Vuonna 2005

Kiitokset Saaran blogin kommentoijille ja lukijoille tästä vuodesta. Hyvää uutta vuotta kaikille bloggareille ja kommenttielukoille!

Paljastuksia, koska Emmerdalesta ei tullutkaan kuin yksi jakso tänään

Hei kaikille. Nyt tämä läppäri on sitten sylissä. Jännittävää. Entistä pöytäkonetta ei niin vain voinut syliin ottaa, tai tietenkin olisi, mutta ei tullut silloin mieleen. Tätä tosiaan voi vaikka lämpimikseen tässä sykyssä pitää. Nih. Minun kulta. Uusi Amilo.

Meillä on myös uusi auto. Volkswagen Passat. Kaikille aisteille, sanottiin mainoksessa. Musta se on ja tuoksuu uudelle autolle. Ainakin viisimetrinen. Kävin sillä eilen ajamassa vähän matkaa. Auton virallinen omistaja änkesi kyytiin ja nillitti koko ajan. Milloin oli liikaa kierroksia, millloin liian suuri vaihde ja muuta jonninjoutavaa. Ei siitä ajamisesta oikein mitään tullut. Helvetti, kuusi vaihdetta enkä millään ehtinyt käyttämään kuin neljää ja pakkia. Kyllähän se nyt pari kilsaa meikäläiselle riittää. Uusi auto sentään. Paljon valoja sisällä. Portaaton penkinlämmitin ja sähköinen käsijarru. Meillä oli aiemmin automaattivaihteinen Mondeo. Pariin vuoteen ei ole tarvinnut kytkintä painaa. Enkä minä olisi nytkään millään viitsinyt. Unohtuikin pari kertaa. Jäkjäkjäk. Jösses, miten paljon tyhmempi minä vielä voin olla.

Nämä edellä mainitut uudenkarheat söpöstykset eivät oikeastaan ilahduta yhtään. Kaikki tuntuu niin hemmetin yhdentekevältä ja ihan kuin ne sattuisivat jollekin toiselle. Melkein kuin kaikki mainokset, jotka lähetetään minulle väärällä etunimelläni, siis sillä, jota en ole koskaan käyttänyt. Niin kuin Book Avenuelta tuli tänään mainos:

Jutta, luulitko päivääsi rankaksi?

Aika samperin huono mainos. Liittymiskortti oli valmiiksi väärällä nimellä täytetty ja sitten ne vielä hehkuttivat:

"Mitä vielä mietit, Jutta?"

Hän muisti nimeni oikein! Pieni voitto , mutta nyt ei ollut juhlan aika.
- Lauren Weisberger, Paholainen pukeutuu Pradaan

Ensinnäkin; kuka helvetin Jutta. Ja toisekseen, minulle ei tarvitse lähettää ainuttakaan mainosta, jossa epäillään minun vain luulleen päivääni rankaksi. Book Avenue on nyt auttamattomasti out minun elämästäni. Joskus se mainos ei nyt vaan osu oikeaan. Ei edes oikealla nimellä. Toivon, että se olisi lähetetty jollekin toiselle.

Toinen elämäni onkin enemmän tuolla unissa. Sinne minä pakenen ilta illan jälkeen. Naapuritontilla on pieni mökki, jossa on ikkunaluukut. Ympärillä puolivilli puutarha. Tontilla on myös perunamaa ja jokunen ryyti siellä reunamilla on takavuosina ollut kasvamassa. Enää ei. Siinä asuu vanha pariskunta ja ovat niin huonossa kunnossa jo, etteivät enää jaksa hoitaa mitään. Mies kulkee jo rollaattorilla. Nainen on se sama, joka aikoinaan ampui haulikolla ilmaan, kun naapurin lapset mekastivat sen tontilla. Ja siis se sama muori, joka salaperäisesti rahtasi omenoitaan ikkunani alle.

Sen mökin minä haluaisin. Ne omenapuut. Polun tuosta pihan poikki tänne, josta lapset, koirat ja kissat voisivat luokseni kulkea. Autoa en haluaisi, mutta maakellari olisi hyvä. Sinne voisi perunoita säilöä talven varalle, ettei tarvitsisi painavia kauppakasseja kävellen kantaa. En minä niin kovin paljon pyydä. Sen mökin vain, mutta en ovikelloa. Vieraita kävisi kuitenkin joskus. Ne voisivat koputtaa kuistin sisäovea sitten ja astua peremmälle, kun minä huutaisin, että se on auki. Yläkerrassa olisi matala makuuhuone, vinttiin rakennettu. Alakerrassa tupakeittiö. Sitten olisi niitä alkoveja vaikka, joissa olisi lapsille sängyt. Ne voisivat tulla ja mennä niin kuin huvittaa. Siis ne lapset, ei sängyt.


Mökin kuistilla minulla olisi peltinen rasia ja siinä olisi lukko. Ja siellä rasiassa olisi aina tupakka-aski sekä tulitikut. Joskus saunan jälkeen istuisin siihen rappusille ja polttaisin yhden tupakan. Menisin sisälle ja pesisin hampaat. Katsoisin verhon raosta, onko kukaan tulossa polkua pitkin. Napsaisin television päälle ja kääriytyisin vilttiin. Enkä odottaisi keneltäkään hyväksyntää. Pitäisi vain ensin alkaa lotota.


Aika pitkä tuli tästä, vaikka piti vain sanoa, että Petra toi minulle tänään ihania kukkia. Ja eikö piristänytkin, vai mitä! Laitan kuvan, mutta ei ole vielä photoshopia asennettuna, joten se voi olla hurjan näköinen. Joka tapauksessa oransseja gerberoja, krysanteemeja ja joitakin keltaisi hörhellyksiä. Aivan hurmaavia, kiitos kaunis. Petra on ihana.

Valitan, että valitan

Arki tuli liian pian. Elämä on aina tätä samaa paskaa vain. Tunnelin päässä tuskin on valoa, sitä on turha haikalla. Haluaisin niin tottua tähän kylmään. Eniten minua palelee öisin.

Tietokone on nyt kyllä uusi ja nopea, mutta vastaavasti minä olen hidas ja vanha. En oikein osaa vielä ottaa tätä syliin. Tuoli on liian matala tai kone liian korkealla. Mitä tämän kanssa pitäisi tehdä. Toisten blogien lukeminenkin tuntuu hankalalta. Arvatkaa vain miten hankala on kirjoittaa.

Töissä ei ole luvassa helpompia aikoja. Pikemminkin päinvastoin. Nyt saan juosta kahden työpaikan väliä koko viikon tukkaputkella ja rääpiä sieltä täältä minkä ehdin. Delegointi ei kannattanut. Siitä seurasi vain suurempi kaaos, jonka selvittäminen vienee viikkoja.

Asiakas olisi tänään palauttanut kirjan, koska se loppui hänen mielestään kesken. Ne kaikki loppuivat samalla tavalla, mutta ei se oikein auttanut. En silti suostunut kaupan purkuun. Onko kirja viallinen, jos se ei täytä asiakkaan toivomuksia?

Metro-lehdessä hehkutettiin välipäiviä "kun ei tartte tehdä mitään". Minä rupesin itkemään. Relander povasi välipäivien laiskottelijoille pitkää ikää, onnellista avioliittoa ja tasapainoisia lapsia. Työn raskaan raatajat saavatkin sitten tyytyä huonompiin vaihtoehtoihin, mutta mitäs sen on haudassa väliä.

Jouluntoivotus

Jouluiloa kaikille!
- Saara ja tytär, joka piirsi teille kuusen.

Kevyt meemi

Kirjoitin joskus taannoin pitkät jorinat siitä mitä näen edessäni. Näin siitäkin olisi päässyt helpommalla. Hmph.

Ihan tyhmää

Ilma oli keskipäivällä niin kostea, että aurinko värjäsi hennon sateenkaaren pilvettömälle taivaalle. Ihailin sitä koko kotimatkan junan ikkunasta. Kaaren yläosassa kellui aurinkolaivakin. Muuten on ollut ihan tyhmää.

Tulin kotiin pakkaamaan lahjoja. En enää muistanut minne niitä olin piilotellut ja jouduin penkomaan kaapit ihan sekaisin. Levitin lahjat keittiön pöydälle ja aloin pakata. Yllättäen kuopus naamatti keittiön ikkunan takana viisitoista yli yksi, vaikka niiden piti kaikkien päästä tänään kahdelta koulusta. Minulle tuli hirveä hätä piilottaa paketit ja ryntäilin täällä lahjasäkkien kanssa edestakaisin tietämättä minne mennä. Poika heitti repun eteiseen ja huusi, että mää jään ulos.

Soittivat kaupastakin juuri. Kiukkuinen asiakas nappasi tytöltä luurin kesken puhelun ja huusi... ja huusi... ja huusi... Niin, mutta... ehdin sanoa kymmeneen väliin, mutta ei se kuullut. Lopulta minun oli huudettava ihan siis todella lujasti, että VOISITTEKO KUUNNELLA! Sain sitten asian selvitettyä, mutta vieläkin leukaperiä kiristää. En tiedä miksi just niitä. Asiakas oli kuulemma poistunut anteeksi pyydellen.

Nyt täällä on tupa täynnä muksuja. Kahdeksan. Minulla alkaa olla vaikeuksia kestää ääniä. Ne pelaavat jalkkista sisällä ja kuuntelevat Rasmusta täysillä. Jo aamulla kännykän ensimmäinen piip vihlaisi syvältä. Junassa kuulokkeet joutuivat koetukselle, kun Mamba raiskasi radiossa joululauluja, ikään kuin eivät muutenkin kävisi hermoon ja sitten vielä Mamba. Voi äiti.

Artistinen haamupostaus

Voi tätä hullua maailmaa. "Kyseessä on todennäköisesti kuuluisa ja palkittu maalari Ernst Wilhelm Nay", tohtori Schneider totesi syvällisen analyysin jälkeen."
(Kuvan taideteos ei liity tapaukseen)

Myös Mona Lisan hymyn salaisuus on selvitetty ponnekkaitten tiedemiesten avustuksella. Siinä siis pitää oleman hitunen vihaa, vähän pelkoa, lievästi vastenmielisyyttä ja loput onnea.


(Kuvan hymytyttö liittyy tapaukseen)

Melkein haamu päivittää

Heräsin tänäkin sunnuntaina sohvalta. Enpä tainnut ehtiä illalla hörppäämään kuin pari siideriä, en muista, koska sammahdin niin yhtäkkisesti. Yritin ilmeisesti katsoa jotakin elokuvaa tai sellainen mielikuva minulla on. Sitä en kyllä muista mistä elokuvasta on ollut kyse. Mutta meillä ei vaimoa suotta sohvalta pois herätelläkään. Ei sillä tavalla viitsitä häiritä turhan päiten. Muuttaisin siihen sohvalle nukkumaan muutenkin, jos siinä ei tulisi niska niin hemmetin kipeäksi ja iho nihkeäksi.




Aamulenkillä oli sentään kaunista ja kylmää. Koira kyllä veti niin pirusti, että koko homma meni pelkäksi jarrutteluksi. Se kun kiskaisee, niin siinä jäisellä tiellä voi melko helposti tämän ikäinen ämmä satuttaa itsensä lopullisesti. Näitten kuvien ottaminenkin oli sulaa hulluutta. Kyllä kaksi kättä on tuon koiran kanssa ihan liian vähän. Saa olla joka kerta onnellinen siitä, että pääsee ehjänä kotiin. Onni on niin pieniä asioita. Elämä suurta ja vittumaista.

Karvatoukan seikkailut

Tänään tuolta seisakkeelta tepastellessa tiellä makasi tuommoinen karvatoukka. Se oli tietenkin jäässä ja kankea vallan ja sen hapsuista karvoitusta koristivat säkenöivät lumihiutaleet. Hyvin kaunis. Niin kaunis, että minun piti ottaa se käteeni. Puristin sitä nyrkissäni loppumatkan ja pistin sen kotosalla lasipurkkiin. Tyhmä. Olin varma, että se on kuollut, mutta halusin kai nähdä ihmeen; että miten horkasta vielä voi herätä henkiin. Miksi pitää pienen luontokappaleen olla uteliaan ihmismielen koe-eläimenä. En tiedä.

Totta kai se heräsi henkiin, voi herranjumala. Isäntä suuttui ja alkoi huutaa, että mitä varten tänne pitää kaiken maailman elukoita tuoda! Vie se saatana ulos tai heitä roskiin! Siinä se toukkaparka mittasi purkin pohjaa täysin virkeänä ja uteliaana, nosti päätään ja tunnusteli lämmintä ilmaa ihmeissään. Kai sen piti herätä perhosena puoli vuotta myöhemmin, mutta jokin oikku sen oli talvikolostaan siihen tielle tällännyt. Tuuli kenties varistanut oksan kolosta? Mutta siinä se yhä toukkana tokkuroi. Vein sen sitten ulkovarastoon, jossa ei nyt ihan ollut vielä pakkasen puolella. Kippasin purkin maanrajaan enkä katsonut toukkaa enää. En oikeastaan voi edes ajatella sitä enää. Enkä tiedä pystyykö se enää toiste horrokseensa vajoamaan vai kituuko se vain kunnes kuolee.

Minun piti vielä kirjoittaa runo suomalaisesta pulusta ja muistuttaa Jemoryn Jennistä, jonka jutut ovat kerrassaan hulvattomia, mutta kun ei ehdi taas kaikkea kerralla.

