Minulla ei ole autoa, mutta blogi kyllä löytyy

Oli tarkoitus kertoa autoistani. Ne tulivat mieleeni, kun istutimme rauniokilkkoja takapihan penkereeseen ja tyttäreni alkoi tivata siitä öljyn loppumisesta että loppuuko se nyt sitten ja milloin.
- Hevonen otetaan, mutta ei orjia, se sanoi.
- Ei oteta orjia. Talli pitäisi rakentaa.
- Pannaan se hevonen autotalliin. Eihän me sitten sitä autotallia enää tarvita.
- Eipä niin, minä sanoin ja aloin kelata autojani.

Ensimmäinen autoni oli Toyota Carina -74. Metallinhohtosininen. Paksu putki ja leveät renkaat. Ostin sen yhdeltä Huttuselta. Äiti sen kyllä maksoi. Ajoin sillä niin monta kolaria, että lopulta autokorjaamossa suosittelivat lasikuitulokasuojia. Minä sitten otin sellaiset. Yliopistonkadulla lastillinen romaneja ajoi punaisia päin kylkeeni ja lasikuidut olivat säpäleinä. Kukaan ei meinannut suostua soittamaan poliisia. Piti oikein huutaa yhdelle taksikuskille, että soita nyt jumalauta poliisit tähän ennen kuin ne karkaavat. Kaikki muut karkasivatkin, mutta kuskin ne jätti. Poliisilla oli sama sukunimi kuin minulla. Sillä kuskilla ei ollut oikein hyvät oltavat.

Carina oli aina korjaamolla tai maalattavana. Kuitenkin se oli lopulta kovin huonossa jamassa, savutti ja tiputti öljyä niin paljon, että hain siihen öljyt Roilin Teboilin jäteöljytynnyristä. Ihmeellisintä oli se, että myin Carinan autokauppias Moisiolle ja sain vaihdossa Toyota Corollan vm -72. Oranssin. Se oli Coupe ja siinä oli hienot vanteet sekä ritilä takaikkunassa ja spoileri perseessä. Poikaystäväni lainasi sitä kerran ja ajoi sillä Jämsässä päissään kolarin toisen kännisen kanssa. Tasaväkisessä tilanteessa se toinen voitti, koska tuli oikealta ja Corollan remontti jäi minun maksettavakseni. Vähän siitä peltiä oiottiin ja taas mentiin. Savelan Shellin pihassa siitä sitten talvipakkasella päsähti ikkuna säpäleiksi kun paiskasin oven kiinni. Minä pistin pipoa syvemmälle ja ajoin kotiin. Aamulla ajoin Roilille ja pistin ilmoitustaululle Corollan myyntiin: Myydään hetken mielijohteesta pikkuvikainen Toyota Corolla Coupe -72. Lisävarusteena hinausköysi. Soittoja tuli aivan älyttömästi. Eräs nuorukainen Corollan sitten osti ja viritti sen viimeisen päälle. Näin satoja kertoja assalla, kun se jätkä revitti sillä pillurallia. Jotenkin korpesi aina.

En sitten vähään aikaan uskaltanut ostaa omaa autoa. Ajelin enimmäkseen tyttökaverini 100 A Datsunilla. Satikaksi sitä Jyväskylässä sanottiin. Aika monella oli satikka siihen aikaan. Yhtenä pitkänäperjantaina olin kaverille kuskina ja laskettelin aamuyöstä Keljon mutkaan. Oltiin Muurmannista tulossa ja kaveri oli vähän humalassa. Sillan alla satikalta petti pito ja me mentiin katon kautta kyljelleen ojaan. Siihen aikaan mitään kännyköitä ollut. Piti odottaa varmaan tunti ohikulkijaa, että soittaisivat poliisin. Halusin puhaltaa siihen alkometriin, että vakuutuksista saataisiin edes jotakin. Poliisi tulikin. Se oli se, jolla oli sama sukunimi. Käännettiin satikka pyörilleen ja se poliisi pakotti minut ajamaan satikan sieltä ojasta pois. Väitti etten muuten aja enää ikinä. Satikka meni kyllä sitten lunastukseen ja me ostettiin kaverin kanssa puoliksi kupla. Se ei lähtenyt ikinä käyntiin. Kyllä me naurettiin. Mistähän hitosta me löydettiinkiin sellainen Kupla, joka ei lähde käyntiin? Kyllä siihen sitten keinot löytyivät, kun niitä johtoja rukkasi, mutta aina välttämättä siinä ei sitten toimineet pyyhkimet tai valot. Joskus kupla haisi aivan hiirenpissalle. Se oli aivan romuna silloin kun me se myytiin varaosiksi yhdelle kuplamaakarille.

Ostin sitten itselleni Datsun Finn 1200:n. Sekin oli oranssi. Siitä lensi Vaajakosken moottoritiellä nokkapelti etulasiin. Sydäri oli aika lähellä. Vaati malttia arvioida mistä luminen tienreuna alkaa, mutta niin se vaan nätisti siihen pysähtyi eikä kuinkaan käynyt. Toisen kerran sen pakoputki irtosi ja jäi roikkumaan kiinnikkeistään auton alle. Minä ajoin rotvallin reunan yli ja sinne se pakoputki sitten jäi. Oli hyvät pörinät kun kaasutin töihin.

En minä sitä finniä enää kestänyt ja vaihdoin sen farmari Datsuniin. Kullanväriseen Station Vagoniin. En saanut siihen koskaan mitään yhteyttä, niin kuin olin saanut kaikkiin muihin autoihini. Se jäi aivan vieraaksi enkä tottunut siihen ollenkaan. Station Vagon jumittui joka paikkaan. Talvella en päässyt sillä Hovilantietä koskaan kerralla ylös enkä työpaikan parkkipaikaltakaan.

Kerran näinkin autokaupassa mustan nelivetomaasturin. Suzukin. Se oli semmoinen kökkönen ja ihastuin siihen heti. Ostin sen osamaksulla. Olihan se hirveän kallis, mutta pysyi tiellä eikä jäänyt mihinkään kiinni. Ja paksut pellitkin siinä oli. Vähän se rupsahti vuosien saatossa, mutta yhtään kolaria en sillä ajanut. Myin sen äidille ja äiti pörrytti sillä ainakin pari vuotta. Isäntäkin myi samaan aikaan oman Suzukinsa. Esikoinen syntyi siihen syssyyn ja ostettiin hirveän hyvä Ascona. Siinä ei ollut ikinä mitään vikaa. Ei yhtään mitään. Se oli meillä monta vuotta, kunnes sitten isännän piti ostaa työsuhdeauto ja Ascona meni myyntiin.

