Aika älyttömän pitkä ja kuivakka vuodatus sunnuntaiaukioloista

Tätä ei kannata lukea, jos asia ei yhtään kiinnosta. Tässä ei ole mitään hauskaa. Tämä aihe on vain hautunut päässä jo usean vuoden, kun olen ollut sunnuntaisin töissä ja miettinyt, miksi siellä pitää olla, kun lapset jäivät kotiin alahuuli lurpallaan vilkuttamaan töihin lähtevän äidin perään. Siis asiaan.

Hallitus se sitten siirsi liian vaikean sunnuntaiaukioloasian seuraaville. Kauppojen sunnuntaiaukiolojen vapauttaminen tuntuu olevan ihmisille mieleen sen kummemmin seurauksia ajattelematta. Ihme, että surkea PAM (palvelualojen ammattiliitto) on saanut pidettyä päänsä edes tässä asiassa. Yleensähän PAMille käy kaikki mitä työnantajapuoli ehdottaa. Takavuosina pankkitoimihenkilöt ryhtyivät ankaraan ja pitkäksi venyyseeseen sekä kaikenlaista harmia niin yksityisille kuin yrityksillekin aiheuttaneeseen työtaisteluun saadakseen parempaa palkkaa sen vuoksi, että heidän työnsä vaikeutui tietokoneiden takia. Kaupan alalla on varmasti harkittu samasta syystä palkan laskua. Ei puhettakaan palkkojen noususta, vaikka monen myyjän piti opetella ohjelmoinnin salat ja ihan samanlaisen tietokoneen käyttö. PAM, siis silloinen Liikealan ammattiliitto, ei ole osannut koskaan pitää puoliaan missään asiassa, vaikka työn vaatimukset nousevat. Kerran Liikelan ammattiliitto uhkasi lakolla kyllä, mutta Mauno Koivisto sanoi, että myyjien pitää mennä töihin, koska ihmisten on saatava ruokaa. Silloisella puheenjohtajalla taisi mennä pissat housuun, niin äkkiä oli lakkovaroitus ohi, eikä siinä sitten sen kummempaa. Olisikohan siitä parikymmentä vuotta jo. Siitä pitäen kaupanalan palkat ovat nousseet juuri sen indeksikorotuksen verran, jokunen yleiskorotus mukaanlukien. Ensimmäisen vuoden myyjä saa hädin tuskin pari sataa euroa enemmän palkkaa kuin mikä on arvioitu minimipalkka. Sunnuntaityö sadalla prosentilla lisää sitä huimasti vielä toistaiseksi.

Mitä siitä sitten seuraisi, että kaupat olisivat ympäri vuoden sunnuntaisin auki. No, sunnuntaikorvausten maksaminen loppuu siihen paikkaan. Sunnuntaista tehdään arkipäivä suurelle osalle naisista, sillä pienillä kaupoilla ei ole varaa pitää puljujaan auki sunnuntaisin ja maksaa siitä tuplapalkkaa. Kiinnikään ei voi pitää, koska kilpailu on kovaa. On aivan päivänselvää, että pienyrittäjiä tulee suojella liian suuriksi käyviltä palkkakustannuksilta, koska ne kuitenkin tarjoavat työpaikan sitä tarvitseville. Pienyrittäijen vanavenedessä saman helpotuksen tulevat saamaan jättiyrittäjät. Näin tulee aivan varmasti käymään. Sunnuntait sisällytetään normaaliin kuukausipalkkaan ja sen lisäksi tähän asti monen opiskelijan kesätienestit pienenevät puolella, kun osa-aikaisillekaan ei enää sunnuntailisiä maksella.


Kun palkka on entuudestaan pieni, on todella ihme, että kauppoihin saadaan enää sunnuntaisin extratyöntekijöitä. Eivät opiskelijat ole niin tyhmiä kuin myyjän ammatin valinneet lahopäät. Sunnuntaityöt lankeavat niille vakituisille työntekijöille, jotka ovat jo hieman varttuneempia ja joilla on lapsia. Joissakin kirjoituksissa (mm. Iltalehden pääkirjoitus tässä reilu kuukausi takaperin) on ihmetelty, että miten se sunnuntaityön tekeminen muka vaikuttaa perheen yhteisen ajanvieton vähenemiseen. En tiedä miten kukaan toimittaja voi olla niin tyhmä, (että on sillä järjen määrällä päässyt lehteen töihin, mutta sehän oli vain Iltalehti), ettei sitä tajua. Aika yksinkertaista: Lapset ovat vapaalla sunnuntaisin. Jos äiti ei ole, yhdessä olo vähenee viikossa yhdellä päivällä. Kun kaupat saavat olla yhdeksään asti auki myös arkena, sunnuntai voi olla monille naisille tärkeä päivä saada viettää sitä lastensa kanssa, koska arki-illat ovat jo kuluneet töissä olemiseen. Illalla kotiin tullessa lapset hyvässä lykyssä turvallisesti unten mailla, mikäli perheessä sattuu olemaan myös isä, joka ei ole palomies, poliisi, lääkäri.... joka tapauksessa ainakin yksinhuoltajalle sunnuntaitöitten tekeminen on kinkkinen paikka. Mistä saada alle kouluikäisille sunnuntaisin hoitopaikka, kun kaikkien sairaanhoitajienkaan tai ravintola-alan työntekijöitten lapsille niitä ei riitä. Niin, pitäisikö sunnuntaiaukioloaikoja lisätä myös päivähoitopuolella? Tai panna lapsetkin sunnuntaisin kouluun? Opettajat töihin! Pistetään vahinko kiertämään. Vastahan sunnuntaisin töitä joutuu tekemään jo puolet naisista. Pannaanpa toinen puoli saman tien töihin, jotta nälkäinen herrasväki saa haettua krapulakaljansa ja huikopalansa tylsinä sunnuntai-päivinä, kun ei sohvalla makaamisen lisäksi ole mitään tekemistä. Kaiken kaikkiaan on käsittämätöntä vedota siihen, että niin monet naiset joutuvat tekemään töitä sunnuntaisin, joten miksei sitten myyjätkin. Siis sillä perusteella kaikkien naisten tulee tehdä töitä sunnuntaisin? Ja mitä tuota nyt itkemään, kun perheen yhteinen aika vähenee, onhan sitten arkivapaalla aikaa pelkästään itselle. Voi hoitaa vaikka kotia tai varata hammaslääkärin sille päivälle sillä aikaa, kun lapset ovat poissa jaloista. Niin, tällä tavoin lasten hyvinvointi se sen kun kukoistaa. Toisaalla ollaan huolissaan siitä, ettei vanhemmilla ole aikaa lapsille, mutta kun se huolestuneen pitää päästä sunnuntaina ostamaan lenkkimakkaraa, niin se huoli lapsista loppuu tasan siihen.

Ihan käytännön ongelmiakin sunnuntaityöt aiheuttavat. Flunssaan sairastuneita ei enää oteta terveyskeskusten sunnuntaipäivystykseen laisinkaan. Sunnuntaiduunarin on sairastuessaan mentävä hakemaan sairaslomalappusensa yksityseltä lääkäriltä. Tästä on kokemusta jo yli kolmelta vuodelta kaupassa, joka maanalaisen asemansa vuoksi saa pitää oviaan sunnuntaisin auki ympäri vuoden. Toisinaan tytöt ovat säästäneet vähäiset roposensa ja kituuttaneet sairaina töissä, mikäli eivät ole älynneet sairastua jo virka-aikana. Vaihtoehtona on myös jäädä töistä pois ilman sairaslomatodistusta. Menisihän se kaiken kaikkiaan pieni palkka kuitenkin niihin lääkärimaksuihin, joten se on plus miinus nolla, vaikka ei töihin sitten ilmaantuiskaan. Tästä syystä lisääntyvien pyhätöitten vuoksi myös terveyskeskusten tulisi lisätä kapasiteettiaan sunnuntaisin. Terveydenhoitaja voi kirjoittaa sairaslomalapun kolmeksi päiväksi, joten taas on saatu yhdeltä naisvaltaiselta alalta pyhäpäivä pois. Terkkarit auki sunnuntaisin!

Kaiken lisäksi sunnuntait ovat nuorille extramyyjille aika herkkää aluetta. Aina on lauantaina jotakin menoa, joka voi aiheuttaa huonoa oloa seuraavana päivänä. Sairaslomalappua tuskin kannattaa siinä vaiheessa mennäkään hakemaan. Teoriassa sunnuntaityöt kiinnostavat nuorta naista hyvien tienestien takia. Käytäntö on sitten toinen. Kyllä nuoria neitejä kiinnostaa sunnuntaisin ihan muut asiat. Ei niitä niin vain töihin viikonloppuisin saa ja tämäkin monen vuoden ympärivuotisella sunnuntaityökokemuksella sanottuna. Lopulta siellä kaupassa ovat pyhäisin töissä vakituiset työntekijät tekemässä ylipitkää viikkoa. Kaupan alallahan ei tarvitse ylitöistä maksaa (go PAM go!). Ne vain siirretään vapaiksi jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Puolessa vuodessa minullekin niitä on kertynyt viikon verran ja juuri siitä extratyttöjen suosimasta en mä nyt voikaan tulla töihin -syystä. Lopputilissä ne ylityöt on kai pakko maksaa? Vai väheneeköhän se irtisanomisajasta?

Ihmetellä täytyy, että juuri ruuan ja tavaroitten ostaminen sunnuntaina on niin hemmetin intohimoista puuhaa. Mihin se lauantai meni? Krapulassa makaamiseen ja oman napanöyhtän kaivelemiseen. Ja hupsista, just sunnuntaina tartteekin saada jotakin hyvää, jota lauantaina ei vielä tehnyt mieli. Kaupat saavat olla arkisin yhdeksään asti auki ja lauantaisin kuuteen. Sen lisäksi avoinna saavat olla kioskit ja huoltoasemien elintarvikekaupat, jotkut niistä 24h/vrk ja joka päivä. Minkälainen ihminen ei pärjää sunnuntaita ilman ostamista? Ilman rahojensa tuhlaamista? Hyvänen aika, miksei myös pankkeja ei vaadita olemaan auki edes lauantaisin? Ajatelkaa, mikä määrä rahaa odottaa siellä nostajaansa ihan yksin. Niin paljon tuhlattavaa rahaa siellä lukkojen takana eikä yhtään naista töissä. Automaatti kun on niin kovin kylmä ja palvelua olisi niin kiva saada. Ja eikö vain lainahakemuskin olisi ihanaa tehdä saman tien sunnuntaina, kun uusi asunto on käyty katsomassa. Voisi pistää haisemaan jo sunnuntaina.

Ajattele, miten monille sunnuntai on sinun takiasi jo pelkkää arkea. Oletko vielä ihan varma, että haluat kaikkien naisten palvelevan sinua joka päivä. Menisitkö sunnuntaina kauppaan töihin? Haluaisitko itse viettää arkea seitsemänä päivänä viikossa?

Aikainen lintu ei kyllä vielä matoa löydä

No niin, hysteerinen harrastajalintubongari tässä taas, hei. Eilen pihassa pomppi peippo, mutta se pääsi pakenemaan korkealle oksalle, missä keikkui toinenkin peippo höyhenet sekaisina auringon ihanan lämmittävää ultraviolettia ottamassa. Flunssaa veikkaan peipposella olleen. Ei olisi ehkä ihan näin aikaisin kannattanut tulla. Vähän se köhisi,













mutta ei niin paljon kuin toissaöinen joutsen, jonka järkyttynyt huuto lähestyi pimeällä taivaalla aavemaisesti tuoden kauhistuneen joutsenen jokaisella siiven sivalluksella kohti minua ja Macia. Me jäykistyimme kauhusta. Joutsen kaarteli yläpuolellamme ja huusi. Kenties etsi lähimetsään pudonnutta partneriaan, kunnes antoi periksi ja sen ääni katosi sinne mistä se oli tullutkin. Myös mustarastas availi ääntään hyvin vienosti korkealla koivun latvassa. Ääntä on tullut lisää. Talitintit säksättävät tuttuun tapaansa ja kuulostavat koiran nähdessään hieman harakalta. Hätävarjelun liioittelua, mutta kevät tosiaan tulee.

Koirani on allerginen

No eilen sitten erästä iltapäivälehteä selaillessani törmäsin taas entisen luokkakaverini kuvaan. En muista kävikö se kundi koulua edes loppuun, mutta yhdeksännen luokan luokkakuvassa se näkyy istuvan eturivissä. Sen siskosta olenkin kertonut jo aiemmin. Se pitkä, vaalea ja komea oparin tyttö, jonka ääni kähisi tuulessa ja jonka täyteläisiä, kirsikan punaisella huulipunalla punattuja huulia me muut ihailimme ja pelkäsimme. Velipoika oli nyt sitten haastanut mäkilegendamme oikeuteen puukoniskusta, jonka oli kämmenselkämykseensä saanut ja vaatii korvauksia kivusta ja särystä ja henkisistä kärsimyksistä. Puukoksi nimitetty esine killui valokuvassa tapahtumapaikan tarjoilijan hyppysissä ja se muistutti erehdyttävästi Hackmanin ruokaveistä.

Kävin sitten sen koiran kanssa lääkärissä ja Mac on nyt sitten allerginen. Sillä on atooppinen ihottuma. Vähän nauratti, kun se lääkäri mietti, että millekä ruoka-aineelle se voisi allerginen olla. Mistä minä tiedän mitä se jääkaapista milloinkin syö. Itse kyllä epäilen, että se on allerginen nikkelille. Pannoissa on aina jos jonkinlaista niittiä ja nythän se kaula on ollut parempi sen jälkeen, kun olen ajanut partahöylällä siitä kaulasta karvat pois ja ostin sellaisen kangaspannan, jossa kaulan alla on pelkkää löysää ketjua. Kirjailin siihen kangasosaan punaisella langalla puhelinnumeron ja Macin nimen. No siitä kaulasta otettiin näytteet ja bakteereja siitä löytyi paljon. Muutenkin sen iho on muuttunut siitä suomuiseksi eikä se ole ollenkaan normaalia. Mac sai kortisonipiikin ja sellaista salvaa, jonka lopputuubi pitäisi kuurin loputtua viedä apteekkiin tai ongelmajätelaitokselle. Sitä saa sivellä vain ohuelti ja sen levittämiseen täytyy käyttää kertakäyttöhansikkaita. Siinä mainitaan myös jotakin steroidien aiheuttamista sivuvaikutuksista, jotka muistuttavat munuaisten vajaatoiminnan oireita. Lisäksi sain pullollisen shampoota, jolla Mac on pestävä nyt aluksi joka päivä ja kuivattava erityisen hyvin. Varsinainen puudeli se on, kun sitä eilenkin illalla sitten föönailin kuivaksi.

