keskiviikkona, marraskuuta 09, 2005

Parnasson erittäin elitistinen lukupiiri

Suoraan Hollywoodin Kauniista ja Rohkeista back to The Parnasso.

Minulle tuli ensimmäinen Parnasso vuonna 2000. Se on näytenumero, enkä tiedä miksi sen olen saanut. Lienen tilannut ensin näytteen ja sitten koko lehden. Näytenumeroni kannessa on Leena Lander ja otsikko: Miten kirjani ovat syntyneet. Kyseinen Viideskymmenes vuosikerta / 2. nide on maksanut 55 markkaa. Nythän Parnasso on lehti ja puolet ohuempi kuin aikoinaan, tosin se ilmestyy useammin. Sisältökin on muuttunut. Entinen sisäpiirin eliittijulkaisu aukeaa nyt taviksellekin parilla klikkauksella Parnasson blogista, josta sen voi siis tilata. Parnassoni mahtuvat yhä pinoon yhdelle hyllylle. Monista olen taitellut sivuja hiirenkorville. Siellä on mm. erään kirjoituskurssini etäopettaja Pertti Terhon (lehdessä hauskasti muodossa Pertti Tertto) käsittämätön kirjoitus Beowulfista otsikolla "Sanojen soimisen rakastaminen" hiirenkorvalla. En todellakaan jaksa montaakaan virkettä loppuun asti: Beowulfin runoilija viljelee kauttaaltaan ja jatkuvasti toistuvana sen kaltaisia vahvasti sointuisia puolisäkeitä kuin esimerkiksi "folce to frofre" (lohduksi kansalle, 14), "billum und byrnum" (miekoin ja haarniskoin, 40) "heah ofer heafod" (valtiaan ylle, 48), "geafon on garsecg" (aavoille vesille, 49)... [näitä olisi vaikka kuinka]... ... Tuollaiset rakenteet muodostavat suorastaan alkutekstin 'banhusin' selkärangan. Niihin on kiinnitetty huomiota, mutta suomennoksen ratkaisut eivät noudata kuitenkaan aivan riittävän vahvaa linjaa tälstä osin, vaikka rakenteita on myös lisätty silloin, kun on löytynyt sopivat suomalainen ilmaisu, esimerkiksi "itku ja parku" (micel morgensweg, 129).

Minä en tiedä, miksi helvetissä koskaan Parnassoni tilasin. Olen tavannut siitä vuosien saatossa sellaisia artikkeleita, joiden ymmärtämiseen olisin tarvinnut vuosien opiskelun kirjallisuuden laitoksella, mutta myös turkulaista sukkahousupäärunoutta, jonka on ollut tapana aueta aina:

Kahvila Zen Caféssa
Turun taiteiden yö:
Hieron Eeva Laineen
kipeytyneitä hartioita
Akateemisen kirjakaupan takahuoneessa.
Täällä ovat myös jääkiekkovalmentaja Ape Suhonen
ja kirjailija Kauko Röyhkä.
Täällä tulevat kustannussopimukset pedataan.
Täällä kaikki oikeastaan tapahtuu.
Jarkko Laine saapuu paikalle kännissä kuin ankka.
Hän puhuttelee minua "Monsieuriksi".
"Mie puhun ommoo savvoo", sanon. "Osta miulta hyvä hevonen."
Anja Snellman nauraa mielikseni.
Kaverini Esa, Kari ja Juha saapuvat paikalle.
Olemme kaikki dekkarikirjailija Reijo Mäen siipiä.
Joku tämän kaiken maksaa.
Runoa tästä ei saa kirjoittaa.

Tapani Kinnusen runo jatkuu vielä, mutta antaapa olla. Se ei siitä sen runommaksi muutu. Voin kuvitella, miten sille on porukalla hihitelty... kännissä kuin ankka... tsihhih...

Tämä saattaa olla tabu, josta ei ehkä pitäisi puhua, mutta kyllä monet kerrat Parnassoa lukiessa on tullut mieleen kaikenlaista vastaavaa. Ja silti olen antanut sen postilaatiikkooni uskollisesti kolahtaa. Miten kirjani ovat syntyneet -sarja kiinnosti aika tavalla vielä silloin, kun harrastin tosissani kirjailijaksi tulemista. Oletteko muuten tulleet ajatelleeksi, että monelle ihmiselle elämän tarkoitus on kirjailijaksi tuleminen. Sitten sitä vain joko tullaan tai ei tulla. Jos tullaan, niin sitten kyllä ollaan kirjailijoita koko elämän edestä. Paiskotaan omien lasten nenän edestä ovia kiinni ja tiuskitaan, kun mun täytyy nyt kirjoittaa, ei vastata puhelimeen, katkaistaan suhteet sukulaisiin, erakoidutaan, ollaan niin saatanan kirjailjaa, niin kuin eräs sukulaiseni huusi: Te ette ole mitään, minä olen klassikko!