Myöhemmin sain Ladan, se olikin varsinainen helmi tullessaan. Sillä oli ajettu tuskin viittätuhatta kilometriä ja pellit olivat kuin uudet. Mutta vaikka huolsin sen aina itse, siinä ei toiminut oikein mikään kunnolla. Se oli se sama auto, jolle katsastusmies nauroi, kun jarrupaloissa oli hämähäkin seittejä. Ei sillä, ettenkö olisi jarrutellut, mutta eihän sillä huurukaapilla voinut ajaa, kun lämppärikään ei toiminut. Lopulta isäntä kyllästyi valitukseeni ja myi sen Tampereelle. Nyt ei ole autoa enää.

Kesä

Kuusen oksat ovat kerkistä raskaina. Lupiinit töröttävät nuput pullollaan. Puut ovat lehtiä täynnä. Niitty notkuu varsista ja lehdyköistä ja ojanvarret pursuvat rentukoita. Tätä vihreän määrää ei oikein meinaa henkeään haukkomatta millään kestää. Tekee silmille hemmetin hyvää.

Härkää sarvista ja vähän porsasta, myyrää sekä sammakkoa

Otin nyt sitten härkää sarvista ja kävin puntarissa. Näin paljon en ole painanut sitten vauvanodotusaikojen. Ja kesäkin on näin pitkällä. Tuskin lähden tänä suvena vellomaan yleisille uimarannoille. Miten minä nyt vasta tähän havahduin? Kannattaisi joskus talvisaikaankin katsoa peiliin, mutta ei, meikä pistää menemään laput silmillä.



Olin aamun puutarhahommissa. Pihalammikon pinnalla kellui myyrän ruumis. Minua alkaa aina kalvaa nämä eläinmysteeriot. Mistä myyrä oli sinne mennyt? Miksi se oli ylipäätään päättänyt kavuta lammikkoa ympäröivien tiilien yli ja pulahtaa veteen, jos se ei kerran osannut uida. Ei niin pienillä jaloilla kyllä saa polskittua niin paljon, että pinnalla pysyisi. Vai oliko se pudonnut petolinnun nokasta just meidän pikkuruiseen vesialtaaseen, jonka halkaisija on noin metrin. Syvyyttäkin sellaiset seitkyt senttiä. Jos se olisi meidän kissan tekosia, niin mikäs sitä sitten vaivasi. Myyrä oli kuitenkin vainaa ja minä kannoin sen juhlallisesti roskikseen.

Viime kesänä se allas oli yhden sammakon koti. Sitäkään ei ole enää näkynyt, mikä ei kyllä yllätä. Sitä sammakkoa kävivät kaikki omat ja naapurin lapset vähän väliä ihastelemassa, niin kuin se olisi jokin ihme, että sammakko asuu vesialtaan kupeessa olevassa ruukussa ja pulahtelee silloin tällöin virkistävälle uinnille.

Tyhjensin nyt sitten sen altaan. Siellä ei ollut ainuttakaan elävää toukkaa, mutta kuolleita siiroja sun muita lieroja kyllä jonkin verran. Vähän epäilyttävää. Desinfioin altaan sitten tolulla ja nyt on vähän kiikun kaakun, tohtiiko tässä tuollaista vesiansaa enää pikkueläimille asentaa. Pitäisi kai istuttaa siihen joitakin lumpeen lehtiä, joihin voisi hengenhädässä tarrautua.


Kateutta, kateutta vain

Hanhensulka sai minutkin ajattelemaan kateutta. Lisäksi BlogiSanomat on julkaissut suuren kateusnumeronsa. Kaiken kaikkiaan kateus on todellakin ollut tänään negatiivisten tekojeni ja ajatusteni voimavara.

Kävin eilen Marimekon näyttelyssä Designmuseossa. Maija Isolan suunnittelemat painokankaat hehkuivat museon suurilla ja korkeilla seinillä. Kesämökin iänkaiken vanhat pöytäliinat pääsivät kerrankin tapetille ja heräsivät eloon. Voi, lapsuus tuli mieleen monta kertaa. Paljon on niissä kankaissa kuitenkin sellaista, joille edes kulttuurisnobilla ei ole mitään käyttöä. Hienosti sommiteltuja suuria kuvioita upeissa väreissä. Pankkikortin taustaksi niistä hyvinkin on - nyt. Nostalgia tekee taiteelle ihmeitä.

Kankaiden lisäksi näytillä on myös Isolan tauluja. Niitä katsellessa minulle tuli kyllä mieleen, että niin kömpelöitä ja kamalia tauluja ei kukaan itseään kunnioittava taiteilija edes panisi näytille, niin millä ihmeen ilveellä Isolasta ylipäätään tuli taiteilija? Luultavasti nyt menetän tässä kasvoni sanomalla jotakin todella typerää keisarin uusista vaatteista ja puhkaisen jonkinlaisen kuplan lapsellisuuttani, mutta ne taulut olivat yksinkertaisesti surkeita.

Lisäksi on tavattoman hävytöntä, että Isolaa luonnehditaan superäidiksi. Yhden lapsen hyvin nuorella iällä saanut suunnittelija, joka erosi kolme kertaa, eikä osallistunut lapsensa hoitamiseen missään vaiheessa, ei kyllä minun mielestäni ole mikään superäiti, vaikka loisi kuinka upean uran. Supernainen ehkä, mutta ei helvetissä superäiti. Miksi näin julmasti lyödään alas oikeat superäidit, voi itku. Taiteilijoitten tekemiset ovat jotenkin aina niin jumalattoman suuria, että niillä pyhitetään tavallisten ihmisten virheet ja käännetään asiat jopa ylösalaisin. Jos joku toinen äiti harrastaisi vaikka keppijumppaa Kilimanjarolla puolet elämästään ja lähettelisi lapselleen kivoja kirjeitä, niin enpä usko, että tämän lapsi vielä aikuisiälläkään ylistäisi äitiään superiksi. Pientä rajaa palvontaan, hei. Ja kateuteen. Eh.

Lisäksi siellä oli taidenäyttely Kolme ääntä, kolme mannerta, enkä minä keksinyt mitään hyvää sanottavaa siitäkään. Minua alkaa ahdistaa heti, kun taide-esineessä lukee jotakin. En vain kestä sitä. Kaikkein pahinta on, jos se jokin on kirjoitettu lyijykynällä tai kuulakärkikynällä. Anteeksiantamatonta. Ja kaikenkaikkiaan minusta tuntui, että tuo taiteilija oli tehnyt tuhansittain pannunalusia ja niiden poikasia, jotka makasivat sitten siellä yhdessä hämärässä huoneessa kuin hautuumaalla.

