Takaisin kotona

Uusi passi on testattu ja neitsytmatkani Tallinnaan on takana. Ohjelma oli niin tiivis, että hädin tuskin muistan mitään.

Matka ei ollut niin kurja kuin alun perin olin ajatellut. Siitä pisteet eläkeläisille, joita oli laivan täydeltä. Sangen rauhallista ja keski-ikäiselle sopivaa meininkiä. Lavallakin lauleskeli lantiohousuissaan tytönhupakko ja tangokuningatar Deprezceni. Alaston nuorukainen seikkaili yöaikaan pitkin laivan käytäviä, mutta minä en ollut huomaavinaankaan, eivätkä olleet muutkaan, mikä oli varmasti kova paikka kenelle tahansa, joka haluaa esiintyä alasti. Vähän jälkeenpäin säälitti, että ehkä olisi pitänyt kuitenkin jotakin sanoa tai katsoa lerppua pitkään, mutta se oli silloin jo myöhäistä. Oikeastaan laivalla näyttäisi olevan paljon rauhallisempaa kuin paikallisjunassa, että ihan suotta etukäteen pelkäsin. Minulle ja rouva johtajalle kyllä huudettiin jostakin hytistä, että olkaa perkele hiljaa tai soitan vartijat! Vähän raavin päätäni sen takia, mutta ehkä se muija sekoitti sisäiset äänensä meihin.

Palaverissa rouva johtaja tökki kyynärpäällä käsivarteeni kymmeniä kertoja, ettei tarkkaavaisuuteni olisi herpaantunut ja uni voittanut tottumatonta matkustajaa. Hädin tuskin selvisin hereillä ja se oli kamala koettelemus. Minua mulkoiltiin eikä se tuntunut yhtään kivalta.

Rouva johtajan askel oli niin vauhdikas, että minulta jäi puolet vanhasta Tallinnasta kokonaan näkemättä. Yritin lyllertää perässä parhaani mukaan, mutta silmissä vilisi jos jonkinlaista galleriaa ja pikkupuotia. Tavaroita ei jääty katselemaan eikä rakennuksia ehtinyt jäädä ihailemaan. Silloin tällöin jäin jälkeen, ja kohta kuului rouva johtajan komennus. Siellä se sitten seisoskeli antaen jalalla tahtia. Vaihdoin kuitenkin toiveikkaan euroja kruunuiksi ja se nainen sanoi, että tämä teke kolmesatakakstöist, ja minä kysyin että mikä tekee? Rouva ja herra johtaja nauroivat katketakseen ja sitten minuakin nauratti, koska minusta on niin hauskaa aina, kun minulle nauretaan. Lopulta ehdin pysähtyä sen verran, että sain ostettua pienen tuliaistaulun tyttärelle. Muuten matka jatkui taukoamattomalla kiiruhtamisella läpi ostoskeskusten ja ohi puistojen. Katsoin Tallinnasta pienen esittelyvideon juuri netistä. Aivan samanlaisella vauhdilla minunkin viiden kilometrin kävelyreissuni eteni.

Minusta on noloa sanoa tätä, mutta viron kieli kyllä kuulostaa ihan pelleilyltä. Toivottavasti heistäkin suomen kieli kuulostaa yhtä hauskalta. Laivan henkilökunta oli virolaista ja sekin kuulostaa tavattoman hauskalta, kun virolainen puhuu suomea. Siitä tulee niin iloinen ilmapiiri tuollaisesta puheesta. Miksi emme voisi puhua viroa? Tai lausua suomea virolaisittain? Olisimmekohan iloisempia?

Meri oli kaunis katsella, aurinko kaunis ja esillä. Aallot kuohuivat ja kasvoivat välillä niin suuriksi, että saivat keikautettua laivaakin. Olin juuri ahmimassa toista lautasellista ruokaa suuhuni, mutta se piti sitten kesken kaiken lopettaa, enkä voinut enää ottaa jälkiruokaa. Se ei varsinaisesti haitannut, sillä olen paisunut aivan valtavaksi. Hädin tuskin pääsin vyörymään kotia kohden.

Olen nyt nukkunut reilusti kellon ympäri ja taistellut tässä flunssaa vastaan rytmihäiriöisen sydämeni kanssa. Pikkuhiljaa voimat taitavat elpyä. Onneksi on vapaapäivä.