liian kapea. Se varastettiin mökillä ollessa ja löydettiin ojaan ajettuna moottori kärähtäneenä. Pikkupojat olivat ottaneet sen kun pelästyivät ukkosta ja kotiin piti päästä nopeasti. Mikään muu autoistani ei silti ole tuntunut yhtä upealta kuin tämä. Joku osti sen vielä minun jälkeeni, mitä ihmetelin. Muuan pappa.

henki kirjoitti...

Argh, kuinka jaksat jauhaa autoista noin paljon, en edes jaksanut lukea loppuun tätä. :D
Ei siinä mitään, mutta en vain ole autoihmisiä.. Ehkä muut lukijat ovat.

Saara kirjoitti...

Olisi ollut epäreilua lopettaa kesken autojen.

Taevalanguse kartja kirjoitti...

No kylla blogi on enemmän olenäinen, kun auto. Ei mulla ole ikina ollut autoa ja mä en juuri kaipakiin sitä. Elämä käy ihaan kevyesti myös ilman autoa. Mutta blogi - tä on toinen juttu. Blogatio necesse est:)

Anteeksi mun ihaan tyhmää suomen kieli, kun ma olen sieltä etelästä:)

Saara kirjoitti...

Ei mitään anteeksi pyydettävää. Hyvinhän tuo suomi onnistuu. En tiedä miten hyvin siellä etelässä joukkoliikenne sujuu, mutta täällä meillä auto on perheelliselle ihan välttämätön, varsinkin vielä pohjoisemmassa.

Minä kyllä pääsen junalla töihin ja muuallekin ihan helposti.

Mocartes kirjoitti...

Mullaki on ollut Carina, 100A, Ascona ainaski. Oikeestaan Carina oli paras kulkeen niin kauan kuin kulki. 100A näytti kyllä 20 km/h liikaa.

Saara kirjoitti...

Joo, Carina meni kyllä liian lujaa.

Anonyymi kirjoitti...

hei vaan .tasta ulkomailta suomalainen nainen joka ei oo pitkaan aikaan nauranu yhta paljon.iso kiitos.