Ai, mutta tämähän menee aika överiksi. Ensin ei muka ollut taas mitään kirjoitettavaa... hm...

Piti kirjoittaa tästä uudesta Parnassosta, joka siis pölähti postilaatikkooni eilen ja josta ensimmäisenä pisti silmääni Sapfon Vanhuudenveisu...
...
Näin voihkin alinomaa,
vaan minkä mahdan?
Ihminen syntyy vanhenemaan.
...

Vasta tänään luin Papinniemen pääkirjoituksen. Se ei ole sellaista läppää, jota edellinen päätoimittaja tapasi suoltaa, vaan on ihan simppeli lehden sisällön esittely. En tiedä miten tällaiseen matalaan profiiliin tulisi suhtautua. Ilman blogia hänen äänensä jäisi aika etäiseksi.

Olen melkein pääsemässä asiaan, joka ei ole Volvo Amatson eikä Karri Kokon ja Sirkka Turkan tapaaminen, mikä kyllä on Parnasson söpöimmin ikuistettu tapaaminen ikinä. Joskus Parnassossa on ollut oikein haastattelujen sarja, jossa on laajat kysmykset ja sitten ytimekkäät vastaukset perässä. Täytyy sanoa, ettei sellainen hirveästi innosta lukemaan. Sitä hakee hajanaisesti sieltä täältä kysymyksiä, jotka kiinnostavat, mutta vastaukset on sitten olleet niin tekemällä tehtyjä, että sormia kurkkuun vaan. Mutta tämä oli herttainen. Ihan kuin Karri Kokolla olisivat vähän housut tutisseet tässä.

Se asia, miksi ylipäätään aloin tähän älyttömään suoritukseen, oli Hanna-Riikka Kuisman novellikokoelman arvostelu. Kirjaa en valitettavasti ole lukenut, mutta takerruin taas näihin sanomisiin. Kuisma sanoo kokoelmastaan, että tarinoiden yhteinen nimittäjä on se, että elämä on läpi lusittava rangaistus, eikä mikään kauhean onnellinen tapahtuma... ja että ne, joilla on hankaluuksia, voivat löytää samastumispintaa, tajuavat, etteivät ole yksin. Novellit voivat selkiyttää ajatuksia ja auttaa. Toinen taso on näyttää niille, jotka ovat kasvaneet pumpulissa, että näinkin voi tapahtua...

Niin, jälleen yksi laskelmoitu novellikokoelma nuorista, jotka hakkaavat tai tulevat hakatuiksi, kilpailevat siitä, kuka kuolee ensin. Vieläkö näille on tilausta? Yhäkö hypetetään visvaa ja paskaa? Mikä on pumpulin mitta? Ymmärtääkö kirjailija kylliksi, jos ei ymmärrä, ettei mitään pumpulia ole olemassakaan, vaan että elämä on realismia, jossa tapahtuu hyviäkin asioita kaiken mädän keskellä ja ennen kaikkea, ettei tuskaa voi verrata. Mikä on pumpulissa kasvanut? Sellainenko, jota on rakastettu ja hoivattu? Kuinka monella se on kestänyt? Eikö pumpulissa kasvaneella ole koskaan ollut murheita? Ei kylmää isää, joka ei ole ollut koskaan kotona. Tai isää, joka ei käynyt huorissa. Äitiä, joka on hukuttanut itsensä uima-altaan reunalla viinaan ja lääkkeisiin? Mitä on pumpuli meidän ympärillämme? Se on kulissia, jonka alla kuhisee koko ajan kieroutuneita sukulaisuussuhteita, mielenterveysongelmia ja kuolemaa. Se ei ole karrikoitujen tyyppien yksinoikeus, vaan se on ihan jokaisen elämää. Tällainen pahuuden maksimoinnin ihailu tulee jo korvista, eikä sellaista voi ihailla kuin sellainen, joka kuvittelee nähneensä jotakin, mitä kukaan muu ei ole nähnyt. Silloin on nähnyt liian vähän ja liian suppeasti.

