Parin päivän tauko pärettämisestä tekee hyvää. Olen ehtinyt maata sohvalla ja katsoa vaahtosarjoja putkeen. Ikävä vain, että uutisia puskee joka väliin ja hekumalliset hetket Emmerdalesta Los Angelesiin katkeavat ikävästi. Vire lopahtaa ja sitten sitä nukahtaa. Heräsin kyllä heti Riitta Väisäs-potpuriin, jonka jälkeen sohvalla makaaminen kävi miltei mahdottomaksi. Remontti-Reiskan siirtäminen perjantai-iltaan on maikkarilta vakava virhe. Pitkän työviikon jälkeen ei voi kuin ahdistua siitä, että Piisisen Jormalta sujuu kaikki. Jätkä vain hymyilee ja suu käy samalla kun taloon on asennettu parketit, tapetoitu, tehty kylppäriremontti ja vaihdettu tasakatto harjakatoksi. Kuka siis voi perjantaina puolikuolleena rentoutua Asuntomarkkinoita katsellessa? Taitaa olla ohjelmasuunnittelijoilla (vai mitä ohjelmakarttojen tekijöitä ne nyt ovatkaan) melko musta huumorintaju.
Sitä Piisisen nerokasta remontoitia katsellessa tuli mieleen, kukahan ylipäätään voi tuollaiseen ihmemieheen samastua. Millainen roolimalli siitä välittyy? Eikö se muka nipistä jokaisen omaatuntoa, joka siinä sohvalla tahtoo vain löhötä ja olla rauhassa. Samalla tavalla muuten ahdistaa se nainen, joka tyhjentää lihavien ihmisten jääkaappien sisällöt roskikseen. Sisustusohjelmia katsellessa häpeän elämääni ja sotkuista kotiani niin paljon, että purskahtelen itkuun tämän tästä. Elixiriä sivusilmälläkin vilkuillessa niskalihakset jäykistyvät lopullisesti omantunnon raskaasta painosta.
Eivätkö nämä ohjelmat ole jotenkin ristiriidassa television kanssa? Ihmiset kuluttavat itsensä niin loppuun töissänsä, etteivät jaksa kuin katsella muiden ihmisten rytmikkäitä ja tahdikkaita elämiä. Toisten vasarat paukkuvat, kodit uudistuvat, kilot karisevat ja läskit kiinteytyvät. Television katsomisen ja töitten tekemisen lisäksi arkirutiinien toimittamisen jälkeen elämää ei ole enempää jäljellä. Ehkä keveitä töitä tekevät korkeastikoulutetut sentään pystyvät vielä muuhunkin, mutta minä en pysty. Minusta ei kerta kaikkiaan ole muuhun kuin ihailemaan vaivautuneena toisten hektistä elämää.
Mistä tuli mieleen Arto Salmisen viimeiseksi jäänyt teos Kalavale, jossa äimistellään sitä, että oman elämänsä sijasta väkeä kiinnostaa tositelevisio, jossa mikään ei ole totta (Antti Majander, Helsingin Sanomien muistokirjoituksessa). On ehkä liian aikaista ottaa tähän asiaan kantaa tämän enempää. Kuolema on vielä liian liki, mutta koska olen lukenut Salmiselta kaikki teokset lukuunottamatta esikoistansa Turvapaikkaa ja juuri tätä edellä mainittua Kalavaletta, minulle on myös muodostunut jonkinlainen mielikuva Salmisesta yhteiskunnallisena vastuunkantajana, joksi Majander Salmista muistokirjoituksessaan myös nimittää.
Majanderin tulkinnan perusteella Kalavale sisältää pumpulissa makaavalle television tuijottajalle ravistelevia aineksia, sillä juuri siihen hätkähdyttävien kirjailijoiden kategoriaan Majander Salmisen ymppää: Varasto (1998) toi Salmiselle inhorealistin maineen, hän kun kuvasi tavallisia ihimisiä yksi yhteen. Ymmärtäminen, selittäminen ja tuomitseminen lukeutuivat kaikki samaan sievistelevään syvähenkisyyteen, jota hän karttoi visusti.