Mac käyttäytyi lääkärissä niin kuin aina. Se rakastaa eläinlääkäreitä yli kaiken ja läähättää sekä vinkuu kaikkien perään taukoamatta. Lisäksi se hyppii seinille eikä pysy sekuntiakaan paikallaan. Sain juuri ja juuri estettyä, ettei Mac nostanut jalkaansa tietokoneen keskusmuistiin. Vähän vain lattialle lorahti.

Tytär lähti juuri näytelmäkerhonsa kanssa Kotkaan katsomaan Nummisuutareita. Olisin oikeastaan halunnut lähteä mukaan, mutta en kuulu kerhoon enkä ole kunnossakaan. Yskänkohtaukset yllättävät vähän väliä. Sepä vasta olisi ollut ikävä temppu muille katsojille.

Viimeinen lomapäivä

Niin se vierähti tämä loma melkein huomaamatta. Vielä on sentään viikonloppu vapaana. Päivät tuntuivat etupäässä kuluneen päänsäryn päivittelyyn ja buranan popsimiseen. Onneksi äiti alkaa olla kunnossa ja tikitkin on nyt poissa. Käsi on kantositeessä ja turvoksissakin vielä ties kuinka kauan. Yksi auto myös tuli korjuutettua ja tänään on vielä koirankin korjaus eläinlääkärillä kello 14. En tiedä voiko sitä varsinaisesti korjata, varsinkaan tuota käsittämätöntä vöyhkäämistä. Sillä on melko varmasti ADHD ja ihottumaa kaulalla. Raivotautirokotuskin on menossa umpeen. Keskiviikkoiltana, kun minä olin tyttären kanssa mummolassa ja pojat olivat kaikki jäähallilla, koira oli taas syönyt ikäväänsä jääkaapin tyhjäksi: Pari pakettia kevytleviä, pari maksalaatikkoa (joskin sille itselleen tarkoitettua), pari pojille valmiiksi tehtyä spaghettiateriaa, leikkeleet ja juustoa. Se oli tapansa mukaan raijannut ne sinne makuuhuoneen sängylle ja vähän nautiskellut. Sen jäljiltä päiväpeitto on lähmäinen ja murusia täynnä. Meillä on kyllä lukko jääkaapissa koiran varalle, mutta aina sitä ei muista laittaa. Kumma juttu, että se käy sen sitten kokeilemassa, että josko olisivat lukon unohtaneet.

Kotiin on nyt tultu ja nukuttu kellonympärys yskänkohtausten välillä. Työasiat yrittävät tunkea päähän, mutta järjestelmällisesti olen estänyt niiltä pääsyn tiedostoihin aina kun olen huomannut. Hetihän sitä ei tajua, että ajattelee töitä, mutta sitten kun tajuaa, niin on ihan pöyristynyt siitä, että kuinka minä kehtaan tehdä tämän minulle. Ammatin vaihtaminenkin on käynyt mielessä monta kertaa. Olisi mukava koota joitakin komponentteja tehtaassa ja olla ajattelematta yhtään mitään. Nippeleille ei tartte pokkuroida. Mutta kaikki suomalaistehtaat ovat kohta Virossa tai Kiinassa ja minä ajattelin pysyä täällä.

Muutenkin ammatin vaihtaminen tässä iässä on jumalattoman hankalaa. Silloin nuorena likkana opinto-ohjaaja osasi suositella tasan kahta vaihtoehtoa; lukiota tai kauppaoppilaitosta työille ja pojille autonasentajan tai kirvesmiehen linjaa ammattikoulussa. Ihan ihmetellä täytyy, että ikäluokaltani jotkut ovat keksineet itselleen mielenkiintoisia ammatteja tai että yksinkertaisesti ovat edes keksineet, mitä haluavat isona tehdä. Minähän en ole keksinyt vieläkään, että haluanko ylioppilaaksi vai merkonomiksi.

Niin kuin Keskisuomalaista eilen lukiessa törmäsin luokkakaverini kuvaan. Se poika oli samalla luokalla ensimmäisestä neljänteen, enkä ole sitä sen koommin nähnyt. Se oli aika tavalla saman näköinen nyt kuin silloin. Vähän kasvanut tietenkin ja terävöitynyt. Siitä oli tullut kuuluisa pornokauppias, joka on järjestänyt erilaisia tempauksia ja mm. jaellut kouluille ilmaiseksi kondomeja ja hieromasauvoja. En tiedä miksi hieromasauvoja jaellaan, mutta kai se on jokin könttälahjoitus, siis sen kondomin kanssa samassa. Siinä jutussa kerrottiin kaikenlaisista uusista hienoista keksinnöistä, joita pornobisneksessä on tulossa. Kaukorakkautta voi kuulemma piristää kauko-ohjattavalla hieromasauvalla, joka toimii siis tietokoneen näppäimistön avulla. Varmaan alan harrastajien kannattaisi jo harkita ainakin kymmensormijärjestelmän opettelemista ja välttää kirjoitusvirheitä kriittisillä hetkillä.

1V.

No niin, se on sitten vuosi tullut tälle blogille täyteen jo eilen näemmä. Siitä suklaata ottaa hän vielä kun kerkiää, olkaa hyvä.

Lomaraportti

Terveiset mummolasta. Matka oli pitkä ja vaivalloinen. Aamulla lähdettiin puoli kahdeksalta kotoa ja iltapäivällä kahden aikaan oltiin perillä.Tiekarhu oli pengertänyt mummolan portin edustalle valtaisan vallin, joka piti heti ensi töiksi rautalapiolla hakata palasiksi. Jääkaappi kaipasi täyttämistä ja äidin auto oli kaivettava hangesta. Kauppaan kun on likimain kolme-neljä kilsan matka. Mitä syvemmältä kaivoin, sitä sankempi oli bensan katku. Korjaaja kävi katsastamassa tilanteen ja toivontonhan se oli. Bensaputki lienee poikki ja kaipaa korjausta. Korjaamon setä lupasi hoitaa kotteron kuntoon ja käyttää minut kaupassa. Ihmeellinen ihminen. Se käynnisti auton ja alkoi peruuttaa. Samalla muistin, että olin laittanut lokilämmittimen kiinni ennen kuin aloin tehdä lumitöitä. Setä meinasi viedä koko liiterin mennessään. Onneksi ei kovin pahasti rysähtänyt.

Vaikka mitään vaaraahan sitä ei ole, että bensaa lorisee tielle, olin aivan varma, että koko auto posahtaa taivaan tuuliin, kun ajoin sen korjaamolle. Sivupeilistä seurasin auton takaosaa herkeämättä. Mietin koko matkan miten nopeasti autosta pääsee pakenemaan, jos se leimahtaa liekkeihin.

Korjaaja käytti minut sitten kaupassa, ja minä utelin siltä kaiken maailman asiat. Päläpälä... kauanko olet asunut, montako lasta, mitä vaimo opiskelee ja kaikenlaista. Setä vastaili aika kiltisti, vaikka välillä se pyyhki bensanhajuisella kämmenellään otsaansa jotenkin tuskaisen näköisenä. Haalin hätäpäissäni kärryn täyteen tavaraa tietämättä mitä ostin, kunhan vain jotakin apetta yritin meille kolmelle naiselle keksiä.Koko marketti haisi bensalle ja minusta tuntui, että kaikki tuijottivat. Ajattelin tietty, että korjaamon sedällä on hirveä kiire päästä sitä autoa laittamaan. Muutamassa minuutissa olinkin kerännyt puoli kauppaa kyytiini ja könysin kasseineni korjaajan autoon. Mies ei puhunut enää mitään. Mummolan pihassa se lupasi sitten joskus soitella, kun tai jos auto on kunnossa.

Vasta illalla pääsin purkamaan matkalaukkuni ja vaihtamaan verkkarit jalkaan. Siinä samassa iski hirveä horkka, jota kesti pari tuntia ja jonka pääätteeksi minulle nousi kuume. Minulle ei koskaan nouse kuume, joten otin kännykuvan kuumemittarin lukemista. Siitä lienee parikymmentä vuotta, kun niihin lukemiin meikäläinen on päässyt. Parin buranan jälkeen kuume alkoi laskea ja aloin tareta ilman kahta täkkiä ja vilttiä varpaiden ympärillä.

Olo ei ole kovin vakuuttava, keuhkot ovat hieman oudon oloiset Päässä on soinut nonstoppina tämä pahaaenteilevä melodia (en näköjään osaa linkata sitä, sori, mountain 050), se soi ja soi, parhaillaankin se soi. Hikeäkin pukkaa, jos vähän pikkusormeakin heilauttaa. Nyt pitäisi pestä äidin tukka ja laittaa papiljotit.

Lätkämuisto

Eilen tuli katsottua kokonainen jääkiekkomatsi. Olihan se vähän liikaa meikäläisen rappeutuneille hermoille. Vauhti oli niin vinha, että kuvaruutu melkein välkkyi. Epileptisen kohtauksenhan tuommosesta sinkoilun seuraamisesta voi saada. Ja kun jäähykunkku Ruutu taklasi tsekkien Jagrin 70-luvun kypärällä suojatun pään elikkäs puhelimen päin laitaa, minua ihan huippasi. Ja verta lorisi jäähän. Että toisen pitää ajaa sillä tavalla suin päin päälle ja toisen olla trendipelle ilman kunnon suojuksia. Muistan Jagrin viime MM-kisoissa olleen harjoituksissa jäällä pelkissä boksereissakin. Ihme porukkaa nykyään nämä.

Silloin kun olin pikkutyttö, rakastin jääkiekkoa. En ollut tajunnut miksi ennen kuin eilen sohvalla nuokkuessani; meillä ei kotona tapeltu eikä ryypätty koskaan, kun televisiosta tuli MM-kisat tai olympialaiset. Isä oli urheiluhullu. Nuorempana se harrasti syöksylaskua ja vaali niitä suksiaan 2000-luvulle asti. Velipoika sai ne perinnöksi. Videot isä hommasi itselleen heti kun ne tulivat markkinoille ja nauhoitti sitten vaikka tennistä kolme tuntia peräkkäin ja katsoi sitä sitten yöllä töitten jälkeen. Niistä videoista muistan, kuinka isä kertoi kuulleensa, että pian tulee sellainen lisälaite, jolla voi katsella televisio-ohjelmia silloin kun itselle parhaiten sopii. Minä sanoin sille, että älä höpsi.

Ainoita selkeitä muistikuvia lapsuudestani ovatkin ne hetket, kun kaikki muut nukkuivat ja minä jäin isän kanssa katsomaan televisiota. Isä joi kyllä olutta ja pureksi sitten kruunukorkin hampaillaan kasaan. Välillä se huokaili ja antoi sormi ojossa ohjeita takamus irti penkistä televisioon päin kumarassa. Milloinkaan muulloin en muista istuneeni olohuoneessa siten, etteikö siellä olisi humalassa tapeltu tai metelöity muuten vain sankassa tupakan savussa. Viinipullot kalisivat ja tasainen puheensorina yltyi sekunnissa kiihkeään väittelyyn. Mutta lätkäturnausten aikaan sellaista ei ollut. Muistan vielä senkin, miten pilkin sohvalla ja ihan viimeisen pakon edessä könysin vasta sänkyyni ja nukahdin kerrankin helpottuneena selostajan lakonisesti luettelemiin jääkiekkoilijoitten nimiin. Siihen aikaanhan selostaja ei paljon muuta virkannut, kuin Marjamäki.... Ketola... Mihailov nappaa kiekon... Harlamov... ja maali.

Lääh puuh

On taas tullut urakoitua ja harmittaa ihan hirveästi. Koko päivän puskin HTML:llää menemään. Hartiat ovat tulessa eikä pääkään enää hevin käänny. Tämmöinen tästä nyt tuli, voi ITKU!

Novellihaaran ulkoasun vaihtamiseen tarvittiin pari hiiren klikkausta ja lyhyt kiitospuhe. Mutta tämän bloggerin templatevaihtoehdot ovat RUMIA. Niiden värit ovat kamalia ja ne kuviot siinä taustalla vielä kamalampia. Joka hemmetin väri pitää kokeilla, kun ei niistä tajua tuon taivaallista. Ja kun pohjavärin kokeilee, niin sitten alkaa niiden linkkien ja otsikoiden ynnä muiden värien kokeileminen, että näkyvätkö ne juuri siinä pohjassa vai eivät. Ja siihen värien etsimiseen meneekin sitten tovi jos toinenkin.

Tämä blogi oli välillä oranssi, itse asiassa nyt kun vertaan tähän, niin ihan mukiinmenevä, mutta kun kukaan ei sanonut mitään ja yleensä kaikille muille sanotaan jotakin positiivista uusista kuoseista, niin minulle tuli kylmä rinki perseen alle. Hyytävä hiljaisuus otti kuulkaa koville. Ja kun Reiska sitten lopulta haukkui sen oranssin, aloitin kaiken alusta. Tähän nyt sitten on pakko tyytyä. Enää ei ole voimia uuteen koitokseen eikä ole enää kyllä aikaakaan.

Ensimmäinen lomapäivä

Herrasiunaa, kello on jo yli kaksitoista, enkä minä ole saanut tänä ensimmäisenä lomapäivänä aikaiseksi mitään. En yhtään tajua, kuinka minusta on tullut tällainen. Ennen niin pedantti siivoushullu pystyy nykyisin jo sulkemaan silmänsä kaikelta. Kaipa kolme lasta tekevät tehtävänsä ja jatkuvaan yrittämiseen lopulta turhautuu. Pakko antaa periksi, jos aikoo selvitä hengissä tästä kaikesta.

Olen viime aikoina hätkähtänyt kännykkäni soittoääntä jatkuvasti. Kun se soi, vedän kauhistuneena henkeäni ja sitä pidätellen sitten otan kännyn vapisevaan käteeni ja silmämunat pullistuneina katson näyttöä, kuka siellä soittaa. En muista milloin siihen kukaan olisi soittanut kyselläkseen mitä minulle kuuluu. Ei kai koskaan. Yleensä siellä vain kerrotaan mitä soittajalle kuuluu ja tavallisesti soittaja onkin joko hyvin sairas tai niin kännissä, ettei kykene töihin. Tai sitten joku lapsistani pyytää tuomaan jotakin tai päästä jonnekin. Tai jollakin on ihan oikeaa asiaa. Nyt se känny on äänettömällä ja yritän unohtaa koko puhelimen, vaikka just tietenkin sen muistin, koska tuli puheeksi. Olen myös yllättänyt itseni tänään tuijottamasta kännykkääni pari kertaa ja hävennyt. Lohduttauduin tietenkin sillä, että tämä irrottautuminen vie aikaa.