Miksi meidän kirjailijamme ovat niin nuoria?

33 kommenttia:

Aimo-Kalevi Hotanen kirjoitti...

Jaa.
Ei muuta vaaraa...

Saara kirjoitti...

No, kyy-yllä muutakin vaaraa on, mutta niille on sitten oma paikkansa. Joskus.

Anonyymi kirjoitti...

Jaa-a, en ole lukenut kyseistä novellikokoelmaa ja tämä on nyt ihan omiin ennakkoluuloihin perustuvaa mutu-tuntumaa(niin kuin aina, hahhah):

Kyseessä on ihmisten tirkistelynhalu. Senhän takia tositeeveet, tosiblogit(hahhah), juorulehdet ja muut jylläävät. Niiden avulla pääsee iholle(hahhah), pääsee slummailemaan, kun kotosalla istuu pikkusikari kädessä nahkatuolissaan ja pelkää elämää.

Noin niin kuin kärjistetysti. Niin kuin yleensä. Hahhah.

Mutta, me kaikki olemme olleet nuoria, me kaikki olemme uskoneet olevamme älykkäämpiä kuin toiset. Olemme uskoneet, että elämä on muutakin kuin harmaata massaa harmaassa lähiössä(tämä oli ote jonkun runosta, jonka luin jossain blogissa). Ja sattuu niin perkeleesti, kun huomaa, että elämä ei olekaan muuta.
Vaan, jos sen pettymyksen yli pääsee, ja jos luoja on suonut pettymyksen sietokykyä(hahhah), niin elämä alkaa rullata melko mukavasti, eikä tarvitse niin hirveästi ahdistua siitä, että elämä on lattea(ilman makusiirappia).

Sukkahousut päähän ja takahuoneeseen!

Petra

Saara kirjoitti...

Niin siis laskelmoidusti ruokitaan ihmisten tirkistelynhalua. Onhan se aina mukavaa lukea miten jollakin menee todella huonosti. Nyt olisi tässä hyvä sauma jollekin etevälle novellistille kirjoittaa novellikokoelma pumpulielämistä.

Ehkä siitä sattumisesta pääsee helpommin yli kirjoittamalla. Noh, monien on selvittävä kirjoittamatta samoista asioista.

Kirsti kirjoitti...

Jaaha, nysse päretti sitten siitä mistä mun piti pärettää kun Parnassoa luin. Ajattelin saman jutun kohdalla, että mistä näitä sikiää, jotka ajattelee että heidän tehtävänsä on ravistella pumpulissa kasvaneita. Se on jotenkin niin suunnattoman kyllästyttävän ylimielistä ajatella muista ihmisistä noin.

ruu kirjoitti...

Mä meinaan kans pärettää Parnassoa, kunhan se lilluu tänne vuoroveden mukana. Tehdäänkö Parnasso-päretysmeemi, heh, heh.

Mut kirjailijoiden nuoruudesta. Kiiltomaton painimatolla joku sanoo, että liian vanhoja, ainakin esikoisten kirjoittajat. Siitä voi tietysti päätellä, että sanoja on nuori. Tarkoittaako tämä sitä, että me ollaan sitten vanhoja? Kui tää ny näi mennee, et ain tää juttu kiärtyy keski-iä raumaattissi jaarituksi?

Pumpulissahan tässä eletään. Minä ainakin haluan elää pumpulissa. Pumpulissa on paljon kivempaa kuin pumpulin ulkopuolella. Sitä tuli koettua aivan tarpeeksi ennen tätä pumpulielämää. Siksi en enää jaksakaan lukea kirjoja, joiden targettiyleisö on pumpulissa eläjät.

Ruska kirjoitti...

Hirveän hyvin kirjoitettu pumpulissa kasvamisesta.

Ja jos joku sitten olisikin enemmän pumpulissa kasvanut kuin joku muu, niin millä perusteella oletetaan, että tällainen ihminen olisi välttämättä jotenkin sokea maailmalle tai muiden ihmisten pahalle ololle. Ikään kuin esim. onnellinen lapsuus tekisi ihmisestä jotenkin tunteettoman ja itsekkään. Kuvittelisi, että pikemminkin päinvastoin.

Saara kirjoitti...

Huomenta, älä anna mun päreeni olla tielläsi, Kirsti. Tähän aiheeseen pitäisi jo portinvartijoidenkin pysähtyä, mutta niitä tuskin täällä käy, joten PÄRETÄ ja heti.