Postimaksu on sitten joulukorteille huomisesta alkaen 0.65 €/kpl

No nyt se on korttihelvetti ohi. Kyllä siinä taas mummot plarasi korttejaan monta viikkoa, jessus sentään. Sataviisikinkymmentä korttia ja hyvässä lykyssä kaikki erilaisia. Muistavatkohan ne kotona vielä, mikä niistä oli kenellekin tarkoitettu. Eikö se ole yksi helvetin hailee, vaikka ostaisi nipullisen samanlaisia kortteja. Mutta kun ei; Viljon väelle tämä joulupukki vihreällä taustalla ja Martille sinisellä. Lyylille kynttilää hileillä ja Mirjamille tonttuja! Oh, ja Josefiinalle Jeesus! Eikä muuten ole sekään mitenkään kumma tilanne, että nuoret naiset ja miehet jäävät siihen kassalle kyselemään, että eikös tämä nyt ole ihan hyvä kortti ja mitä mieltä myyjä on, voikohan tämän kynttiläkortin laittaa lapsiperheeseen. Totta kai käy, niin... on on... aivan iiiihana... Ja sitten niitä kortteja puljataan ja vaihdetaan ja nauretaan, että laske nyt vielä montako niitä oli... minä menin sekaisin siinä 127 kohdalla...hahhahh. En tiedä montako myyjää jää jännetuppitulehduksen takia vielä sairaslomalle. Pitäisi vissiin nostaa hintoja ensi vuodeksi.

Töistä lähtiessä kävelin ihan ajatuksissani kohti laituria numero 14, kun kuulkaa pulu laskeutui mun päähäni! En älytä. Säikähdin aivan helvetisti, että mikä lämmin mun päähäni lepatti. Huitaisin sen tietty kauhuissani tiehensä, ja siitä se räpiköi sitten maahan. Mutta nyt mulla on tietty lintuinfluenssa. Pitää kai desinfioida pää tänään. Jos se nyt mitään muuttaa.

Maailma ei ole mustavalkoinen eikä mitään pitäisi purematta niellä

Tässä harrastusten ja vanhempien parjaamishuumassa sitä tahtoo unohtua monikin asia. Nyt pelkoa on herättänyt se, että lapset joutuvat ahtaalle tyrannisoivien isien ja äitien kunnianhimon takia, ja että järestään kaikki vanhemmat pakottavat lapsensa harrastusten pariin vastoin lapsiraukkojen tahtoa. Tuhansista harrastavista lapsista joku osuus on aina mukana vain vanhempiensa tahdosta. Sitä en tiedä, harrastaisivatko nämä lapset omin päin puuhastelua ja pihaleikkejä mielummin, vai pelaisivatko pleikkaa, mutta yhtä kaikki harrastaminen sinänsä on jo verrattavissa entisaikojen pihaleikkeihin. Ihan samoja futispelejä sitä on pelattu aina sen kirkkiksen ja purkkiksen lisäksi. Nyt samanhenkiset tytöt ja pojat kootaan yhteen pelaamaan niitä pelejä, joita he haluavatkin pelata, mutta joita ehkä juuri se pihan Sanni tai Matti ei haluakaan pelata. Sanni tai Matti kenties puuhastelee itsekseen ja leikkii mielummin nukella, joilla on liian iso pää ja botoxia huulissa.

Kyllä sitä tapahtuu joka perheessä silloin tällöin, että lasta ei yhtäkkiä huvitakaan harrastaa. Se on ulkopuolisille itsestäänselvyys, ettei lasta sitten saisi pakottaa jatkamaan, vaikka muksun mieli kuukauden päästä muuttuisikin, mikä ei ole tippakaan outoa käytöstä. Siinä ei vain tulla ajatelleeksi sitä, että kalliit maksut on maksettu, välineet ostettu, harrastuspaikkojen ajat vuokrattu ja henkilökunta järjestetty. Miten paljon hukkaan heitettyjä työtunteja ja energiaa esimerkiksi kuluu tunnin mittaisen jääajan järjestämiseen, kun areenalle ei ilmestykään pelaamaan ainuttakaan junnua, joita ei just silloin huvittanutkaan treenata.

Vastaavanlaiset hankaluudet koskevat kaikkea muutakin harrastamista; pianon soittoa, näyttelemistä, ratsastusta... vanhemmilta vaaditaan aikamoisia selvänäkijän kykyjä, että pystyvät siltä seisomalta sanomaan ei yli-innokkaille lapsilleen, jotka toivovat esimerkiksi sähkökitaraa joululahjaksi ja haaveilevat rokkitähdeksi ryhtymisestä. Niin kuin meillä kuopus on nyt keksinyt. Ostaisinko muutaman satasen sähkökitaran ja pistäisinkö sen maltaita maksaville soittotunneille, kun tiedän, ettei kuopusta kohta ehkä huvitakaan. Näihin asioihin pitää tässä yhteiskunnassa sitoutua tai sitten olla välittämättä intoa puhkuvien lastensa halusta harrastaa jotakin, jotta lasta ei joutuisi koskaan pakottamaan mihinkään. Näistä hellanteltuista, joita vanhemmat pitävät kuin kukkaa kämmenellä kasvaa juuri niitä despootteja, joiden oikukkaan mielen mukaan moni täällä parhaillaankin tanssii. Kun ei koskaan vaadita mitään, lapsi kyllä oppii vaatimaan kaiken.

Useat myös tuntuvat pelkäävän sitä, että lapsen harrastaminen on niin tavoitteellista ja ohjattua, että lapsi suorastaan kärsii. Näille minä suosittelen menemistä sinne lasten keskuuteen ja katsomaan, miten ne siellä kärsivät. Muutama syksyn pimeydestä väsähtänyt junnu saattaa hyvinkin tulla sanomaan, ettei enää jaksa, mutta äiti pakottaa. Kyllä ne ohjaajat sitten huomaavat, jos jotakuta ei kerta kaikkiaan huvita ja ettei lapsen harrastamisesta tule ilman motivaatiota mitään. Ihan tavallisia ihmisiä ne siellä ovat siellä lasten parissa, eivätkä mitään hirviöitä. Melkeinpä voisin väittää, että moni tekee sitä työtä ilman minkäänlaista korvausta, jotta lapsilla vain olisi mieleistä puuhaa. Fiksu aikuinen sanoisi näille väsähtäneitten lasten vanhemmille, että nyt olisi varmaan aika lopettaa, eikä selittäisi asioita pitkin kyliä aiheuttaen hysteriaa ulkopuolisissa ihmisissä. Juuri näistä tämmöisistä jutut ja juorut lähtevät liikkeelle ja sitten sitä taivastellaan koko bloginnean voimin, miten se on niin kamalaa, kun äiti pakottaa harrastamaan.

Minua ei pakotettu ikinä mihinkään. Kyse ei ollut siitä, että minua olisi pidetty kuin kukkaa kämmenellä, vaan välinpitämöttömyydestä. Minulta ei siis vaadittu mitään, paitsi en saanut mennä tivoliin töihin lipunmyyjäksi. Menin kuitenkin ja jo yhden päivän jälkeen se oli heippa vaan tivolille. Minusta ei kuitenkaan tullut mitään eikä lahjojani koskaan löydetty. Kenties, jos minulta olisi joskus vaadittu jotakin ja pönkitetty itsetuntoa sen verran, että olisin saanut loistaa jossakin, oppia jonkin asian kunnolla, minusta olisi kasvanut hieman kärsivällisempi enkä jättäisi kaikkea vieläkin kesken.

Oma tytär sepusti aikoinaan jokaisen näkemänsä lastenelokuvan vuorosanoja ja esitti kohtauksia, joita illat pitkät täällä ihmeteltiin silmät tapillaan. Minulle tuli sitten mieleen, että panen tytön nuorisoteatteriin, kun tuntuu niin tykkäävän tuosta näyttelemisestä. Pääsisi vähän purkamaan ja saisi ehkä kaipaamaansa huomiotakin enemmän. Sinne oli hillittömät jonot, mutta kärsivällisesti sitä vuoroa odotettiin ja elettiin sillä aikaa kuin pellossa omiaan puuhastellen. Vihdoin tyttö pääsi eikä aluksi tuntunut viihtyvän. Opettajalle sanoi, että äiti pakotti teatteriin. Kuvassa eilisen pikkujoulunäytöksen kohtaus, jonka tyttäreni esitti silmät loistaen täydelle katsomolle (se pienempi niistä, joilla on käsi ojossa). Minusta oli todella outoa seurata, miten tytär oli niiden muitten minulle täysin vieraitten ihmisten keskellä kuin kotonaan ja niin täpinöissään. Voi olla, että jos nyt käskisin lopettaa, se saisi siitä ikuisen trauman.

Itsenäisyyspäivän puhe

Hyvät lukijat. Tippa linssissä olen seurannut suomalaisen musiikin kehittymistä Syksyn Sävel -muistelmien myötä. Oli lähes kestämätöntä ajatella, että minä olisi pikkutyttönä kuunnellut Erkki Liikasen Evakkorekeä tai Jokkantiita. Herravarjele! Puhumattakaan sitten Mikko Alatalon Trikoo on riskillä rumasta. Minä osasin ne sanat ulkoa! En kestänyt katsoa. Hyvä luoja millainen kansa me olemme olleet. Eihän tätä voi järjellä mitenkään itselleen enää selittää. Sovitaan nyt vain niin, että olemme eläneet jossakin hurmoksellisessa rillumareivaiheessa hieman liian pitkään. Ymmärtäähän sen, täällä pimeässä metsän keskellä, erossa muusta maailmasta tulee tehtyä kaikenlaista perverssiä. Mutta että osata Evakkoreki ulkoa. Haloo. Viekää minut saunan taakse tai jonnekin.

Sitä hirveää ohjelmaa katsellessa huomasin myös, että naisille ei ole kunniaa Syksyn Sävelen voittoihin suotu montaakaan kertaa. Oliko niitä 70-80-luvulla pari? Lea Lavenin Ei oo, ei tuu ainakin vuonna 77. Tuossa ohjelmassa nelinkertainen syksynsävelmaestro Alatalo sanoikin, että tuona vuonna Syksyn Sävel piti tavallaan välivuotta. Ymmärtäähän sen. Miehiltä ei aina kaikki onnistu ja jokin kiintiö pitää naisille suoda kerran vuosikymmenessä. Helppo voitto siis, mutta ei ansaittu. Lea Laven ei ollut ehkä tarpeeksi söpö.

En tiedä millaisia miehet oman maansa naisille muualla maailmassa yleensä ovat, mutta meillä taitaa olla aika huonosti asiat. Ainakin meillä on liikaa Loka-Laitisen tapaisia oman maansa naisten ulkonäköön turhautuneita miesparkoja. En alkuunkaan ymmärrä, mitä mieltä on valittaa lyhyistä jaloista, kun ne eivät siitä sen pidemmiksi muutu. Miksi nämä miehet eivät yksinkertaisesti muuta pois Suomesta jonnekin, missä naisten ulkonäkö ei aiheuta ahdistusta. Tai kokonaan pois tältä planeetalta. Laitinenhan kirjoitti jo toisen blogitasoisen postauksensa Iltalehteen taas aiheesta männä viikolla.

Tämä maa juhlii tänään itsenäisyyttään, mutta millaista sitten on olla suomalainen nainen tässä vihamielisessä ympäristössä, jossa rumat naiset kasvattavat poikansa väärin. Minusta olisi niin suloista pakahtua ylpeydestä suomalaisten miesten rinnalla, mutta näinä aikoina se on mahdottomuus. Suomalaiset miehet eivät löydä enää mitään hyvää sanottavaa naisistaan. Milloin viimeksi olette nähneet tai lukeneet yhdenkään suomalaismiehen olevan ylpeä meistä naisista? Minä en ole nähnyt koskaan. Ja mistäkö se sitten johtuu? Olemmeko ansainneet tämän? Ja miksi? Olemmeko todella niin rumia? Olemmeko epäoikeudenmukaisia? Ilkeitä ja juoppoja? Olemmeko huoria? Laiskoja? Olen kyllä joutunut lukemaan suomalaisten naisten ylistäviä kirjoituksia miehistään, olivat ne äijät olleet sitten minkälaisia kullinheiluttelijoita tahansa. Kekkonen sai panna naisia kumoon mennen tullen, mutta kauankohan Tarja saisi tyydyttää seksuaalisia mielihalujaan samanlaisella intensiteetillä tulematta kivitetyksi.

Suomalaisen naisen tulisi olla hiljaa ja nätti, tästähän on ollut puhetta. Jos olet ruma, on parempi olla hiljaa ja tyytyä kohtaloonsa. Jos olet puutteessa, olet aivan varmasti ansainnut sen rumalla naamallasi. Hyvännäköinen suomalaispimu on harvinainen näky ja hänkin siinä tapauksessa eltaantunut huora, jonka on parempi olla hiljaa tai viiltää ranteensa auki. Se onkin varmaan ainoa kunniallinen asia, mitä voi tehdä jos alapäässä tykyttää. Sen sijaan miehelle se on kunnia asia, että seisoo ja naista voi vapaasti kaivata petikaverikseen vaikkapa blogeissa. Muiden maiden naiset saavat vapaasti olla rumia tai kauniita, kiihkeitä ja hulluja, ne vain yksinkertaisesti ovat sellaisia. Mutta suomalaisen naisen tulisi olla olemassa miellyttääkseen miestä, vaikka mies sitten sattuisi haukkumaan välillä rumaksi tai läskiksi tai vihjailemaan rintojasi kärpäslätkiksi. Kummallista, että ainoastaan suomalainen rotu on näin epäonnistunut eikä pysy edustuskelpoisena kovinkaan vanhaksi saati monen lapsen tekemisen jälkeen. Mutta muualla maapallolla näin ilmeisesti on.

Tämän maan miehet ovat aina ilkeitä, jos nainen yrittää pärjätä jossakin. Kun Halonen nousi presidentiksi, hänen ulkonäköään hävettiin. Kun Karpelasta tuli ministeri, hänenkin ulkonäköään hävettiin. Pitäisi olla jotakin siltä väliltä. Nätti, muttei liian nätti, koska liian nätti on aina uhka kaikille. Se on uhka naisille, mutta myös miehille, koska hyvännäköiset naiset voivat aina käyttää kauneuttaan hyväkseen.

Tuntuu siltä, ettei tämän maan miehille kelpaa minkäänlainen nainen. Herää epäilys, että kaikki suomalaismiehet ovatkin kaappihomoja ja naiset pelkkiä synnytyskoneita, jotta tätä komeata suomalaista homogeenista miesrotua saadaan jatkettua. Me elämme kauhuelokuvaa paraikaa. Taitaisi kuitenkin olla parempi, että saataisiin geenejä vähän muualtakin, jotta ne naisten jalat siitä pitenisivät, rinnat suurenisivat ja pysyisivät kimmoisina mummuikään asti. Persekin pienenisi. Ehdotankin omille lapsilleni, että alkavat katsella sitä kumppaniaan jostakin muualta. Pojat olisivat onnellisempia, kun saisivat kauniimmat vaimot ja tytär tekisi tälle maalle palveluksen tuottamalla pitkäsäärisiä kaunottaria suomalaismiesten katseltaviksi.