Kuka siis ansaitsee tulla nimitetyksi tavalliseksi ihmiseksi, jonka elämä ei ole syvähenkisellä sievistelyllä pilattu? Eikö tuo kappale jo sinällään sisällä tuomion tai ainakin jaottelun tavallisiin (jotka ovat arvokkaampaa kirjoittamismateriaalia) ja epätavallisiin (jotka sitten korvat punaisina näitä kirjoja mahdollisesti lukevat). Jos ymmärtäminenkin on syvähenkistä sievistelyä, maailmaa siis katsotaan kylmästi kuin ulkoavaruudesta käsin humanoidin kyborgisilmin.
Ovatko Tosi-tv:n katselijat siis jollakin tavalla vääränlaisia tai epätavallisia ihmisiä, joiden elämäntyyliä voi toki äimistellä ja ravistella, vai valitsiko Majander vain sanansa väärin. Ehkä ennemminkin pitäisi äimistellä sitä, ettei ihmisillä ole raatamisensa jälkeen enää voimia mihinkään muuhun, kuin toisten elämien tuijottamiseen ja haaveilemiseen rikkaaksi tulemisesta, sillä kuka tässä maassa ruumiillisen työn tekemisellä hirveästi rikastuisi. Pääsee ehkä nipinnapin siihen halveksittuun keskiluokkaan asti, jonka elämä on just siinä pisteessä, ettei se ole kovin huonosti eikä kovin hyvinkään. Siihen luokkaan, joka hoitaa työnsä ja pitää elämänsä jotenkin kasassa. Siis siihen luokkaan, josta ei ole mitään kirjoitettavaa, mutta joille niitä kirjoja kirjoitetaan.
Ahkeroinut vampirismin saralla
1 päivä sitten
Tekstit
8 kommenttia:
Hmm... itse olen tositelevisio-fani. Katson niitä monista syistä, mutta rahapalkinnot ja yleensäkään kilpailu ei ole minulle niissä tärkeätä. Tositelevisio on onnistunut vetoamaan ihmisten tunteisiin aivan "uudella" tavalla.Tositelevisiossa ihmiset ylittävät itsensä, löytävät itsestään voimavaroja, joita he eivät tienneet olevan olemassakaan. Se on minusta ihmisen hienojen puolien ylistystä, eikä nolaamista ja selviytymistaistelua, mihin tositv-kriitikot yleensä vetoavat. Roolihuijaus ja miksei myös Suurin pudottaja esimerkiksi ovat pelkästään positiivisia ja kannustavia osallistujiensa suhteen ja usein huomaan katsovani sitä vedet silmissä. Nykytvdraama yltää siihen nykyisin hyvin harvoin. Ja jopa julmemmat formaatit kuten esim. diili tai huippumalli haussa ovat välillä ihmisen yrittämisen, onnistumisen ja luovuuden riemulaulua. Tositelevision väheksytty puoli on myös mielestäni työn korostaminen. Suomalaisissa varsinkin korkeasti koulutetuissa on usein sitä mentaliteettia, että pelkästään siksi, että olen fiksu, ansaitsen hyvän työpaikan, korkeanpalkan ja kaikkea muutakin hyvää ja kaunista. Tositelevision puolustaminen on aika harvinaista ja suurimpia kriitikkoja ovat usein näyttelijät, joiden leipää nämä ohjelmat ja niiden valovoimaiset esiintyjät tietysti syövät. (paitsi Suurin pudottaja-ohjelmassa, jossa tietystikään ei leipää syödä kun siinä on liikaa hiilareita)
Ohhoh, enpä ollutkaan ajatellut tätä vielä noin pitkälle. Että siis Tosi-tv:llä tavallaan myös luodaan ihmisiin uskoa, että hei siellä sohvan pohjalla, sinäkin voisit pystyä tähän! Hyviä pointteja sulla kyllä on.
Toinen asia tietenkin on, mihin kaikkeen pitää voida pystyä. Esimerkiksi asumaan tuntemattomien kieroilijoitten kanssa samassa talossa ison rahan takia. Eli mikä on sen työn osuus sitten tässä? Olla näytteillä. Näyttelijällehän se on työtä, mutta voiko sitä työn tekemiseksi sitten kutsua.
Perinteisestihän suomalainen hyväksyy rikastumisen, kun se on haalittu ahkeralla työnteolla tai muulla kurinalaisella toiminnalla. Mutta sen rikastumisen jälkeen ihminen onkin sitten pilalla.