Lopuksi kävimme vielä Muovistudiossa, joka sekin herkisti muistelemaan lapsuutta. Jossakin vaiheessa tuli mieleen, että miksi minä en pääse suunnittelemaan shampoopulloja. Siitä saa palkkaakin, hei. Sellainen punainen puhelinkin siellä alakerran suomalaisen muotoilun arkistossa oli, siis se puhelin, joka on yhtä luuria koko hoito ja jonka pohjassa on se numerokiekko, muistatteko? Ajattelin lapsena tosi katkerana sitä, ettei meille koskaan hommattu sellaista jököttävää puhelinta. Helsingin serkullakin oli sellainen.

Kaiken tämän negatiivisen ulosannin lopuksi olen aivan sairaan kateellinen hoikille ihmisille. Että minua sitten ottaa pattiin nämä läskit! Turpoan vain. Joka päivä turpoan vähän lisää. Tämä ei lopu ollenkaan. Aina kun näen jotakin hyvää minun on pakko saada sitä. Päätäni alkaa särkeä jos en saa mitään makeaa. Olen aivan liian väsynyt laihduttamaan. Ja sitten samperi joku poretabletti laihduttaa itseään kymmeniä kiloja, koska hänen sisällään nyt selvästi oli laiha ihminen niiden läskien alla. Niin minunkin sisällä on! Mutta se ei pääse ikinä ulos! Minulla on asiat aina niin huonosti tai tekee mieli tupakkaa, enkä minä voi pitää hyppysiäni herkuista erossa. En näytä enää edes melkein normaalipainoiselta. Pillahdan kohta itkuun kun näen itseni peilistä.

Minun täytyy päästä jollekin huuhaagurulle, joka aukoo shakrani ja kiillottaa ajatukseni kristallinkirkkaiksi. Ei tätä muuten kestä.

Siitä häiriköstä vielä, sori

Kävin tuossa Maalaisen blogissa ja masennuin. Tajusin, että yleisesti ottaen jokainen kiusattu on aina itse epäilty. Ihmisten oikeuskäsityksen mukaan ei ole olemassa tilannetta, että jotakuta kiusattaisiin syyttä. Tai että syyksi riittäisi pelkästään määrätyn ihmisen olemassa olo. Minähän olen aika äänekäs kyllä, mutta vaikka vaimenin vuosien saatossa ja lopulta lopetin kokonaan, kiusaaminen jatkuu yhä. Kävin katsomassa ja siellä minä yhä olen olemassa häirikön päässä. Tällaista ei vaan yksinkertaisesti ymmärretä. Mutta maailma ei ole oikeudenmukainen paikka. Joka päivä sattuu jotakin, mikä ei uppoa ihmisten oikeustajuun. Sellaisia ihmisiä on, jotka vähät välittävät muista.

Kirjoitin nyt sitten Jippiille jälleen kerran kirjeen. Olin aika pahana. Jos minusta puhutaan jatkuvasti valheita foorumilla jolla en lainkaan käy, niin mitä minun pitäisi tehdä? Olla ylpeä itsestäni? Minuthan sekoitetaan milloin Sylviin tai Aakeen, jotka ovat äärimmäisen fiksuja tyyppejä. Vai pitäisikö puolustautua? Olla välittämättä? Vai ilmoittaa portaalinvartijalle? Olen tehnyt näistä kaikkia muutamia satoja kertoja. Marraskuussa kyselin muitten mielipiteitä foorumilla siitä, mitä asialle pitäisi tehdä. Yleinen käsitys oli se, että ilman muuta pitää jo ylläpitoon ilmoittaa. Niin suuri on ihmisten luottamus oikeudenmukaisuuteen ja siihen, että tarttumalla toimeen asiat järjestyvät. Tai että puhumalla kaikki selviää. Hahha. Jippiiltä ei ole koskaan vastattu yhteenkään kirjeeseeni. Siellä ei yksinkertaisesti ole enää ketään töissä ottamassa palautteita vastaan. Käsittääkseni sellainen on kuitenkin lainvastaista. Foorumeitten ylläpitoon kuuluu se, että ymmärretään mitä siellä on meneillään tai että edes yritetään ymmärtää, vaikka se ulkopuoliselle varmasti vaikeaa onkin. Lisäksi laki sanoo, ettei foorumeilla saa esiintyä halventavaa ja valheellista tietoa muista. Onko nimimerkki henkilö? Jossakin vaiheessa ajattelin paljastaa henkilöllisyyteni ihan siitä syystä, että voisin vaatia oikeutta. Tuon häirikön viha on kuitenkin niin sairaalloista, että voisinko pienten lasten äitinä ottaa sellaisen riskin? Kaiken lisäksi olen tullut ajatelleeksi, onko syytteen nostaminen muka se ainoa tie? Eikö yksinkertaisempaa olisi, että joku Jippiiltä lukisi kerran nuo päättömät herjat läpi ja tajuaisi jo siinä vaiheessa, että tuolle asialle on pakko tehdä jotakin. Eihän siellä pysty kukaan kirjoittamaan kirjallisuudesta yhtään mitään. Jokainen keskustelunavaus tyrehtyy häirikön väliintuloon. Se foorumi on siis olemassa ainoastaan muitten ihmisten haukkumista varten ja minusta se ei ole oikein, että portaali tarjoaa tällaisen palvelun yhdelle halvatun häirikölle (ja toisaalta jollekin toiselle, joka puolustautuu kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla keinoilla häirikköä vastaan.)

Haukuttavana on ollut pitkään joku muu kuin minä, aina siellä kiusattavia tuntuu piisaavan. Vaikka sillä ei varsinaisesti mitään väliä olekaan, minusta tuntuu todella typerältä, että tämä häirikkö sekoittaa minut myös tuohon sysmäläläiseen mieskirjailijaan. Se on jankuttanut sitä vuosikaudet, että me ollaan yksi ja sama ihminen. Lieneekö paranoialla mitään rajoja silloin, kun se iskee kovasti päälle. Nythän tilanne foorumilla on se, etten enää itsekään erota kuka on kenenkin feikki. Siksi tilanteen raadollisuuden näkee vain sen sisältä. Ulkopuolinen voi hyvinkin esittää kaikkitietäviä mielipiteitään siitä, kuka on kiusauksensa ansainnut, mutta minä kyllä suosittelen varovaisuuteen tässä. Jos jotakuta kovasti jää vaivaamaan tämä kuvio, niin osin siitä saa selvän ihan uppotumalla vanhoihin kirjallisuusfoorumin kirjoituksiin, ettei sitten tarvitse epäillä järjen juoksuani tässä asiassa.