Kävin eilen ostamassa junaliput Jyväskylään. Tyttären kanssa lähdetään kahdestaan maanantaiaamuna kello 9.04. Lähijunissa on tottunut siihen, että jotakin aina tapahtuu ja sitten sitä ihmettelee koko matkan Jyväskylään, miten rauhassa sitä saakin tuijottaa ohikiitäviä maisemia Intercityn yläkerran ikkunoista. Tytär halusi nytkin ehdottomasti yläkertaan. Sieltä näkee hienosti pellonreunoilla loikkivia jäniksiä ja suurten rakennuksien katoilta pyrähteleviä naakkaparvia. Talvimaisemat eivät ole kovin viehättäviä niin pikaisesti kelattuna. Maisema on aika alaston, yleisvaikutelma on harmittavan harmaa niin kuin aurani. Suomen pellot ovat talvisin karua katseltavaa. Jotta niistä löytäisi kauneutta, niihin pitäisi pysähtyä, kun taas kesämaisemat heijastuvat suoraan verkkokalvoille ja uppoavat välittömästi sieluun mielihyvää tuottamaan. Kaupungitkin kiitävät niin nopeaan ohi. Hämeenlinna näyttää aina yhtä hämmentävältä. Ylipäätään linnojen olemassaolo tässä vaatimattomassa maassa häkellyttää joka kerta. Samoin Tampereen rautatieaseman lähellä sijaitsevan (ortodoksi?)kirkon kupolit. Junassa oli muuten paikkoja vaikka kuinka, mikä vähän ihmetytti, mutta ehkä ihmiset nyt kerta kaikkiaan vain matkustavat viikonloppuna, vaikka loma onkin.

Äidillä on mennyt leikatun kätensä kanssa toistaiseksi hyvin. Sillä on naapurissa suurperhe, jonka piskuiset tyttäret ravaavat ilomielin availemassa äidille ruokapurkkeja ja auttamassa tietokonehommissa. Vasurilla on kuulemma hemmetin hankala käyttää hiirtä. Eräs äitiini ihastunut vanha kalamieskin on käynyt tekemässä lumitöitä ja kantamassa halkoja sisälle. Lieneekö meistä nyt sitten mitään apua jää nähtäväksi.

Pitäisi vieläkin tehdä jotain, kohentaa vaikka tämän blogin ulkoasua, mutta aloittaminen tuntuu niin vaivalloiselta. Novellihaaraani päivittelin tänään vanhoilla tuotoksillani, sillä uusimmat töherrykseni ovat vanhan jo käytöstä poistetun tietokoneeni syövereissä, eikä niitä saa tähän läppäriin enää millään ilveellä, koska tähän värkkiin ei diskettejä voi mihinkään koloon työntää ja muulla tavoin vanhasta metusalmeista ei tiedostoja ulos saa. Miten minä en tätäkään ole jaksanut etukäteen ajatella. Sinne ne tekeleeni nyt sitten saavat jäädä, mikäli niitä ei jostakin netistä löydy, niin kuin löytyivät nämä vanhat novellini.

Joutsenet ja helmikirjailtu koiranpääkukkaro

Aamulla luin huonot uutiset Reiskalta (tuosta boxista) heti aamusta; että saksalaiset joutsenet ovat kuolleet lintuinfluenssaan. Vähän alkaa jo tutisuttaa.

Junassa tavanomaisten nauhoitettujen kuulutusten saavumme Helsinkiin, vi anländer till Helsingfors sijaan kondari rykäisi mikrofoniin ja sanoi
- Krhm... Hyvät matkustajat. Saavumme...ööö... Helsinkiin... ööö... hyvää ystävänpäivän jälkeistä päivää... ööö... paistaa se päivä vielä risukasaankin.


Päivällä löysin helmikirjaillun koiranpääkukkaron Anttilan edestä ja kiikutin sen lähimmälle kassalle. Minua riipi, kun nainen siinä kassalla sanoi, että
- Hö, just kävi tyttö tätä kysymässä. Voi että.
- Niin, voi että, minäkin sanoin. Eivät ne ikinä tule uudelleen kysymään. Kai siellä rahaa oli, kun se sillä tavalla kilisi. En avannut. Ajattelin kuitenkin, että voi tyttö parka. Viimeiset eurot siinä tietty olivat. Parin viikon viikkorahat ainakin. Ja nyt se tyttö itki jossakin, elämä ihan pilalla, eikä koskaan saa tietää, että se kukkaro löytyi. Oli niin turha olo.




Ja nyt sitten Reiska ehti kertomaan, että Tanskasta on myös löytynyt kuolleita joutsenia. Siellähän nämäkin suomalaiset vesilinnut ovat talvea paossa.


Miten voi ihmistä näin väsyttää? Joka päivä ja ihan hirveästi. Hädin tuskin pysyy kotimatkan hereillä. Silmät eivät pysy maiseman mukana. Talot ja puut katoavat sumuun. Luomet lupsuvat ja säpsähtelevät auki. Mustat, paksut varikset värjöttelevät oksilla ja taas silmä painuu kiinni. Perillä jaksan hädin tuskin jalkojani nostaa sen verran, että pääsen raahautumaan kotiin.

Blogin linkkilistat ja värit ja muut jäävät yhä vaiheeseen. Ei kerta kaikkiaan jaksa.

Rouskrousk

Joku voi nyt kyllä saada väärän käsityksen, joten sanon sen nyt ihan alkuun, että todellisuudessahan minä ihailen suomenruotsalaisia. Ihailen heidän kukkaroitaan ja perittyjä obligaatioita, runsaita illanistujaisia ja smalltalkin taitoa. Sekä sitä, miten taitavasti he osavat olla välittämättä rahvaasta.

Mutta että tänään täpötäydessä junassa minua vastapäätä istui taas suomenruotsalainen mies, joka puhui ensin kovaäänisen puhelun ja ahmi sen perään jättipussillisen turkinpippureita ja rouskutti. Se pisti kolmekin suuhunsa yhtä aikaa ja murskasi ne tasaisiksi hiotuneilla vahvoilla hampaillaan muutamassa sekunnissa palasiksi ja laittoi uutta suuhun saman tien. Se oli järkyttävää. Yritin kaivaa kuulokkeitani hädissäni kassista, mutta hermostuin kai niin, etten löytänyt puuhapussistani mitään. Se on aina muutenkin niin täynnä ja suuri mysteeri myös minulle itselleni.

Pahaa aavistamatta miehen viereen istui pieni, ehkä noin kolmetoistavuotias tyttö, jonka ripset olivat niin täynnä maskaraa, että tytön taivaansinisiksi maalatut luomet painuivat väkisinkin kiinni. Mutta kun tyttö kuuli rouskinnan, se säpsähti aina penkillään, sen silmät laajenivat lautasiksi ja posket punehtuivat söpösti.

Tätä säpsähtelyä jatkui aina Espooseen asti. Mies siis rouskutti yhtä mittaa liki puoli tuntia.

Ai niin, minun linkkilistani katosi eilen kokonaan enkä ole sitä ehtinyt vielä rakentaa loppuun asti, enkä tänään kyllä jaksa sähälätä mitään muutakaan tämän blogin kanssa, koska jos alan väsyneenä sählätä, sählään vain lisää eikä valmista tule ollenkaan.

Viikon saldo

Töissä: kolme kipeänä yhtä aikaa, ja yksi lauantaiaamun pommiinnukkuja. Hemmetillinen kiire ja masennus. Mitä minä siellä vielä teen? Jostakin pitäisi kaivaa tietoa ihmisten riistämisestä työelämässä. Juuri tehdyn tutkimuksen mukaan suomalaiset ovat tyytyväisiä työolosuhteisiinsa. Miksi en koskaan kuulu enemmistöön?

Kotona: Harjoittelin juuri rintsikoiden päällepukemista ilman oikean käden osallistumista koko tapahtumaan. Luulen, että äidilläni tulee olemaan hieman hankalat ajat edessä. Hiihtolomaohjelma taitaa olla siinä. Koiran kaulaan on iskenyt jokin sieni. Ajelin siitä karvat pois ja tuputtelin sitä Molkosanilla. Tilanne näyttäisi rauhoittuvan.

Blogistaniassa: Putosin linkatuimpien listaltakin vihdoin pois. Nyt alan olla todella tilastorajoitteinen. Aion pikapuoliin pistää myös oman linkkilistani ajantasalle. Lueskelin juuri montakymmentä blogia läpi.

Will you be my valentine?

Ei tätä voi perussuomalaisena junttina mitenkään tajuta, että miten on mahdollista ystävänpäivän kaltaisen hömppäpäivän läpimurto tässä maassa.

Meillä on myyty ystävänpäiväkortteja joka vuosi enemmän ja enemmän. Tahti alkaa olla sama kuin joulukorttien myymisessäkin. Keskimäärin pari maksavaa korttiasiakasta minuutissa, ja se on kuulkaa paljon se. Siinä saa välillä laskea viisikymmentäkin korttia per asiakas. Mummot posket hehkuvina ostavat sydänpostimerkkejä kortteihinsa eivätkä malta olla kehumatta, kuinka montaa ystävää tänä vuonna pitää taas muistaa. Eivätkä pelkästään mummot, vaan nuoret miehet ja raavaat äijätkin heltyvät ostamaan sydämin koristeltuja nallekortteja, joita perjantaina kilvan kiikuttivat postilaatikkoihin, jotta ehtivät varmasti tiistaiksi perille.

Tämä ei mene mun jakeluuni. Voin toki toivottaa ystävänpäivää ja tarkoittaakin sitä, mutta hei ihan oikeasti, eikö me ollakaan järkevä ja vakava kansakunta? Emmekö me just ole sellaisia, ettei tämmöinen hömppä istu meihin ollenkaan. Minä pidän juroista suomalaisista, jotka tarkoittavat sitä mitä sanovat. Nykyään monet tuntuvat olevan pelkkiä huithapaleita, joiden sanaan voi luottaa tasan yhtä paljon saippuasarjan pahikseenkin.

Vai onko Suomi sittenkin euroopan amerikkalaisin maa? Olemmeko menettäneet identiteettimme.







Perjantaipala

- Mitään en oo taas tehny.

Kaikki päivät ihan syvältä

Makasin eilen kokonaisen sarjamaratonin sohvalla. Ihan ensimmäisenä siitä Emmerdale, jonka aikana minulle yhtäkkiä tuli mieleen "ihan perseestä". Sarjan pahisakka on niin stereotyyppisen kiero, että minä kerta kaikkiaan hermostuin siitä. Miksi käsikirjoittajat eivät voi keksiä erilaista pahista. Miksi se on aina saatanan sama? No ei tuo vielä mitään, vedin riskillä Kauniit ja Rohkeat heti perään ja se on niin hullun hommaa, että "ihan perseestä" ei mitenkään riitä kuvaamaan tämän Forresterien suvun loismadon eli Amberin omituisia päähänpistoja, mutta en minä muutakaan siihen hätään keksinyt.

Siinä välissä sitten tuli jokin buffi jostakin julkkisohjelmasta, jossa televisiosta tutut tyypit tanssivat ja ihmiset ovat innoissaan. Nuorena tuli seurattua Lauantaitansseja joskus naapurissa, että kyllä minä sen idean siinä tajuan. Se on ihan perseestä. Ja tämä maikkarin ohjelmapomo sanoi kirkkain silmin, että tämä ohjelma tulee olemaan kevään kuuma puheenaihe. Siis voi herranjestas. Ja tuottaja hypetti, että tämän on todella upea formaatti. Kyllä. Perseestä se on.

Ja lisää mainoksia tulvi koko ajan. Toinen toistaan typerämpiä mainoksia, toinen toistaan turhempia tuotteita. Ihan perseestä kaikki.

Miten paljon vähemmän turhempia puheenaiheita minullakaan voisi olla? Kiitos, MTV3.

Kannattaako Salattuja elämiä mainitakaan, että tulipahan katsottua. Se olisi jopa kesäteatterilavalle ylinäyteltyä kamaa. Hyvä luoja sitä Ullaa! Papukaijakin näyttelisi uskottavammin! Siis mikä tämä sarja on? Onko se komedia? Jos se on komedia, niin karikatyyrit ovat eri onnistuneita. Mutta miksi ne eivät naurata? Ihan siis niin perseestä, kun vaan voi olla.

Joka tapauksessa vedin sitten vielä Käenpesänkin. Ajattelin koko ajan käsikirjoittajaa, että mitä hemmettiä senkin päässä oikein liikkuu. Ihan perseestä, vaikka yhden kerran olikin pakko nauraa ja sekin silkkaa vahingoniloa. Eikö ole enää mitään muita keinoja, kuin mennä yli sieltä missä aitaa ei ole ollenkaan? Ei ole näkynyt lähimaillakaan.

Ja me olemme tämän helvetin toosan pauloissa, helpon rahan perässä juoksevien käsikirjoittajien armoilla. Miksi katsojat eivät ryhdy lakkoon? Minä ryhdyn. Minä olen perseestä.

Minua ahdisti illalla kuitenkin niin paljon, että tuli sitten se päänsärky. Aloin jälleen haaveilla omasta maalaistalosta jossakin hemmetin kuusessa. Oma maailma, oma puutarha, eikä televisiota, joka on kuin perheenjäsen; äänessä koko ajan ja vaatimassa aina huomiota osakseen. Typerää.


***

Tänään on sitten ollut ihan toisenlainen päivä ilman televisiota, mutta tuskin parempi. Ihan perseestä. Aamusta iltaan töissä, kaksi työntekijää kipeänä yhtä aikaa ja minä juoksemassa kahden kaupan väliä taas kymmeniä kertoja, kun molemmissa olisi pitänyt olla yhtäaikaa. Suurin osa ajasta taisi mennä maanalaisissa käytävissä, mutta parhaani yritin.

Äitini kaatui aamulla, kun oli naapurin koiran kanssa lenkillä ja joutui sitten sairaalaan. Olen siitä yhä aika järkyttynyt, koska kuulin sen vasta iltapäivällä. Ei mitään pahempaa, ranne poikki ja kyynärvarsi murtunut, mutta en tiedä, miten tämä nyt ottaa näin koville. Ihan itkettää välillä. Kai se on tämä ikä ja alkava PMS, kun tuntuu siltä, että tarvitsen kriisiapua. Piti ihan soittaa veljelle ja käydä sen kanssa tämä onnettomuus läpi. Siellä se mummo nyt odottaa leikkausta, eikä ole syönytkään mitään koko päivänä. Paitsi kaksi suklaakonvehtia.

Ken on heistä kaikkein kaunein

Numerolla 1 kilpailee hulvaton Heluna, joka on kotoisin orimattilalaisesta kaupasta.




Tässä huoleton slovakityttömme Amelia. Hän on silmiinpistävän hoikka.
Amelieta voit äänestää numerolla 2.



Numerolla 3 kilpailee vallaton Kielomme, joka on kotoisin Tarjoustalosta.



Muhkea Mansikkimme on tyttö numero 4. Hänet on löydetty lähikaupasta.