Mielelläni näkisin asiat toisin, mutta minulla ei ole todisteita muustakaan. Nyt kun meillä ei varsinaisesti itsenäisyyttä enää ole, eikö olisi kuitenkin ollut parempi pitää yhtä suomalaisten miesten ja naisten kesken, kuin kasvattaa tällaista kuilua, minkä Loka-Laitinen ja muut ilkeät miehet ovat jo ehtineet tehdä. Minä en enää yhtään ihmettele feministien raivokkuutta. Kun nainen käy töissä ja hoitaa kodin ja lapset sekä kuuntelee haukut ja välillä ottaa turpaansakin, tokihan sen pitäisi vielä jaksaa miellyttää kaikkia suomalaisia miehiä.

No niin. Tulihan siitä aika kärkäs näin pitkän tauon jälkeen. En tietenkään pidä siitä, mitä kirjoitin ja janoankin todisteita päinvastaisesta. Enempää haukkuja ei siis oteta vastaan. Niitä on kerääntynyt kylliksi.


Jokseenkin absurdi tähän perään tämä meemi (via Scilla) kerrankin:

SINÄ OLET SUKUPUOLINEUTRAALI

Kuvauksesi Olet sukupuolineutraali eli sukupuolisesti sitoutumaton. Et pidä meteliä sukupuolesta, etkä tuo omaa sukupuoltasi mitenkään erityisesti esille. Persoonaasi ei hallitse eikä määritä vahvasti sen enempää mieheys kuin naiseuskaan Sukupuoleen liittyvässä itseilmaisussa olet melko pidättyväinen - jopa sukupuolipihtailija. Tiedostat sukupuolijärjestelmän olemassaolon ja otat siihen mielellään etäisyyttä ja toimit yksilöllisesti, etkä sukupuolimäärittyneesti. Et aina ymmärrä, miksi monet muut ihmiset pitävät sukupuolesta niin kovasti meteliä ja antavat sukupuolensa ohjailla toimintaansa. Olet sukupuolisuuden suhteen tasapainoinen. Sinussa on mieheyttä vielä vähemmän kuin naiseutta.

Tuloksesi on merkitty ruudukossa tällä värillä. Naisellisuuspisteesi: -4 Miehekkyyspisteesi: -26

Kyllä se on loman paikka nyt, kerta kaikkiaan

En haluaisi valittaa ja rasittaa uskollista lukijaani itkuvirrellä, mutta minun on nyt pakko myöntää, että tämä bloggaaminen on alkanut vituttaa. Olen pyöritellyt tätä asiaa mielessäni jo pidemmän aikaa. Edes nuo iänikuiset oikeitten toimittajien blogivastaiset höpötykset eivät tunnu enää missään. Mitä järkeä tässä tosiaankaan on? Ketä kiinnostaa? Ja miksi?

Joskus tulee aivan loistavia ideoita, mutta en koskaan muista niitä, kun alan kirjoittaa. En ikinä. Niitä kyllä tulee välähdyksinä vaikka kesken imuroinnin tai kun ojennan vaihtorahat asiakkaalle. Niitä tulee junassa ja olen varma, että kyllä mä nyt tämän muistan. Kotiin tullessa olen tyhjää täynnä. Ja tämä kirjoittaminen! Se on kuin raapustaisi liitutauluun vinkuvalla liidulla. Liian märkä sieni norottaa vettä toisessa kädessä samaan aikaan. I ja S vaihtavat paikkaa joka helvetin sanassa missä ne ovat peräkkäin. Olen uupunut vaihtamaan niiden paikkoja yhtenään. Kerta kaikkiaan; musitan, lositava, aisakas... joskus vetäisen äkäpäissäni yli kokonaisia lauseita ja välttelen noita kirottuja kirjaimia. En tajua tätä. Konekirjoituskurssi on käyty jo neitokaisena, näppäimistö on tuttu, mutta viime aikoina, tarkalleen ottaen varmaankin jo vuoden verran, ne helvetin kirjaimet ovat vääntyneet päässäni väärille paikoille enkä saa niitä enää takaisin, mistä kertoo paljon se, että kun yritin juuri tuossa edellä kirjoittaa niitä väärin, NE SAATANAT TULIVAT OIKEIN ja minun piti korjata ne vääriksi.

Olen jo monena päivänä pelannut kuopuksen kanssa paskaa ja opettanut korttitemppuja samalla, kun olen katsonut vaahtosarjoja telkkarista. Olen alkuillasta tuijottanut älypeliäkin ja sen järjettömän aktiivista juontajaa silmät tapillaan. Mikähän se mahtaa olla, joka kuluttaa aikaansa veden alla: Onko se koheltaja, sukeltaja vai mietiskelijä. Hmm... jaa-a. Kinkkistä. Olen ollut paljolti tekemättä mitään järjellistä ja tietokone on hyrissyt kutsuvasti tässä pienessä huoneessa itsekseen. Kanikoppiani kaipailen kaikkein eniten, mutta bloggamisesta on mennyt ilo. Siitä on mennyt myös järki. Ilman sähköistä kähinää nämä postaukset ovat täysin jonninjoutavaa jokellusta, jolla ei varsinaisesti ole mitään funktiota. Ei sen puoleen, että jonkun tosien (po. toisen) blogilla olisi sitä yhtään sen enempää, mutta joillakin ehkä on. Tällä ei.

Olen siis loman tarpeessa. Pelottaa tietenkin, että yhtäkkiä saan järjettömän hyviä ideoita, josita (po. joista) suorastaan palaisin halusta päästä kirjoittamaan, mutta minä olen sentään sen verran reilu, etten viitsi roikottaa vähäisiä lukijoitani täällä sen onnettoman mahdollisuuden takia. Joten aion olla joulukuun pahemmin päivittämättä. Voihan vahinkoja sattua, ja saatan vanhasta tottumuksesta äkisti yrkäistä kirjoittamaan, mutta kyllä (onpas tämä nyt yllättävän vaikeaa luvata olla kirjoittamattakaan, perkele) minä pyrin olemaan ihan hiljaa. Paitsi boxissani.

Namutäti junassa

Tänään menin sitten sellaiselle paikalle junassa, että siinä oli jo pieni ihminen minua vastapäätä. Oli varaa valita keski-ikäisistä miehistä ja yhdestä pikkupojasta, joten otin varman päälle. Pojalla oli pipossa lieskoja ja pikkuinen reppu. Se nukahti jo heti Pasilan jälkeen ja minulle tuli huoli. Olen kerran aikaisemmin nähnyt pienen hätääntyneen pojan sännänneen junasta ulos puoliksi unessa. Niin minua sitten alkoi vaivata, että jos tämäkin poika ajaa pysäkkinsä ohi. Se oli niin autuaassa unessa, kun herätin sen Koivuhovissa. Tökkäisin vähän reppuun ja kysyin, missä sen pitää jäädä. Se katsoi minua vihaisesti ja tiuskaisi
- Ei vielä.
- Niin mutta missä sun pitää jäädä?
- Ei vielä vähään aikaan.
- Niin mutta entä jos sä nukahdat taas?
- Kyllä mä tiedän missä mun pitää jäädä.
- Ai vaikka nukahdat?
- Niin.

Poika ei enää nukahtanut ja jäi Espooseen. Minä tajusin, ettei niitä saa enää nykyaikana auttaa.

Svenska talande bättre folk

Olin kotimatkalla aivan raivoissani. Istuin ikkunapaikalla, kolmen penkin rivistössä kun viereeni seisahtui mies, jolla oli pitkä ulsteri, takin kanssa samaa sävyä oleva hattu sekä musta nahkasalkku. Mies alkoi riisutua. Se otti ensin hatun ja hanskat pois ja asetti ne hyllylle ilmaisjakelulehtien päälle. Sitten se riisui märän takkinsa ja pisti sen minua vastapäätä olevan penkin kohdalle naulakkoon, niin että sen helmat makasivat siinä penkin päällä. Lopuksi mies asetti salkkunsa sen takkinsa helman viereen siihen toiselle penkille ja istahti viereeni niin, että väliimme jäi yksi tyhjä penkki. Mies aukaisi Huvudstadsbladetin ja levitti jalkansa niin, että vei tilaa kaksi penkkiä. Yhteensä mieheen ja sen tavaroihin kului siis neljä penkkiä.

Miehelle ilmeisesti tuli kuitenkin kuuma, koska hän riisui myös Buzo-merkkisen liituraitaisen, linjakkaasti leikatun puvuntakkinsa ja ripusti senkin vielä naulakkoon ja istahti taas lukemaan jalat levällään. Sitten se alkoi kaivaa nenäänsä. Se kaivoi ja kaivoi ja pyöritti niitä pallerojaan siihen penkille ja aina kun vilkaisin, (koska tahdoin välttämättä vilkaista, jotta mies tajuaisi ettei ole tässä luomakunnassa yksin) mies tyhjensi sormensa ja haroi leukaansa. Juna pysähtyi Pasilassa ja väkeä tuli oven täydeltä. Mies jatkoi lukemistaan ja nenän kaivuutaan muina miehinä. Kaivuuhommiin tuli vain pieni tauko, kun sen kännykkä soi, sitten se pienen juttutuokion jälkeen jatkui taas.

Huopalahdessa kyytiin tuli kymmenkunta koululaista ja vanhempi rouvashenkilö. Mies puuhasteli nenänsä kanssa kaikessa rauhassa, aivan kuin koko vaunuosasto olisi sitä varten. Mustaan lierihattuunsa sonnustautunut naisihminen seisoi välikössä ja piti tangosta tiukasti kiinni. Tämä saatanan pukumies se istui vain ja vei neljä penkkiä, kun kaikki koululaiset ahtautuivat muutamalle vapaalle penkille ja tämä vanhempi rouva jäi kokonaan ilman paikkaa.

Käännyin katsomaan miestä. Avasin jo suuni sanoakseni, etten ole ikinä nähnyt kenenkään käyttäytyvän noin moukkamaisesti, mutta vilkaisin sitä seisovaa rouvaa vielä. Nainen pudisti päätään varovasti ja minä pistin suuni suppuun. Nainen oli kyydissä vain pari pysäkin väliä, mutta minä puhisin koko matkan kotipysäkille asti. Lähtiessäni mulkaisin miestä niin pahasti kuin kykenin. No eihän se mitään tajunnut. Puuhasteli itsensä kanssa vissiin Kirkkonummelle asti.

Aamulenkin ihmeitä

Typerää olla ottamatta mukaan kunnon kameraa tällaisina aamuina. Kännykällä räpsityt otokset kertovat vain osatotuuden.



Ja lisäksi jotakin, mitä ei silmällä sitten kuitenkaan edes erottanut:



Mocalle vielä lisäys klo 18.50, joka ymmärrettävistä syistä jäi aikaisemmista pois. Hieno liikennemerkki, kerta kaikkiaan. Mutta tämä otos on otettu noiden kuvien välissä.

Krapulahuumoria

Tuli eilen taas ryypättyä. Kaksi kokonaista siideriä ja kolme lasia viiniä, joista viimeistä en ollut ehtinyt ennen sammumistani huiviini vetäistä. Heräsin siis sohvalta vaatteet päälläni ja olo oli hirveä. Hädin tuskin ehdin pöntölle, jonka luona en tiennyt kumpaa päätä siihen pitäisi ensin tarjota. Että pitäisikö istua ämpäriin ja työntää pää pönttöön vai toisinpäin. Olo oli niin kamala, että pelkästään istuma-asennossa pysyminen teetätti töitä. Tuskanhiki pukkasi päälle ja olin varma, että kellahdan nurin kylppärin lattialle ja siitä minut sitten joskus löydetään. Kun sitten tunsin pärjääväni matkan sänkyyn asti, pesin hampaani ja huuhdoin pääni jääkylmällä vedellä, pyyhkeen takaa ilmestyi peiliin lumivalkoinen naamani. Pelästyin niin, että kiljaisin. Mutta nyt olen tässä, jotenkuten hengissä vielä. Esikoinen imuroi parhaillaan ja minä menen nyt ottamaan vielä pari buranaa.

Kasvatuksessa häikkää aina

No niin. Nyt se on meikäläisen kullannuppukin ollut tappelussa. Se oli ihan "huumorilla" paukauttanut kahden pojan päät "en just yhtään" yhteen. Toinen niistä jannuista oli vetänyt siitä "hirveet skitsot" ja heittänyt esikoiseni päin ovea ja ovi oli mennyt rikki. Tänään sitä on sitten puitu, että kuka sen oven maksaa. Taitaa mennä meidän mussukan piikkiin. Minä en ainakaan jaksa tapella siitä, maksaako se, joka aloitti vai se, joka paiskoo kavereita päin seinää. Minusta se ovi pitäisi maksaa porukalla, vaan aina ei kaikki mene niin kuin sitä ajattelisi.

- No mutta eihän toisten päitä saa hakata yhteen.
- Juu, ei saa. Mutta kumautti kuitenkin. Eihän sitä saisi paiskoa toista päin seinääkään.
- Niin mutta ei toisten päitä sillä tavalla saa mennä kumauttelmaan.
- Hohhoijaa. Tämä ei oikein etene.

En minä mitään puolustele, minusta oman muksuni huumorintaju on välillä tajuttoman huono ja tilannetaju surkea, mutta onneksi joillakin on vielä huonompi.

Joka tapauksessa rangaistukseksi nuori herramme siivoaa viikonloppuna tämän talon. Siis se tulee nuolemaan sen puhtaaksi. Tuskin sillä keinolla huumorintaju paranee, mutta jospa miettisi sitten ensi kerralla kannattaako lellipentujen päitä paljoa kumautella.