Tämä aihe on kai jo kaikkien mielestä todella puuduttava. Minunkin. Olen pahoillani, että jouduin ottamaan sen taas esiin. Ryvettyneenä sitä joutuu tälle jankkauslinjalle. Karvat ovat herkistyneet nousemaan pystyyn pienimmästäkin vihjeestä. Tämä on kuitenkin ehkä viimeinen kerta. Ehkä. Tämä oli vain pakkorako, koska myös Moilasen Mikko epäili alunperin käsityskykyäni häiriköistä, mutta hänen kanssaan me jo pääsimme yhteisymmärrykseen, mistä Mikolle kiitokset. On vaikea ymmärtää, mitä merkitystä sillä on, että tuntemattomat ihmiset uskovat minun höpinöitäni, mutta sillä on. Ihan hemmetin iso merkitys minun mielenrauhalleni.

Sairaskertomus osa 76503 ja mitä minä oikein öisin touhuan

Kurkku on ollut niin kipeä, etten ole voinut oikein puhua. Siksi olen ollut aika hiljaista akkaa. Parinkymmenen buranan jälkeen olo alkaa ihan hivenen parantua. Väliin vihloo vieläkin, enkä oikein kuule vasemmalla korvalla mitään. Päänahkaan ei voi ollenkaan koskea. Työkykyinen en ole vielä mitenkään päin, vaikka saisin sohvan siihen kassan taakse ja koneen siihen syliini, niin ei. Ei onnistuisi. Välillä se tuikkaa niin kuin kahuelokuvissa. Alienien kummisedän toimeksi annosta asentamaan siruun lähetetään kauko-ohjaimella viesti tuottaa kipua, jos avaan suuni, puhun, kuuntelen tai syön jotakin. Toisaalta kivun takana voi olla woodookin. Joku on iskenyt neulan Saara-nuken korvan taakse ja paukuttelee sitä sitten ajankulukseen pöydänreunaan samalla kun kuuntelee Ravelin Boleroa. Samaan aikaan toisaalla minä haukon henkeäni kivun kourissa ja läträän tuskanhikikarpaloillani.


Eilen kun pyöräilin viimeisillä voimillani lääkäriin, huomasin, että meidän kylälle on avattu uusi ravintola Olonkorjaaja. Paikka tarjosi halpaa happy hour-olutta lounasaikaan joka päivä. Tuli mieleen, että tämä kyläpahanen on syrjäytyneitten unelma. Meillä on kaunis luonto täällä, paljon metsää ja kallioita, joilla istuskella kesäiltoina. Täällä tuoksuu tuomi ja poppeli. Meillä on uudet rakennukset, riittävästi tyhjillään olevia kerrostalohuoneistoja kaikille halukkaille. Missään rötteilöissä ei kenenkään tarvitse asua. Meillä on apteekki ja ennen vanhaan oli hamppuviljelmäkin Postia vastapäätä. Meillä on uusi terveysasema ja paljon tyhjillään olevia teollisuusrakennuksia. Meillä on virkavaltavapaa vyöhyke, koska täällä partioiminen on ilmeisesti työn ja tuskan takana. Joka viikonlopun jälkeen raitti lainehtii pullonsirpaleita ja lähikauppojen ikkunat ovat säpäleinä. Renkaiden alla rätisee missä ikinä kuljenkin. Päiväkotien pihoilla käydään pissimässä ja muutenkin elo on täällä ihanan vapaata. Kaikki saavat tehdä mitä lystäävät. Lukiomme on valittu vuosipari takaperin maamme surkeimmaksi. Sinne pääsee kutosen kerskiarvolla kaikki sellaiset, jotka eivät pääse mihinkään muualle.

Kahden kilometrin päässä tästä kaikesta happy houerista asumme me. Muutimme tuosta unelmasta tänne korpeen kolme vuotta sitten. Täällä linnut lentelevät ikkunaan harva se päivä, hirvet tepastelevat takapihoilla ja viime yönä puolen yön aikaan kissat tappelivat viereisellä pellolla henkeen ja vereen. Nujakan lakattua lähdin taskulampun kanssa etsimään omaa kissaani, koska pellolta kuului yhä vaimeaa naukumista eikä Sissiä näkynyt missään. Ajattelin, että jotakin sattui nyt kunnolla ja sadekin oli tulossa. Metsänreunassa taskulampun valo osui kissansilmiin ja meinasin saada halvauksen. Sitä loistoa on vaikea uskoa todeksi. Kissa oli kuitenkin väärä, mutta kunnossa. Keskustelin sen kanssa tovin siitä, millä tavalla öisin tulisi käyttäytyä. Että jos mielii rähistä, niin voipi mennä kylälle. Kissa räpäytti kerran silmiään. Niin kuin valot olisivat sammuneet sekunniksi sen päästä. Silloin alkoi sataa. Vettä ryöppysi taivaan täydeltä ja minä pinkaisin kotiin. Riisuin punkkikammoisena vaatteet jo kuistilla. Samalla oven avauksella tuli omakin kissa. Sitä ei vaivannut mikään. Minulla vihloi päästä tämän tästä enkä ollut kovin hyvää seuraa. Esikoinen kävi vihjaisemassa, että eikö olisi viisainta mennä nukkumaan. Paraskin puhuja.

Pesukoneenkorjaaja kävi eilen. Minun piti auttaa häntä ja suomentaa ohjelmoinnin saksankielisiä sanoja, joita en tiennyt suomeksi olevan olemassakaan. No sen saattaa arvata, että lysti maksoi liki 300 euroa eikä kone nyt sitten toimi vieläkään. Nyt siihen tilattiin vielä venttiilikin, eilen vaihdettiin ohjelmistokortti. Vielä on muutama satanen matkaa koneen ostohintaan. Silti minusta tuntuu, että Erkki-setä oli sittenkin oikeassa. Nyt pitäisi sairaana lähteä nyrkkipyykille. Käyn asian johdosta vielä sisäistä taistelua jonkin aikaa, ennen kuin annan pakon edessä periksi.

Tämä vihlominen tekee minut hulluksi

Minusta ei ole tänään bloginpitäjäksi. Päästä vihloo. Hirveitä hermotuikkeita tulee parin minuutin välein. Mikään määrä ihanan vahvistavaa buranaa ei tunnu riittävän. Ihan kuin minua kidutettaisiin joillakin sähköshokeilla. Alan olla melko turtana. Koko vasen puoli on hellänä, hartioista hampaisiin ja otsalohkoon. Mikä sairaskertomusblogi tämä nyt on... joka tapauksessa olen tehnyt kaikkeni toipuakseni, kurlasin kurkkuni Smirnoffilla, lepäsin baden-badenissa ja ajattelin positiivisesti pitkän aikaa. Tämä vihreys kun on niin kaunista ettei se voi enää tämän kauniimpaa olla.

Aijaijai, kun vihloo vain.