Tämä kiiltävä kaunottaremme on kotoisin Asematunnelista ja hän on nimeltään Hertta. Hertan äänestysnumero on 5.








Ja viimeisenä kilpailee numerolla 6 terhakka Mustikki, joka on kotoisin Helsingistä.









Lopuksi kuva karsiutuneista. Monelta heistä puuttuu korva tai jalka.

Kuopuksen kanssa eläinkaupassa tänään

- Äiti, kato skorpioni! Ostetaan skorpioni. Ei maksa ku viiskymppiä.
- Öh, ei me taideta skorpionia ostaa.
- Hei, käärme! Ostetaan käärme! Tää on myynnissä. Kuningaskobra, ostetaan tää!
- Ja sinäkö sen syötät? Pakastettuja hiiriä, aikuiset vain 3.40 kappale.
- Een. No ei sitte.
- Akvaariota voitaisiin harkita, kalat ovat nii..
- Hei, hei, kato, ostetaan papukaija!
- Kai sinä tiedät, että papukaija tarvitsee yhtä paljon hoitoa kuin koirakin. Sen pitää saada välillä myös lentää ja kuka sen huolehtii, ettei se karkaa. Ja häkissäkö me otettaisiin se mukaan mummolaan ja milloin mihinkin.
- Hmph. No ostetaan kilpikonna!
- Katsoitko hintaa?
- Ohhoh. Kolmesataaseitsemänkymmentä euroa. Aika kallista...
- Niin.
- Lisko maksaa vähemmän.
- Mutta terraario enemmän.
- Mulla on omaakin rahaa vielä kaksi kymppiä. Sillä sais ton rotan.
- Voi herranjumala. Meillähän on kissa!

Voi Pyhä Pilu

Nyt-liitteessä (paperiversiossa siis) sivulla 7, otsikolla Pilu kassissa saamme nähdä kevään uusinta muotia. Helsingin Desing Forumissa on myynnissä Naisten päivän mallistoon kuuluvia tykötarpeita tyynyliinoista laukkuihin ja kukkaroihin, joita marimekkomaisella tatsilla sulostuttaa rakas oma kirkkoveneemme, siis niin juuri, hämähäkki väärinpäin. Markkinoilta löytyy myös pillunkuvallista pintamuotia niin hameista, heijastimista kuin solmioistakin. Aikaisemmin vain alikulkutunneleita ja vessanseiniä koristaneeseen söpöön piluun voi vastedes törmätä kenties jopa pankkikorteissa, vihkoissa ja koulutarvikkeissa, mikäli tästä kuosista tulee suurikin suksee ja miksei tulisi, kun brändi on jokaisen huulilla.

Tämä profetaaliset mittasuhteet saanut Muhammad -kohukin kalpenee pyhän pilun häväistyksen rinnalla. Pillukuvion omakseen haalinut suunnittelija Marianne Valola kertoo Nyt-liitteessa kyllästyneensä vitun hokemiseen ja toivoo, että levittelemällä pillunkuvia joka puolelle, siitä katoaa voima.

Kuka vittu nyt haluaisi että siitä katoaa voima?! Minä en tätä syytä ymmärrä, sillä olin juuri asennoitunut vittuun niin kuin Jatulintarhassa taannoin opetettiin; että kirveskin tylsyy vitun nähdessään ja että karja pysyy turvassa kulkiessaan emännän tirsan alitse kevään ensimmäiselle laitumelle. Siinä on voimaa ja mystistä taikaa! Se ei ole mikään markkinarako!


Ajattelin kuitenkin mielessäni millaiset olisivat tämän kevään trendikkäimmät makuuhuoneen verhot, ja ei kun tuumasta toimeen. Ikävä vain, että tuon ikiaikaisen kuvion on nyt yksi nainen ominut itselleen. Toivottavasti en siis loukkaa tekijänoikeuslakia. Tarkoitus ei ollut loukata. Ei. Anteeksi etukäteen.

Itseään kurittavalle harpunsoittajalle paikka avoinna?

Olen plarannut kesätyöhakemuksia tämän illan. Että on hankalaa! Siis voi hyvä ihme, jos ihmiset tietäisivät millä perusteilla minäkin näitä työhakemuksia hylkään, niin jättäisivät kertomatta moniakin asioita.

Esimerkiksi harrastukset! Vähänkö luotankin sellaisten työttöjen joustokykyyn, jotka kertovat vuolassanaisesti harrastuksistaan; partiota kesäisin, punttisalia, aerobiciä, syvävenytystä ja kanteleen soittoa ja ovat käyneet mallikurssin ja työkokemuskin on ollut jotakin gaalailtojen järjestämistä! Jooh.
- Ei mulle nyt käy nää vuorot, kun mulla on pilatesvenytystä ekaks ja sitten hahtajooga heti perään. Ja sit seuraavana viikonloppuna mun on IHAN PAKKO olla lippukunnan johtaja kerttuliisojen gaalaillassa Ala-Härmässä.

Ja entä mitä pitäisi ajatella kuuden ällän papereista, kun haetaan ruumiillisesti rasittavaa työtä, josta saa yhtä paljon arvostusta kuin hotdogien katumyyjä. Kestääkö kantti hörhöjen häätämiseen?

Sunnuntaina kauppaan oli majoittunut erittäin humalainen mies, beessi berberi yllään ja hiukset roikkuen. Harittavilla silmillään se oli tihrustanut kirjan kansia ja sammaltaen kehunut lukeneensa jumalattoman määrän kirjoja. Ja koska kaikki meidän myyjät ovat kilttejä, oli tämäkin extra kuunnellut kuuliaisesti mitä kaikkia kirjoja humalainen oli lukenut. Ja lopulta mies oli sanonut ponnekkaasti:
- Minusta tulee kirjailija!, ja sen jälkeen sammunut keskelle lattiaa.
Tyttö oli soittanut vartijat ja kun he olivat herättäneet miehen, tämä oli ollut hyvin närkästynyt siitä, että hänet herätettiin kesken unien ja oli vaatinut, että häntä kohdeltaisiin niin kuin kirjailijaa, koska sellainen hänestä tulee. Saattepa nähdä.


Ei epäilystäkään.

Kyllä ne ovat niin ihania

Lapset kasvavat kuulkaa älytöntä vauhtia. Ei tässä meinaa perässä pysyä. Vastahan ne olivat pikkuisia kullannuppuja. Kyllä minä muistan millaisia minun mussukkani olivat vauvoina. Ihania palleroita. Esikoisen höpötykset, kullanvaaleat kiharat, paksut posket; tirppanan tapittavat simmut ja itsepäiset hiukset, esiintymisvimman, kuopuksen hämmästyneen katseen ja jatkuvan jokelluksen. Voi mitä juttuja niillä olikaan, kun kaikki ovat alkaneet puhua ennen aikojaan. Kuopus kysyi jokaisen uuden esinen nähdessään ytimekkäästi "toi on?" Olen kertonutkin, miten se kaksivuotiaana ensi kertaa nosti onkensa vedestä hihkuen: Äiti kato, mää sain madon! Tiedätkö mikä on mujotujhaaja? Se on semmoinen, joka tappaa muroja, kun ei jaksa niitä syödä. Tyttökin kailotti keinuessa aina koekoe, eikä kiikkuu, niin kuin muut. Keittiössä se aina ryömi ja puri nilkasta, kun olin tiskaamassa. Minä sanoin sitä alligaattorin pennuksi. Peipää peipää!, se huusi nälissään oltiin sitten missä vain. Esikoinen oppi puhumaan aivan naperona, alle yksivuotiaana. Puolitoistavuotiaana se kysyi kaikki tienviitat ja postilaatikot, purkkien etiketit ja kauppojen kyltit, että "mitä tossa lukee?" Kaksivuotiaana se olikin jo ihan suupaltti. Kun muutettiin näille seuduille, tänne tuli silloin vielä kauppa-auto ja sitä piti sitten päästä väkisin katsomaan. Esikoinen vaappui auton perälle ja totesi kuuluvalla äänellä: Äiti kato, täällä on munat tarjouksessa. Että hävetti.

Kävelin tänään junalta kotiin ja edelläni käveli kaksi jullia. Toisella oli kädet syvällä roikkuvien farkkujen taskuissa. Eteneminen oli työlään näköistä; niin kuin ei saisi jalkaa toisen eteen oikein kunnolla. Toinen kolli oli pitkä hujoppi, joka käveli vähän paremmin, nosti jalkojakin jopa, mutta yhtä kaikki mitä lienee huligaaneja olivat. Sitten pojat kääntyivät meidän tielle, hujoppi vilkaisi postilaatikkoa ja käveli viereisen talon pihaan ja toinen jatkoi edelläni työlästä laahustustaan. Silloin minä vasta tajusin, että jumankauta, sehän on mun poikani! Ihan kyllä tavataan joka päivä ja ollaan puheväleissäkin.

Kylläpä oli taas mukavaa...

Jo eilen päivällä tajusin, etten voinut olla kovin innoissani illan tulevista pikkujouluista. Koska harvoin missään käyn, yleensä muistan heti herättyäni, että tänään tapahtuu jotakin erilaista, mutta aamulla en edes muistanut koko pikkujouluja. Ehdin hyvinkin viettää normaalia lauantaita ennen kuin tajusin koko asian. En kuitenkaan alkanut vääntää papiljottia päähän tai kaivaa vaatteita ulos kaapista sillä sekunnilla, niin kuin olisi pitänyt. Kun kello sitten läheni viittä, minä kiihdyin vain entistä enemmän puolustamaan lapsien oikeutta onneen Häiriöklinikalla. Kun lopulta oli ihan viime hetki vetäistä vermeet ylle ja katsoa peiliin, minä vain vedin vielä herneitä nenään. Yhtäkkiä sain kuitenkin sen naisellisen halvauksen: Eihän mulla ole mitään päälle pantavaa! ja riuhtaisin itseni irti Internetin syleilystä. Siitä se mesoaminen alkoi ja eikä kaapista tosiaankaan löytynyt mitään. Piti alkaa silittää ja yritin hätäpäissäni vielä meikatakin. Ja sitten minä myöhästyin junasta.

Zetoriin tuli paljon myyjiä, extroja ja vastaavia. Myös hallinto ilmaantui ennakkotiedoista poiketen paikan päälle. Minä seurasin extroja sillä silmällä, että ketä en ainakaan ottaisi meille töihin. Oli niin paljon sitä supatusta ja raikuvaa kikatusta. Olin siis todella positiivisella tuulella. Ruuan jälkeen menin pelaamaan triviaalia ja join pari olutta. Porukka oli hajallaan siellä täällä ja joku känniääliö tuli kysymään, että saisiko se pelata kanssani. Et, minä sanoin ja vastasin koneen kysymykseen kuka oli Lola Odusogan ensimmäinen perintöprinsessa. Tiskillä sain sen jälkeen jonottaa puoli tuntia ennen kuin nuori baarimikkonainen nyökkäsi minuun päinkään.

Koska ikäjakauma oli suuri, oli kai oletettavaa, ettei Zetorissa tultaisi loppuiltaa kääkkien kanssa viettämään. Pienimmät hihkuivat Onnelan suuntaan navat paljaina ja tissit törröllään. No oli ne aika suloisia kuitenkin. Me vanhat suostuttiin kävelemään puoleen väliin Onnelaa, kun sitten jalka alkoi painaa ja mutinat "teinihelvetistä" alkoivat. Pikkuiset eivät onneksi antaneet periksi, vaan jatkoivat matkaa Onnelaansa. Keskikokoiset ehdottivat kompromissiksi Bottaa ja siinä uskossa me sinne sitten menimme, että siellä keski-ikä ylittäisi edes sen 25. Narikassa sain tarjota takkiani nuorelle jullille ties kuinka kauan, kunnes minun oli pakko kysyä, onko minussa jokin vika, kun takkini ei kelpaa ja olenko tänään jotenkin harvinaisen epämiellyttävän näköinen, mutta julli ei ollut kuulevinaankaan. Samassa takaapäin syöksyi vanhempi narikkamies, joka jo tullessaan hihkaisi, että tänne sitä takkia. Et ollenkaan ole. Et missään tapauksessa. Hauskaa iltaa, mies vielä toivotti ja tapitti silmiin. Hyvin miellyttävä mies, täytyy sanoa. Joka tapauksessa sitä vaivaa ei olisi tarvinnut nähdä. Keski-ikä ei todellakaan ylittänyt vaivaista 25 vuotta.

Bottan tanssisaliin astuessani tuli fläsbäkkinä mieleen Valorinne, Oparin tytöt ja Pete. Sisustus oli aivan samanlainen. Minä join jotakin teinibacardia limeen sekoitettuna suoraan sievästä pullosta ja se oli kuin limsaa. Huitaisin koko pullon tympääntyeenä naamaani ennen kuin muut ehtivät kissaa sanoa. Katselin ympärilleni ja mietiskelin, miten sellaisen mestan pitäminen mahtoi olla Helsingissä kannattavaa, kun pöytiäkin oli vain muutama ja tanssilattia harvinaisen suuri. Siellä neitokaiset ketkuttelivat ja vääntyilivät mitä viehättävimmällä tavalla, mutta minä en oikein syttynyt. Kun alkoi tulla vastalauseita myös Bottasta, osa uhkasi lähteä sittenkin Onnelaan ja osa vakipaikkoihinsa. Silloin sanoin, että minä en kävele enää metriäkään mihinkään muualle kuin rautatieasemalle. Kello oli vähän yli puolen yön, mutta kävellessä olut oli haihtunut päästä ja jäljellä oli enää surkea väsymys. Rautatieasemalla huomasin, että saisin odotella junaa neljäkymmentä minuuttia niiden humalaisten kanssa, joiden mustalla pitkällä tukalla peitellyt päät kolisivat pitkin seiniä. Jokunen niistä taisi pystyssäkin pysyä. Kun yksi sitten mäjähti päin mainostaulua ja jäi nojaamaan poskellaan siihen kiinni, minä kävelin taksiin.

On siis kevät?

Tänään se oli oikein kevätpäivä. Helsingin kaduilla litisivät tuhannet kengät ja Stockmannin katolta tippui päähäni vettä. Junamatkalla auringon säteet häikäisivät pitkästä aikaa. Päivä näytti valoisammalta kuin aikoihin. Toki harvoinhan sitä päivää tulee nähtyä muutenkaan näin talvisaikaan, kun on maan alla töissä, mutta sitä kirkkaammalta ilma näyttikin ja elämä kuhisi kaduilla.