Likööriä aamutuimaan

Aamulla junassa ajattelin valmiiksi mitä tänään kirjoittaisin. En muista taas sanaakaan siitä, mitä ajattelin. Muistan vain sen kaljuksi ajellun nuoren miehen siinä vieressä, joka joi yhdeksän aikaan aamulla banaanilikööriä suoraan pullosta. Sillä oli punamustaruudullinen takki päällä, siis sellainen, joka on aina niillä amerikkalaisilla sukurutsaisilla metsämiehillä päällään niissä kauhuleffoissa. Sen päässä oli arpia ja rupisia haavoja. Mutta sen kasvot olivat pelokkaat ja ilme epävarma. Tunsi kai olevansa vähän väärässä seurassa, mutta tosi asiassa minä kyllä ajattelin, että joskus voisi vetää arkiaamuna likööriä suoraan pullosta ja kokeilla, miltä se tuntuu. Varsinkin näinä aamuina, kun ennen sängystä nousua jo soitetaan kotiin, ettei päästä tänään töihin. Siinä sitten auta kuin vetää aamutakkia päälle ja alkaa soitella jotakuta hätiin ennen kuin itse ehtii töihin. Itse asiassa jo eilen illalla soitettiin, että kassakone on mennyt jumiin ja minä sitten siinä puhelimessa sitä yritin korjata. Yöllä tuntui, niin kuin keuhkot menisivät jotenkin kasaan ja asentoa piti vaihtaa vähän väliä että henki kulki paremmin ja sydän pysyisi balanssissa.

Onhan tämä aikamoista valitusta, mutta lähinnä yritän pistää muistiin asioita, jos joku tarjoaisi vaikka töitä. Että on sitten helpompi lähteä. Viimeiset kaksi viikkoa on olleet aivan perseestä. Olen ottanut tyttöjä töihin enemmän kuin niitä on koskaan ollut ja joutunut itse tekemään ylitöitä enemmän kuin koskaan. Jokin tässä yhtälössä mättää ja se en ole minä. Aikani on mennyt kirjojen esille laittamiseen. Niitä on tullut lavakaupalla harva se päivä. Juuri nyt on harvinaisen paljon helmiä halvalla, mutta ne kyllä revitään käsistä. Ja sitten puolet ajasta on mennyt sairastuneitten työntekijöitten tuuraajien haalimiseen ja työvuorojen uudelleen järjestelemiseen. Helvetin flunssat ja mustat silmät.

Eilen otin yhden tytön töihin ja tänään vielä yhden niiden prinsessojen tilalle, jotka pelästyivät seisomatyötä. Muistin mainita oikein erikseen, että tämä on aika raskasta hommaa. Ne olivat niin luottavaisia ja iloisia, että ihan hirvittää. Olen opastanut kymmenkunta tyttöä töihin parin kuukauden sisällä. Jotenkin meinaa motivaatio hiipua, mutta kai se on taas alettava. Siihen selittämiseenkin menee niin pirusti aikaa ja töitäkin pitäisi tehdä. Palkka on kyllä tähän kaikkeen nähden aivan naurettava. Ja ajatella, että menin töihin ihan vain harrastuksen vuoksi.

Nyt meni hermot

&%¤#"#""!!&¤*§#!

Päiväkirjaa

Valtava väsymys kaikkeen ja erityisesti tähän blogiin. Piristystä ei tullut edes hakusanoista. Tänne on kai aivan luonnollista päätyä suomalaisella isolla perseellä. Väsyttää myös tämä metusalemi, iänikuisen vanha rakkineeni, jonka pelittäminen uudempien laitteiden kanssa tuntuu olevan oikukasta. Olen taistellut nettiin pääsemisen kanssa jo pari päivää. Tänään on sujunut pyrähdyksittäin. Olen päättänyt jo ostaa uuden tietokoneen. Siinä on sitten meikäläisen joululahjat muutamaksi vuodeksi.

Olen katsellut mainoksia lehdestä kaihoisin mielin. Totta kai sen pitäisi olla kone kaikilla mausteilla; fiksu, kaunis ja luotettava, mutta en osaa päättää, haluanko kannettavan vaiko pöytäkoneen. Kun minulla kuitenkin on tämä pieni huoneeni, jonne voin koneeni laittaa. Toisaalta joskus olisi mukava irtautua tästä nettielämästä ja kirjoitella omiaan vaikka sängyssä. Mutta samalla rahalla saisi valtavan hyvän pöytäkoneen. En osaa päättää.

Päätöksentekoa olen kyllä muutoin harjoitellut. Minun on ehdottomasti oltava päättäväisempi. En voi vain puuskuttaa menemään ja antaa tyttöjen tehdä mitä huvittaa ja milloin huvittaa. Tietenkin päätöksentekoon auttaa ihan jumalattomasti se, että oven takana on jono. Sunnuntaina minulle soitti kotiin kaksi innokasta työnhakijaa. Ehkä tilanne ei olekaan niin epätoivoinen kuin olen luullut. Jos vastedes näyttää siltä, ettei jostakusta kerta kaikkiaan ole tähän työhön, niin onhan se sanottava. Näistä huithapeleista kärsivät kaikki muut. Eihän se ole ketään kohtaan oikein, että joudun hälyttämään viiden minuutin varoitusajalla jonkun toisen töihin, kun prinsessat eivät jaksakaan tulla, koska se on sitä seisomatyötä niin paljon, enhän mä tajunnut. Tai niin kuin lauantaina piti sitten mennä itse, koska ketä nuorta naista kiinnostaa tulla yhtäkkiä lauantai-iltana töihin. No niin. Ei ketään.

Tänään oli vapaapäivä. Heräsin aikaisin aamulla, mutta jopa keuhkot tuntuivat olevan haukottelemisesta uuvuksissa. Ainakin ne tuntuivat jotenkin oudoilta, joten menin takaisin nukkumaan, kun lapset lähtivät kouluun. Olen ripustellut seitinohuita tummanpunaisia verhoja ja yrittänyt innostua joulusta, mutta en saa siitä mitään otetta. Yököttää kaikki se ruuhka ja vihaiset asiakkaat, jotka tulevat ostamaan lahjoja lähimmäisilleen, että saavat joulumielen. Siihen ilmeisesti vuosi toisensa perään kuuluu myyjien kyykyttäminen. Minusta on kerta kaikkiaan kammottavaa, että joulurauhan julistamisen jälkeen kaupat saavat olla auki vielä tunnin. Mitä tekopyhää hurskastelua, saatana, niin kuin koko joulu. Paitsi että minä pidän siitä, että saan olla rauhassa kotona ja unohtaa sen kaiken hyörinän ja haukkumiset, tönimiset ja asiakkaat, jotka heittävät rahat tiskiin kuin koiralle.

Itseäni äimistellen

Parin päivän tauko pärettämisestä tekee hyvää. Olen ehtinyt maata sohvalla ja katsoa vaahtosarjoja putkeen. Ikävä vain, että uutisia puskee joka väliin ja hekumalliset hetket Emmerdalesta Los Angelesiin katkeavat ikävästi. Vire lopahtaa ja sitten sitä nukahtaa. Heräsin kyllä heti Riitta Väisäs-potpuriin, jonka jälkeen sohvalla makaaminen kävi miltei mahdottomaksi. Remontti-Reiskan siirtäminen perjantai-iltaan on maikkarilta vakava virhe. Pitkän työviikon jälkeen ei voi kuin ahdistua siitä, että Piisisen Jormalta sujuu kaikki. Jätkä vain hymyilee ja suu käy samalla kun taloon on asennettu parketit, tapetoitu, tehty kylppäriremontti ja vaihdettu tasakatto harjakatoksi. Kuka siis voi perjantaina puolikuolleena rentoutua Asuntomarkkinoita katsellessa? Taitaa olla ohjelmasuunnittelijoilla (vai mitä ohjelmakarttojen tekijöitä ne nyt ovatkaan) melko musta huumorintaju.

Sitä Piisisen nerokasta remontoitia katsellessa tuli mieleen, kukahan ylipäätään voi tuollaiseen ihmemieheen samastua. Millainen roolimalli siitä välittyy? Eikö se muka nipistä jokaisen omaatuntoa, joka siinä sohvalla tahtoo vain löhötä ja olla rauhassa. Samalla tavalla muuten ahdistaa se nainen, joka tyhjentää lihavien ihmisten jääkaappien sisällöt roskikseen. Sisustusohjelmia katsellessa häpeän elämääni ja sotkuista kotiani niin paljon, että purskahtelen itkuun tämän tästä. Elixiriä sivusilmälläkin vilkuillessa niskalihakset jäykistyvät lopullisesti omantunnon raskaasta painosta.

Eivätkö nämä ohjelmat ole jotenkin ristiriidassa television kanssa? Ihmiset kuluttavat itsensä niin loppuun töissänsä, etteivät jaksa kuin katsella muiden ihmisten rytmikkäitä ja tahdikkaita elämiä. Toisten vasarat paukkuvat, kodit uudistuvat, kilot karisevat ja läskit kiinteytyvät. Television katsomisen ja töitten tekemisen lisäksi arkirutiinien toimittamisen jälkeen elämää ei ole enempää jäljellä. Ehkä keveitä töitä tekevät korkeastikoulutetut sentään pystyvät vielä muuhunkin, mutta minä en pysty. Minusta ei kerta kaikkiaan ole muuhun kuin ihailemaan vaivautuneena toisten hektistä elämää.

Mistä tuli mieleen Arto Salmisen viimeiseksi jäänyt teos Kalavale, jossa äimistellään sitä, että oman elämänsä sijasta väkeä kiinnostaa tositelevisio, jossa mikään ei ole totta (Antti Majander, Helsingin Sanomien muistokirjoituksessa). On ehkä liian aikaista ottaa tähän asiaan kantaa tämän enempää. Kuolema on vielä liian liki, mutta koska olen lukenut Salmiselta kaikki teokset lukuunottamatta esikoistansa Turvapaikkaa ja juuri tätä edellä mainittua Kalavaletta, minulle on myös muodostunut jonkinlainen mielikuva Salmisesta yhteiskunnallisena vastuunkantajana, joksi Majander Salmista muistokirjoituksessaan myös nimittää.

Majanderin tulkinnan perusteella Kalavale sisältää pumpulissa makaavalle television tuijottajalle ravistelevia aineksia, sillä juuri siihen hätkähdyttävien kirjailijoiden kategoriaan Majander Salmisen ymppää: Varasto (1998) toi Salmiselle inhorealistin maineen, hän kun kuvasi tavallisia ihimisiä yksi yhteen. Ymmärtäminen, selittäminen ja tuomitseminen lukeutuivat kaikki samaan sievistelevään syvähenkisyyteen, jota hän karttoi visusti.

Kuka siis ansaitsee tulla nimitetyksi tavalliseksi ihmiseksi, jonka elämä ei ole syvähenkisellä sievistelyllä pilattu? Eikö tuo kappale jo sinällään sisällä tuomion tai ainakin jaottelun tavallisiin (jotka ovat arvokkaampaa kirjoittamismateriaalia) ja epätavallisiin (jotka sitten korvat punaisina näitä kirjoja mahdollisesti lukevat). Jos ymmärtäminenkin on syvähenkistä sievistelyä, maailmaa siis katsotaan kylmästi kuin ulkoavaruudesta käsin humanoidin kyborgisilmin.

Ovatko Tosi-tv:n katselijat siis jollakin tavalla vääränlaisia tai epätavallisia ihmisiä, joiden elämäntyyliä voi toki äimistellä ja ravistella, vai valitsiko Majander vain sanansa väärin. Ehkä ennemminkin pitäisi äimistellä sitä, ettei ihmisillä ole raatamisensa jälkeen enää voimia mihinkään muuhun, kuin toisten elämien tuijottamiseen ja haaveilemiseen rikkaaksi tulemisesta, sillä kuka tässä maassa ruumiillisen työn tekemisellä hirveästi rikastuisi. Pääsee ehkä nipinnapin siihen halveksittuun keskiluokkaan asti, jonka elämä on just siinä pisteessä, ettei se ole kovin huonosti eikä kovin hyvinkään. Siihen luokkaan, joka hoitaa työnsä ja pitää elämänsä jotenkin kasassa. Siis siihen luokkaan, josta ei ole mitään kirjoitettavaa, mutta joille niitä kirjoja kirjoitetaan.

Aikuisviihdettä kassalla

Mainio päivä. Aamulla koristelin kaupan havukranssein ja joulukelloin, lisäilin pieniä kuusia sinne tänne, pukinkin koppasin varastosta syliini ja tervehdin lämpimästi pitkän eron jälkeen. Huomenaamuna panen vielä tähdet loistamaan ja punaiset sydämet kassatyttöjen yläpuolelle.

Viime viikolla olin tilannut summamutikassa tyttö/poikakortteja. Joskus aiemminkin tällaiset näkemättä tehdyt tilaukset ovat päätyneet roskikseen, ja niin nytkin. Ne tosiaan olivat tyttö/poikakortteja. Jollakin tavalla häiriintynyt maailma, kun asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Pari laatua niistä nyt ehkä menisi, jos kovin korttitelineet ovat tyhjää täynnä, mutta se yksi tyttökortti oli aikas mellevä ja himppasen liikaa meidän helsinkiläisille mummoille, joiden elämä on monta kertaa kiinni jostakin ruusukortista, jota vielä vuosi takaperin oli, mutta nyt ei sitten olekaan. Että minne voin valittaa ja missähän kaupan johtajatar on.

Mellevän kortin tytöstä ja sen pimpsasta oli erittäin mehukas kuvakulma, viistosti takaapäin ja vain posket näkyvissä, varjot jättivät vähän arvailujen varaankin, eli missä kohdassa on se reikä sitten. Kun vain ajattelenkin, oh. No mutta, juttu on niin, että ihan selkeää aikuisviihdettä meikä ei myyntiin pane.