***

Ja Ruukin pärettää pian. Katsotaan, kuinka kauan Parnasson matka Brisbaneen kestää. Mutta aivan samaa mieltä olen.

Liki kaikki pyrkivät jossakin vaiheessa pumpulia päin. Ihan käytännön syistä. En tiedä mitään lapsellisempaa, kuin pysyä ikuisesti rappiolla. Toki usein ei enää voi valita, vaikka jatkossa haluaisikin pysyä hakkaamatta ja varmemmin hengissä.

Mutta tosiaan, mikähän saa nuoren toisensa perään kuvittelemaan, että juuri hän on nähnyt tämän maailman juuri niin pahana kuin se on, ja että hänen tehtävänään on julistaa siitä kaikille pumpulissa kasvaneille, joita tämä Suomikin varmasti on aivan pullollaan.

Karpalo kirjoitti...

Kuisman tekstit on kirjoitettu tosi nuorena. Hän on nyt 27 vuotias ja veikkaan että kirjan novellit on kirjoitettu 20-25 vuotiaana.

Toki tuollaiset harkitsemattomat pumpulilausunnot ärsyttää , mutta nuoruus on aika usein myös ylimielisyyden ja typeryyden synonyymi, joten annetaan Hanna-Riikalle anteeksi ja odotellaan, mitä helmiä sieltä rupeaa tulemaan. Voi olla että tulee vielä vaikka mitä kunhan tulee sitä aikuisuutta ja kypsyyttä rankkojen kokemuksien lisäksi.

jek kirjoitti...

Minä puolestani haluaisin tietää, kuinka paljon tätä suomalaista kärsimysrealismia oikeasti luetaan, lainataan kirjastoista ja suositellaan kavereille luettavaksi.

Kuisma saattaa haluta ravistella pumpulissa kasvaneita - mutta kiinnostaako pumpulissa kasvaneita koskeakaan hänen kirjoihinsa? Ja mitä "nuoret, jotka hakkaavat tai tulevat hakatuiksi" lukevat? Luulisin, että eivät juuri mitään - tai jos lukevat, niin eivät ainakaan nuorta suomalaista novellistiikkaa.

Kenelle kärsimysrealismi on siis tarkoitettu?

Näppituntumalta sanoisin, että luetuimmiksi kirjoiksi nousevat sellaiset kirjat, joissa on Hyvä Tarina. Valitettavasti suurin osa suomalaisesta kärsimysrealismista pyrkii dokumentoimaan kärsimystä eikä kertomaan hyvää tarinaa kärsimyksestä.

Kaura kirjoitti...

Hyviä nää teidän parnassoilut!

Mä just tuolla Ohi Ammutun kommenttilodjussa mietiskelin, että todella kohdahduttavaa olisi jos esikoiskirjailija kirjoittaisikin kiinnostavan opuksen tavallisesta arjesta ilman sitä tavanomaista pakkorajuutta, joka vissiin osalle kansasta meinaa samaa kuin syvällisyys, painavuus, uskottavuus, koskettavuus jne.

Sven Laakso kirjoitti...

Onnellinen lapsuus tekee, sen täytyy tehdä, ihmisestä tunteellisen ja epäitsekkään.

Onneliisen lapsuuden jälkeen alkaa katastrofaalinen aikuisuus. Lapsena ei voi kärsiä niin paljon kuin aikuisena, koska lapsi ei ole yhtä tunneherkkä, puhdas ja älyllisesti kärsimään kykenevä kuin aikuinen. Aikuisen kyky valloittaa todella ennennäkemättömiä kärsimyksen mantereita on lasta suurempi. Siksi melkein kaikki lapsuus on pumpulissa olemista verrattuna aikuisuuteen (paitsi sellainen jossa lapsi joutuu kerjäämään, varastamaan tai kannibalisoimaan elantonsa... aikuinen onnistuu siinä kenties paremmin).

Saara kirjoitti...

Tsau kaikille. Karpalo, en minä hänen lahjojansa epäile, vain ymmärryksensä määrää. Enemmän kuin kohauttamista minä kaipaisin nimenomaan ymmärrystä. Tuo Hanna-Riikan haastattelu oli nimetty: "Kukaan ei synny pahaksi"... niin, voi voi, mutta kun kukaan ei synny hyväksikään. Ihmiset syntyvät niiltä lupaa kysymättä sellaisiin elämiin, joihin heistä vain ani harva on tyytyväinen. Tässä ajassa huomion saavat vain nämä karrikoidut kärjistykset. Jos kirjallisuuden kautta tulkitaan maailmanhistoriaa, niin onpahan aika yksipuolinen kuva tästä ajasta näissä päästöissä tullut annetuksi.

