Intohimoisesti ja tosissaan

Kun kerran haastettiin, olen tunnollisesti monta päivää miettinyt pääni puhki, kenen muun vielä haluaisin bloggaaavan. Entisissäkin on niin hemmetisti lukemista, että päätä huippaa. No kenen? Jonkun suustaan niin karkean, että sen kielellä voisi tervata veneen (vai miten se meni) ja istuu samassa junassa joka päivä kuin minä ja kirjoittaisi minusta. Tietenkin. Ehkä konduktöörin, joka vahtaa matkustajia salaisilla kameroilla, joita paikallisjuniin on lehdestä saamani tiedon mukaan piilotettu yli kolmekymmentä, ja joiden tarkkaa lukumäärää ei haluta paljastaa.

Se tulee joka päivä junaan pimeältä asemalta vaunun valoista häikäistyneenä otsa kurtussa, etsii uutislehti satasta tyhjiltä hattuhyllyiltä ja päästää hampaidensa välistä tukahtuneen kirouksen, istuu alas ja yrittää avata mustan toppatakkinsa vetoketjua. Se tuntuu jäävän aina jumiin, joten sitä pitää nykiä välillä takaisinpäin, jotta se taas kulkisi. Ehkä siinä on hänen elämänsä tarina: Vuoren väliin jumittunut vetoketju. Sitten se alkaa kaivaa kassiaan. Sitä kestää aina Espooseen saakka, kunnes siitä puuhapussista vihdoin on löytynyt kännykkä ja kuulokkeet. Kuulokkeet hän pistää korvilleen typerän näköisenä, tarkistaa niistä kirjaimet; R niin kuin right, L niin kuin left sen huulet näyttävät tapailevan.

Sen naamasta näkee... (ettei... hahahah.... )... että se on keski-ikäinen ämmä, vihainen kanttura kaiketi. Mutta siitä näkee myös sen, mitä se kuuntelee. Sillä on radio päällä. Se naurahtaa välillä ja pistää käden suunsa eteen ja katselee ulos. Välillä se hymähtää närkästyneenä ja silloin se pälyilee sivuilleen huomasiko kukaan. Sen silmät ovat levottomat. Ne jotenkin harittavat; katselevat heijastusten kautta ihmisiä ja jo kohta taas vilisevät maiseman mukana. Se häiritsee sitä aamuisin. Silloin se sulkee silmänsä, mutta luomien alla silmämunat vielä muljahtelevat siihen tahtiin, että sen on nostettava käsi suojaksi, jotta olisi vieläkin pimeämpää. Joskus se avaa silmänsä kesken kaiken aivan ammolleen, näkee kuvansa ikkunasta ja tärisee säikähdyksestä vähän aikaa...

Ei se oikeastaan olekaan yhtään hauskaa. Blogatkoon se, joka tekee sen intohimoisesti ja tosissaan. Kyllähän semmoista lukee aina mielellään. Tai toisaalta olisi kyllä hauska lukea myös semmoisen verkkopäiväkirjaa, jolle koko blogikulttuuri olisi äärimmäisen vastenmielinen ilmiö: Juha Seppälä tai se Benropen jo mainitsema Jyrki Lehtola esimerkiksi, mutta veikkaan, ettei niillä taida riittää rahkeet pitämään mielenkiintoa yllä muutoin kuin nimensä antamalla statuksella.