Kylläpä oli taas mukavaa...

Jo eilen päivällä tajusin, etten voinut olla kovin innoissani illan tulevista pikkujouluista. Koska harvoin missään käyn, yleensä muistan heti herättyäni, että tänään tapahtuu jotakin erilaista, mutta aamulla en edes muistanut koko pikkujouluja. Ehdin hyvinkin viettää normaalia lauantaita ennen kuin tajusin koko asian. En kuitenkaan alkanut vääntää papiljottia päähän tai kaivaa vaatteita ulos kaapista sillä sekunnilla, niin kuin olisi pitänyt. Kun kello sitten läheni viittä, minä kiihdyin vain entistä enemmän puolustamaan lapsien oikeutta onneen Häiriöklinikalla. Kun lopulta oli ihan viime hetki vetäistä vermeet ylle ja katsoa peiliin, minä vain vedin vielä herneitä nenään. Yhtäkkiä sain kuitenkin sen naisellisen halvauksen: Eihän mulla ole mitään päälle pantavaa! ja riuhtaisin itseni irti Internetin syleilystä. Siitä se mesoaminen alkoi ja eikä kaapista tosiaankaan löytynyt mitään. Piti alkaa silittää ja yritin hätäpäissäni vielä meikatakin. Ja sitten minä myöhästyin junasta.

Zetoriin tuli paljon myyjiä, extroja ja vastaavia. Myös hallinto ilmaantui ennakkotiedoista poiketen paikan päälle. Minä seurasin extroja sillä silmällä, että ketä en ainakaan ottaisi meille töihin. Oli niin paljon sitä supatusta ja raikuvaa kikatusta. Olin siis todella positiivisella tuulella. Ruuan jälkeen menin pelaamaan triviaalia ja join pari olutta. Porukka oli hajallaan siellä täällä ja joku känniääliö tuli kysymään, että saisiko se pelata kanssani. Et, minä sanoin ja vastasin koneen kysymykseen kuka oli Lola Odusogan ensimmäinen perintöprinsessa. Tiskillä sain sen jälkeen jonottaa puoli tuntia ennen kuin nuori baarimikkonainen nyökkäsi minuun päinkään.

Koska ikäjakauma oli suuri, oli kai oletettavaa, ettei Zetorissa tultaisi loppuiltaa kääkkien kanssa viettämään. Pienimmät hihkuivat Onnelan suuntaan navat paljaina ja tissit törröllään. No oli ne aika suloisia kuitenkin. Me vanhat suostuttiin kävelemään puoleen väliin Onnelaa, kun sitten jalka alkoi painaa ja mutinat "teinihelvetistä" alkoivat. Pikkuiset eivät onneksi antaneet periksi, vaan jatkoivat matkaa Onnelaansa. Keskikokoiset ehdottivat kompromissiksi Bottaa ja siinä uskossa me sinne sitten menimme, että siellä keski-ikä ylittäisi edes sen 25. Narikassa sain tarjota takkiani nuorelle jullille ties kuinka kauan, kunnes minun oli pakko kysyä, onko minussa jokin vika, kun takkini ei kelpaa ja olenko tänään jotenkin harvinaisen epämiellyttävän näköinen, mutta julli ei ollut kuulevinaankaan. Samassa takaapäin syöksyi vanhempi narikkamies, joka jo tullessaan hihkaisi, että tänne sitä takkia. Et ollenkaan ole. Et missään tapauksessa. Hauskaa iltaa, mies vielä toivotti ja tapitti silmiin. Hyvin miellyttävä mies, täytyy sanoa. Joka tapauksessa sitä vaivaa ei olisi tarvinnut nähdä. Keski-ikä ei todellakaan ylittänyt vaivaista 25 vuotta.

Bottan tanssisaliin astuessani tuli fläsbäkkinä mieleen Valorinne, Oparin tytöt ja Pete. Sisustus oli aivan samanlainen. Minä join jotakin teinibacardia limeen sekoitettuna suoraan sievästä pullosta ja se oli kuin limsaa. Huitaisin koko pullon tympääntyeenä naamaani ennen kuin muut ehtivät kissaa sanoa. Katselin ympärilleni ja mietiskelin, miten sellaisen mestan pitäminen mahtoi olla Helsingissä kannattavaa, kun pöytiäkin oli vain muutama ja tanssilattia harvinaisen suuri. Siellä neitokaiset ketkuttelivat ja vääntyilivät mitä viehättävimmällä tavalla, mutta minä en oikein syttynyt. Kun alkoi tulla vastalauseita myös Bottasta, osa uhkasi lähteä sittenkin Onnelaan ja osa vakipaikkoihinsa. Silloin sanoin, että minä en kävele enää metriäkään mihinkään muualle kuin rautatieasemalle. Kello oli vähän yli puolen yön, mutta kävellessä olut oli haihtunut päästä ja jäljellä oli enää surkea väsymys. Rautatieasemalla huomasin, että saisin odotella junaa neljäkymmentä minuuttia niiden humalaisten kanssa, joiden mustalla pitkällä tukalla peitellyt päät kolisivat pitkin seiniä. Jokunen niistä taisi pystyssäkin pysyä. Kun yksi sitten mäjähti päin mainostaulua ja jäi nojaamaan poskellaan siihen kiinni, minä kävelin taksiin.