Jek, sulla oli upea kirjoitus blogissasi. Tänään tuli minullekin mieleen tuo, että jos tämä Kuisma olettaa, että joku samastuu näihin tarinoidensa henkilöihin, hänen pitäisi jalkautua katuojiin ja lukea siellä kirjaansa ääneen, jotta nämä ressukat saisivat tietää etteivät ole yksin. Jo pelkkä oletus siitä, että nämä tarinoidensa "kovia kokeneet lapset", jotka "varttuvat nuoriksi ja heräilevät krapulassa puskista housut kintuissa, eivät muista kenen kanssa ovat olleet, 9 C:n Jamin vai 8 A:n Terpan..." olisivat kulturellisti hätkähdyttävän kirjan lukijakuntaa, on minusta aivan absurdi ajatus.

Saara kirjoitti...

Nimenomaan, Kaura. Olisi jonkun jo aika perehtyä tavallisen arjen pintaa syvemmälle. Vastuun ottaminen elämästä on monesti jopa raskaampaa kuin katuojista herääminen.

Minulle tulee nistä jo ihan sellainen olo kuin pikkulikkana, milloin ihailtiin kaikkia koviksia jotka uskalsivat ryypätä. Kuka loppujen lopuksi jaksaa olla ryyppäämättäkään ja millaista tahdonvoimaa ihmisiltä vaaditaan, ettemme jo ole narkkeja kaikki. Miksi ihminen menettää hohdokkutensa silloin, kun se vihdoinkin ottaa vastuun itsetään ja muista ja lakkaa juopottelemasta tai käyttämstä huumeita? Eikö se kuitenkin ole aika hemmetin kova juttu.

Sven, ei se kyllä ihan noin mene. Ei ole mitään kollektiivista onnellista lapsuutta. On vain erilaisia lapsuuksia ja suurimmassa osassa niistä traagisia muistoja. Ei tietenkään kaikissa välttämättä, jos jollakulla on sellaisiakin kokemuksia.

Periaatteessa aikuisuus on jo niin traumaattista, että se pumpuli palaa aika äkkiä loppuun, jos sitä on koskaan ollutkaan.

KK kirjoitti...

Vieläkö tähän ehtii ja mahtuu mukaan? Jos ja kun, kiitokset Saaralle lämpimistä sanoista: en pane lainkaan pahakseni, jos juttuani luonnehditaan "söpöksi" ja "herttaiseksi", päinvastoin. Nuorempana ehkä olisin pannut, mutta tässä iässä ne kuulostavat melkein "rankan" ja "rajun" synonyymeilta. Ihan tosi, kuinka usein kuulette sellaisia sanoja käytettävän? Joka tapauksessa tavoittelin jotain herkkää ja ilmeisesti siinä myös onnistuin. Sen sijaan arvelua housujeni tutisemisesta en tunnusta, en ainakaan, jos sillä tarkoitetaan suuren runoilijan kohtaamista. Sirkka nimittäin on mitä kultaisin ihminen, suora ja teeskentelemätön. Se toki jännitti, että miten mahdan suoriutua omasta osuudestani eli jutun kirjoittamisesta. Mutta se onkin jokaisen kirjoittajan jokapäiväistä tuskaa. Tätä. Senkin vuoksi olen äärimmäisen onnellinen kaikkien Parnassoon kirjoittavien puolesta, että heidän tekemisensä on otettu vastaan näin suurella mielenkiinnolla. Jatketaan siitä.

Saara kirjoitti...

Kyllä vain onnistuit, KK. Hm... ehkä tarkoitin jotakin sellaista nöyrää asennetta sillä housujen tutinalla, eli se oli vallan hyvää tarkoittava heitto.

Joo, mutta tykkäsin haastattelun verkkaisesta tahdista, upotuksista ja hyvin ajoitetuista repliikeistä. Siis jep.

itte kirjoitti...

Eikö tämä ole kuitenkin myös kustannustoimittaja- ja kustannuspolitiikkakysymys. Olen kuullut kustannustoimittajan suoralta kädeltä jo ennakkoon ilmoittavan, että "tavallisen" ihmisen (vaikka eihän kukaan ihan sellainen edes ole) elämä on niin tylsä, ettei sitä kukaan viitsi lukea.