Koska en halua kertoa, miten tahmaiselta koti näyttää heti, kun se aurinko tunkee sisätiloihin joka akkunasta ja mihin se sitten johtaa, kerronkin Porkkalasta. Siis siitä, kun se oli naapurimaalle vuokralla. Niin justiinsa. Et olisi ikinä uskonut, että juuri minä alan kertoa jostakin historiallisesta tapahtumasta. Nimittäin eilen oli Porkkalan luovutuksen 50-vuotisjuhla ja Porkkalassakin paljastettiin sen kunniaksi muistomerkki. Silloin minä muistin, että jööses sentään, pari kesää sitten tuossa naapuritontillakin paljastettiin Porkkalan vuokra-ajoilta peräisin oleva rajatolppa. Porkkalan vuokra-alueen raja olisi mennyt tästä meidän talon halki, jos meidän talo olisi ollut olemassa silloin, mutta onneksi ei ollut. Niissä paljastusjuhlissa naapurin ukko oli pukeutunut rajamieheksi ja toitotti torvellaan kaikki tervetulleeksi siihen suurenmoiseen tilaisuuteen. Siinä me seisottiin sen tontin reunalla metsän rajassa ja pällisteltiin kallionkupeessa sojottavaa paalua kuohuviinilasit kätösissämme ja huokailtiin, miten hieno tolppa se oli. Sitten me alettiin ryypätä ja haukkua venäläisiä. Poissaolevista on aina niin mukava puhua pahaa.

Lehdissä kerrotaan siitä ajasta kaikkea hienoa. Huhuilta yritetään yhä katkoa siipiä, ja lehdissä myös kirjoitetaan, etteivät legendat vuokra-ajoilta ole totta, eli ne tarinat, kuinka venäläiset lähtivät täältä käpälämäkeen suomalaisten kodit kainaloissaan. Juu. Kivijalat vain jäivät jäljelle, kun jätkät veivät talot mennessään. Tämän väitetään siis olevan valhetta. Silti tällä alueella on kymmeniä kivijalkoja tyhjillä tonteilla. Kyllähän venäläiset tänne jälkensäkin jättivät ja osasivat itsekin rakentaa, esimerkiksi valtaisan betonisen täisaunan, joka kököttää tuolla Jorvaksen teollisuusalueella yhä, tosin muissa tarkoituksissa nykyään, vaikka voi sille kohta olla käyttöäkin. Täit valtaavat kohta maailman ja hyökkäävät hyvin pian. Mikseihän Disney-Pixar ole tehnyt vielä piirrettyä täitten ja satiaisten riehakkaasta elämästä. Niin, no rakensivat venäläiset talojakin, mutta niissäkään ei käytetty kivijalkoja. Siihen vain lankkua lankun päälle ja pytinki pystyyn.

Mutta se mikä konkreettisesti vaikuttaa yhä täällä ihmisten elämään, on metsissä sijaitsevat piikkilanka-aidat. Niitä ei ole kukaan koskaan kerännyt pois ja yhä ruosteista piikkilankaa kiemurtelee täällä päin pitkin metsiä. Samaten naapuritontilta löytyy vanhoja bunkkeri, jonka seinämät ovat romahtaneet. Bunkkereita löytyy myös pitkin poikin koko Porkkalan vuokra-aluetta. Pururadalta kun poikkeaa vähänkin, niin maasto on täynnä ruostunutta rautaromua, tykinalustoja, vanhoja kaivoja ja mitä kaikkea. Aivan hullua tavaraa metsät täynnä. Näistä ei kukaan koskaan puhu mitään. Vieläkään. Venäläiset jättivät tämän paikan aivan rempalleen. Ne elivät kuin sianporsaat, eivätkä osanneet käyttää ulkohuusseja saati vessoja, vaan paskansivat komeroissa. Ja kun ne vähätkin säästetyt talot omistajilleen vihdoin luovutettiin, ne haisivat karmealle ja niiden seinät oli vuorattu sanomalehdillä tai pinkopahveilla. Kukaan ei kenties edes uskalla ajatella tuon metsän tutkimista, eli mitä kaikkea sinne on kätketty ja mitä ongelmajätteitä sinne on heivattu. Kyllähän me sieltä sienet haetaan ja mustikatkin. Eh.

Ei minulla oikeastaan muuta ollut. Tuli vaan tuossa siivotessa mieleen, että pahempaakin sotkua on ehkä joskus nähty. Mutta ei kovin paljon.

Pönttö sekaisin

Ai jai, sitä on tänään rehvakkaasti istuttu liikelounaalla ja osteltu kaikenlaista myytäväksi kelpaavaa. Söin pippurihärkää ja join vettä. Kaksitoista muuta pöytäseurueeseen kuuluvaa joivat punaviiniä. Hyvänen aika, meitä oli kolmetoista. Ilmankos. Niin. Minä vaatimattomana tyttönä sitten siihen, ettei minun takiani kannata lähteä yhtä valkoviinilasillista hakemaan, kun vettäkin on pöydässä. Oikein oli hyvä tarjoilu ja ruoka siinä ravintelissa ja vesikin maistui mainiolta. Ylipäätään ihastun aina ravintoloihin, kun se on aina yhtä ihmeellistä, miten se ruoka kannetaan siihen eteen ja kysytään vielä, että maistuuko.

Lopulta sitten kierrettiin meidän Helsingin myymälät ja mentiin myös junalla Selloon. Toppatakki päällä paineltiin pitkin kilpailevia kauppoja. Hikihän siinä tuli. Päädyttiin kapakkaan ja juotiin kaljat. Nyt on suoraan sanoen pönttö sekaisin. Se tuoppikin näytti niin valtavalta ja olut maistui ihanalta. Yksi kalja on todella sairas keksintö. Se nousee vain hartioihin asti ja jämähtää siihen. Minulla tulee yhdestä kaljasta hartiat tajuttoman kipeiksi. Pitäisi aina äkkiä juoda toinen perään, mutta minäpä lähdin kotiin. Ja tässä sitä ollaan. Hartiat jumissa ja ihan niin kuin jotakin olisi jäänyt kesken.

Nyt jää kyllä juttu kesken

Voi hyvä ihme. Siinä se kuntopyörä nyt sitten ahdistelee meikäläistä olohuoneen sohvan kupeessa. Voin hyvin aina nähdä sieluni silmin, miten poljen tiukoissa verkkareissani ja antavalla kaula-aukolla varustetussa tyköistuvassa T-paidassani satoja kilometrejä hikipisaroiden putoillessa seksikkäästi otsaltani, kun nojaan kuntopyörän massiivisiin aisoihin ja naukkailen juomapullosta urheilujuomaa hyvinkin timminä piukan pepun rytmikkäästi heilahdellen puolelta toiselle.

Justiinsa. Älä unta nää.

Hyvä kun pysyn hereillä. Minulta pääsee jopa sellaisia sarjahaukotuksia, etten ehdi suutani välillä kiinni panna, kun toinen haukotus on jo tulollaan. Kaikki tippuu käsistä, enkä muista mitään. Haahuilen ympäriinsä tietämättä mitä olin tekemässä vai olinko ollenkaan. Vai pitikö mennä sohvalle. Hirveän ahdistavaa.

Tämmöisessä tilassa on ikään kuin kierteessä. Sieltä ei pääse pois, koska ei jaksa. Jos jaksaisi, jaksaisi paremmin, mutta kun ei jaksa jaksaa. Tästä kurjuuden alhosta pääsisi pois keksimällä jotakin hienoa, kirjoittamalla jotakin järkyttävää tai tulemalla rikkaaksi, mutta kun ei jaksa. Ei millään. Siis se joka keksi että sairaan valaan oksennus sisältää hajuvesiteollisuudelle arvokasta ambraa, ei taatusti ollut puolikuollut. Kuka helvetti voi ylipäätään jämähtää jonkin valaan oksennuksen partaalle niin pitkäksi aikaa, että ymmärtää sen sisältävän ainetta, joka auttaa hajua kestämään siinä pidempään? Muutenkin ihmiset keksivät kaikkea kivaa aina, ja minä en ikinä keksi mitään. Joku neropatti keksi herättää nämäkin kivimiehet henkiin:

Toisaalta on kyllä hirveä määrä surkeita mainoksia. Joka aamu radiosta tulee esimerkiksi sellainen mainos, jossa sanotaan näin: "Piip-tuttaako istua joka aamu kylmään autoon... osta Defa-sisätilalämmitin!" Siis tuon "piipin" kohdalla tulee todellakin sensurointipiippi ja että se on olevinaan niin hassua, kun mainokseen on pantu sillä tavalla muka "vituttaako". Minua vituttaa vain se mainos. Se ihminen ei voi kyllä olla kovin ylpeä luovista kyvyistään ja jos on, kannattaisi ehkä miettiä alan vaihtoa. (En siis moralisoi "vituttaa" sanan käyttöä, vaan mainoksen mukahauskuutta ja mielenköyhyyttä)

Skitso ämmä täällä jälleen

Pakkanen alkoi hellittää ja oli aika ajaa varastelevat densotkin lorvimasta nurkista kadulle. Tänään olin "helvetin huora" ja "skitso ämmä", kun kysyin ihan pokkana maksamatta ulos lähteneeltä hyypiöltä, että mitä sinä oikein teet? Mutta mitäpä sitä ei olisi kun saa olla mukavassa työpaikassa naurettava kirkkaan keltainen kampanjaT-paita päällä, jossa olo on kuin nöyryytetyllä pikku porsaalla. Jaa niin, normaali olotila muutoin, mutta on kuin sellainen kaikki läskit paljastava makkarankuori olisi yllä ja kuristavalla kauluksella kaiken lisäksi. Alle mahtuu toki poolo, jotta ei vallan palelluta koko tipulauma, mutta voin vakuuttaa, että näytän hurmaavan pullealta muodikkaasti kerrospukeutuneena.

Muistatteko tämän kuvan. Noh. On se vähän pidempi paita toki, mutta näin ne käy toteen joskus karmeimmatkin pilakuvat.

Pikku possu, joka ei saanut koskaan approbaturia ja mitä sitten tapahtui

Kiiltomadossa on kovasti kuhistu siitä, millainen kirjallisuus ylipäätään on tapetille nostamisen arvoista. Siihen minulla ei ole paljoakaan lisättävää, mitä ei Kirsti jo olisi blogissaan läpikäynyt.

Sen sijaan näiden keskustelujen seuraamisen aikoina tulee aina mieleen oman kirjoittamisen surkeus ja niiden syiden pohtiminen, miksi kirjoittamiseni lopahti. Monta vuotta olin innoissani kuin pikkuinen possu. Kävin kaikki etäkurssit mitä oli mahdollista käydä, mutta se approbatur jäi sitten saamatta, koska koko touhun ainoaa muutaman päivän lähiopetusjaksoa ei vähäisen osanottajamäärän takia koskaan järjestetty. Olin ehtinyt maksaakin sen jo. Sinne ne rahat nyt sitten upposivat Oriveden opiston parempiin suihin ja minulle tarjottiin sellaista parin viikon kurssia tilalle, jonne en olisi voinut millään päästä töiden ja lastenhoidollisten ongelmien takia. Lähettelin kyllä viestiä perään, että eikö millään tätäkin olisi voinut tehdä etänä. Kyseessä kun oli ihan alkeiden opettelua, ja minä olin aloittanut kurssien suorittamisen sieltä peräpäästä. Mutta ei se käynyt. Arvosanan saamisen tärkeys menetti merkityksensä ja kuinka ollakaan, myös kirjoittaminen menetti merkityksensä siinä mielessä, että se olisi vakavasti otettavaa tai tämä kirjoittajaksi ryhtyminen olisi siten julkista. Koska ketään muutakaan ei kiinnostanut yhden joutavan arvosanan toteutuminen, miten ihmeessä olisin löytänyt itsestäni niin paljon turhamaisuutta, että olisin alkanut vaatimalla vaatia rahoilleni vastinetta. Bäh, kyse oli yhden pöytälaatikkorustailijan naiivista toiveesta tulla kirjoittajaksi. Niin minä ajattelen suurimmasta osasta kirjoituskursseille osallistuvista nykyään. En toki kaikista. En esimerkiksi niistä, joihin uskon kirjoittajana muutenkin. Loput edustavat minulle näitä samanlaisia tuulihattuja kuin minä itse. Sain muuten tehtävistä aina kiitettäviä, mikä osaltaan vain aiheutti minussa epäuskoa koko touhua kohtaan. Opettajat olivat mielestäni arvostelukyvyttömiä, tuherrukseni kun olivat siihen aikaan lähinnä naurettavia.

Kirjoittamista ei tietenkään harjoiteta arvosanojen takia. Se ei ollut tässä se pointti. Mutta maailma tarvitsee todisteita, jotta kirjoittaja tulee vakavasti otetuksi. Siihen asti kirjoittaja on onneton pöytälaatikkoon tuhertaja, kunnes siitä on varmaa tietoa, että joku on joskus uskonut tähän ihmiseen kirjoittajana. Luulisi, että pelkkä kirjoittaminen riittää, mutta ei se riitä. Siihen tarvitaan paljon enemmän uskoa kuin monen muun asian toteuttamiseen. Esimerkiksi taulun voi katsoa yhdellä silmäyksellä ja arvioida, onko maalaajalla kykyä maalata tauluja. Kirjoittamiseen pitää perehtyä. Ensimmäinen lause voi olla perseestä, mutta ihminen voi silti osata kirjoittaa ja rakentaa romaaneja, runoja, novelleja, näytelmiä...

En ole ollut kiinnostunut kirjoittamisesta enää aikoihin. Tämä blogi tuntuu riittävän aivan hyvin. Sitä paitsi tällä on enemmän sosiaalista arvoakin. Oli onni, että lähdin listoilta, sillä minä kirjoitan nyt omilla ehdoillani, en sen listan aiheuttaman suosion tai sen tippumisen takia joudu paniikkiin ja keksimällä keksi jotakin massoja kosiskelevia aiheita. Moni on sen jälkeen heivannut minut linkkilistoiltaankin, lakannut uskomasta, koska siitä ei ole varsinaista näyttöä, että joku muukin uskoisi. Toisaalta nämä jutut on kyllä olleet viime aikoina aivan pelkkää joutavaa paskaa. Valitan. On ollut niin pirusti muuta ajateltavaa, eikä silloin pitäisi olla tällainen blogin sisällöntuottaja ollenkaan, koska se kääntyy pian itseään vastaan. Välillä minulla on jopa stressiä siitä, etten pysty enää miellytämään ketään. En kerta kaikkiaan jaksa. Olen stressaantunut jo töistä ja tästä perheen pyörittämisestä. En koskaan käy missään enkä jaksa paljon mitään ylimääräistä nyt ajatella. Narskutan hampaitani öisin ja hartiat ovat kroonisesti jumissa. Olen harkinnut kovasti lopettamistakin, koska tämä syö kaiken energian siltä pieneltäkin kipinältä, jonka avulla voisi ehkä kirjoittaa jotakin muuta. En vain ole löytänyt siihen mitään syytä, miksi pitäisi kirjoittaa jotakin muuta. Miten ihmiset, jotka kirjoittavat työkseen, edes viitsivät valittaa, kun saavat sentään tehdä työkseen sitä, mitä ovat aina halunneetkin?