Siinä mielessä käsittämätön tämä maailma, että juuri tänään eräs mustalaiseukko laahusti helmoineen kassalle ja kailotti:
- Onko teillä pornokortteja?
Minun piti vähän aikaa kelata, koska olin käskenyt heittää ne roskiin, mutta en ollut varma, oliko käsky pantu toimeen.
- Jaa, hetkinen, katson täältä tiskin alta, minä sanoin ja muutama asiakas purskahti nauruun. Minä olin aivan vakavana, koska se oli minusta vakava paikka. Aina kun asiakas tahtoo jotakin, minä otan selvää, voiko sitä olla. Valitettavasti en löytänyt kortteja enää mistään. Tosin oli melko kiire, enkä voinut kovin pitkään niitä etsiäkään.
- Eipä ole nyt tällä kertaa, sanoin sitten pettyneenä.
- No voi perkele, akka sanoi, - Minoon aina lähettänyt Veijolle linnaan pornokortteja, niistä se tykkää.
- Voi pahus.

Tuolla otsikolla saan tänne taas tulemaan tyhjänseisottajia. Niin kuin eräänä yönä joku Pariisissa oleleva yksinäinen suomalainen hakusanalla "runkkaaminen". Eli kaikki mitä Pariisista kerrotaan, onkin suurta valetta. Maailman romanttisin kaupunki?

Tänään satasessa oli toimittaja Janne Metson kolumni, joka kerrankin huvitti:
Juorulehtiä ja pornoa ei ole olemassakaan. Sen sijaan on viihdelehtiä ja aikuisviihdettä. Pelottaa ajatella, mitä lapsiviihde sitten on. Viihde saa ihmisen viihtymään. Mitä siis voi vastata, kun kotona kysytään viihdytkö työssäsi?

Sitä minä tässä vähän olen alkanut miettiä.

Myrsky nousee

Vielä hetki sitten Helsingissä näytti tältä. Kohta myrskyää ja meiltä menee sähköt.



Mutta ei vielä. Vähän pätkivät vain. Lainasin kirjastosta kuukausi takaperin Seppälän Mitä sähkö on?, mutta en ole avannut sitä vielä. On siinä hilkulla, avaanko ollenkaan. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Viimeisen lukemani Seppälän kirjan jälkeen muistan olleeni tuohtunut. Minun on varsin kerättävä voimia, jos aion tuon kirjan lukea. Olenko valmis ottamaan taas vastaan masentunutta suomalaista kirjallisuutta? Ja mistä löydän motivaation sen kohtaamiseen?

Meillä täällä maalla sähköä tulee myrskyissä satunnaisesti. Korkeapaineen aikana sitä tulee sitten liiankin kanssa. Lamppuja posahtelee yhtenään. Ikinä en ole lamppujen kanssa tasoissa niin, että niistä kaikki pelaisivat yhtä aikaa. Monesti lamput ovat yksinkertaisesti loppu. Kerta kaikkiaan finito. Kukaan ei muista ostaa kassikaupalla lamppuja. Niitä menee viikossa pari pakettia. No niin. Taas väläh

Isänpäivänä 2005

Näin se painuu mailleen tämäkin isänpäivä. Aikaisin aamusella soitteli eräs työntekijä, joka oli liian kännissä mennäkseen töihin ja lisäksi se oli saanut pahasti turpaansa. Neuvoin sitä menemään lääkäriin ja niin se sitten tekikin. Lähetteli tekstiviestejä, että vittu ku vituttaa ja sai viikon sairaslomaa.

Pajatso-niminen jäätelökakku, jonka pitkänäköisesti ostin jo edellisviikon perjantaina, on nyt syöty ja vatsa on aivan pullollaan. Ahmiminen alkoi jo aamusta, kun paistoin kaurasämpylöitä, kananmunia ja pekonia. Meillä on yllättäen syöty pekonia perinteisesti isänpäivänaamuina aina. Normaalisti tämä yhdistelmä on kruunattu paahtoleivällä ja marmeladilla, mutta nyt päätin tehdä rohkeasti poikkeuksen ja paistaa sämpylöitä, koska paahtoleipää ei yksinkertaisesti ollut. Isäntä sai lahjansa, joista osa oli heräteostettu kirjamessuilta ja yksi Anttilasta. Se katsoo tänä yönä KillBillit ja loput Tarantinot myöhemmin.

Kakku jätetään aina iltapäiväkahveihin päivällisen jälkeen syötäväksi ja niin nytkin. Kuopus sai puolet koko kakusta. Olen kerran antanut sen syödä niin monta jäätelöä kuin se halusi. Oli tapahtunut jotakin hyvin ikävää ja me olimme kahdestaan kotona. Halusin nähdä, kuinka monta jäätelöä se tirppana saa alas; kymmenen jäätelöpuikkoa ja olisi jaksanut enemmänkin, mutta ehkä ne loppuivat. Se voi syödä vaikka kuinka paljon pulskistumatta. Ainakin toistaiseksi. Meillä muilla ei sitä vaaraa ole. Esikoinen on tosin päässyt diabeteksesta johtuvasta pakonomaisesta napostelusta eroon, eikä meille herkkuja juuri jemmailla. Lisäksi kuopuksen paras kaveri, naapurin vinkeä vesseli, sairastui perjantaina diabetekseen. Jos nyt joku onni voi onnettomuudessa olla, se on siinä. Kuopus lähtikin sitä heti sairaalaan katsomaan.

Mutta minä söin työmatkalla jälkiruuaksi valkosuklaa-vuohenjuustokakkua. Junamatkalla popsin Marianneja, lisäksi olen hörppinyt kuohuviiniä, kermalikööriä ja olutta. Vatsani painaa niin paljon, etten pysty olemaan ruoto suorana lainkaan. Yritän pysytellä muutaman päivän erossa blogeista, joissa puhutaan terveysasioista. Harvakseen näitä kohdalle sattuu ja kuitenkin ne ovat niitä ainoita nautintoja, mitä meikäläiselläkään on. Silti karmiva syyllisyys kalvaa mieltäni.

Aamulla olisi herätys jälleen puoli viisi. Kuuden junaan pitäisi ehtiä ja töissä olisi oltava ennen seitsemää.

Hahhah, miten surullista

Hanna-Riikka Kuisma sanoo Parnasson blogissa kirjoituksestani näin:

No, en ota kovin vakavasti mainitun blogin kritiikkiä, jos ihminen pokkanaamalla vielä sanoo, että niin en kyllä ole lukenut edes itse kirjaa.
Sitäpaitsi henkilökohtaisuuksiin menevä arvostelu on aina kornia, jos ei edes tunne ihmistä ollenkaan.

Toisaalta, onhan se hauskaa, että herättää keskustelua. Ja onhan kateus snadisti imartelevaa, vaikka hiukan surullista.


Ihan normaali kuvio tämän on: Kirja kirjoitetaan, siitä tehdään juttu, sitä arvostellaan ja sen perusteella käydään keskustelua. Olen arvostellut täällä julkisia lehtijuttuja ennenkin ja tulen taatusti tekemään sitä myös jatkossa. Julkisuuden kautta lukijalle välittyy jokin kuva haastateltavista ihmisistä ja tämän kuvan minä siis sain. Se jopa vahvistuu koko ajan mitä syvemmälle noihin Hanna-Riikan kommentteihin menen.

Pitää mennä

Se on sillä hilkulla, että pääsen lähtemään myyntikokoukseen Jyväskylään huomenaamuna. Tyttöjä kaatuilee sängynpohjalle ja porukka on ihan tapissa jo. Huomisen olen rakentanut pienistä palasista, parin tunnin pätkistä, etteivät vallan työn alle muserru, kun minä olen poissa. Mutta jos yksikin vielä kaatuu, jään aamujunasta kesken matkan ja käännyn takaisin. On tämäkin.

Miksen voisi olla jollakin teollisuusalueella töissä, jossakin kälysessä toimistossa rapistelemassa papereita, kun nuhraantuneet miehet paiskisivat tukka pystyssä hommia pajan puolella. Minusta siinä olisi jotakin sykähdyttävää. Talsisin aamuhämärissä pitkin teollisuusalueen lumista tietä. Räntää sataisi takin niskasta sisään. Jalanjälkeni sulaisivat lumeen... Minun pitäisi ostaa kaulaliina. Avaisin kohmeisin sormin takaoven ja sytyttäisin aulaan kelmeän valon. Ravistelisin itseäni ja ripustaisin takkini tyhjään naulakkoon. Koneet eivät vielä hurisisi. Tuoksuisi tehtaalta. Istahtaisin tuolilleni ja miettisin, mitäköhän tänään alkaisin. Miehillä on kaikilla kännykät, eikä puhelinvastaajaa juuri tarvita. Tilauksia tulee harvakseen. Syyskuusta lähtien olen joka päivä kuullut neljän uutisista, miten Suomesta on kadonnut tuhansia työpaikkoja vähän kerrallaan. Joka helvetin päivä jossakin käydään yt-neuvotteluja satojen suomalaisten viraltapanemiseksi. Mihin ne kaikki ihmiset oikein laitetaan? Näitä minä miettisin ja rapistelisin papereita. Kirjoittaisin ehkä tietokoneella jotakin. En edes osaa unelmoida mitä. Ja keittäisin kahvia. Iltapäivästä joku kävisi sanomassa jotakin mitä minun pitäisi tehdä ja minä ryhtyisin oitis työhön.

Pitäisi pakata, mutta on mukavampi kirjoittaa siitä mitä pitäisi pakata. Haircuttia. Ostin loppukesällä alennusmyynnistä bilettämispaidan. Se on ehkä himpan verran liian retee meidän työpaikan illanistujaisiin, mutta minä otan sen. Siinä on vino helma ja vähän lepattavat hihansuut. Se on sellaista ohutta ja läpinäkyvää tummankirjavaa kudosta. Sen alla pitää olla toppi. Sitten pakkaan mustat housut, alusvaatekerran ja pyjaman. En unohda hammasharjaa enkä ripsiväriä. En taida tarvita kovin paljoa nyt. Joitakin papereita rapisteltavaksi. Junaankin voisi ottaa eväät ja kääriä ne voipaperiin, mutta nykyään ei enää kehtaa. Pitää ostaa kärrystä tulikuumaa kahvia ja ehkä jotakin pientä purtavaa, jos siellä on. Viimeksi ei ollut.

Se on sitten puoli viisi herätys. Juna lähtee 7.04. Tampereella on vaihto Pieksämäen pikajunaan! Onkohan se sellainen sininen lättänä? Jihuu. Lauantaina sentään tullaan suorinta tietä Pendolinolla takaisin.

Mukavaa viikonloppua.

Parnasson erittäin elitistinen lukupiiri

Suoraan Hollywoodin Kauniista ja Rohkeista back to The Parnasso.

Minulle tuli ensimmäinen Parnasso vuonna 2000. Se on näytenumero, enkä tiedä miksi sen olen saanut. Lienen tilannut ensin näytteen ja sitten koko lehden. Näytenumeroni kannessa on Leena Lander ja otsikko: Miten kirjani ovat syntyneet. Kyseinen Viideskymmenes vuosikerta / 2. nide on maksanut 55 markkaa. Nythän Parnasso on lehti ja puolet ohuempi kuin aikoinaan, tosin se ilmestyy useammin. Sisältökin on muuttunut. Entinen sisäpiirin eliittijulkaisu aukeaa nyt taviksellekin parilla klikkauksella Parnasson blogista, josta sen voi siis tilata. Parnassoni mahtuvat yhä pinoon yhdelle hyllylle. Monista olen taitellut sivuja hiirenkorville. Siellä on mm. erään kirjoituskurssini etäopettaja Pertti Terhon (lehdessä hauskasti muodossa Pertti Tertto) käsittämätön kirjoitus Beowulfista otsikolla "Sanojen soimisen rakastaminen" hiirenkorvalla. En todellakaan jaksa montaakaan virkettä loppuun asti: Beowulfin runoilija viljelee kauttaaltaan ja jatkuvasti toistuvana sen kaltaisia vahvasti sointuisia puolisäkeitä kuin esimerkiksi "folce to frofre" (lohduksi kansalle, 14), "billum und byrnum" (miekoin ja haarniskoin, 40) "heah ofer heafod" (valtiaan ylle, 48), "geafon on garsecg" (aavoille vesille, 49)... [näitä olisi vaikka kuinka]... ... Tuollaiset rakenteet muodostavat suorastaan alkutekstin 'banhusin' selkärangan. Niihin on kiinnitetty huomiota, mutta suomennoksen ratkaisut eivät noudata kuitenkaan aivan riittävän vahvaa linjaa tälstä osin, vaikka rakenteita on myös lisätty silloin, kun on löytynyt sopivat suomalainen ilmaisu, esimerkiksi "itku ja parku" (micel morgensweg, 129).

Minä en tiedä, miksi helvetissä koskaan Parnassoni tilasin. Olen tavannut siitä vuosien saatossa sellaisia artikkeleita, joiden ymmärtämiseen olisin tarvinnut vuosien opiskelun kirjallisuuden laitoksella, mutta myös turkulaista sukkahousupäärunoutta, jonka on ollut tapana aueta aina:

Kahvila Zen Caféssa
Turun taiteiden yö:
Hieron Eeva Laineen
kipeytyneitä hartioita
Akateemisen kirjakaupan takahuoneessa.
Täällä ovat myös jääkiekkovalmentaja Ape Suhonen
ja kirjailija Kauko Röyhkä.
Täällä tulevat kustannussopimukset pedataan.
Täällä kaikki oikeastaan tapahtuu.
Jarkko Laine saapuu paikalle kännissä kuin ankka.
Hän puhuttelee minua "Monsieuriksi".
"Mie puhun ommoo savvoo", sanon. "Osta miulta hyvä hevonen."
Anja Snellman nauraa mielikseni.
Kaverini Esa, Kari ja Juha saapuvat paikalle.
Olemme kaikki dekkarikirjailija Reijo Mäen siipiä.
Joku tämän kaiken maksaa.
Runoa tästä ei saa kirjoittaa.

Tapani Kinnusen runo jatkuu vielä, mutta antaapa olla. Se ei siitä sen runommaksi muutu. Voin kuvitella, miten sille on porukalla hihitelty... kännissä kuin ankka... tsihhih...

