Maailma ei ole mustavalkoinen eikä mitään pitäisi purematta niellä

Tässä harrastusten ja vanhempien parjaamishuumassa sitä tahtoo unohtua monikin asia. Nyt pelkoa on herättänyt se, että lapset joutuvat ahtaalle tyrannisoivien isien ja äitien kunnianhimon takia, ja että järestään kaikki vanhemmat pakottavat lapsensa harrastusten pariin vastoin lapsiraukkojen tahtoa. Tuhansista harrastavista lapsista joku osuus on aina mukana vain vanhempiensa tahdosta. Sitä en tiedä, harrastaisivatko nämä lapset omin päin puuhastelua ja pihaleikkejä mielummin, vai pelaisivatko pleikkaa, mutta yhtä kaikki harrastaminen sinänsä on jo verrattavissa entisaikojen pihaleikkeihin. Ihan samoja futispelejä sitä on pelattu aina sen kirkkiksen ja purkkiksen lisäksi. Nyt samanhenkiset tytöt ja pojat kootaan yhteen pelaamaan niitä pelejä, joita he haluavatkin pelata, mutta joita ehkä juuri se pihan Sanni tai Matti ei haluakaan pelata. Sanni tai Matti kenties puuhastelee itsekseen ja leikkii mielummin nukella, joilla on liian iso pää ja botoxia huulissa.

Kyllä sitä tapahtuu joka perheessä silloin tällöin, että lasta ei yhtäkkiä huvitakaan harrastaa. Se on ulkopuolisille itsestäänselvyys, ettei lasta sitten saisi pakottaa jatkamaan, vaikka muksun mieli kuukauden päästä muuttuisikin, mikä ei ole tippakaan outoa käytöstä. Siinä ei vain tulla ajatelleeksi sitä, että kalliit maksut on maksettu, välineet ostettu, harrastuspaikkojen ajat vuokrattu ja henkilökunta järjestetty. Miten paljon hukkaan heitettyjä työtunteja ja energiaa esimerkiksi kuluu tunnin mittaisen jääajan järjestämiseen, kun areenalle ei ilmestykään pelaamaan ainuttakaan junnua, joita ei just silloin huvittanutkaan treenata.

Vastaavanlaiset hankaluudet koskevat kaikkea muutakin harrastamista; pianon soittoa, näyttelemistä, ratsastusta... vanhemmilta vaaditaan aikamoisia selvänäkijän kykyjä, että pystyvät siltä seisomalta sanomaan ei yli-innokkaille lapsilleen, jotka toivovat esimerkiksi sähkökitaraa joululahjaksi ja haaveilevat rokkitähdeksi ryhtymisestä. Niin kuin meillä kuopus on nyt keksinyt. Ostaisinko muutaman satasen sähkökitaran ja pistäisinkö sen maltaita maksaville soittotunneille, kun tiedän, ettei kuopusta kohta ehkä huvitakaan. Näihin asioihin pitää tässä yhteiskunnassa sitoutua tai sitten olla välittämättä intoa puhkuvien lastensa halusta harrastaa jotakin, jotta lasta ei joutuisi koskaan pakottamaan mihinkään. Näistä hellanteltuista, joita vanhemmat pitävät kuin kukkaa kämmenellä kasvaa juuri niitä despootteja, joiden oikukkaan mielen mukaan moni täällä parhaillaankin tanssii. Kun ei koskaan vaadita mitään, lapsi kyllä oppii vaatimaan kaiken.

Useat myös tuntuvat pelkäävän sitä, että lapsen harrastaminen on niin tavoitteellista ja ohjattua, että lapsi suorastaan kärsii. Näille minä suosittelen menemistä sinne lasten keskuuteen ja katsomaan, miten ne siellä kärsivät. Muutama syksyn pimeydestä väsähtänyt junnu saattaa hyvinkin tulla sanomaan, ettei enää jaksa, mutta äiti pakottaa. Kyllä ne ohjaajat sitten huomaavat, jos jotakuta ei kerta kaikkiaan huvita ja ettei lapsen harrastamisesta tule ilman motivaatiota mitään. Ihan tavallisia ihmisiä ne siellä ovat siellä lasten parissa, eivätkä mitään hirviöitä. Melkeinpä voisin väittää, että moni tekee sitä työtä ilman minkäänlaista korvausta, jotta lapsilla vain olisi mieleistä puuhaa. Fiksu aikuinen sanoisi näille väsähtäneitten lasten vanhemmille, että nyt olisi varmaan aika lopettaa, eikä selittäisi asioita pitkin kyliä aiheuttaen hysteriaa ulkopuolisissa ihmisissä. Juuri näistä tämmöisistä jutut ja juorut lähtevät liikkeelle ja sitten sitä taivastellaan koko bloginnean voimin, miten se on niin kamalaa, kun äiti pakottaa harrastamaan.

Minua ei pakotettu ikinä mihinkään. Kyse ei ollut siitä, että minua olisi pidetty kuin kukkaa kämmenellä, vaan välinpitämöttömyydestä. Minulta ei siis vaadittu mitään, paitsi en saanut mennä tivoliin töihin lipunmyyjäksi. Menin kuitenkin ja jo yhden päivän jälkeen se oli heippa vaan tivolille. Minusta ei kuitenkaan tullut mitään eikä lahjojani koskaan löydetty. Kenties, jos minulta olisi joskus vaadittu jotakin ja pönkitetty itsetuntoa sen verran, että olisin saanut loistaa jossakin, oppia jonkin asian kunnolla, minusta olisi kasvanut hieman kärsivällisempi enkä jättäisi kaikkea vieläkin kesken.

Oma tytär sepusti aikoinaan jokaisen näkemänsä lastenelokuvan vuorosanoja ja esitti kohtauksia, joita illat pitkät täällä ihmeteltiin silmät tapillaan. Minulle tuli sitten mieleen, että panen tytön nuorisoteatteriin, kun tuntuu niin tykkäävän tuosta näyttelemisestä. Pääsisi vähän purkamaan ja saisi ehkä kaipaamaansa huomiotakin enemmän. Sinne oli hillittömät jonot, mutta kärsivällisesti sitä vuoroa odotettiin ja elettiin sillä aikaa kuin pellossa omiaan puuhastellen. Vihdoin tyttö pääsi eikä aluksi tuntunut viihtyvän. Opettajalle sanoi, että äiti pakotti teatteriin. Kuvassa eilisen pikkujoulunäytöksen kohtaus, jonka tyttäreni esitti silmät loistaen täydelle katsomolle (se pienempi niistä, joilla on käsi ojossa). Minusta oli todella outoa seurata, miten tytär oli niiden muitten minulle täysin vieraitten ihmisten keskellä kuin kotonaan ja niin täpinöissään. Voi olla, että jos nyt käskisin lopettaa, se saisi siitä ikuisen trauman.