Ensimmäinen lomapäivä

Herrasiunaa, kello on jo yli kaksitoista, enkä minä ole saanut tänä ensimmäisenä lomapäivänä aikaiseksi mitään. En yhtään tajua, kuinka minusta on tullut tällainen. Ennen niin pedantti siivoushullu pystyy nykyisin jo sulkemaan silmänsä kaikelta. Kaipa kolme lasta tekevät tehtävänsä ja jatkuvaan yrittämiseen lopulta turhautuu. Pakko antaa periksi, jos aikoo selvitä hengissä tästä kaikesta.

Olen viime aikoina hätkähtänyt kännykkäni soittoääntä jatkuvasti. Kun se soi, vedän kauhistuneena henkeäni ja sitä pidätellen sitten otan kännyn vapisevaan käteeni ja silmämunat pullistuneina katson näyttöä, kuka siellä soittaa. En muista milloin siihen kukaan olisi soittanut kyselläkseen mitä minulle kuuluu. Ei kai koskaan. Yleensä siellä vain kerrotaan mitä soittajalle kuuluu ja tavallisesti soittaja onkin joko hyvin sairas tai niin kännissä, ettei kykene töihin. Tai sitten joku lapsistani pyytää tuomaan jotakin tai päästä jonnekin. Tai jollakin on ihan oikeaa asiaa. Nyt se känny on äänettömällä ja yritän unohtaa koko puhelimen, vaikka just tietenkin sen muistin, koska tuli puheeksi. Olen myös yllättänyt itseni tänään tuijottamasta kännykkääni pari kertaa ja hävennyt. Lohduttauduin tietenkin sillä, että tämä irrottautuminen vie aikaa.

Kävin eilen ostamassa junaliput Jyväskylään. Tyttären kanssa lähdetään kahdestaan maanantaiaamuna kello 9.04. Lähijunissa on tottunut siihen, että jotakin aina tapahtuu ja sitten sitä ihmettelee koko matkan Jyväskylään, miten rauhassa sitä saakin tuijottaa ohikiitäviä maisemia Intercityn yläkerran ikkunoista. Tytär halusi nytkin ehdottomasti yläkertaan. Sieltä näkee hienosti pellonreunoilla loikkivia jäniksiä ja suurten rakennuksien katoilta pyrähteleviä naakkaparvia. Talvimaisemat eivät ole kovin viehättäviä niin pikaisesti kelattuna. Maisema on aika alaston, yleisvaikutelma on harmittavan harmaa niin kuin aurani. Suomen pellot ovat talvisin karua katseltavaa. Jotta niistä löytäisi kauneutta, niihin pitäisi pysähtyä, kun taas kesämaisemat heijastuvat suoraan verkkokalvoille ja uppoavat välittömästi sieluun mielihyvää tuottamaan. Kaupungitkin kiitävät niin nopeaan ohi. Hämeenlinna näyttää aina yhtä hämmentävältä. Ylipäätään linnojen olemassaolo tässä vaatimattomassa maassa häkellyttää joka kerta. Samoin Tampereen rautatieaseman lähellä sijaitsevan (ortodoksi?)kirkon kupolit. Junassa oli muuten paikkoja vaikka kuinka, mikä vähän ihmetytti, mutta ehkä ihmiset nyt kerta kaikkiaan vain matkustavat viikonloppuna, vaikka loma onkin.

Äidillä on mennyt leikatun kätensä kanssa toistaiseksi hyvin. Sillä on naapurissa suurperhe, jonka piskuiset tyttäret ravaavat ilomielin availemassa äidille ruokapurkkeja ja auttamassa tietokonehommissa. Vasurilla on kuulemma hemmetin hankala käyttää hiirtä. Eräs äitiini ihastunut vanha kalamieskin on käynyt tekemässä lumitöitä ja kantamassa halkoja sisälle. Lieneekö meistä nyt sitten mitään apua jää nähtäväksi.

Pitäisi vieläkin tehdä jotain, kohentaa vaikka tämän blogin ulkoasua, mutta aloittaminen tuntuu niin vaivalloiselta. Novellihaaraani päivittelin tänään vanhoilla tuotoksillani, sillä uusimmat töherrykseni ovat vanhan jo käytöstä poistetun tietokoneeni syövereissä, eikä niitä saa tähän läppäriin enää millään ilveellä, koska tähän värkkiin ei diskettejä voi mihinkään koloon työntää ja muulla tavoin vanhasta metusalmeista ei tiedostoja ulos saa. Miten minä en tätäkään ole jaksanut etukäteen ajatella. Sinne ne tekeleeni nyt sitten saavat jäädä, mikäli niitä ei jostakin netistä löydy, niin kuin löytyivät nämä vanhat novellini.