Oli synkkä ja yö

Nainen heräsi ulkoa kantautuvaan koiran haukuntaan. Hän nousi sängystään ja puki satiinisen aamutakkinsa ylleen. Se hohti pimeässä kuin aave. Koiran haukunta yltyi raivokkaaksi. Nainen painoi kämmenensä rintaansa vasten ja parahti: oih. Hänen oma koiransa käänsi sängyllä kylkeään ja päästi syvän huokauksen.

Nainen avasi oven ja kuunteli. Hän kuuli koiran murisevan ja hengittävän raskaasti haukkumisen lomassa. Se oli ihan lähellä, korkeintaan viidentoista metrin päässä. Kaikki pihavalot olivat sammuneet samanaikaisesti, myös naapurista. Enteellinen yhteensattuma. Nainen tunsi olevansa kauhutarinan dramaattinen donna. Hän astui ulos ja veti oven kiinni takanaan, katkaisi tiensä turvaan juuri niin kuin kauhuelokuvissa kuuluukin tehdä. Nyt hänen oma koiransa oli vihdoin noussut ylös ja pörhisteli karvat pystyssä ikkunan takana. Nainen ei päästänyt koiraansa ulos. Hän tiesi, miten kauhutarinoissa koirille aina käy. Ne lähtevät urheasti juosten kohti vaaraa ja sen jälkeen kuuluu ohut vinkaisu. Ohjaaja näyttää vaalean satiiniaamutakin helman heilahduksen ja sen jälkeen pihan perällä makaavan kuolleen koiran. Mutta tässä tarinassa sankaritar syöksyi hakemaan taskulampun ja osoitti sillä leikkimökin taakse. Valonsäde ei kantanut tarpeeksi pitkälle. Koira murisi yhä ja rähähti haukkumaan. Naisen sydän sykki tiheään. Pumpumpumpumpumpum. Mitään ei näkynyt. Turhautuneena nainen päätti lähteä hakemaan toisen taskulampun ja kolautti oven kiinni. Haukkuminen loppui veitsellä leikaten. Nainen astui ulos ja huhuili. Huhuu, onko siellä ketään? Mikään ei vastaa. Ei pihaustakaan. Eikä mitään näy.

Miksi näitä turhia episodeja on olemassa?