Siis aivan liian pitkä horina, mitään järkeä

Jösses sentään. Eilen tanssittiin kuin ennen vanhaan Valorinteen diskossa - tytöt keskenämme. Mitä lie Tapani Kansaa Zetorin lavalla jorattiin. Passiivinen tupakointi aiheutti kurkkukivun ja vaatteet tosiaan dunkkasivat melkoisesti. Olisi niin tehnyt mieli polttaa, edes yksi rööki, mutta niin se taas meni tuokin koettelemus sortumatta. Tuli syötyä, juotua ja naurettua. Ihania ihmisiä.

Pyyhkäisin rehvakkaasti taksilla kotiin. Suharilla oli tietokone, joka olisi osoitteen perusteella vienyt minut Siuntioon. Joskus ottaa päähän, ettei minulle koskaan osu ketään tuhkimokuljettaa kohdalle, sellaista arto salmista, josta kehkeytyisi myöhemmin kaikkien ihailema kirjailija, vaan minulle osuu aina kaikkein tosikoimmat taksikuskit, mitä tästä maasta löytyy. Se sanoi, että kone näyttää suorimman tien perille. Minä sanoin, että eikä näytä, tuohan näyttää päin helvettiä. Sitä se jäi sitten ihmettelemään ja naputti ja naputti sitä näyttöään. Minä sanoin kertovani suorimman tien ihan itse. Se sanoi, että sinähän sen maksat. No, onneksi tänne sentään pääsee vähän halvemmalla kuin Siuntioon, vaikka jumalattoman kallista kyytiä se kyllä on.

Aamulla luin Anssin jutun ja jumankauta, kun se olikin tylsä. Ihan oli näköinen. Varmaan nimellään kirjoittavat ovat sitten siitä tylsimmästä päästä. Ehkä oma nimi estää olemasta kyllin vallaton. Ehkä nimibloggareilla on niin suuri pelko saada tyhmän leima otsaansa. Minä kirjoittaisin mieluusti omalla nimelläni, mutta kun olen luvannut perheelle, etten sitä tee vastoin heidän tahtoaan. Ja he eivät tahdo. Eli saan kiittää heitä, ettei minun tarvitse esittää yhtään tämän viisaampaa ja esitellä kirjaviisauksia tässä blogissa. Niitä esitellään ihan tarpeeksi muutenkin.


Tuli käytyä messuilla. Tuskin koskaan siellä on ollut niin täyttä kuin tänään. Osastoilla iski ahdistus, kun sekaan ei mahtunut. Oli kuuma ja joka paikkaan kamala jono. Tuli jano. Pissatti. Jalat väsyivät eikä edes Arno Kotron mutruhuulien katseleminen lieventänyt tuskaa juuri lainkaan, Tommy Tabermannista puhumattakaan. Tommy loukkaantui, kun haastattelija ei muistanut pyytää häntä lukemaan yleisölle jotakin runoistaan. Ja Tommyn teki niin mieli lukea. Niin mieli, että se pyysi haastattelijaa korjaamaan virheensä, jonka tämä sitten häpeillen tekikin ja pyynnöstä pyysi Tabermannia lausumahan. Haastattelija yritti naureskellen vedota huonoon muistiinsa, mutta Tommya ei naurattanut. Siinä se huojui ja luki eteerisen runonsa luomet roikkuen, välillä nosti kirjansa ylös teatraalisesti elehtien ja kohotti äänensä korkeuksiin. Jotkut yleisössä ihan eläytyivät ja nyökyttivät päitään, hapuilivat sanoja avoinaisten huuliensa raosta, toiset yrittivät pidättää nauruaan. Tommy sitten istahti ja otti niin miehet kuin naisetkin tykönsä intensiivisesti silmiin tuijottaen. Minua ihan huippasi. Ollapa kaikkien ihailema kirjailija. Voi kuinka ne kaikki osaavat niin olla ja esiintyä, näyttävät fiksuilta ja kuulostavat hyviltä. Kotrokin kovin närkästyneenä saamastaan kritiikistä aikoi haukkua kriitikot siihen paikkaan, mutta lavan reunalla muistiinpanojaan väsäävä toimittaja esti Kotron aikeet ja hän sai vain sen verran sanottua, ettei kriitikoita voi koskaan voittaa. Ne ovat sellaisessa asemassa, että niiden arvosteleminen on täysin järjetöntä touhua, eikä hän itsekään ymmärtänyt, mikä häneen oikein meni.

Messut olivat jollakin tavalla sähäkämmät kuin ennen. Oli jokin rytmiryhmäkin esiintymässä lyömäsoittimiensa kanssa ja esittelemässä akrobaattisia hyppyjään. Näiden nuorten miesten notkeat vartalot oli verhottu valkoisin vaattein ja heidän liikkeensä ihastuttivat könsikkäänkipeitä rouvia. Siis minua.

Riku Suokas, joka näytti aivan Jari Tervon kloonilta, karjui lavalla niin umpityperiä vitsejä, että meillä alkoi tyttären kanssa molemmilla särkeä päätä. Tuon hirvittävän standupkomiikan jälkeen ostin jostakin riistokahvilasta limsapullon, jonka hintaa ei uskalla markoiksi enää kääntää, ja huuhtelin sen avulla alas pari buranaa. Yleisön seassa FBI:n miesten näköiset järjestyksenvalvojat kähisivät radiopuhelimiinsa ja vilkaisivat minuakin alta kulmain. Syystäkin.



Lopen uupuneina jämähdettiin tyttären kanssa katsomaan miestä, joka piirsi mangasarjakuvia. Tytär istahti messukeskuksen betoniselle lattialle ja minä yritin seistä viimeisillä voimillani urheasti, lompakko tyhjänä ja pussit täynnä tyttärelle ostettuja kirjojen oheistuotteita. Aina löytyi jotakin aivan ihanaa - äiti osta -krääsää ja äiti osti. Ostettiin muun muassa Taru Sormusten herrasta -sormus, jota ei sitten kaiken järjen mukaan saisi edes laittaa sormeen. Mutta on se hyvä, että on olemassa.