Tämä saattaa olla tabu, josta ei ehkä pitäisi puhua, mutta kyllä monet kerrat Parnassoa lukiessa on tullut mieleen kaikenlaista vastaavaa. Ja silti olen antanut sen postilaatiikkooni uskollisesti kolahtaa. Miten kirjani ovat syntyneet -sarja kiinnosti aika tavalla vielä silloin, kun harrastin tosissani kirjailijaksi tulemista. Oletteko muuten tulleet ajatelleeksi, että monelle ihmiselle elämän tarkoitus on kirjailijaksi tuleminen. Sitten sitä vain joko tullaan tai ei tulla. Jos tullaan, niin sitten kyllä ollaan kirjailijoita koko elämän edestä. Paiskotaan omien lasten nenän edestä ovia kiinni ja tiuskitaan, kun mun täytyy nyt kirjoittaa, ei vastata puhelimeen, katkaistaan suhteet sukulaisiin, erakoidutaan, ollaan niin saatanan kirjailjaa, niin kuin eräs sukulaiseni huusi: Te ette ole mitään, minä olen klassikko!

Ai, mutta tämähän menee aika överiksi. Ensin ei muka ollut taas mitään kirjoitettavaa... hm...

Piti kirjoittaa tästä uudesta Parnassosta, joka siis pölähti postilaatikkooni eilen ja josta ensimmäisenä pisti silmääni Sapfon Vanhuudenveisu...
...
Näin voihkin alinomaa,
vaan minkä mahdan?
Ihminen syntyy vanhenemaan.
...

Vasta tänään luin Papinniemen pääkirjoituksen. Se ei ole sellaista läppää, jota edellinen päätoimittaja tapasi suoltaa, vaan on ihan simppeli lehden sisällön esittely. En tiedä miten tällaiseen matalaan profiiliin tulisi suhtautua. Ilman blogia hänen äänensä jäisi aika etäiseksi.

Olen melkein pääsemässä asiaan, joka ei ole Volvo Amatson eikä Karri Kokon ja Sirkka Turkan tapaaminen, mikä kyllä on Parnasson söpöimmin ikuistettu tapaaminen ikinä. Joskus Parnassossa on ollut oikein haastattelujen sarja, jossa on laajat kysmykset ja sitten ytimekkäät vastaukset perässä. Täytyy sanoa, ettei sellainen hirveästi innosta lukemaan. Sitä hakee hajanaisesti sieltä täältä kysymyksiä, jotka kiinnostavat, mutta vastaukset on sitten olleet niin tekemällä tehtyjä, että sormia kurkkuun vaan. Mutta tämä oli herttainen. Ihan kuin Karri Kokolla olisivat vähän housut tutisseet tässä.

Se asia, miksi ylipäätään aloin tähän älyttömään suoritukseen, oli Hanna-Riikka Kuisman novellikokoelman arvostelu. Kirjaa en valitettavasti ole lukenut, mutta takerruin taas näihin sanomisiin. Kuisma sanoo kokoelmastaan, että tarinoiden yhteinen nimittäjä on se, että elämä on läpi lusittava rangaistus, eikä mikään kauhean onnellinen tapahtuma... ja että ne, joilla on hankaluuksia, voivat löytää samastumispintaa, tajuavat, etteivät ole yksin. Novellit voivat selkiyttää ajatuksia ja auttaa. Toinen taso on näyttää niille, jotka ovat kasvaneet pumpulissa, että näinkin voi tapahtua...

Niin, jälleen yksi laskelmoitu novellikokoelma nuorista, jotka hakkaavat tai tulevat hakatuiksi, kilpailevat siitä, kuka kuolee ensin. Vieläkö näille on tilausta? Yhäkö hypetetään visvaa ja paskaa? Mikä on pumpulin mitta? Ymmärtääkö kirjailija kylliksi, jos ei ymmärrä, ettei mitään pumpulia ole olemassakaan, vaan että elämä on realismia, jossa tapahtuu hyviäkin asioita kaiken mädän keskellä ja ennen kaikkea, ettei tuskaa voi verrata. Mikä on pumpulissa kasvanut? Sellainenko, jota on rakastettu ja hoivattu? Kuinka monella se on kestänyt? Eikö pumpulissa kasvaneella ole koskaan ollut murheita? Ei kylmää isää, joka ei ole ollut koskaan kotona. Tai isää, joka ei käynyt huorissa. Äitiä, joka on hukuttanut itsensä uima-altaan reunalla viinaan ja lääkkeisiin? Mitä on pumpuli meidän ympärillämme? Se on kulissia, jonka alla kuhisee koko ajan kieroutuneita sukulaisuussuhteita, mielenterveysongelmia ja kuolemaa. Se ei ole karrikoitujen tyyppien yksinoikeus, vaan se on ihan jokaisen elämää. Tällainen pahuuden maksimoinnin ihailu tulee jo korvista, eikä sellaista voi ihailla kuin sellainen, joka kuvittelee nähneensä jotakin, mitä kukaan muu ei ole nähnyt. Silloin on nähnyt liian vähän ja liian suppeasti.

Miksi meidän kirjailijamme ovat niin nuoria?

Vähän ennen kyyneleitä

Olen hautatuneena sohvalle jättityynyjen syleilyyn. Katson Emmerdalen sekä Kauniit ja Rohkeat. Massimo on kytkettynä hengityskoneeseen sekä pyörätuoliin ja on nyt todellakin ilmeetön, koska on vihannes. Vaikka ei siis ole. Makaan sohvalla ja katson pyörätuoliin kytkettyä Massimoa ja olen ikään kuin Massimon pään sisällä, sillä saan kuulla hänen ajatuksensa. Tämä on niin nerokasta. On siinä hilkulla, etten tirauta kyyneltä, kun Massimo räpäyttää silmäänsä. Huraa. Makaan siis sohvalla ja melkein nukahdan. Kun katson taas televisiota, Massimo on yhä siinä. Ja kun ajattelen, että tämä on elämää, minun päätäni huimaa. Nukahdan taas, kuola valuu pitkin poskea ja herään kuorsaukseeni. Viivi Avellan istuu söpösti jalat harallaan silmieni edessä ja yhtäkkiä tajuan, että olen aikuinen nainen. Nousen istumaan ja haron hiuksiani. Minun ei tarvitse enää yrittää olla mitään. Tämä on ikään kuin maailman tappi. Minun ei tarvitse enää yrittää olla yhtään mitään.

Ranskalainen silmälasisankojen suunnittelija, puolikalju kikkarapäinen kuvotus Alain Mikli on tämän päivän Iltalehdessä huolissaan suomalaisten naisten rupsahtamisesta ja sanoo, että "jotain tapahtuu, kun nainen täyttää täällä 45 vuotta." Väärin. Se tapahtuu nopeammin. Täällä ei ole mitään mitään minkä vuoksi pitäisi yrittää. Täällä on kylmää ja pimeää, minkä lisäksi ranskalaiset elostelijat sekä virolaiset naiset käyvät vain vittuilemassa, puhumattakaan suomalaisista miehistä. Kiitos. Alan rupsahtaa ja alan olla ylpeä siitä. Mikään ei voisi enempää inhottaa, kuin jonkun hautaan asti elostelevan silmälasisankojen suunnittelijan miellyttäminen. Minulla ei ole mitään tajua, miten joillakin ihmisillä ei kerta kaikkiaan ole minkäänlaista itsekritiikkiä. Monelta mieheltä tuntuu aivan kadonneen käsitys omasta epätäydellisyydestään. Ja niiltä joilta ei ole, ovat niin hiljaa, ettei sitä huomaa. Sääli.

Soitan äidilleni. Se on laittanut minulle paketissa akupunktiopohjalliset. En varmaankaan muista kiittää, koska pohjalliset ovat jättiläiselle ja jos leikkaan ylimääräiset pois, akupunktionastat eivät välttämättä osu oikeisiin pisteisiin. Mutta ei sillä kuulemma ole väliä. Kaikkea voi kokeilla kerran. Eihän se mitään ota, jos ei annakaan. Se joka pitää sitä huuhaana, voi kokeilla ensin koko päivän seisomista muutaman vuoden. Jos tähän jalkasärkyyn löytyy jostakin jokin apu, niin ihan sama, vaikka se olisi enkelinpierua tohvelin pohjalla.

Luen parikymmentä blogia läpi, mutta en oikein innostu. Moni asia tosin ärsyttää. Olen sata kertaa samaa mieltä ja toiset sata eri mieltä. Marleenan kanssa olen oikein samaa mieltä tänään. Alkaa yhä enemmän huvittaa nuo kaikki bloggaavat stroboskoopit. Voi sitä glamouria ja toplistaa ja niitä kaikkia, jotka kielipitkällä näitten sähköjänisten perässä juoksevat.

Melkein meinaan kommentoida Viiman juttua, mutta sitten muutan mieltäni, kun en jaksa sitoutua keskustelemaan aiheesta. Jos laitan jonnekin kommentin, jään jumiin siihen blogiin pitkäksi aikaa. Olisin siellä taas kohta ja taas kohta. Yksi hemmetin jojo koko akka.

Pyhiemme yhteyteen

Olen alkanut ajatella vainajia vasta ihan viime vuosina. Sitä ennen he vain olivat kuolleita ja poissa. Kävin joitakin vuosia sitten ensimmäistä kertaa mummoni ja pappani haudalla Hämeenlinnan hautausmaalla. Olin ollut siellä viimeksi kahdeksankymmentäluvun alussa, kun mummoni saatettiin haudan lepoon pappani viereen. Heidän hautakivensä on kirjan muotoinen. Silloin mummon sivu oli vielä tyhjä, ja näin sen vasta kymmenen vuoden päästä valmiina.

Etsin hautaa tuntitolkulla, koska olin ihan varma, että se oli toisella suunnalla, mutta se olikin kappelin takana. En muista niistä hautajaisista mitään muuta, kuin että menin sinne Jyväskylästä jonkun mummon ystävättären kyydissä Ladalla ja pelkäsin enemmän kuin koskaan. Naisen tukka oli tupeerattu niin korkeaksi, että se hinkkasi Ladan kattoa koko ajan. Muori istui kuskinpukilla tukevassa haara-asennossa ja polki pedaaleja kuin olisi soittanut urkuja. Se ei osannut ajaa autoa ollenkaan, mutta painoi kaasupolkimen pohjaan ja antoi mennä. Kosla heittelehti kaistalta toiselle koko matkan. Kurveissa käytiin pientareen puolella ja sieltä auton ajorataa korjattiin vastaantulevien kaistalle asti. Puristin sormet valkoisena penkkiä ja yritin hiljaa änkyttää, ettei ajaisi niin lujaa. Melko varmasti rukoilin. Kaikkein hulluinta tässä on se, että minä tulin samalla kyydillä takaisin. En muista mummoni hautajaisista mitään, koska siunaamisen ajan olin niin helpottunut siitä että olin elossa, ja hautaanpanemisen aikana aloin jännittää, lasketaanko minut seuraavaksi mullan alle.

Isäni maalaama kuva papastani on tuossa seinällä näyttöpäätteeni yläpuolella. Pappa nojaa siinä käsillä leukaansa ja katselee otsa kurtussa kaiket päivät tekemisiäni. Sen silmät näyttävät siltä kuin ne liikkuisivat. Joskus juttelen taululle. Pappa oli mukava ihminen, mutta kuoli jo, kun minä olin teini-ikäinen.

Isäni hauta on Jyväskylässä, eikä minulle ole tullut sielläkään käymisestä mitään traditiota. Haudassa on ihmisen ruumis, mutta sen henki jossakin muualla. Isäni kuoli elokuisena yönä kesämökillämme. Kun käyn siellä, en voi olla ajattelematta isääni koko ajan. Jo kun pääsen vastarannalle mantereen puolelle, kuvittelen näkeväni isäni siellä venepoukamassa vastassa. Isän kuoleman jälkeen minusta ei ole koskaan tuntunut siltä, että olisin saaressa yksin, vaikka muut olisivat käymässä kaupassa tai onkimassa veneellä, uimassa tai missä milloinkin. Sieltä venepoukamasta isä sitten myös lähtiessäni vilkuttaa, kun veneemme keula hiljakseen lipuu kohti vastarantaa. Mutta minä vain kuvittelen. Ne ovat kuitenkin niin kummallisen voimakkaita kuvitelmia, että jäävät mieleen ikään kuin ne olisivat oikeita muistoja.

Meillä kasvaa karvoja lattiastakin

En tiedä mikä on, mutta järki ei juuri kulje. Viime yönä unessakin jouduin takaisin koulun penkille hiljaisten tyttöjen kanssa. Opettajana oli tumma, kookas, kierosilmäinen nainen, jonka käsivarret ja sääret olivat yltä päältä pitkien mustien karvojen peitossa. Se istui kuin Donnerin Jörn ja kertoi olevansa ylpeä naiseudestaan. Seinällä oli entisten oppilaiden itse piirrettyjä omiakuvia. Opettajankin kuva oli siellä ja se myhäili katsoessaan sitä. Opettaja oli piirtänyt itselleen nylonsukkahousut, joiden läpi sen tuuhea karvasto paistoi. Ja se oli niistä ylpeä. Puhuikin pitkään siitä, miten karvaisia naisia on niin kovin vähän, mutta karvat ovatkin vain osoitus testosetronin määrästä, mikä tarkoittaa että opettaja on sängyssä varsinainen villipeto. Minä nojasin käsi poskella pulpettiin ja ajattelin, että onpas höpö.

Nuorimmat lapset lähtivät syntymäpäiville. Isommilla pojilla on lätkäpeli Grankullassa. Olen ihan yksin vielä hetken. Laitoin tulet pihalyhtyihin. Vaikka marraskuun lapsi olenkin, tämä päivä on ollut hieman liikaa. Taivas on ollut minulle aivan liian matalalla.

Meillä on todella törkyistä. Lattiakin taitaa olla herännyt henkiin. Kenties se on jo jokin orgaaninen olio. Lakaisin koirankarvakerroksen lumiharjalla ulos, sammutin valot ja sytytin kynttilät. Otin lasin viiniä ja nyysin esikoiselta ruuhkatukkamusaa. Välillä tulee niin heviä, että on kiireesti kirmaistava vaihtamaan biisiä, mutta muuten kyllä kukkahattu jytisee päässä tavattoman hauskasti. Mainiota musiikkia.