Siksi ohjaan rakkaat lukijani muille palstoille, kas näin. Wilhelmiina on analysoinut yhteisöllisyyden. Sen myötä sain aivan valtavan valaistuksen. Minullahan on hyvänen aika surutyö kesken. Onhan tässä tullut juuri menetettyä monta valmista yhteisöä, vaikka asema niissä onkin ollut aina kiikun kaakun, yhteisöt ovat silti olleet olemassa. Nyt ne ovat olleet pitkän aikaa eri syistä poissa päiväjärjestyksestäni. Yksi katosi portaalin remontin myötä ja toiset taas... äh. Kuka niitä juttuja enää jaksaa. Mutta poissa ovat ja minä olin osa niitä. Halusin sitä tai en ja ennen kaikkea halusivat muut sitä tai eivät. Yhteisö mikä yhteisö. Turha sitä vastaan on jupista. Ja nyt niitä ei ole. Miksi se ei olisi vaikuttanut ajatuksiini ja johdattanut joskus harhaan. Tällainen bloggaaminen pitäisi aloittaa niin kuin uusi suhde. Exän virheitä ei pitäisi kantaa koskaan mukanaan.

Kirstin palstalla on aika tiukat kähinät. Ihan osaton en taaskaan ole, mutta pieni sivujuonne kuitenkin, koska aika vähän ehdin näin työpäivinä kinastelemaan. Ja totuushan on se, että se ilman näitä kähinöitsijöitä minunkin virtuaalieloni olisi ollut kovin kuivaa ja hengetöntä. Näiden tärkeiden virtuaaliystävien kanssa jaksan aina kinata. Ja nauraa. Ihan miten vain milloinkin on asian laita. Aika monesti ihmiset muuten kuvittelevat tappelevansa lopullisesti: Tolle mä en kyllä ikinä enää puhu mitään. Me palaamme aina toistemme tykö. Syleilkäämme.

... ja rauhoitutaanpas nyt siellä

”….kun Saara tuskailee, ettei kukaan koskaan käy lukemassa. Luultavasti aika monikin käy juuri siellä rauhoittumassa, kun meno Blogostravian estradeilla alkaa käydä hiukan liian kiihtyneeksi. Jotenkin tuntuu, että niissä vaatimattoman oloisissa huomioissa ympäröivästä maailmasta on sellaista hiljaista taikaa…” Wilhelmiina

Katsokaapa tuota. En ollut tajunnut tällaista ollenkaan, sillä olen kuvitellut itse olevani jotenkin kiivas ja varsin kiihtynytkin vähän väliä. Mutta kaipa se on vain tällainen päänsisäinen juttu sitten kuitenkin, joka ei ole ihan näkynyt ulos asti. Ja ennen vanhaan foorumeilla minusta tuntuu ettei seurassani kukaan kyllä kuunaan rauhoittunut. Mutta minä olenkin parhaimmillani vuorovaikutuksessa ja saan silloin parhaimmat älynväläyksenikin. Yksin en pysty muuhun. Mikähän hitto siinäkin sitten on. Eivätkö sokeat aivosoluni osaa liikkua ilman taluttajaa? Joka tapauksessa Wilhelmiina pelasti päiväni. Tuollainenhan minä juuri haluaisin olla.

*

Pesukone päsähti. Ei lähde pyörittämään. Välkyttelee valojaan kyllä ja miettii, mutta ei pysty ponnistamaan itseään käyntiin. Tänään piti vihdoinkin laittaa puutarhaa, vaan nythän tämä päivä menee nyrkkipyykiksi. Ja sitä on ihan sikana. Tämä on sellainen uusi kone, jonka ongelmia en yksinkertaisesti pysty ratkaisemaan. Vähän sama asia nykyään autojen kanssa. Ennen vanhaan sitä osasi vaihtaa polttimot ja uskalsi jopa heilutella johtoja, jos käynnistyksen kanssa oli ongelmia. Kyllä siellä aina jossakin jokin ei saanut maita tai muuta yksinkertaista, mutta lähdepä nyt tutkailemaan konepellin alle. Sehän on pelkkää moottorin kuorta vain ja kone on siellä jossakin sinetin takana. Toisaalta tämä jos mikä takaa työllistämisen. Maanantaina on kutsuttava pesukoneen korjaaja.

*

Tytär on sairaana taas. Alan olla vähän huolissani. Jo kolmas rajumpi kuumetauti parin kuukauden sisällä. Surkeiden sattumusten kirjasarja on kohta kokonaan luettuna. Kipeänä on aikaa ja nyt häneltä jää synttärijuhlatkin väliin. Luokkakaveri täyttää kymmenen. Tämä syntymäpäiväsankari on sellainen, joka meikkaa aamuisin. Täällä meidän kulmilla tytöt ovat vielä lapsia. Toki tiedostavat jo omat "hyvät ja huonot" puolensa ja puhuvat omista läskeistään, joita ei vielä ole, mutta leikkivät ojassa ja uittavat veneitä. Kiipeilevät naapurin jättimäisessä tammessa ja leikkivät nukeilla. Siksi en pidä siitä, että oma tyttäreni olisi ollut menossa meikatun lapsinaisen synttäreille. Kuulin, että opettaja oli soittanut tytön vanhemmille ja puhunut meikkaamisesta. Tyttö oli sitten perjantaina ollut koulussa ilman pakkelia, ja oli sanonut näyttävänsä ihan tyhmältä.

*

Tässä tulee nyt monta ”vaatimattoman oloista huomiota ympäröivästä maailmasta”, mutta minua vaivaa myös se, että olen saanut aika monta sähköpostia, jotka eivät minulle kuulu. Ovat siis tulleet väärään osoitteeseen. Onkohan tässä nyt jokin kulttuurikuilu minun ja lähettäjän välillä, kun itse ilmoitan virheestä aina viestin lähettäjälle. En tiedä pitäisikö, koska viestin lähettäjät taitavat tuntea olonsa kiusaantuneiksi. Vai millä muulla tavalla voi selittää sen, ettei näistä vaatimattomista ilmoituksistani yleensä edes kiitetä. Ajatelkaa, minä voisin hyvinkin toimia kohtalottarena ja olla tylysti ilmoittamatta mitään, minkä eittämättä taidan vastedes tehdäkin. Mitäs ovat niin huolimattomia osoitteidensa kanssa. Erään kerran sain kutsun oululaisten nettitapaamiseen. Mitä jos olisinkin mennyt sen tilalle, joka sitä kutsua ei olisi saanutkaan. Kuulkaa ei näistä tiedä, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen.

*

No niin, nyt lähden pihalle, panen huivin päähän, otan vesiruiskun ja pari saavia, pesuainetta sekä pyykkikasan ja alan rypistyvin sormin hinkata.

Takaisin kotona

Uusi passi on testattu ja neitsytmatkani Tallinnaan on takana. Ohjelma oli niin tiivis, että hädin tuskin muistan mitään.