Toimittajat vastaavat valinnoistaan ylöspäin, ja jossakin on mielikuva siitä, millaista kannattaa kustantaa. Minusta tuntuu, että ihmisten rohkeus tehdä ihkaomia ratkaisuja, on kadonnut. Onko sitä sitten joskus ollut, en tiedä. Nykyään tietoa on niin paljon. Tietoa, siis oletettua tietoa (!) miten missäkin tilanteessa on parasta toimia/päättää. Kun ei uskalla, tyytyy helpoimpaan...

Saara kirjoitti...

Joo-o, itte. Just tätä tarkoitinkin sillä laskelmoinnilla. Sitä varmemmin pääsee ksutannusmyllystä läpi, mitä rankempaa tekstiä kirjoittaa.

Se vaatii suurta taitoa löytää substanssia arjesta, mutta kyllä sitä siellä varmasti on. Kunhan joku lahjakas kirjoittaja tosiaan uskaltaa alkaa sitäkin miettiä, eikä mennä sieltä, missä aita on matalin.

SusuPetal kirjoitti...

Jokainen ihminen, joka asetetaan suurennuslasin alle tarkasteltavaksi, osoittautuu ihmeeksi ja ihmeelliseksi. On vain kysymys siitä, millä tavalla se arjen substanssi esitetään. Ymmärrys ja rakkaus arkea ja arkisia ihmisiä kohtaan on mielestäni avainsana.
Jos haluaa paljastaa ihmisen raadollisuudessaan, lähtee tielle, jota monet jo kulkevat/kirjoittavat, mutta jos käsittelet ihmisiä rakkaudella ja ymmärtäen, saat heistä irti sellaista, joka vetoaa lukijaankin.

Joskus tuntuu, että tuo ymmärrys, hyväksyntä ja harmauden kunnioitus tulee mahdolliseksi vasta, kun ihmisellä/kirjoittajalla on ikää ja kokemusta. Silloin voi kertoa, ei tarvitse revitellä.

Saara kirjoitti...

Eipä ole tuohon mitään lisäämistä, SusuPetal.

Anonyymi kirjoitti...

Huippupäre ja pitkä keskustelu. Postauksessa esitetään kaksi huomattavaa innovaatiota: 1) elämän tarkoitus ja sen seuraukset 2)pumpuli on kulissia.

Se on sitten toinen asia, että olen kuvitellut, että kirjailijan on ehkä paras kirjoittaa vaan niin kuin hyvää tekstiä parhaiten syntyy, ja vasta jälkikäteen jos sittenkään miettiä, oliko tulos sitten positiivista, negatiivista tai mitä lie. Eli kysymys on kirjailijakohtainen. No totta helvetissä on, mutta ... sanoisi Saara. Temperamenttisten naisten hieman tunteellisen kiukkuiset postaukset ovat muuten suosittuja nähdäkseni. Meidän "nuorten vihaisten miesten" mutinat kiinnostavat lähinnä viranomaisia.

Moca

Anonyymi kirjoitti...

Nuorten, vihaisten miesten mutinat kiinnostavat kyllä vanhempia naisiakin:) Niin kuin nuoret miehet yleensä.

Petra

Anonyymi kirjoitti...

Jaa-a, voisipa vielä olla nuori ja poistaa lainausmerkit.

Moca

Saara kirjoitti...

No ääh, kuule Moca, blogi on elämän tarkoitus varsinkin pumpulikulisseissa elävälle temperamenttiselle naiselle. Näin voidaan kätevästi kanavoida muutoin sisuksiin kasaantuvat huonot energiat suoraapäätä eetteriin, jotta kulissit pysyvät kuosissaan ja tunteet hallinnassa.

Ja minähän olen myös Petran lailla aivan lääpälläni kaiken ikäisten vihaisten miesten postauksiin.

ruu kirjoitti...

Toi Moca saa mut nauramaan.

minh kirjoitti...