Vanha muistaa diskon ja muita tapauksia

Tytär lähti juuri naapuriin. Sen paras kaveri asuu tuossa seinän takana. Tytön vanhemmat ovat molemmat seurakunnan työntekijöitä. Tytär meni sinne pukeutumaan elämänsä ensimmäiseen diskoon. Otti mukaansa sukkahousut ja vekkihameen, sekä tummanharmaan t-paidan, jossa luki girls ja jotakin muuta hilekirjaimin. Oli aika täpinöissään. Minä tässä raaviskelen päätäni ja hörpin kahvia. Tuskin siellä mitään kummoisempaa on. Koulun disko kuitenkin.

Tuossa iässä, juuri yhdentoista korvilla, olin diskossa ensimmäistä kertaa. Minäkin menin naapuriin pukeutumaan. Sain oppilaskodin tytöiltä lainaksi mustat housut. Voi että ne oli hienot. Samanlaiset, mitä teinitytöt nykyäänkin pitävät. Napa näkyi ja peppu oli piukka. Olin niissä jotenkin aivan puristuksissa. Oparin likat lainasivat myös huulipunaa. Se oli kypsän kirsikan väristä ja ne huulet näkyivät kauaksi. Kun Oparin kuningatar Kipa laittoi sitä täyteläisiin huulinsa, me muut haukoimme henkeämme ja potkimme kiviä. Kipa oli jumalattoman hyvän näköinen, pitkä, hoikka, vaalea ja sillä oli hurmaava hymy, mutta se käytti sitä hyvin säästeliäästi. Pelkäsin Kipaa enemmän kuin mitään muuta. Se saattoi saada raivarin mistä vain ja ruveta potkimaan lähintä uhria. Siksi se oli kotoakin pistetty pihalle. Kipan ääni oli silloin 13-vuotiaana jo niin kulunut, että se huutaessaan enää kähisi. Se oli varmaan polttanut tupakkaakin syntymästään asti ja minun tupakoitani heti siitä asti, kun tavattiin. Joskus se sentään maksoikin niistä jotakin tai antoi varastettuja meikkejä tilalle, mutta kyllä minä aika tiukasti yritin tupakoistani kiinni pitää. Jostakin Kipa löysi aina viinaa. Antoi se siitä pari paukkua minullekin. Kyllä jännitti, pääsenkö diskoon sisällekään, kun olin niin kännissä. Kipan lisäksi porukassa olivat aina myös Pellisen siskokset. Nuorempi oli päästään aivan sekaisin ja se vanhempi kuvatutti itsensä pornolehteen heti, kun rinnat olivat tarpeeksi suuret. Sen kuva kiersi sitten meillä luokassa. Minä tuijotin sitä lumoutuneena. Vanhempi sisar oli todella kaunis ja tiesi sen kyllä.

Näin Kipan viimeksi televisiossa jossakin dokumentissa, joka kertoi naisvangeista. Sitä ei näytetty kunnolla, mutta tunnistin sen äänestäkin. Ja sen hymy vilahti kerran, hampaatkin olivat tallella. Nuoremman Pellisen näin viimeksi parikymmentävuotta sitten, kun se viimeisillään raskaana ryntäsi Roilin Teboilille huutamaan, että: "Kenen vitun auto tuolla seisoo. Aja vittuun se sieltä että muutkin saa bensaa", ja veti hermosavut päälle. Sen tukka hapsotti joka suuntaan ja takki rehotti auki. Liian pieni paita mahtui tuskin päälle eikä se ollut saanut housujaan enää kiinni. Sitä en kyllä unohda ikinä. Muutenkin näyttää siltä, että alan muistaa lapsuudesta kaiken, mutta tästä päivästä hädin tuskin mitään.

No siellä diskossa sitten pääsin Peten syliin istumaan. Olin ihaillut sitä poikaa jo jonkin aikaa. Pete oli jo yläasteella. Se pyysi minua koettamaan jalkoväliään, mutta sen farkut olivat tiukat ja pallit aivan puristuksissa. "Ei tunnu missään", Pete sanoi. Minä koetin kovempaa. "Ei tunnu vieläkään missään", se jatkoi. Nousin ylös ja kohautin olkapäitäni, enkä sen jälkeen kuullut Petestä enää mitään kuin vasta vuosien päästä, että se oli joutunut dialyysikoneeseen eikä sillä ollut elinaikaakaan kai kovin paljon. Lienee siis kuollutkin jo.

Vaikka väitetään, että nykyaikana pahuus on lisääntynyt ja lapset kauheita, minulla on siitä täällä lintukodossa toisenlainen käsitys. Nämä minun lapseni ovat saaneet olla lapsia aika paljon pidempään, kuin silloin 70-luvulla, jolloin lapset kasvoivat keskenään ja tekivät kaiken alusta asti omin päin ja heti, kun siihen tuli tilaisuus. Kun tytär kavereineen nyt menee diskoon, siellä kikatetaan paljon ja supistaan. Juostaan posket punaisina tukka hulmuten paikasta toiseen, vailla mitään tarkoitusta. Saadaan sätkyjä, kun poika vilkaisee vähän. Tanssilattialla yritetään ehkä esittää idolseja ja lauletaan muka mikrofoniin. Kenties vähän tanssitaankin.

Ja sitten hieman iloisempiin tunnelmiin

Koska minut on nyt jollakin tavalla sidottu tähän Runkkublogin sensuuriin ja mikä pahinta, minun jopa ajatellaan ajattelevan... no niin varmaan... mutta siis ajatellaan ajattelevan kenties Krapulablogista joitakin vastenmielisiä ajatuksia, minun on annettava kaikelle selitys. Siis mikään ei ilahduta harmaata päivää niin kuin Vt:n krapula, joten Krapulablogin nimestäkään minulla ei ole pahaa sanaa sanoattavanani.

Olen toki ärsyyntynyt siitä ainaisesta listasijoitusten kyttäämisestä, kyllä! Umpityperää. Haulipäitten harrastus. Kilpailla nyt asioilla, jotka kuuluvat elämään siinä kuin meikäläisen valitusvirretkin. Noin esimerkiksi. Totta kai tuollaiset räväkät blogien nimet kiehtovat massaa, joka enimmäkseen koostuu nuorista ihmisistä. Mutta kyllä tänne on muitakin tulossa, joten mielestäni olisi vähintäänkin oikeudenmukaista tarjota aivan pystymetsästä ilmaantuneelle blogilistan lukijalle muitakin vaihtoehtoja runkkaamisen sijaan. Jankutan tätä nyt siksi, että kovapäisinkin kukkahattuvastainen ääliö tajuaa mitä tarkoitan, vaikka muutosta blogilistan etusivuun onkin jo luvassa.

Runkkaamisesta noin yleensä sen verran, että ihmiset on ajettu aika ahtaalle oman ruumiinsa ja sen vaatimusten kanssa. Jotakin täysin luonnollista pidetään syntinä ja aiheutetaan lisää turhaa ahdistusta. Tällaisesta kurimusmentaliteetista pitäisi jo tällä vuosituhannella ehkä päästä eroon. Miksi puutteessa elävien elämästä tehdään vieläkin vaikeampaa sensuroimalla runkkaus? Eikö se ole sanankin ikivanha? Tarkoittaako runkkaus jotakin muuta kuin masturbaatio? Runkkaus on ruma sana. Masturbointi jotakin kaunista? Hienostelun jalo taito on varmasti hyve, mutta onkohan se aivan realistista kuitenkaan?

Annankin nyt siis neuvoja kukkahattutädeille suodulla auktoriteetilla. Amerikkalaisilla yliopistohiirillä on tehty tutkimus, joka osoittaa uroshiirten laulavan mitä kauniimpia serenadeja päästäkseen lähempään kanssakäymiseen naarashiirien kanssa. ”Monimuotoisuudessaan ja rikkaudessaan hiirten laulu lähentelee laululintujen tasoa ja joidenkin aariat saattavat olla useiden minuuttien mittaisia”, kertoo Seppo Hyrkäs Iltalehden Hullumaailma –palstalla. Tätä ei ehkä moni ole älynnyt kokeilla ja on turhaan kärsinyt puutteesta ja löytänyt sitten itsensä yllättäen Runkkublogista, vaikka tie aidon naaraan luokse olisi voinut aueta muutamalla sulosoinnulla. Toki noitten naisten kuvien äärellä voi myös laulamista rauhassa harjoitella.

Luritustensa kanssa kannattaa kuitenkin olla kohtuullinen. Samalla palstalla kerrotaan erään brittimiehen tulleen yllätetyksi tositoimista bullterrierinsä kanssa. Selitykseksi mies oli sanonut koiran vetäneen häneltä housut alas ja toteuttaneen alhaisempia aikeitaan vastoin miehen tahtoa, mikä ei kai mennyt läpi, sillä mies sai touhuistansa vuoden vankeustuomion.

Posket punoittaen

Olen kovin pahoillani siitä, että tuo shoutboxini taitaa aiheuttaa jatkuvia haamupäivityksiä ja näköjään ihan oikeitakin. Kun ei täällä ole mitään nähtävää kuitenkaan. Hirveätä vaivata ihmisiä tänne lukemaan näitä hömppäjuttuja ja sitten vielä moneen kertaan samoja. Hävettää vähän.

Tulee ihan semmoinen olo, että pitäisi kirjoittaa jotakin, missä on substanssia, mutta totta puhuen sitä ei ole. Tänään olen vain kieriskellyt eksistentialistisen tuskan vallassa itku kurkussa, istunut junan perimmäisessä nurkassa ja maksimoinut mielessäni kurjuutta. Omista ajatuksistani liikuttuneena olen sitten pyyhkinyt salaa kyyneleitäni silmänurkastani ja katsellut ohi kiitävää maisemaa hartiat lytyssä. Snif. Itsesäälipäivä. Näitä ilmaantuu koko ajan enemmän, mitä lähemmäksi syntymäpäivää tullaan.

Töissä nostelin psykologiakirjoja hyllyyn ja mietiskelin, pitäisikö lukea niistä joku helpottamaan tätä elämää. Jokin elämänohjeopus, josta saisi hieman motivaatiota voisi olla paikallaan. Toisaalta moni niistä on kirjoitettu ikään kuin ylhäältä päin vähätellen sitä, mitä ihminen todella tuntee. Kun ei niitä tunteita oikein aina hallita voi, vaikka haluaisikin. Kun huomaa monta vuotta takertuneensa turhaan toivoon ja on omasta mielestään yrittänyt kaikkensa parantaakseen elämänlaatua ilman minkäänlaisia tuloksia, ei minusta sellaista voi huitaista parilla säälittävällä lauseella ohi. Kun ihminen havahtuu nelikymppisenä siihen, että aika käy vähiin, siinä ei minusta ole mitään hävettävää. Aika käy vähiin ja onneakin olisi joskus vielä kiva tuntea.


Lisäys:
Hah, tyypillistä meikäläistä. Oikein rimanalitus ja valitusvirsi tällaisena päivänä, kun tämä blogi on kerrankin lukijoita pullollaan. Kiitos vaan.

Ei jumankauta

Eikö tuo teiniangsti mene jo ihan älyttömyyksiin tuolla listalla? Mitä helvetin hyötyä tuosta on kenellekään? Kyllä se Runkkublogi nyt on jo löytynyt ja löytää varmasti lukijansa. Samaten HS:n runkkublogit - ne kunkkublogit. Sinkku-, vinkku- ja kinkkublogit. Aivan järjetöntä kilpailemista.

En enää kestä ihmisiä, joilla ei ole muuta tekemistä kuin kytätä omaa sijoittumistaan listalla. Olen pettynyt kaikkiin niihin, jotka ensin lähtivät listalta isolla metelillä vain palatakseen taas muhimaan omissa siemennesteissään. Vituttaa tommonen lasten leikki. Siis jos joku kuvittelee esimerkiksi saavansa sillä tavalla valtaa ja kunnioitusta, että keikkuu listan kärjessä, niin minä voin kyllä omasta puolestani sanoa, että sellaiset saatanan nysväperseet eivät kyllä todellakaan tule arvostetuksi ainakaan täällä.

***

Pannaan nyt samaan syssyyn mielipide vielä Loka Laitisesta, joka Ilta-Sanomissa sanoo näin:
- Suomalaisnaiset ovat usein lyhytjalkaisia, leveäperäisiä ja heillä on pienet, mutta riippuvat rinnat. Kun siihen vielä lisää kiukkuisuuden, niin seksikkyys on kaukana, Laitinen lataa.

Mutta hyvänen aika, mehän ollaan sitten ihan Loka Laitis -klooneja kaikki.

1.11.2005

Tämä päivä alkoi jo niin perkeleen huonosti, ettei siitä paljon sen parempaa voinut seurata. Ihan kuin marraskuun jumalat tekisivät kaikkensa saadakseen aikaan mahdollisimman matalan mielen. Kun herätyskello soi, ei ollut mitään tajua taas siitä miksi se soi. Miksi se soi puoli kuusi ja mikä päivä edes on. Että se ottaa pattiin alkaa miettiä, millaisella intensiteetillä siitä sängystä nyt sitten pitäisi ylös nousta. Kissa kyllä tosin pitää sillä karmealla narinallaan huolen, ettei sänkyyn suinkaan voi jäädä mitään torkkuherätyksiä odottelemaan. Se on heitettävä neitokaiselle whiskassit naamaan heti tai koko kööri herää, ja sitähän ei jumankauta kestä kukaan, että me koko perhe oltaisiin yhtä aikaa hereillä.

Töissä tein koko päivän pirusti hommia, kiristelin takahampaitani muutamalle haitulalle, joitten töitten tekeminen alkaa muistuttaa seurapiiritoimittajien kaffekestejä, ja ramppasin kahden kaupan väliä tekemässä hirveällä kiireellä kuukausiraportteja unohtaakseni ne sitten käsilaukkuuni. Sinne häviää kaikki. Jos haluat hukata itsesi, tervetuloa käsilaukkuuni. Nuorena neitinä ollessani käsilaukkuni levähti Ravintola Muurmannin aulaan. Kun aloin posket punoittaen kerätä tavaroitani, ympärilleni oli kerääntynyt aikamoinen yleisö. Lattialla viruivat tongit, ruuvit ja mutterit, sytkäreitä, polttimoita, lukkosulaa, huulipunaa, tampaxeja, mutta mitäpä nuori nainen ei kantaisi mukanaan. Tilanne ei ole juuri muuttunut niistä ajoista, paitsi tulta ei meinaa löytyä enää milloinkaan eikä sitä kyllä tarvitakaan. Suussa on hirveä rakkula taas. Varmaan nikotiinin yliannostusta, koska se on ollut siellä lauantaiaamusta asti. Se on niin hemmetin kipeä, ettei mitään kärsi syödä. Ihan tässä riutuu vallan.