Olen kirjoittanut pari aivan idioottimaista romaanin käsikirjoitusta. Ihan totta. Silloin kun lapset olivat pieniä, kirjoitin öisin siihen asti, kunnes nuorimmainen heräsi ja piti syöttää. Se oli helvettiä. Päivätyöhön en olisi kyllä pystynyt, enkä ymmärrä niitä naisia, jotka väittävät siihen psytyvänsä. Pitäisi ehkä kysyä sellaisten läheisiltä, että kuinka paljon tällainen nainen todella huomioi perhettään, joka ei minusta koskaan tule olemaan kirjoittamista vähäpätöisempi asia. Ihminen on aina tärkeämpi. Minulle. Lapset kasvavat, aikaa on sen jälkeen, jos kuolo ei korjaa sitä ennen ja jos korjaa, kukaan ei ole menettänyt mitään. No, sen turhan helvetin jälkeen olen kirjoittanutkin enää novelleja ja runoja. Kursseissa on se hyvä puoli, että niistä saa kirjoittamiselleen aiheita. En ole koskaan oikein pystynyt pitämään mitään itselleni tärkeää kirjoittamisen aihetta tärkeänä myös muille. Sen vuoksi kurssilla säästyy tällaisilta itsekritiikin aiheuttamilta turhautumisilta. On ikään kuin lupa kirjoittaa mistä vain. Silloinhan se käykin kuin tanssi.

Lähetin kyllä niitä älyttömyyksiä kustantamoonkin, mutta olen ikuisesti kiitollinen siitä, ettei kukaan niistä innostunut. Jösses, mitä soopaa. Toinen niistä kirjoista haukuttiin Tammella minun kotiäitiyteni kautta aivan paskaksi, vähän siihen tyyliin, että taitaa olla kotiäidillä vähän liian suuret luulot itsestään ja sitä rataa. Väitti jopa, että olin kirjoittanut suoraan omasta elämästäni, vaikka siis herranjumala, ikinä en ollut siihen mennessä käynyt kirjoituskurssia saaressa, enkä ole vieläkään. Se oli kyllä aika todentuntuinen tosiaan, mutta se todentuntu kääntyikin tässä tapauksessa itseään vastaan ja hersytti kustannustoimittajan raikuvaan vittuiluun. Mutta muutenhan se tekele oli aika hirveä. Toisessa kustantamossa sitä kehoitettiin sentään karsimaan pienoisromaaniksi ja jos sen tekisin, niin sitten katsottaisiin uudestaan. No ei paljon kiinnostanut, kun se saatanan femakko oli jo haukkunut tuotokseni niin lyttyyn, eikä ollut oikein ketään tai mitään muutakaan mihin nojata, paitsi usko omaan itseensä ja sitä ei riittänyt. Sitä ensimmäistä käsikirjoitusta kukaan ei noteerannut ja hyvä niin. Ovathan nämä tempaukset olleet kyllä aika opettavaisia ja harjoiteltukin siis on oikein kovasti, mutta mikään ei vieläkään todista sitä, että osaisin kirjoittaa.

Keksin kuitenkin eilen mielettömän romaanin idean. Siitä saisi loputtoman lypsylehmän. Ei tarvitsisi kuin kirjoittaa. Samantien minua alkoi ahdistaa. Päähän nousi paineaalto ja tuskanhiki puski ohimoille. Antaisinko itseni upota mielikuvitusihmisten maailmaan kenties vuosiksi? Olisinko entistä enemmän poissaoleva kuin nyt, vaikka läsnä olisinkin. Istuisinko pitkät tovit ajatuksiini vaipuneena zombiena ruokapöydässä, lasten kanssa teeveetä katsellessa... Paneutuisinko toden teolla kirjoittamaan yksikseni ja jättäisin bloggaamisen? Minun pitäisi uskoa itseeni aivan helvetisti paljon enemmän kuin mitä nyt teen. Ja minkä takia? Että kirjoittaisin kirjan. So? Ja mikä siinä ny sitten on niin ihmeellistä? Mitä sanottavaa minulla muka olisi? Vai viihdyttäisinkö vain? Miksi? Uskoani nakertaa itseni lisäksi myös läheiseni, sekä koko joukko muita ihmisiä, jotka lokeroivat minut minne tahtovat, mutta eivät todellakaan kirjoittajiksi. Minä olen kaikkea muuta kuin kirjoittaja, vaikka blogia kirjoitankin.

Petra kävi eilen läpi kirjallisia blogeja, eikä löytänyt mieleistään koko bloginneasta. Ei ollut olemassa pelkkää kirjallista blogia, joka päivittyisi tiheään ja pysyttelisi fiktiivisessä kerronnassa. Paitsi SusuPetalin blogi on kyllä, mutta kuinka moni on hänet noteerannut kirjoittajana? Kukaan ei tiedä, kuka SusuPetal on, joten hänen lahjojensa arviointi jää jokaisen omalle kontolle. Minä nostaisin SusuPetalin kirjallisten blogien ykköseksi, jos minulta kysyttäisiin ja jos kategorioisin blogeja. Mutta en sitä tee, koska mielestäni jokainen bloggari on kirjoittaja ja tekee omasta elämästään jonkinlaista tarinaa, eikä niistä voi erottaa faktaa eikä fiktiota. Mutta sellaiset bloggarit, jotka ovat kaikesta huolimatta kategorioineet päiväkirjansa ja meemien majapaikkansa kirjallisiksi blogeiksi, eivät varsinaisesti edusta mitään kirjallista sen enempää kuin kuka tahansa bloggari. Heillä vain on todiste siitä, että he osaavat kirjoittaa muutakin kuin blogia (pyörittää muutakin kuin tahkoa), vaikka eivät sitä täällä edes tee. Niille on joku jo antanut arvosanansa tai todistuksensa tai he ovat julkaisevia kirjailijoita. Pelkkien kirjojen arvioimiseen perehtyneet blogit ovat toki kirjallisia, mutta kyse on kirjoittajista itsestään. Tämä kategoriointi antaa oikeutta vain kirjailijoille, sillä me onnettomat olemme heidän alueellaan. Tosi asiassa minä myyn ammatikseni kirjoja. Olisiko blogini siten ehkä libristinen, jotta se voisi olla jotakin hienoa ja ennen kaikkea uskottavaa.

Itse asiassa tämä on se syy, miksi joitakin nostetaan esiin ja joitakin ei. Suomalainen ei usko mihinkään, ennen kuin joku rohkea ja arvostettu sekä uskottava hyypiö nostaa esiin jonkin tyypin, alan, tyylin tai minkä tahansa alueen. Siihen asti sen tyylilajin edustajat saavat rauhassa ruikuttaa. On paljon helpompaa kulkea muitten perässä ajattelematta itse ikinä. Siihen tarvitaan jokin hyvä syy, jokin todiste, että luutuneita ajatuksiaan kannattaisi ruveta ravistelemaan. Tai ajattelemaan ihan itse.

Huh, vielä hengissä

Olen ajanut koko illan autolla edestakaisin Kirkkonummen ja Kauniaisten väliä. Siis pari tuntia. Ja tällä perkeleen kelillä. Leukaluut on hellänä ja varpaat jäässä. Varpaat jäässä, vaikka alla oli se uusi Passat, jossa on kaiken maailman hilppeet ja valot ja lämppärit joka iikalle erikseen ja eepeeässät sekä neliveto. Siis tiesittekö, että jos lähden sivuluisuun, se auto pätkäiseen itsekseen kaasun poikki ja siirtää vedon niihin pyöriin, jotka saa sen kattilan takaisin ruotuun. Siis jumalauta, ennen vanhaan nuorena tyttönä Jyväskylässä ollessa odotettiin tällaisia kelejä, että päästiin jäälle vähän treenaamaan. Kyllä siinä käsijarru kärventyi ja auto oli varmaan päästään ihan sekaisin. Nykyisin ei tartte kuin istua autoon ja sanoa AJA, ja silti tänäänkin on Helsingissä ajettu yli viisikymmentä kolaria. Minäkin olin paskahalvauksen partaalla koko ajan, kun Passattia isompi auto tuli vastaan. Se olikin jatkuvaa pilvessä ajoa, kun rekkakulkue pörrytti vastaan kapealla tieosuudella. Pelotti niin paljon, että tähän ei auta kuin ylimakea lightsiideri, suklaa ja viltti.

En ajattele, olen vain.

Omituisuusmeemiin kyselin neuvoa tyttäreltä, ja se sanoi, että minä ajattelen liikaa ja tuossa junassa istuessa yhtäkkiä tajusin, että minä tosiaankin mietin liikaa. Koen sen olevan jonkinlainen välitila, vaikka sitä on jatkunut siitä asti, kun aloin ajatella. Nuorena en ajatellut koskaan mitään. En pohtinut syitä enkä seurauksia. Nyt ajattelen niitä lakkaamatta. Ei ole tapahtumaa, ei pienintäkään tapausta, ettenkö ajattelisi miksi. Ja nyt olen kuullut, että on typerää kysellä miksi. Se ei johda mihinkään. Vaikka tietää syyt ja seuraukset, niihin ei yleensä voi vaikuttaa. Nyt olen ajatellut, että tähän se ajattelemisen välitila nyt sitten päättyi. Miksi vaivata päätään kaikilla ongelmilla?

Satasen kolumnissa pähkäiltiin tänään sitä, että ennen sentään oli idealisteja, joilla oli näkemystä. Ja että näistä heidän unelmistaan on nyt moni käynyt toteen. Enää ei juuri sellaista idealistia ole, joka ei osaisi kyseenalaistaa omia idealistisia ajatuksiaan, mikä taas johtuu näistä realisteista, jotka voivat vetää kaikelta idealismilta maton alta pelkästään vetoamalla realismiin. Unelmat paremmasta ovat pelkkää haihattelua, koska aina tulee olemaan asioita, jotka ovat huonosti, joten miksi niille sitten pitäisi mitään tehdä. Aina tulee olemaan köyhiä, aina tulee olemaan lapsia, naisia, miehiä, vanhuksia, eläimiä, homoja, lesboja... joilla asiat eivät ole niin kuin pitäisi olla. Parempien olojen eteen tuskin kannattaa ponnistella, sillä siellä on jo seuraavat jonossa. Ajattelisin tätä ehkä lisää, jos en olisi päättänyt lopettaa ajattelemista. Sen sijaan minä alankin laihduttaa. Kannan kuntopyörän autotallista olohuoneeseen ja alan polkea. En jaksa enää olla läski. Ahdistaa.

Omituisuusmeemejä lukiessa minut valtasi aikamoinen helpotus. Ihmiset ovat ihan normaaleja. Paitsi en kyllä ihan tajua yhtä, joka hokee

Toisen pään teen kammariksi.

Toisen pään teen kammariksi.

Ihan yliveto outo.

Vaimon syy ja miksi minä olen omituinen

Jaaha. Että semmoista. Noh, junassa tänä pänä kaksi ikivanhaa herrasmiestä, hatut ja kävelykepit kaikkinensa, pitkät takit ja kaulahuivit rennosti roikkuen keskustelivat Vanhasen kitkerästä vaalitappiosta.

- Se, se, se oli sen vaimon syy.
- Miten niin sen vaimon? Nehän on eronneet.
- No... no, no, no just sen takia. Se vaimo teki sen tahallaan. Semmosta ei tehdä kunnon miehelle, että...että, että eroaa! Juuri kun miehen ura on poliittisessa nousussa.
- Ei kai sitä tahallaan kukaan eroa. Aina siihen on syynsä.
- Syynsä on. Kateellinen se oli Matille sen urasta.
- Eikös se ollut ihan harmaa ero. Ja se vaimokin sanoi, ettei Matissa mitään vikaa ollut.
- NO NIIN! Ei vikaa ollut. Silloin ei erota, kun toisessa ei ole mitään vikaa! Ne nykyajan naiset on niin kieroja, että erotaankin, vaikka ei ole mitään vikaa toisessa.
- Jaa, vai kieroja kaikki.
- No sanopas minulle yksikin hyvä nainen!
- Minulla oli hyvä vaimo.
- Jaa, niin, no omat tietenkin. Semmoset vaimot, jotka pysyy. Mutta nyt ei omia, vaikka joku poliitikko.
- Eikös ne poliitikotkin ole jonkun omia?
- Sinähän saivartelet, toinen sanoi ja heristi kävelykeppiään.

***

Minun pitäisi osallistua haastettuna siihen omituisuusmeemiin [Homman nimi: Kirjoitan merkinnän, jossa paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä. via Tinka], mutta kun en millään keksi mitään järkevää omituisuutta. Siis sellaista, jolla voisi prassailla. Kaikkea ärsyttävää tulee vain mieleen.

Kaadan kyllä tolua suoraan pullosta käsille ja huuhtelen ne tulikuumalla vedellä, kun olen pessyt kissan paskoja lattialta. Tämä tapa rantautui taloon silloin, kun kissa oksensi lapamatokasan keittön lattialle. Niin kuin nauhapasta olisi henkiin herännyt. Ei kai tarvitse sanoakaan, syönkö pastaa kovin mielelläni.

Syön kyllä ihan liikaa buranaa ja vastapainoksi joudun syömään vatsalääkkeitä. Olen järkyttävässä nikotiinikoukussa, mutta nikotiinipurkasta saan hirveitä rakkuloita kieleen, enkä joskus pysty parkumatta puhumaan. Saati syömään. Kuuma kahvi on tuskaa, mutta kyllä minä sitä juon, koska jos en juo, saan päänsäryn.

Olen yliherkkä kaikelle ylimääräiselle. En voi pitää edes korviksia. Hampaan keinojuuri on sietömätön. Se vaivaa minua joskus päivin ja öin. Kuvattu muutamaan kertaan. Ei mitään vikaa. Itse asiassa se on kuulemma niitä kauneimpia ja parhaiten asennettuja juuria, mitä nämä hammaslääkäriekspertitikin ovat ikinä nähneet.

Lisäksi olen jumalattoman nirso. Se on vähän viime aikoina karissut, mutta maailma on täynnä kunnioitetuja ja ihailtuja herkkuja, joita minä en voi sietää; punaviini ja juusto esimerkiksi. Kekkereillä jään aina nälkäiseksi. En pidä graavilohesta, en voileipäkakuista, en majoneesista, en kiusauksista, en kiinalaisesta, en intialaisesta, en japanilaisesta... siis ruuista... en voi sietää ananasta pitsassa, ja joudun nyppimään ne pois, mikäli sellainen pitsa eteeni jostain kumman syystä ilmestyy, mutta hedelmäsalaatissa ananas on hyvää. Tai paljaaltaan. Tai makeassa piirakassa. Leipä leipänä ja pulla pullana, mutta en silti syö pullavaa. Veljeni ahmi sitä pienenä pitkotolkulla ja on vieläkin ruikkuapina. Minun ei tarvitse kuin katsoa sitä ja alan paisua, paisua, paisua...