Matka ei ollut niin kurja kuin alun perin olin ajatellut. Siitä pisteet eläkeläisille, joita oli laivan täydeltä. Sangen rauhallista ja keski-ikäiselle sopivaa meininkiä. Lavallakin lauleskeli lantiohousuissaan tytönhupakko ja tangokuningatar Deprezceni. Alaston nuorukainen seikkaili yöaikaan pitkin laivan käytäviä, mutta minä en ollut huomaavinaankaan, eivätkä olleet muutkaan, mikä oli varmasti kova paikka kenelle tahansa, joka haluaa esiintyä alasti. Vähän jälkeenpäin säälitti, että ehkä olisi pitänyt kuitenkin jotakin sanoa tai katsoa lerppua pitkään, mutta se oli silloin jo myöhäistä. Oikeastaan laivalla näyttäisi olevan paljon rauhallisempaa kuin paikallisjunassa, että ihan suotta etukäteen pelkäsin. Minulle ja rouva johtajalle kyllä huudettiin jostakin hytistä, että olkaa perkele hiljaa tai soitan vartijat! Vähän raavin päätäni sen takia, mutta ehkä se muija sekoitti sisäiset äänensä meihin.

Palaverissa rouva johtaja tökki kyynärpäällä käsivarteeni kymmeniä kertoja, ettei tarkkaavaisuuteni olisi herpaantunut ja uni voittanut tottumatonta matkustajaa. Hädin tuskin selvisin hereillä ja se oli kamala koettelemus. Minua mulkoiltiin eikä se tuntunut yhtään kivalta.

Rouva johtajan askel oli niin vauhdikas, että minulta jäi puolet vanhasta Tallinnasta kokonaan näkemättä. Yritin lyllertää perässä parhaani mukaan, mutta silmissä vilisi jos jonkinlaista galleriaa ja pikkupuotia. Tavaroita ei jääty katselemaan eikä rakennuksia ehtinyt jäädä ihailemaan. Silloin tällöin jäin jälkeen, ja kohta kuului rouva johtajan komennus. Siellä se sitten seisoskeli antaen jalalla tahtia. Vaihdoin kuitenkin toiveikkaan euroja kruunuiksi ja se nainen sanoi, että tämä teke kolmesatakakstöist, ja minä kysyin että mikä tekee? Rouva ja herra johtaja nauroivat katketakseen ja sitten minuakin nauratti, koska minusta on niin hauskaa aina, kun minulle nauretaan. Lopulta ehdin pysähtyä sen verran, että sain ostettua pienen tuliaistaulun tyttärelle. Muuten matka jatkui taukoamattomalla kiiruhtamisella läpi ostoskeskusten ja ohi puistojen. Katsoin Tallinnasta pienen esittelyvideon juuri netistä. Aivan samanlaisella vauhdilla minunkin viiden kilometrin kävelyreissuni eteni.

Minusta on noloa sanoa tätä, mutta viron kieli kyllä kuulostaa ihan pelleilyltä. Toivottavasti heistäkin suomen kieli kuulostaa yhtä hauskalta. Laivan henkilökunta oli virolaista ja sekin kuulostaa tavattoman hauskalta, kun virolainen puhuu suomea. Siitä tulee niin iloinen ilmapiiri tuollaisesta puheesta. Miksi emme voisi puhua viroa? Tai lausua suomea virolaisittain? Olisimmekohan iloisempia?

Meri oli kaunis katsella, aurinko kaunis ja esillä. Aallot kuohuivat ja kasvoivat välillä niin suuriksi, että saivat keikautettua laivaakin. Olin juuri ahmimassa toista lautasellista ruokaa suuhuni, mutta se piti sitten kesken kaiken lopettaa, enkä voinut enää ottaa jälkiruokaa. Se ei varsinaisesti haitannut, sillä olen paisunut aivan valtavaksi. Hädin tuskin pääsin vyörymään kotia kohden.

Olen nyt nukkunut reilusti kellon ympäri ja taistellut tässä flunssaa vastaan rytmihäiriöisen sydämeni kanssa. Pikkuhiljaa voimat taitavat elpyä. Onneksi on vapaapäivä.

Tie vie





No niin, hajantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää.


(Saara jää lomalle)

Vauva testaa Saaran



Hei, olen undercovervauva. Salainen toimeksiantajani lähetti minut tutkimaan Saaran toimivuutta vauvojen kanssa. Saara ei epäillyt mitään, sillä olen sukulainen ja pääsin helposti soluttautumaan tätini perheeseen.

Tulin jo perjantaina. Hain Saaran töistä ja saavuimme ruuhkajunalla testauspaikalle. Junamatka sujui kyllä hyvin ja viihdytin kaikkia matkustajia, sen sijaan Saara hymyili typerän näköisenä. Nyt on muistettava, että kaikki puhuvat vauvoille. Osa lässyttää, mutta jotkut kyselevät kuulumisia ihan pokkana. Sen Saara näytti unohtaneen.

Täytyy kuitenkin myöntää, että vaipanvaihto tuntui olevan yhä Saaralla hallussa. Se taitaa olla niin kuin pyörällä ajaminen eikä taito ole kahdeksassa vuodessa päässyt ruostumaan. Pientä takkuamista oli uusien vaippamallien ostamisessa. Samaten vauvanruokien ostaminen kesti ja kesti. Saara luki kaikki purkit läpi ja ihasteli ääneen erilaisia uutuuksia. Näiden ruokien syöttäminen sujui kuitenkin Saaralta varsin mallikkaasti, kun hänellä oli apunaan se koira, joka siivosi kaiken sotkun jonka Saara sai aikaan. Testasin Saaran reaktiokykyä kääntämällä päätäni yhtäkkisesti jokaista ääntä kohti. Saara oli hetkittäin vähän hidas, eikä millään ehtinyt työntää lusikkaa suuhuni sitä vauhtia, mikä on keskivertovauvan kestämisen vähittäisvaatimus.

Saaralla on myös tiettyjä positiivisia ominaisuuksia, kuten laaja ja pehmeä syli sekä kimmoisat reidet, joiden päältä on helppo ponkaista vauhtia. Hyppyytystä hän ei kuitenkaan kovin pitkään jaksa, joten raportissani tulee olemaan kehoitus treenata löysät pois käsivarsista. Saara konttaa kohtalaisesti, mutta meinasin tikahtua nauruun, kun kuulin hänen lyllertävän perässäni ja annoin hänen voittaa joka kerta. Säälittävää.