Minun piti kirjoittaa vielä junasta, joka meni rikki ja huivista joka jäi toiseen junaan, työvuorolistan tekemisestä, joka on kesken ja levällään tuolla keittiön pöydällä ja sitten siitä Loka Laitisesta (viehättävästä suomalaismiehestä) ja Anu Saagimista (virolaisesta rotunaisesta), mutta kun pihan pennut juuri hiipivät tuohon ikkunan alle ja kirkaisivat kammoittavalla tavalla, minä olen tässä parhaillaan saamassa jotakin kohtausta.

Toinen messuraportti

Minulla oli kirjamessuille vapaalippuja neljä. Joinakin vuosina niitä ei ole saanut millään. Nyt niitä tuputettiin joka puolelta.Nuukana ihmisenä tietenkin piti kaikki liput käyttää ja ei kun taas junalla lasten kanssa Pasilaan. Hirveällä höngällä painelin Takauma-lavalle katsomaan Tiihosen Ilpoa, jonka ehdin kuulla lausuvan jostakin runostaan kaksi viimeistä sanaa. Ilpo on niin kerta kaikkiaan, että jos näin kirjamessujen kunniaksi edes yksi pätkä tähän Ilpon runosta Uneton yö ilman tekijänoikeusrikkomusta (jos tulee sanomista, niin oikein mielelläni soitan Tiihoselle ja kysyn luvan):

Uneton yö.
Tai unta lentävää
Sanaton sänky jonka jouset soittaa
äänetöntä sävelmää
ne soittaa täällä tämän yön,
ja suunniltaan
sun vaistos kaikkiin suuntiin
karkaa patjaltaan

Tapasin Takauman reunalla Kirjailijaliiton pääjehun, jonka jostakin syystä tapaan aina Takauman reunalla joka vuosi ja vaihdamme sitten kuulumiset, jotka ihme kyllä poikkeavat jonkin verran edellisistä, vaikka samansorttistakin aina on. Tiihonen kävi sen siinä lähtiessään hyvästelemässä ja halasikin Karia. Minä siinä melkein kädet ojossa, että eikö minuakin voisi vähän halata, mutta niin se siitä lähti ja katsoi minua vähän hölmistyneenä. Näytti kysyvän Kiiskiseltä mennessään, että kukahan hullu tuokin ämmä oli.


Jäin siihen sitten odottelemaan Sirkka Turkan haastattelua ja lapset sinkoilivat joka puolelle. Pyysalo oli kerrassaan sympaattinen haastattelija ja Turkan vastaukset ihastuttavan lakonisia. Jotenkin näin ilman muistiinpanoja, että

- kirjoitat ymmärryksellä elämästä, etkä kirjoita kirjallisuudesta, niin kuin nykyään moni tuntuu tekevän. Kirjallisuus itsessään on noussut elämän yläpuolelle. Eli mitä mieltä olet tästä?

- No joo.

Koko haastattelu oli yhtä hauska. Ja kun Turkalta kysyttiin tuotannosta, eli mistä kaikki teokset ovat saaneet alkunsa, se vastasi liki kaikkiin, että hevosista. Kuopus tuli nojaamaan kiinni minuun, ja sain roikottaa sitä seisaaltaan puoli tuntia samalla kun kuuntelin Turkkaa. Välillä kuopus katsoi minua ihmeissään ja kysyi lopulta, onko tuo nainen ihan suomenkielinen.

Sitten lapset halusivat mennä ostamaan sen Taru sormusten herrasta -sormuksen.

Tytär kävi ottamassa kasvomaalauksen ja liihotteli lepakko poskessaan tekemään horoskooppeja W.I.T.C.H-automaatilla. Minäkin sain omani, ja siinä sanottiin, että kaikki salaperäiset ja tuntemattomat asiat viehättävät sinua. Syvennyt mielelläsi kirjoihin ja teet tutkimusmatkoja autiotaloihin ja villin luonnon keskelle. Mikset joskus pyytäisi mukaan henkilöä, johon haluaisit tutustua paremmin? Yhdessä koetut seikkalut lähentävät! Niin, miksiköhän en kutsuisi? Varmaan aika helposti saisi houkuteltua puolituntemattomia ihmisiä autiotaloihin tai villiin luontoon. Jösses.

Sen jälkeen lapsilla oli hirveä hinku saada jäätelöä.

Koko ajan joka puolella joku sai valtavia aplodeja. Sauli Niinistölle taputettiin varmaan vartti. Se tuli meitä myöhemmin vastaan jonkun toisen miehen seurassa, joka käytti paljon sanoja saatana ja perkele. Porukkaa messuilla ei ollut niin paljon kuin eilen, mutta osastoilla oli aika kova tungos silti. Kirjoja ei viitsinyt jäädä edes katsomaan, eivätkä ne nyt niin sytyttäneetkään. Hesarin loossiin pysähdyin kuuntelemaan Raittilan Hannua, joka näytti valokeilassa niin herttaisen vakavalta otsakurttuineen. Petäjän monotoninen haastattelutyyli ei innostanut, eikä Raittila nyt oikein iskenyt. Jossakin välissä ihmisten pitäisi saada vähän nauraa jaksaakseen kuunnella loputonta jorinaa jostakin kirjasta. Heheh.


Sen jälkeen lapset halusivat Hesburgeriin.

Jämähdin vielä kuuntelemaan Heikki Salon selityksiä sanoittajan hommasta. Hänen ongelmansa oli se, onko laululyriikantekijä sanoittaja, kyhääjä, sepittäjä, riimittelijä vai lurittelija. Hän halusi lisää arvostusta. Hän halusi olla taiteilija. Ohh, niinhän me kaikki.

Sen jälkeen lapset halusivat kotiin. Juna tuli Pasilasta niin täyteen, etteivät kaikki meinanneet mahtua sisälle.

Siis aivan liian pitkä horina, mitään järkeä

Jösses sentään. Eilen tanssittiin kuin ennen vanhaan Valorinteen diskossa - tytöt keskenämme. Mitä lie Tapani Kansaa Zetorin lavalla jorattiin. Passiivinen tupakointi aiheutti kurkkukivun ja vaatteet tosiaan dunkkasivat melkoisesti. Olisi niin tehnyt mieli polttaa, edes yksi rööki, mutta niin se taas meni tuokin koettelemus sortumatta. Tuli syötyä, juotua ja naurettua. Ihania ihmisiä.

Pyyhkäisin rehvakkaasti taksilla kotiin. Suharilla oli tietokone, joka olisi osoitteen perusteella vienyt minut Siuntioon. Joskus ottaa päähän, ettei minulle koskaan osu ketään tuhkimokuljettaa kohdalle, sellaista arto salmista, josta kehkeytyisi myöhemmin kaikkien ihailema kirjailija, vaan minulle osuu aina kaikkein tosikoimmat taksikuskit, mitä tästä maasta löytyy. Se sanoi, että kone näyttää suorimman tien perille. Minä sanoin, että eikä näytä, tuohan näyttää päin helvettiä. Sitä se jäi sitten ihmettelemään ja naputti ja naputti sitä näyttöään. Minä sanoin kertovani suorimman tien ihan itse. Se sanoi, että sinähän sen maksat. No, onneksi tänne sentään pääsee vähän halvemmalla kuin Siuntioon, vaikka jumalattoman kallista kyytiä se kyllä on.

Aamulla luin Anssin jutun ja jumankauta, kun se olikin tylsä. Ihan oli näköinen. Varmaan nimellään kirjoittavat ovat sitten siitä tylsimmästä päästä. Ehkä oma nimi estää olemasta kyllin vallaton. Ehkä nimibloggareilla on niin suuri pelko saada tyhmän leima otsaansa. Minä kirjoittaisin mieluusti omalla nimelläni, mutta kun olen luvannut perheelle, etten sitä tee vastoin heidän tahtoaan. Ja he eivät tahdo. Eli saan kiittää heitä, ettei minun tarvitse esittää yhtään tämän viisaampaa ja esitellä kirjaviisauksia tässä blogissa. Niitä esitellään ihan tarpeeksi muutenkin.


Tuli käytyä messuilla. Tuskin koskaan siellä on ollut niin täyttä kuin tänään. Osastoilla iski ahdistus, kun sekaan ei mahtunut. Oli kuuma ja joka paikkaan kamala jono. Tuli jano. Pissatti. Jalat väsyivät eikä edes Arno Kotron mutruhuulien katseleminen lieventänyt tuskaa juuri lainkaan, Tommy Tabermannista puhumattakaan. Tommy loukkaantui, kun haastattelija ei muistanut pyytää häntä lukemaan yleisölle jotakin runoistaan. Ja Tommyn teki niin mieli lukea. Niin mieli, että se pyysi haastattelijaa korjaamaan virheensä, jonka tämä sitten häpeillen tekikin ja pyynnöstä pyysi Tabermannia lausumahan. Haastattelija yritti naureskellen vedota huonoon muistiinsa, mutta Tommya ei naurattanut. Siinä se huojui ja luki eteerisen runonsa luomet roikkuen, välillä nosti kirjansa ylös teatraalisesti elehtien ja kohotti äänensä korkeuksiin. Jotkut yleisössä ihan eläytyivät ja nyökyttivät päitään, hapuilivat sanoja avoinaisten huuliensa raosta, toiset yrittivät pidättää nauruaan. Tommy sitten istahti ja otti niin miehet kuin naisetkin tykönsä intensiivisesti silmiin tuijottaen. Minua ihan huippasi. Ollapa kaikkien ihailema kirjailija. Voi kuinka ne kaikki osaavat niin olla ja esiintyä, näyttävät fiksuilta ja kuulostavat hyviltä. Kotrokin kovin närkästyneenä saamastaan kritiikistä aikoi haukkua kriitikot siihen paikkaan, mutta lavan reunalla muistiinpanojaan väsäävä toimittaja esti Kotron aikeet ja hän sai vain sen verran sanottua, ettei kriitikoita voi koskaan voittaa. Ne ovat sellaisessa asemassa, että niiden arvosteleminen on täysin järjetöntä touhua, eikä hän itsekään ymmärtänyt, mikä häneen oikein meni.

Messut olivat jollakin tavalla sähäkämmät kuin ennen. Oli jokin rytmiryhmäkin esiintymässä lyömäsoittimiensa kanssa ja esittelemässä akrobaattisia hyppyjään. Näiden nuorten miesten notkeat vartalot oli verhottu valkoisin vaattein ja heidän liikkeensä ihastuttivat könsikkäänkipeitä rouvia. Siis minua.

Riku Suokas, joka näytti aivan Jari Tervon kloonilta, karjui lavalla niin umpityperiä vitsejä, että meillä alkoi tyttären kanssa molemmilla särkeä päätä. Tuon hirvittävän standupkomiikan jälkeen ostin jostakin riistokahvilasta limsapullon, jonka hintaa ei uskalla markoiksi enää kääntää, ja huuhtelin sen avulla alas pari buranaa. Yleisön seassa FBI:n miesten näköiset järjestyksenvalvojat kähisivät radiopuhelimiinsa ja vilkaisivat minuakin alta kulmain. Syystäkin.



Lopen uupuneina jämähdettiin tyttären kanssa katsomaan miestä, joka piirsi mangasarjakuvia. Tytär istahti messukeskuksen betoniselle lattialle ja minä yritin seistä viimeisillä voimillani urheasti, lompakko tyhjänä ja pussit täynnä tyttärelle ostettuja kirjojen oheistuotteita. Aina löytyi jotakin aivan ihanaa - äiti osta -krääsää ja äiti osti. Ostettiin muun muassa Taru Sormusten herrasta -sormus, jota ei sitten kaiken järjen mukaan saisi edes laittaa sormeen. Mutta on se hyvä, että on olemassa.

Haamut päivittää

Äh, olen kyllä huomannut, että blogini on päivittynyt itsekseen, mutta en kyllä ole ollut lähelläkään tietokonetta koko päivänä. Niin että kyllä ne haamupäivitykset joskus johtuvat ihan muusta kuin bloginpitäjästä. Töistä tullessa siivosin kissanpaskoja tunnin ja sitten puin kuopuksen Halloween-partyihin. Viime vuonna voitto heltisi Frankensteinina ja kuopus oli haljeta ylpeydestä kurpitsapokaalinsa kanssa. Mutta nyt ideani taisi mennä vähän överiksi. Poika oli niin ilmetty Hitler, että melkein pelotti. Hakaristin tilalle panin sitten hymiön, mutta kyllä minusta tuntuu, että tästä taitaa tulla sanomista. Ehkä jokin fiktiivinen kauhuhahmo olisi ollut fiksumpi. Niin kuin esimerkiksi Jäädykepiirikunnan kadonnut kruunupää viittoineen päivineen. Kuin tuhka tuuleen hävisi. Sydän tässä särkyy.


On alkanut olla töissä kiirettä. Voi olla, että kirjamessut aina innostavat ihmisiä ajattelemaan kirjoja. Isänpäiväkin lähestyy, sitten tulee joulu. Jotkut ovat jo aloittaneet joululahjojen hamstraamisen. Tavaraa tulee oven täydeltä, eikä työpäivä meinaa riittää niitten purkamiseen. Tänään pistin ikkunaan lapun, että kiireapulainen saa paikan. Parissa tunnissa minulla oli niitä kaksi lisää. Minua jotenkin liikutti se toinen. En tietenkään voi kertoa enempää, mutta tämä nykyinen ruokakaupan kiireapulainen kertoi rakastavansa kirjoja ja haluavansa kovasti kirjakauppaan töihin.