lauantaina, marraskuuta 05, 2005

Pyhiemme yhteyteen

Olen alkanut ajatella vainajia vasta ihan viime vuosina. Sitä ennen he vain olivat kuolleita ja poissa. Kävin joitakin vuosia sitten ensimmäistä kertaa mummoni ja pappani haudalla Hämeenlinnan hautausmaalla. Olin ollut siellä viimeksi kahdeksankymmentäluvun alussa, kun mummoni saatettiin haudan lepoon pappani viereen. Heidän hautakivensä on kirjan muotoinen. Silloin mummon sivu oli vielä tyhjä, ja näin sen vasta kymmenen vuoden päästä valmiina.

Etsin hautaa tuntitolkulla, koska olin ihan varma, että se oli toisella suunnalla, mutta se olikin kappelin takana. En muista niistä hautajaisista mitään muuta, kuin että menin sinne Jyväskylästä jonkun mummon ystävättären kyydissä Ladalla ja pelkäsin enemmän kuin koskaan. Naisen tukka oli tupeerattu niin korkeaksi, että se hinkkasi Ladan kattoa koko ajan. Muori istui kuskinpukilla tukevassa haara-asennossa ja polki pedaaleja kuin olisi soittanut urkuja. Se ei osannut ajaa autoa ollenkaan, mutta painoi kaasupolkimen pohjaan ja antoi mennä. Kosla heittelehti kaistalta toiselle koko matkan. Kurveissa käytiin pientareen puolella ja sieltä auton ajorataa korjattiin vastaantulevien kaistalle asti. Puristin sormet valkoisena penkkiä ja yritin hiljaa änkyttää, ettei ajaisi niin lujaa. Melko varmasti rukoilin. Kaikkein hulluinta tässä on se, että minä tulin samalla kyydillä takaisin. En muista mummoni hautajaisista mitään, koska siunaamisen ajan olin niin helpottunut siitä että olin elossa, ja hautaanpanemisen aikana aloin jännittää, lasketaanko minut seuraavaksi mullan alle.

Isäni maalaama kuva papastani on tuossa seinällä näyttöpäätteeni yläpuolella. Pappa nojaa siinä käsillä leukaansa ja katselee otsa kurtussa kaiket päivät tekemisiäni. Sen silmät näyttävät siltä kuin ne liikkuisivat. Joskus juttelen taululle. Pappa oli mukava ihminen, mutta kuoli jo, kun minä olin teini-ikäinen.

Isäni hauta on Jyväskylässä, eikä minulle ole tullut sielläkään käymisestä mitään traditiota. Haudassa on ihmisen ruumis, mutta sen henki jossakin muualla. Isäni kuoli elokuisena yönä kesämökillämme. Kun käyn siellä, en voi olla ajattelematta isääni koko ajan. Jo kun pääsen vastarannalle mantereen puolelle, kuvittelen näkeväni isäni siellä venepoukamassa vastassa. Isän kuoleman jälkeen minusta ei ole koskaan tuntunut siltä, että olisin saaressa yksin, vaikka muut olisivat käymässä kaupassa tai onkimassa veneellä, uimassa tai missä milloinkin. Sieltä venepoukamasta isä sitten myös lähtiessäni vilkuttaa, kun veneemme keula hiljakseen lipuu kohti vastarantaa. Mutta minä vain kuvittelen. Ne ovat kuitenkin niin kummallisen voimakkaita kuvitelmia, että jäävät mieleen ikään kuin ne olisivat oikeita muistoja.

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Taas hyvin kirjoitettu, Saara.

En tiedä, itse en ole koskaan ollut sellainen ihminen, joka käy haudoilla. En pyhäinpäivänä, en jouluna, en muulloinkaan. Olen haudannut äidin, parhaan ystäväni, anoppini, mutta en käy heidän haudoillaan. Jotenkin se vaan tuntuu minusta turhalta. Tai ainakaan se ei ole minun tapani.


Petra

Saara kirjoitti...

Niin, minäkään en sitä hautaa tarvitse sen ihmisen muistamiseen, mutta joskus tulee mieleen, että olisi ihan herttaista käydä viemässä haudalle kukkia tai kynttilä.

Kävin kyllä kesällä isäni haudalla. Vai oliko se edellisenä kesänä... minun vainajani ovat niin kaukana.

Silja Orvokki kirjoitti...

Minulla ei ole kokemusta, että äiti olisi jossain tietyssä paikassa, vaikka hyvinkin hän voisi olla vaikka kesämökillä. En kuitenkaan liitä häntä sinne.

En kyllä liitä häntä hautaankaan, joten minulla ei onneksi ole sellaista oloa, että siellä haudalla pitäisi käydä tiettyinä aikoina muistamassa. Hauta kun on sen verran pitkällä, että siellä ei tule liikuttua kuin pari kertaa vuodessa.

Kynttilä syttyy päähäni aina kun häntä muistelen. Sitä ei tietystikään voi muut havaita, mutta ehkä kuitenkin äiti havaitsee. Ehkä.

Saara kirjoitti...

Aivan. Nyt voi kyllä taas sytytellä kynttilöitä ihan muuten vain myös.

Kirsti kirjoitti...

En minäkään ajattele, että se ihminen siellä haudassa on tai että se hauta olisi mitenkään olennainen asia. Mutta kun pienestä pitäen olen käynyt viemässä kynttilöitä omaisten haudoille, ensin isoäidin kanssa isoisän haudalle ja sitten isän kanssa isoäidin haudalle niin jotenkin siitä on tullut sellainen merkittävä perinne jota ei halua katkaista. Minulle siinä toimituksessa on jotain pyhää se tuottaa minulle iloa ja vahvistaa luottamustani, vaikka järjelläni voin ajatella että se on vain tapa.

Saara kirjoitti...

Kyllä siitä varmasti voisi tapa tullakin, jos ne haudat olisivat lähempänä.

Eräs tuttavani kertoi minulle taannoin, että sen isä vie joka päivä kynttilän sen äidin haudalle. Minusta se on aika riipaisevaa, joskin myös kammottavaa.

Anonyymi kirjoitti...

Saara! Minä en ainakaan pysty kommentoimaan novellihaaraan, ei toimi!!!!!
Ihana yllätys! Vau!

Petra