Testasin Saaran myös Linnanmäellä. Olin hänelle mieliksi ja hymyilin jokaisessa valokuvassa, vilkutin videokameralle ja kävin seitsemässä eri laitteessa. Saara ei käynyt yhdessäkään ja kiukutteli vähän väliä nälkäänsa ja väsymystään. Minä istuin vaunuissa ja jokeltelin, että Saara pysyisi hyvällä tuulella. Se on järkyttävää, miten nuo aikuiset aina väsähtävät kesken lystin. Saara ei meinannut päästää minua pallokaruselliin, mutta suostui lopulta. Nauroin siellä ääneen ja Saara levitteli typerän näköisenä käsiään kaukana maan pinnalla. Minä lensin serkkuni sylissä melkein taivaaseen asti. Nämä nuoremmat perheenjäsenet sentään osasivat pitää hauskaa.

Viikonloppu näyttäisi olevan maksimi naiselle, joka on tuossa kunnossa. Nimittäin välillä huomasin Saaran ajatuksien lähtevän harhailemaan. Netistä hän sentään älysi pysyä poissa näinkin tärkeän tehtävän johdosta. Tarkkaavaisuus kyllä väliin hieman herpaantui, mutta jos hän sattui olemaan vieressä silloin kun päätin kiivetä pöydälle, sohvalle tai seinille, häneltä pääsi aina säikähtänyt ääni.

Kaiken kaikkiaan melko hyvä suoritus Saaralta, kun ottaa huomioon sen, että hän on hieman iäkäs. Isäni sanookin aina, ettei kukaan ole niin vanha kuin Saara. Joitakin pikkuveljenä olemisen lapsuudentraumoja varmaan.






Saara testaa vauvan

Minulla on ollut eilisestä lähtien testattavana vauva. Tämä on ihan 2004 vuosimallia oleva tyttölapsi. Käyttöönotosta tulee heinäkuussa vuosi. Tämä on oikein käihä tapaus. Koiran nähdessään tämä ko. tyttövauva alkaa täristä. Näyttää siltä, että koiraa ihanampaa tapausta tämä vauva ei ole koskaan nähnyt. Nyt täytyy muistaa, että vauvalla on pysyvässä tukikohdassaan kolme kissaa, mutta saa tuskin henkeä vedettyä ihastuneiden kurkkuäänen "khiiiikhiiikhiii" välissä. Tunne näyttäisi olevan molemmin puolinen. Koiramme palvoo vauvaa syöttötuolin alla ja puhdistaa tämän kasvot välittömästi, mikäli niihin jotakin epämääräistä on tarttunut.

Tämä vauva rakastaa kirjoja. Olen laittanut lattialle kasan leluja ja viihdyttänyt häntä kaikin keinoin esittämällä pienimuotoista nukketeatteria ja pianonsoittoa, mutta tämä vain lukee. Kun esitimme koiramme kanssa yllätysnumeron ja nousimme sohvan takaa yhtäaikaa ilahduttaaksemme ko. tyttövauvaa, hän kohotti hieman toista hentoista kulmakarvaansa ja palasi vinosti hymyillen Heikki Hämähäkki -kirjansa pariin. Oletan, että Heikki Hämähäkin kohdalla kyseessä on tuleva klassikko. Sen tekstiosuus kuulostaa jotensakin tältä: oooohkhäää kääkaaakkaaa.

Tämän vauvan huippunopeus on päätä huimaava, mutta konttauskisan hän on hävinnyt joka kerta. Matkan keskivaiheilla kiihdytys äkkiä heikkenee, koska takaatulevan uhkava lähestyminen saa aikaan kikatusreaktion, jota tämä ko. vauva ei ilmeisesti pysty hallitsemaan millään tavalla.

Viime yönä vauva nukkui 12 tuntia yhteen putkeen, joten uniominaisuudet ovat verrattomat. Parhaillaankin hän vetelee vaunuissa sikeitä ja nukahti jo päälle pukiessa.

Oikein piukka pakkaus, syö hyvin ja on varsin älykäs. Testaus on kuitenkin kesken ja se jatkuu hetken päästä ääriolosuhteissa Linnanmäellä.

Seksi puree

Yöllä ymmärsin, että aivoni ovat jumissa. Heräsin paniikkiin ja haukoin henkeäni pitkään. Liika numeroitten pyöritys sekä käytännön toimet ovat tehneet pääni piukaksi. Aivoni ovat joutuneet sumppuun eikä luovuus pääse karkuun mistään poimusta muuten kuin tiukkoina päräyksinä. Kunnon paksua tuhnua ei tule mistään.

Se johtuu kunnon lukemisen puutteesta. Olen nimittäin viime aikoina lukenut vain muitten blogeja... Kaiken lisäksi kärsin negatiivisesta palautteesta. Samaan aikaan kun anonyymit kommentit ovat täällä lisääntyneet, ( ettei edes nimimerkillä kehdata tunnustaa että käydään täällä), palstaani kommentoidaan tuolla jossakin Blogistanian turuilla "erääksi blogiksi". Tämä jos mikä voi suistaa ihmisen sadoiksi vuosiksi raiteiltaan. Sitä alkaa kateellisena ensin selitellä itselleen, etten minä olekaan mikään kirjailija tai sivistyssanojen suoltaja eikä minulla ole edes nokkelaa t-paitaa ja että siksi tässä nyt vain näin on käynyt. Ja että kunhan minä opettelen niitä sivistyssanoja tai ostan hassun t-paidan niin ajan täältä kaikki hännystelijät sitten pois, ja sanon, että turha yhtään nyt tulla siihen ja että olisitte tulleet ajoissa.

Mutta totuus on, että osaan jo joitakin sivistyssanoja. Älkää näyttäkö niin järkytteneiltä. Juu. Kyllä. Aika moniakin itse asiassa, mutta en vain käytä niitä. Sama juttu niitten t-paitojen kanssa. Tiedän, että sillä tavalla uskottavuuteni varteen otettavana bloggarina kärsii, mutta tämmöistä linjaa olen kuitenkin vetänyt vuosikausia. Tämä vaatii vahvaa uskoa itseensä varsinkin silloin kun takapakkia tulee.

Mutta ei niitä lukijoita eilen ollut keskimäärin kuin kaksi vähemmän kuukauden takaisesta. Seksi puri.

Suusta suuhun (tekohengitystä)

Milläköhän keinolla tälle blogille saisi lukijoita? Käyrät laskevat kuin lehmän häntä (hups). Aikaisemmin vetovoimaisimmat otsikot ovat antaneet vihjeitä seksistä. Siis kirjoittaisinko siitä vai paljastaisinko kiihkeät salaisuuteni tai kenties opettelisinko kirjoittamaan? Äh. Kirjoitan seksistä.

Juuri julkaistun tutkimuksen mukaan puolet miehistä pitää seksiä tärkeänä tai melko tärkeänä. Ajatelkaa, että puolet eivät pidä. Eikö tämä nyt ole turha tutkimus jos mikä?