BB on jäänyt minulle vieraaksi juuri sen takia, että siellä ei tehdä mitään eikä tarvitse pyrkiä mihinkään. Psykoterapeuttiveljeni on kyllä aivan innoissaan siitä tälläisena ihmisten käyttäytymisen laboratoriona, mutta tiedä häntä.
Jokin aika sitten Lontoon eläintarhassa oli osasto, jonne oli pantu ihmisiä näytteille. Periaatteessa BB:a voisi myös verrata siihen, että Avaraa luontoa kuvattaisiin eläintarhassa. Eli ei kai se käyttäytyminen nyt ole ihan yksi yhteen kuitenkaan.
Tästä BB:sta olen vähän huono sanomaan mitään, kun en ole onnistunut katsomaan yhtään jaksoa. Ja tuota ei ehkä olisi pitänyt tunnustaa, sillä silloin minulla ei voi olla siitä mielidettäkään.
Minä luin Majanderin tekstistä tuon "ymmärtämisen, selittämisen, tuomitsemisen" toisin kuin sinä Saara. Mielestäni ilmaisussa ei ole mitään vikaa. Kuvittelin Majanderin tarkoittavan banaalia, yksinkertaistavaa toimintaa, johon Salminen rohkeasti ajattelevana ei syyllistynyt. Kalavale on mainio kirja, jonka olen lukenut jo moneen kertaan.
En oikein tajunnut pointtiasi, Sylvi.
Minulla tökkäisi pahasti juuri tuo sama lause, Saara. Ymmärtäminen ja selittäminen ovat ihan perustarpeita, joiden avulla kirjojakin luetaan. Tuomitsemista voi sanoa myös arvottamiseksi(ehkä vähän mukavampi sana), jota myös ihminen harrastaa. "Tavallinen ihminen" tekee näitä kaikkia ja jos se on se, mitä Salminen visusti karttoi, niin silloinhan hän ei olisi kirjoittanut tavallisista ihmisistä.
Miksi kukaan lukisi siten, ettei hänellä olisi mitään tarvetta ymmärtää lukemaansa ja selittää sitä itselleen, kuten kaikkia maailman tapahtumiakin?
Minen kestä tosi-tv:tä. En kestä!
Olen katsonut Diiliä ja muotidiiliä ja Robinsoneita jne. mutta näen niissä tämän nolaamis- ja nöyryyttämispointin ensimmäiseksi. Ok, ainahan voi sanoa, että kuka käski änkeämään telkkariin vapaaehtoisesti nöyryytettäväksi, mutta monet eivät varmaankaan tajua, miten raakaa se voi olla. Kilpailu ja omien voimavarojen löytäminen ja itsensä ylittäminen, kaikki jees, mutta millä tavalla se kasvattaa tai vahvistaa ihmistä, että tämän "huonot puolet" tai epäonnistumiset ja mokat nostetaan yhä uudestaan ja uudestaan toisten eteen naurettavaksi?
Minen tajua. Enkä myöskään sitä, että ihmiset niin hulluina änkeävät johonkin partnerinjahtauskilpailuihin ja käyttäytyvät kuin kyse olisi elämästä ja kuolemasta, pääsevät oikein olan takaa kieroilemaan ja viettelemään ja feikkaamaan että saisivat jonkun muskelijätkän tai bikinimimmin muka ihastumaan ja rakastumaan itseensä.
Vai halutaanko näillä ohjelmilla näyttää, miten alhaisesti ihminen osaa toimia ja käyttäytyä, kun kyse on kilpilusta?
-minh-
ok, sen kyllä auliisti myönnän, että genreen mahtuu harvinaisen paljon huttua, mutta mihinpä ei.
Opettajana olen kyllä sitäkin mieltä, että kritiikin kohteena täytyy oppia olemaan, ainakin tiettyyn rajaan asti ja varsinkin tietyissä ammateissa. Nöyryyttäminen on tietysti aivan toinen juttu. Suomalaisin silmin amerikkalaistyylinen palautteen anto näyttää aika rajulta, koskapa täällä ollaan yleensä tosi kilttejä ja hienotunteisia. Oman opetukseni yksi tärkeimpiä pointteja on tämä, että oppii hyväksymään omat mokansa ja oppimaan niistä. OLispa mullekin joku sitä aikoinaan opettanut. Ok. menee jo tositelkkarin ulkopuolelle, myönnän
Lähetä kommentti