Ryyppään yleensä vain äitini kanssa ja pelaan tietokilpailuja, joissa pääasia ei ole oikea, vaan paras vastaus.


Ja sitten ne viisi, joille tämä pitäisi heittää. Tietty Kirstille, kun se on valmiiksi jo niin omituinen tapaus, ja Looralle, kun se siellä jo seuraavaa meemiä odotteleekin, Oharille ja minhille, mikäli se ei ole tässä välissä ehtinyt jo osallistua :)... ai yksi vain vielä? Hö... no... ääää.... Mediaopelle.

Inhokkipisteitä

No nyt ihan tuli mieleen sellainen homma, ettei meikäläinenkään ole ihan pahuudesta vapaa persoona ollenkaan. En ollenkaan. Itse asiassa olen melkoinen hirviö. En esimerkiksi useinkaan ajattele ensimmäisenä kenestäkään tai mistään mitään hyvää. Se tulee vasta toisena, jos on aihetta. Vaikka siis haukun jotakin Jyrki Lehtolaa säälittäväksi pikku paskiaiseksi, koska ansaitsee leipänsä niinkin alhaisella tavalla kuin julkkisten haukkumisella, on minun mielipiteeni joskus vieläkin alhaisempi. Olen vain olevinani niin sivistynyt, etten lähijulkkuja lähtisi ihan joka viikko mollaamaan. Joskus en ollenkaan. Eikä minulla varsinaisesti ole syytäkään, kun siitä ei makseta, eivätkä ne julkimot niin kovasti kiinnosta. Toisinaan vain törmää kaikenlaisiin lööppeihin tai juttuihin. Vanhoihinkin. Esimerkiksi silloin, kun Mariah Carey vilautti "vahingossa" pilluaan televisiossa, kun oli "vahingossa" unohtanut pikkuhousunsa kotiin tai kun Janet Jackson vilautti vahingossa nänniään, en osannut edes sääliä näitä ylinarsisteja, jotka haluaisivat kaiketi yhtyä maapallon kanssa. Siis miten säälittävän hauskaa. He ovat siinä pisteessä, ettei mikään enää riitä. Miljoona runkkaria television ääressäkö se on unelma? Kun Mariahillakin on sellainen ääni! Voi luoja, miten alas ihminen voi huomionkipeydessään vajota. Karmiva piste ihmisellä, mutta ei säälitä pätkääkään. Ainahan niitten kanssa kuitenkin moni haluaa yhtyä ja niillä on muutenkin mukavaa, paitsi silloin kuin eivät ole saaneet tarpeekseen kehuja, orkkuja ja huomiota ja ovat masentuntuneita.

Monesti muulloinkin huomaan ajattelevani, miksi joku pukeutuu siten kuin pukeutuu, minihameisiin, jumalattomiin korkkareihin tai turkiksiin tai mihin muuhun tahansa silmiinpistävään asusteeseen, minä ajattelen ensimmäisenä sitä, miten läpinäkyvin syin ihmiset pukeutuvatkaan. Minulle kaikki sellainen itsensäpaljastelu edustaa sellaista naiskuvaa, joka vain haluaa miellyttää miestä naurettavuuteen asti. Siis minun maailmankuvassani ei voida vilpittömästi pukeutua minihameeseen, vaan se on aina viesti siitä, että eukkoparka on melaa vailla. Olen ollut tällainen hirviö nuoresta asti. Säälimätön myös itselle ja ystävilleni, jotka ihme kyllä eivät koskaan ole pukeutuneet minihameeseen. Mutta ei minulla kyllä ole montaa ystävääkään. Kolkkoa naurua...

Sisäsyntyistä moralismia? No ei ainakaan opittua. Miten tässä maailmassa voisi kuuna päivänä tällaista oppia? Ei mitenkään. Päinvastoin, tässä maailmassa pyritään juuri toiseen suuntaan, eli kohta se saa Mariahkin kulkea pillu paljaana päivät pääksytysten. Vai onko jo jotakin, mitä me emme olisi nähneet? Onko mitään mihin emme olisi turtuneita näiden huomionkipeiden ihmisten ehdoilla eläessämme? Miehet kyllä jaksavat kuola valuen katsella kaikkia kauniita naisia ja monet naisetkin tykkäävät katsella alastomia naisia ennemmin kuin miehiä, mutta tämä yleinen pillun levittely ei kyllä johda mihinkään muuhun kuin yleiseen turtumukseen ainakin omalla kohdallani. Eipä tässä kai enää voi hätkähtää mistään. Tuskin kulmakarvakaan kohoaa.

Tämä rehellisyys ei taida kannattaa, vai mitä. Tuossa pitkällään pötkötellessä tuli vain sellainen olo, että ihmiset yrittävät niin vimmatusti miellyttää koko maailmaa, että niistä on tullut jotensakin suuruudenhulluja. Niinpä minä päätin jatkaa tällä epämiellyttävällä linjalla, saadakseni lisää inhokkipisteitä. Se on vapauttavaa. Ei ainakaan tarvitse enää skarpata niin pirusti, vaan voi olla ihan oma ihq itsensä. Ja sitten voi taas nauttia niistä pienistäkin ilonaiheista, mitä ympärillä on. Hyvin pienistä.

Toipilas pitkällään pahuuden kimpussa

Olen viime aikoina miettinyt pahuutta pahemman kerran. Siis ihmisessä olevaa pahuutta, johon meillä on valmiudet, mutta jota vastaan meillä on myös kyky toimia. Minulle äärimmäistä pahuutta edustaa muiden hyväksikäyttö, ja sillä saralla pahiten pedofiili, joka raiskaa lapsen ja tappaa sitten. Turha tulla tähän väliin sanomaan, että parempi kuin tappaa, kuin että jättää kitumaan ja elämään lopun ikänsä mieleltään sairastuneena.

Satuin katselemaan televisiosta lääkärisarjaa, jossa naapuri oli hakannut pedofiilin henkihieveriin. Lääkäreillä ja hoitajilla oli vaikeuksia antaa pedofiilille asianmukaista hoitoa. Ihmisen mieli on sellainen, että se päättää kostaa. Ei se ole sen huonompi mieli, kuin näennäisesti ylvään mieli, joka armollisesti antaa pedofiilille anteeksi. Vaikka tuo lapsiin sekaantuja katuikin tekoaan ja aneli kastraatiota päästäkseen pahasta tavastaan, minä jäin miettimään, miten se tapahtuu. Mitä pedofiilin mielessä liikkuu silloin, kun se tietää tekevänsä väärin, mutta tekee kuitenkin. Mikä ihmisen mekanismissa voi niin sumentaa mielen, että se päästää sairaan seksuaalisuutensa valloilleen? Miten ei voi pidättäytyä hyväksikäyttämästä lasta, kun monet ihmiset pidättäytyvät seksistä kaiken aikaa. Onko kyse seksistä lainkaan, vai onko se vain jokin toimintamalli, jolla halutaan alistaa toista ja pedofiilillä ei ole keinoja alistaa muita kuin lapsia. Eivätkö sen resurssit riitä pyrkiä alistamaan samankokoista vai onko kyse sellaisesta toimintamallista, joka on opittu jo kotoa sukupolvien ajan. Elääkö pedofiili esi-isiensä rakentamassa oravanpyörässä pääsemättä sieltä pois, vaikka haluaisikin? Mikä alun perin on syynä siihen, että jollakin voi päässä sumentua niin totaalisesti, ettei se pysty hallitsemaan omaa pahuuttaan. Pystymme kyllä erinomaisen hyvin vastustamaan sisällämme olevaa hyvyyttä ja kääntämään selkämme apua tarvitseville – jopa itsellemme, mutta pahuuden vastustaminen ei ole lähellekään niin helppoa. Ihmisen mieli antaa mieluusti luvan tappaa ja jakaa oman käden oikeutta, mutta anteeksi antamaan se ei hevin pysty. Hyvyys on aina ollut heikkoutta ja armo kääntyy kuitenkin vain sen toisen eduksi, jolle sitä jaetaan. Ja jo seuraavassa käänteessä armahdettu käyttää kuitenkin sinua hyväkseen. Ihminen oppii olemaan varuillaan. Siksi yksi virhe yleensä kattaa koko elämän. Ihmisen resurssit eivät riitä uskomaan hyvään, vaikka se purisi meitä perseestä.

Entä se alistaminen sitten? Onko se ihmisen normaali ominaisuus vaiko vain huonon itsetunnon kohentamiseksi tarkoitettu toimintamalli. Miten minun on vaikea kuvitella evoluution saatossa eläneitten luolamiesten pohtineen huonon itsetuntonsa syitä ja nuotion räiskeessä analysoineen omia motiivejaan siihen, miksi tappoi naapuriklaanin päällysmiehen tai raiskasi viereisen luolan lapsen.
- Mitä sää ny menit sen naapurin lapsen raiskaamaan. Et taida olla ihan terve.
- No vittu ku on niin huono tää itsetunto.
- Sillä alistamisellako se nyt sitten paranoo?
- No kyllä yks helvetin hyvä alistamissessio aina mieltä kohottaa.
- Eikö sitä voi alistaa niitä äijiä?
- Älähän sää saatanan muija ala taas nalkuttaa tai väännän niskas nuritte. Niin tässä klaanissa on aina tehty. Vihollinen mikä vihollinen, vaikka vähän pienempikin.

En siis usko, että luolaihmisillä oli kykyä katua mitään. Ne toimivat niin kuin omalle laumalle oli parasta ja lapsikin oli siihen aikaan vihollinen. Tässä törmätään nyt siihen ajatukseen, ettei ihmisellä olekaan syntyjään minkäänlaista moraalia, ihminen on ollut eläin. Ihan eläin vain. Eli alun perin ihmisellä ja eläimellä onkin syntyjään vain ja ainoastaan hyväksytyksi tulemisen tarve ja se hyväksyttävyys on pitänyt saavuttaa urotöillä, joihin on kuulunut kaikki surkeat ja nykyihmisen näkövinkkelistä katsottuna moraalittomat teot. Eivätkä ne luolaihmiset yrittäneet miellyttää kaikkia, niin kuin nykyään on tapana yrittää. Luolaihmisille riitti se oma lauma ja kenties suvunjalostuksen kannalta naapuriluolan päällikön tyttäret, jotka sitten väkisin maattiin oman luolan jäseniksi. Biologia ohjaa meitä kummallisilla tavoilla yhä ja kun miesten on pitänyt todistaa mahtavuutensa tappamalla, raiskaamalla, alistamalla ynnä muilla moraalisesti arveluttavilla keinoilla, on nykyihmisen ollut sivistyksen myötä pakko tukahduttaa nämä arveluttavat keinot, jottei jäisi yhteiskunnan ulkopuolelle luopiona, jota ei hyväksytä. Hyväksytyksi tulemisen tarve pistää meidät tekemään tekoja tai olemaan niitä tekemättä. Uskoisin, että tästä syystä, koska asiat ovat kääntyneet päälaelleen evoluutiota ajatellen niin nopeasti, jokin primitiivinen pahuus pääsee yhä yllättämään aika monet ja ajatuksissa tappaminen käy hyvin usean mielessä. Siihen on vaikea mennä sanomaan mitään, jos ei itse ole päässyt yllätetyksi. Moni taas tietää siitä hyvyydestä jonkin verran ja voi varmuudella sanoa, ettei haluaisi tappaa ketään. Se, mitä toisen päässä liikkuu on aina suuri mysteeri, emmekä ole ihan varmoja edes siitä, onko ihminen edes itse syypää pahuuksiinsa tai hyvyyksiinsä, vai liikuttaako meitä jokin suurempi voima. Pystyykö edes rakastava kasvatus kitkemään meistä biologisen pahuuden pois, niin kuin huono kasvatus näyttäisi tekevän hyvyydelle? Riittääkö rakkaus tosiaan muka peittoamaan sen tosiasian, että lajin säilyvyyden kannalta ihmisen on käytettävä hyväkseen kaikkia. Lajin säilyvyydessä tosin ei enää ole mitään puolustettavaa, mutta biologinen evoluutio laahaa auttamattomasti perässä. Me toimimme yhä joissakin asioissa niin kuin eläimet tai vain vaivoin saamme pidäteltyä itseämme sortumasta väkivaltaisiin tekoihin. Siksi usein on virkistävää tuomita heidät, jotka siihen niin helposti sortuvat. Vai laahaako evoluutio sittenkään? Eikö meitä olekin jo liikaa? Mitä puolustettavaa biologiallamme on? Raha? Onko meidät valjastettu rahan kaupparatsuiksi? Miksi ei luonnon? Millä perusteella me teemme näitä hulluja valintoja?

Näyttäisi siltä, että en pääse näissä mietteissäni mihinkään. Itse asiassa epätoivo meinaa vallata minut täysin. Ihmisen vertaaminen eläimeen on tuhoavaa, sillä ihmisellä on yksi ominaisuus mikä erottaa sen eläimestä, ja se on katumus. Ilman katumustakin toki pystyy elämään, mutta katumus on silti merkki siitä, että ihminen miettii syitä ja seurauksia, eikä yleensä enää aidon ja syvän katumuksen jälkeen tee sitä samaa asiaa uudestaan. Jokaisen ei tarvitse kantapään kautta oppia mitä voi katumatta tehdä ja mitä ei, mutta jo pelkkä katumus on osoitus siitä, että se on kasvattanut ihmisestä toisenlaisen. Ilman sitä tekoaan katuvakaan ei olisi sellainen kuin on nyt, mutta kuka voi arvottaa kuinka valmiita me syntyjämme olemme? Mitä vauva katuu syntymästään asti? Minkä me oikeastaan sille mahdamme, mitä me olemme? Siksi pitäisi muistaa myös armahtaa silloin kuin se on tarpeen ja kun sitä anotaan. Myös itsemme.

Tämä kirjoitus nyt näytti saavuttavan melko uskonnollisia piirteitä aitoine katumuksineen ja armoineen. Kenties Raamattu onkin sen vuoksi klassikko, että sieltä löytyy näitä täysin Jumalasta riippumattomia ajatusmalleja, joille on vain annettu typerät termit, niin kuin esimerkiksi synti, jonka arvolataus on niin mahtipontinen ja kuvottava, ettei sellaisen kanssa kukaan pysty elämään saati antamaan anteeksi. Synti on yhtä kuin teot, jotka ajasta tai paikasta riippuen ovat vääriä tai oikeita, eivät sen ihmeellisempiä. Ja perisynti taas voi olla jotakin sinne päin, mitä vauva tietää jo syntymästään katua ja mitä sen ei välttämättä tarvitse tehdä tietääkseen mikä on oikein ja mikä väärin ja elääkseen siten elämänsä ajattelevana ja toiset huomioon ottavana yksilönä.