Mulle tuli vähän epämukava olo tästä jutusta nyt. Kirjoitan itse ns. "marginaalielämästä", joka tuntuu kyllä kiinnostavan enemmän, kuin olin kuvitellut. Minulle se on terapeuttinen tapa käydä läpi ja katsoa vähän kauempaa sitä rämpimistä ja rypemistä ja huumeiden käyttöä(jotta sen voi jättää taakseen). Mutta onko sellaisen tekstin lukeminen automaattisesti tirkistelyä? Kyllä minusta sellaisissakin tarinoissa painaa eniten hyvä kuvaus ja tarina itse, ei se, että pilkotetaan vähän elämän rappiopuolta "pumpulissa kasvaneille" tässä, niin näkevät, millaista toisilla voi olla. Siihen paskassa rypemiseenkin kyllästyy nopeasti, jos ei siinä ole sitä subst...tai sitä youknow...

Pumpuliin me kai kaikki pyrimme jossain määrin; että elämä olisi helpompaa, mukavampaa, turvallisempaa, hauskempaa.
Minua rupesi jo vituttamaan se "harmaa massa lähiöissä".Ko. runossa on jotain ylimielistä, kuten olen käynyt jo valittamassa Anita Konkan Sanat-blogissa. Elämää sekin on, se harmaassa lähiössä eläminen. Miksi kaiken pitää olla joko kusinorojen virtausta katuojassa tai uima-altaan reunalla värikkäitä drinkkejä juovia kauniita ja rohkeita? Harmaa massa on aines, jota piisaa ja varmasti kirjoitettavaa siitä piisaa myöskin.

Mutta tuo, mitä sanoit (tässä päreessä??) kirjailijana olemisesta oikein täydellä volyymilla, on kyllä välillä niin totta. Miehen lähisukulainen on kirjailija, joka on kirjoittanut romaanin, josta koko suku on loukkaantunut, varsinkin, koska heistä, kunnon ihmisistä, papeista, kansanedustajista ja johtajista on tehty ilkeitä ja tunnekylmiä karikatyyrejä. Niin he ainakin kuvittelevat. Jokainen ammentaa omasta sammiostaan ja tälle ko. henkilölle se oli varmaankin tunne, että on elänyt tunnekylmässä kulissiperheessä ja nyt kerrotaan asiat niin kuin HÄN on ne kokenut ja armoa ei anneta kenellekään.
Sinänsä ihan ok, mutta romaani teki hänestä 24/7-kirjailijan,persoonan, taiteilijan, joka tarvitsee "kirjailijan tilaa" ja jolle kaikki on potentiaalia materiaalia, jolloin kaikki pitää "kokea täysillä" ja voitte arvata, millaista ko. suvun kokoontumisissa on. Kaikki yrittävät olla mahdollisimman huomaamattomia, etteivät vain joutuisi haukuttaviksi seuraavaan kirjaan.
Mitään näistä asioista ei sanota ääneen, tietenkään. Olen vain observoinut...
-minh-

Kaura kirjoitti...

Minh, pitää olla rakkautta ja substraalia :-) Mulla on luottamus, että Minh kyllä löytää jonkin muun tason esmes huumepitoisen elämän kuvaukseen kuin sen, että voi vizi kun on rajua.

ruu kirjoitti...

Tulin tänne PARNASSON blogin kautta! Saara! Tyttö, sinäkin olet tähti! Hehhehheh. Kaikki me saadaan 15 minsaa blogikuuluisuutta vuorollamme, kuka mistäkin. Oijoi ku iiihanaa, eiks vaan. (Rätkätän.) Kaukana ovat ne ajat, jolloin Parnasson yhteydessä mainittiin vain Kirjailijat. Ote on lipsunut ihan selvästi. Ehkä se johtuu bloggaamisen huolettoman välittömästä luonteesta:) Vanha ja kankeakin vertyy.. Alkaako Parnasso olla piankin liian POPULAARI luonteeltaan? Kosiskelee rahvasta liikaa? Siihen ei auta muu kuin postpostmodernistisen runouden erikoisnumero. Se panee jäitä hattuun hetkeksi kenelle vain. No, nyt rynnin jo liian pitkälle kuvitelmissani.

Minhille että ei mulle tuu sun blogista ensimmäisenä mieleen, että tässä nyt kirjoittaa yks addikti tokkuroissaan. Ei vaan tule. Vaikka välillä sun postaukset kertookin subutexin tai jonkun muun etsintäreissusta, niin silti siitä ei jää sellanen "tässä on todellisuutta pumpulissa kasvaneille" vaan pikemminkin että "tää on mun tarina, näinkin voi käydä, lue tai ole lukematta".

SusuPetal kirjoitti...

