Likööriä aamutuimaan

Aamulla junassa ajattelin valmiiksi mitä tänään kirjoittaisin. En muista taas sanaakaan siitä, mitä ajattelin. Muistan vain sen kaljuksi ajellun nuoren miehen siinä vieressä, joka joi yhdeksän aikaan aamulla banaanilikööriä suoraan pullosta. Sillä oli punamustaruudullinen takki päällä, siis sellainen, joka on aina niillä amerikkalaisilla sukurutsaisilla metsämiehillä päällään niissä kauhuleffoissa. Sen päässä oli arpia ja rupisia haavoja. Mutta sen kasvot olivat pelokkaat ja ilme epävarma. Tunsi kai olevansa vähän väärässä seurassa, mutta tosi asiassa minä kyllä ajattelin, että joskus voisi vetää arkiaamuna likööriä suoraan pullosta ja kokeilla, miltä se tuntuu. Varsinkin näinä aamuina, kun ennen sängystä nousua jo soitetaan kotiin, ettei päästä tänään töihin. Siinä sitten auta kuin vetää aamutakkia päälle ja alkaa soitella jotakuta hätiin ennen kuin itse ehtii töihin. Itse asiassa jo eilen illalla soitettiin, että kassakone on mennyt jumiin ja minä sitten siinä puhelimessa sitä yritin korjata. Yöllä tuntui, niin kuin keuhkot menisivät jotenkin kasaan ja asentoa piti vaihtaa vähän väliä että henki kulki paremmin ja sydän pysyisi balanssissa.

Onhan tämä aikamoista valitusta, mutta lähinnä yritän pistää muistiin asioita, jos joku tarjoaisi vaikka töitä. Että on sitten helpompi lähteä. Viimeiset kaksi viikkoa on olleet aivan perseestä. Olen ottanut tyttöjä töihin enemmän kuin niitä on koskaan ollut ja joutunut itse tekemään ylitöitä enemmän kuin koskaan. Jokin tässä yhtälössä mättää ja se en ole minä. Aikani on mennyt kirjojen esille laittamiseen. Niitä on tullut lavakaupalla harva se päivä. Juuri nyt on harvinaisen paljon helmiä halvalla, mutta ne kyllä revitään käsistä. Ja sitten puolet ajasta on mennyt sairastuneitten työntekijöitten tuuraajien haalimiseen ja työvuorojen uudelleen järjestelemiseen. Helvetin flunssat ja mustat silmät.

Eilen otin yhden tytön töihin ja tänään vielä yhden niiden prinsessojen tilalle, jotka pelästyivät seisomatyötä. Muistin mainita oikein erikseen, että tämä on aika raskasta hommaa. Ne olivat niin luottavaisia ja iloisia, että ihan hirvittää. Olen opastanut kymmenkunta tyttöä töihin parin kuukauden sisällä. Jotenkin meinaa motivaatio hiipua, mutta kai se on taas alettava. Siihen selittämiseenkin menee niin pirusti aikaa ja töitäkin pitäisi tehdä. Palkka on kyllä tähän kaikkeen nähden aivan naurettava. Ja ajatella, että menin töihin ihan vain harrastuksen vuoksi.