Tarkoitus ei ole tapella tämän postauksen sisällöllisyydestä. Nämä ovat vain mietteitä, eivät väittämiä.

Toipilas tolpillaan

On vielä hieman aikaista olla istuallaan, mutta oikean puoleisen pakaran iskisashermo ei kestä pitkään makaamista. Se alkaa tässä iässä olla yhtä kompromissia näiden sairastelujenkin kanssa. Jos jotakin paikkaa parantelee, niin se yleensä tapahtuu jonkin toisen paikan kustannuksella ja parantelun sivuvaikutukset nousevat parannettavaa pahemmaksi. Yhä yrjöttää, vatsassa mörisee ja virukset pitävät bileitään. Syke on sentään jo hieman rauhoittunut - sadasta kahdeksaankymmeneen.

Eilen kun lähdin töistä, minulla on muistissa musta aukko. En muista laittaneeni posteja laatikkoon enkä tiedä miten kävelin junalle. Vaunussa vasta heräsin ihmettelemään, millä helvetin perusteella olin noussut juuri siihen junaan. Eikä niitä postejakaan ollut missään. En muista katsoneeni valotaulua ja tarkistaneeni lähtölaituria, se kun vaihtuu laitureitten 13-15 välillä kellonajasta riippuen, eikä niitä kukaan ulkoa voi muistaa. Oli sitten pakko kysyä kanssamatkustajilta että mikäs juna tämä nyt olikaan.

Seurasin eilen sohvalta presidenttiehdokkaiden kisailua ja minusta se oli oikein viihdyttävä ohjelma. Tarja sai paikalle ängenneeltä Sarasvuolta näennäisen älykkäitä pyyhkeitä siitä, että oli ollut niin pahalla tuulella, mutta minusta oli mukava nähdä Tarja niin topakkana. Jaksoipa Sarasvuo nalkuttaa samaa asiaa vielä jälkipeleissä toistamiseenkin, vaikka aiheelta oli jo pohjakin poissa. Ärsyttää nähdä, miten ihmiset menettävät otteensa myydessään sielunsa.

Kallis on jotenkin niin kuin satusetä, kun se suunsa avaa. Ei millään pahalla, mutta vaikka tietoa onkin, se ulosanti on niin herttaista, ettei se ainakaan meikäläistä vakuuta. Soinin näppärät nokkeluudet olivat kuin internetin keskustelupalstalta, hauskoja ja viihdyttäviä. Eikä niissä muissakaan varsinaisesti mitään vikaa ollut. Heidi Hautalakin lumoaa minut aina. Olen päivä päivältä vakuuttuneempi siitä, että on yhdentekevää kuka on presidenttinä, jos maapallo menetetään lopullisesti markkinavoimien käyttöön.

Vanhanen sen sijaan on ihan silkkaa diipadaapaa. Miksei asiaa voi sanoa niin kuin se on, vaan sitä pyörittellään sen sen soman ällän päällä moneen kertaan niin, että kuulija ehtii vaipua syvään narkoosiin. Se onkin vissiin Vanhasen salainen ase. Eniten näissä keskusteluissa minua ärsyttää toimittajat, jotka eivät anna oikaista vääriä käsityksiä, puhuvat päälle ja hyökkäävät ehdokkaiden kimppuun niin kuin ne olisivat tehneet pelkästään vääriä asioita. En yhtään ihmettele, että Tarja joutui puolustusasemiin ja puristi huulensa tiukasti yhteen jokaisen kommenttinsa perään.




Se on tammikuun 12. päivä ja räystäät tippuvat. Lintujen laulu on muuttunut heleämmäksi ja luritukset pidemmiksi. Yritän syöttää pihapiirin talitintit niin paksuiksi, ettei niihin mikään virus pääse sitten kevään tullen iskemään, vaikka kevät näyttääkin iskevän ainakin hetkellisesti ennen aikojaan. Kainot tintit valitettavasti katosivat, kun otin kännykameran esiin.



Lunta on enää laikkuina takapihalla ja ruoho vihertää. Sireenin silmut ovat paisuneet ja puron reunamat ovat sulaneet hiljalleen solisevaksi virraksi.

"Respect from Finland!"

Se oli sitten tänä aamuna herätessä jo helvetin huono olo. Työt hoituivat jotenkuten. Hiki pukkasi päälle jo puhelimeen vastatessa. Varastohommissa sitten kaulavaltimotkin pullistuivat. Kotiin se oli lähdettävä.

Leppävaarasta junaan rynni Alkon kanta-asiakkaita kolme. Kaksi nuorempaa miestä ja nainen, jolla ei ollut enää hampaita, mutta räikeää huulipunaa oli oikein kovasti. Ne istuivat pienten koululaisten kanssa samalle penkille ja örisivät. Ajoittain miehet ponkaisivat ylös, ojensivat kätensä hitlerimäisittäin eteensä ja huusivat: "Respect from Finland!" Nyrkki sujahti lähelle pientä pellavapäistä poikaa ja sen silmät rävähtivät selälleen. Niin pahasti se säikähti, vaikka hampaaton nainen sössötti, että "ei shun meitä tartte pelätä". Se poika jäi siihen penkilleen vapisemaan ja sen neljä muuta kaveria istuivat vakavina vierellä. Mies jatkoi huitomistaan: "Respect from Finland!", kunnes älysivät jäädä pois junasta.

Ahkeruus kostetaan

Jösses sentään. Kiitti vaan kaverit. 25 vasta päivittynyttä blogia suosikkilistalla ja kesken jääneitä mielenkiintoisia keskusteluja vielä odottamassa. Tässähän tulee stressi, hitto vieköön. Aikaa noin tunti. Mistäköhän alkaisi? Tästä tietenkin. Kosto elää haamupäivityksen ja "kalloporauksen" uhallakin.

Älkää räpätkö mulle

Äh, minä inhoan räppiä. Se on jollakin tavalla amerikkalaisen kulttuurin nuoleskelua aina, kun sen tekee suomalainen. Ja silti suomalaiseksi runolaulajaksi on valittu Mariska, tuo akateeminen hiphoppari. Upeeta. Ja nyt sitten Tarjan pisteet kyllä menivät tuon järkyttävän räpin takia. Se ei vaan iske minuun, ei. En vaan jumalauta kestä sitä.

Nyt on sitten ääni vapaana täällä. Pienestä se on joskus kiinni, mutta jos lähdetään tätä asiaa ideologiselta kantilta katsomaan, niin loppujen lopuksi juttu ei olekaan niin kovin pieni enää! Asematunnelisahan näitä kaikenlaisia räppäreitä nojailee pylväisiin soittimet olkapäillään. Suomalaisten eloveenatyttöjen silmät sädehtivät, kun tummaihoinen murrosikäinen poika huitoo sormillaan minkä ehtii ja hokee monotonisella melodialla jotakin käsittämätöntä, kuten I sell my house, I do my job... kun ikänsä puolesta voisi katu-uskottavasti laulaa mielummin hiirestään, jonka möi ja siitä, miten jätti läksynsä taas tekemättä. Oli siinä minulla taas kerran naurussa pitelemistä.

Maailmanlopun meininkiä

Tänä aamuna junassa eräs lääkäri alkoi kertoa lintuinfluenssan tulemisesta. Minulla oli päällimmäisenä mielessä omat syvät murheeni, jotka noissa katastrofitunnelmissa alkoivat äkisti tuntua häpeällisen mitättömiltä. Minun teki mieli siltä istumalta alkaa hamstrata kaurahiutaleita, riisiä, juureksia, vettä, öljyä, jauhoja, hiivaa, vessapaperia, terveyssiteitä, haavojen puhdistukseen käytettävää desinfioimisainetta sekä tolua... sitten minä muistin, miten milleniumkammoisena ennen vuosituhannen vaihdetta olin jo hamstrannut kaikkia näitä mökkimme kellariin. Lisäksi siellä oli kymmeniä purnukoita omenahilloa ja hernekeittoa. Laarit pursusivat porkkanoita ja perunoita. Ämpärit olivat täynnä omenia ja seinillä roikkui sipuleita. Hullu mikä hullu. Älkää sanoko mitään. Laatikoissa oli kosteudelta suojassa laastaria, lääkkeitä ja tulitikkuja sekä hyttyssuihketta ja deodoranttia. Minulla on jokin vimma varautua pahimpaan, mutten kuitenkaan koskaan pelkää pahinta. Jokin tässä temperamentissa pistää ajattelemaan, ettei mikään paha voi minua salakavalasti yllättää, vaan jos pahis tulee, niin olen soppakauha tanassa valmiina vastustamaan sitä raikkain kainaloin. Minulla on takaraivossa aina tieto siitä, että jokin paha voi todellakin osua myös minun tai rakkaitteni kohdalle. En ymmärrä ihmisiä, jotka sairastuessaan huokailevat, että ei sitä vaan voi koskaan uskoa ennen kuin se osuu omalle kohdalle, tai viikatemiehen vieraillessa ovat ällikällä lyötyjä siitä, että joku läheinen kuoli, vaikka ihmisiä kuolee koko ajan.

Lääkärin visio lintuinfluenssan tulemisesta oli aika uskomaton. Eikä se ollut sen lääkärin oma, vaan useiden suomalaisten lääkäreitten salainen supinan aihe. Parin kuukauden päästä, kun taivas alkaa täyttyä elämänilosta, lintujen sulosoinnuista ja keväisestä kuherruksesta, koko Suomi ajetaan alas, tehtaat pysätetään, liikenne lakkautetaan ja vain pakolliset toiminnot pidetään käynnissä. Koulut ja työt hoidetaan netin kautta niiltä osin kuin voidaan ja luonnollisesti ulkonaliikkumiskielto astuu voimaan. Suomi pannaan siis karanteeniin, sillä tämänhetkinen rokote vain hidastaa pandemian puhkeamista ja täsmärokotteen voi valmistaa vasta, kun tauti on saavuttanut lopullisen ihmisestä ihmiseen tarttuvan murhaavan muotonsa. Pahimmassa kuolemanvaarassa ovat tällä kertaa 20-40 -vuotiaat, sillä lintuinfluenssaa onkin alettu epäillä samaksi taudiksi kuin espanjantauti aikoinaan, joka iski erityisen ankarasti nuoriin ja vahvoihin aikuisiin. Koska pandemia niitti väestöä maailmanlaajuisesti, eikä siltä säästynyt edes maailman syrjäisimmät saaret, Suomesta nyt puhumattakaan, on kai melko selvää, että tautia levittivät sillonkin nuo poloiset linnut.

Minä aloitinkin jo hamstraamisen. Ostin hammastahnaakin monta tuubia. Rahaa kannattaa sulloa sukanvarteen ja ruokakaapit on syytä täyttää. Myös desinfioimisainetta kannattaa ostaa pullokaupalla, ennen kuin ensimmäinenkään västäräkki tulee pihamaalle pyrstöään keikuttamaan. Amen.


Nimimerkki Tulehmo kritisoi Helsingin Sanomissa 25.4.1919 hautauskustannusten nousua "espanjalaisen" takia:

Tähän saakka ei kannattanut tavallisten kuolevaisten elää, mutta nyt se vasta tuli tenä eteen. - Nyt ei vähävaraisten kannata kuollakaan.

(Eila Linnanmäki, Historillisia papereita 2, Taudit ja historia)

Intohimoisesti ja tosissaan

Kun kerran haastettiin, olen tunnollisesti monta päivää miettinyt pääni puhki, kenen muun vielä haluaisin bloggaaavan. Entisissäkin on niin hemmetisti lukemista, että päätä huippaa. No kenen? Jonkun suustaan niin karkean, että sen kielellä voisi tervata veneen (vai miten se meni) ja istuu samassa junassa joka päivä kuin minä ja kirjoittaisi minusta. Tietenkin. Ehkä konduktöörin, joka vahtaa matkustajia salaisilla kameroilla, joita paikallisjuniin on lehdestä saamani tiedon mukaan piilotettu yli kolmekymmentä, ja joiden tarkkaa lukumäärää ei haluta paljastaa.

Se tulee joka päivä junaan pimeältä asemalta vaunun valoista häikäistyneenä otsa kurtussa, etsii uutislehti satasta tyhjiltä hattuhyllyiltä ja päästää hampaidensa välistä tukahtuneen kirouksen, istuu alas ja yrittää avata mustan toppatakkinsa vetoketjua. Se tuntuu jäävän aina jumiin, joten sitä pitää nykiä välillä takaisinpäin, jotta se taas kulkisi. Ehkä siinä on hänen elämänsä tarina: Vuoren väliin jumittunut vetoketju. Sitten se alkaa kaivaa kassiaan. Sitä kestää aina Espooseen saakka, kunnes siitä puuhapussista vihdoin on löytynyt kännykkä ja kuulokkeet. Kuulokkeet hän pistää korvilleen typerän näköisenä, tarkistaa niistä kirjaimet; R niin kuin right, L niin kuin left sen huulet näyttävät tapailevan.

Sen naamasta näkee... (ettei... hahahah.... )... että se on keski-ikäinen ämmä, vihainen kanttura kaiketi. Mutta siitä näkee myös sen, mitä se kuuntelee. Sillä on radio päällä. Se naurahtaa välillä ja pistää käden suunsa eteen ja katselee ulos. Välillä se hymähtää närkästyneenä ja silloin se pälyilee sivuilleen huomasiko kukaan. Sen silmät ovat levottomat. Ne jotenkin harittavat; katselevat heijastusten kautta ihmisiä ja jo kohta taas vilisevät maiseman mukana. Se häiritsee sitä aamuisin. Silloin se sulkee silmänsä, mutta luomien alla silmämunat vielä muljahtelevat siihen tahtiin, että sen on nostettava käsi suojaksi, jotta olisi vieläkin pimeämpää. Joskus se avaa silmänsä kesken kaiken aivan ammolleen, näkee kuvansa ikkunasta ja tärisee säikähdyksestä vähän aikaa...

Ei se oikeastaan olekaan yhtään hauskaa. Blogatkoon se, joka tekee sen intohimoisesti ja tosissaan. Kyllähän semmoista lukee aina mielellään. Tai toisaalta olisi kyllä hauska lukea myös semmoisen verkkopäiväkirjaa, jolle koko blogikulttuuri olisi äärimmäisen vastenmielinen ilmiö: Juha Seppälä tai se Benropen jo mainitsema Jyrki Lehtola esimerkiksi, mutta veikkaan, ettei niillä taida riittää rahkeet pitämään mielenkiintoa yllä muutoin kuin nimensä antamalla statuksella.