Mitä Parnassoon tulee, Ruu, ei se vielä ole kyllin populaari. Tietääkseni se ei ole linkittänyt tätiä viidakon reunalta eikä minua. Matkaa on siis vielä rahvaan kosiskeluun, mutta aikaahan on myös ikuisuuteen asti :)

ruu-tana! kirjoitti...

Joo, eipä ole meitä linkittänyt. Vaan voi se joku päivä linkittääkin, jos ei irvistellä nyt hirveästi. Valintoja, valintoja on elämä täynnä... irvistelläkö vai eikö? Tullako linkitetyksi Parnassoon vaiko eikö?

Vaan jos meidät linkitetään, SusuPetal, sinun ja minun blogini, räänä päivänä, Parnasson blogiin, niin tarkoittaako se sitä, että Parnasso sitten vihdoinkin kosiskelee myös rahvasta?

On muuten sellanen tunne, ettei tästä välttämättä hyvä seuraa... Hehheh. Nauretaan nyt vielä kun voidaan, eiks niin?:D

SusuPetal kirjoitti...

Pois virne minusta!
Koska kirjoitan kansantajuisesti kansalle, siis myös itselleni, ja koska kansa tarkoittaa mielessäni samaa kuin rahvasta, niin tarkoittaa se sitä, että jos minut linkitetään, niin tavallaan sen voi ajatella olevan rahvaan kosintaa.
Hmmm. Aika sekavaa.
Ei siis mitään uutta.

Kaikesta seuraa aina hyvää. Riippuu vaan perspektiivistä, mistä asiaa tarkastelee.
Hah, ihan puppua, mutta olkoon.

No, onneksi elämä jatkuu ja kirjoitus elää. Hyvää yötä, ruutana.

minh kirjoitti...

Joo, kyllä siitä on "vizi ku on rajua"-meinkinki kukana, yritän kirjoittaa marginaali-ihmisten ja ns. kunnollisten, tavallisten ihmisten yhtäläisyyksistä, mieluummin kuin erilaisuudesta. tämä siis silloin kun kirjoitan proosaa yms. en kyllä blogiinkaan ole tarkoittanut mitään hohtoa tai "rajuutta" juttuihini, koska se, joka on lukenut pitkään, tietää, että ihmisiähän me kaikki ollaan, ei meissä nyt niin valtavan suuria perustavanlaatuisia eroavaisuuksia ole(jätetään nyt hitlerit ja stalinit pois...). Pyrkimys pumpuliin,oli se sitten taloudellisen turvallisuuden ja perinteisen ydinperheen kautta tai pistämällä polakkaa hihaan.
Yritän novelleissa purkaa sitä myyttiä, että kunnolliset vs. nistit ja että nistit asuu läävässä ja myy mutsinsa sisäelimet saadakseen kamaa. Turvallisuudenkaipuu on sisäänrakennettu meihin, kyllä kaikilla on niin samoja juttuja, että massaa olemme. Mutta mua ei haittaa. En halua olla tarjottimella tai tyrkyllä mihinkään, vaan sulautua massaan...

Olen huomannut, että "rajuus2 ja shokeeraaminen on nuorilla kirjailijoilla sellainen ensimmäinen vaihe, jolla saavat nimeä. Sitten tulee se toinen kirja, parjattu myyntifloppi, joka yleensä on kuitenkin kypsempää kamaa..
Muistelkaa Anna-Leena Härkösen Häräntappoasetta ja sen jälkeen ilmestynyttä-mikäs se nyt oli...-Sotilaan tarina tms. Molemmat hyviä, eri tavalla ja ensimmäinen toi esiin verbaalisesti lahjakkaan 18-vuotiaan ja nosti julkisuuteen. Toinen kirja oli "vaikea",mutta minusta ainakin todellisempi ja järkyttävämpi tietyissä asioissa, kuin Häräntappoase(joka sekin on kyllä ihan huippukirja).
Mutta ehkä kustannusyhtiöillä on kaavansa ja suunnitelmansa ja karttansa, "miten rakennetaan kirjailija"...

Kiitos kaura ja ruu!

-minh-

Saara kirjoitti...

No, äläs nyt, minh, huolestu. Tarkoitin lähinnä sitä, että kun kirjoitetaan rankkaa tarinan pelkästän sen vuoksi, että se on rankkaa, se on sama, kuin kirjoitetaan vaikkapa seksistä seksin vuoksi. Se on laskelmointia. Mutta kun realismia kirjoitetaan realismin vuoksi, se on ihan toinen juttu.