Mistähän sen tietää, kummanko puolen kanssa sitä on tekemisissä. Puolet miehistä on sitä mieltä, että heidät pitää aina vietellä ja heidän mieskuntoaan tulee kehua. Mitä tekee se toinen puoli, joka ei halua tulla vietellyksi? Iskeekö hänelle moraalinen tyrmistys ja sitä kautta totaalinen velttous vai tykkääkö ottaa väkisin? Mitä me oikein teemme tällä tutkimuksella? Haalitaan lukijoita. Että nyt sitten kiihkeästi seuraamaan lurpahtanutta käyrää, josko se alkaisi kovasti nousta.

Mä en voi kirjoittaa seksistä. Mä en voi kirjoittaa kirjoittamisesta. Mä en voi kirjoittaa...

Oli synkkä ja yö

Nainen heräsi ulkoa kantautuvaan koiran haukuntaan. Hän nousi sängystään ja puki satiinisen aamutakkinsa ylleen. Se hohti pimeässä kuin aave. Koiran haukunta yltyi raivokkaaksi. Nainen painoi kämmenensä rintaansa vasten ja parahti: oih. Hänen oma koiransa käänsi sängyllä kylkeään ja päästi syvän huokauksen.

Nainen avasi oven ja kuunteli. Hän kuuli koiran murisevan ja hengittävän raskaasti haukkumisen lomassa. Se oli ihan lähellä, korkeintaan viidentoista metrin päässä. Kaikki pihavalot olivat sammuneet samanaikaisesti, myös naapurista. Enteellinen yhteensattuma. Nainen tunsi olevansa kauhutarinan dramaattinen donna. Hän astui ulos ja veti oven kiinni takanaan, katkaisi tiensä turvaan juuri niin kuin kauhuelokuvissa kuuluukin tehdä. Nyt hänen oma koiransa oli vihdoin noussut ylös ja pörhisteli karvat pystyssä ikkunan takana. Nainen ei päästänyt koiraansa ulos. Hän tiesi, miten kauhutarinoissa koirille aina käy. Ne lähtevät urheasti juosten kohti vaaraa ja sen jälkeen kuuluu ohut vinkaisu. Ohjaaja näyttää vaalean satiiniaamutakin helman heilahduksen ja sen jälkeen pihan perällä makaavan kuolleen koiran. Mutta tässä tarinassa sankaritar syöksyi hakemaan taskulampun ja osoitti sillä leikkimökin taakse. Valonsäde ei kantanut tarpeeksi pitkälle. Koira murisi yhä ja rähähti haukkumaan. Naisen sydän sykki tiheään. Pumpumpumpumpumpum. Mitään ei näkynyt. Turhautuneena nainen päätti lähteä hakemaan toisen taskulampun ja kolautti oven kiinni. Haukkuminen loppui veitsellä leikaten. Nainen astui ulos ja huhuili. Huhuu, onko siellä ketään? Mikään ei vastaa. Ei pihaustakaan. Eikä mitään näy.

Miksi näitä turhia episodeja on olemassa?

Miksi aina kirjoja?

Hyppelehdin iloisena blogista toiseen ja ihmettelin ihmisten suvereenia tapaa ilmaista itseään ja kertoilla kepeästi hienoista asioista. Sitten äkkiä tajusin, miten paljon minulla on juttuja, joista en voi, en jaksa tai en halua puhua. Oma kirjoittaminen ja inspiraatio... äh. Tällä hetkellä nollilla, niin kuin kuvasta näkyy. Suuren hädän keskellä voisi aina kaivaa jonkin kirjan ja kirjoittaa siitä jotakin, mutta sitähän kaikki tekevät koko ajan. Minkä kirjan luit viimeksi ja mitä kirjoja ottaisit mukaasi autiolle saarelle... aina näitä. Kun nyt ensin edes pääsisi autiolle saarelle, jumalauta. Kirja, kirja ja kirja. Huomenna on muuten kirjan ja ruusun päivä ja minunkin pitäisi varmaan olla aivan innoissani. En vaan ole. Prospero kertoo blogissaan taulusta ja yhtäkkiä haluaisin vain katsella tauluja.

Rakkaus on hattaraa

Jo viime viikolla pisti silmään otsikko "pettäjäpiispasta perheneuvoja". Minusta se on hieno homma. Virheistähän sitä oppii. Vähän kun saa etäisyyttä asioihinsa, niin useimmat omat tempaukset tuntuvat jälkeenpäin järjettömiltä.

Siihen nähden voi olla hyväkin, että kirkko alkaa kouluttaa pareja avioliittoa varten. Ennalta ehkäisevää toimintaa, että sitten etukäteen osaisi varautua kaikkiin eteen tuleviin kriiseihin oikealla tavalla. Jotenkin tuo idea tuntuu kuitenkin älyttömältä. Eihän ihminen opi mitään vasta kuin kantapään kautta. Siis pitää tehdä kunnon keikaus tunnepuolella ja kokea sen päälle karvas pettymys ennen kuin tajuaa kaiken olevan pelkkää hattaraa. Yleensä silloin on vain liian myöhäistä. Anteeksiantaminen ja varsinkin saaminen ovat ihmiselle iäisyysprojekteja.

Mitä ihmettä?

Eikö niin, sitähän sinä ensimmäisenä ajattelit. Niin minäkin. Kaikkea hullua sitä tulee tehtyä ettei tarvitsisi katsoa jääkiekkoa. On vaikea kestää noita tasatilanteita, helpompaa on sietää häviötä tai johtoasemaa.

Mutta tuli nyt vaihdettua äitienpäivän kunniaksi maisemaa. Sitä ei tiedä onko se kuinka pysyvää, maisemat vaihtuvat varsinkin junan ikkunasta aika vikkelästi. Jänekset singahtelevat, lintuparvet pyrähtelevät ja joka päivä vihertää vähän enemmän.

Hätäpäivitys

On vaikea kestää katsoa nollasaldoa kommenttiosiossa, joten äkkiä seuraavaan aiheeseen (tätä varten nämä meemit kai on keksittykin, kun oma mielikuvitus ei millään riitä) :

1. Ota hyllystäsi viisi kirjaa...
2. ja ensimmäisestä kirjasta ensimmäinen virke,
3. toisesta kirjasta sivun 50 viimeinen virke,
4. kolmannesta kirjasta toinen virke sivulta 100,
5. neljännestä kirjasta sivun 150 viimeinen virke sekä
6. viidennestä koko kirjan viimeinen virke.
7. Tee virkkeistä jono.
8. Nimeä lähteesi.

Kohta hän tulee. "Kun minun on vielä tehtävä töitä, täytyy valmistella", hän lopulta pystyy sanomaan kun he ovat seisseet siinä toisissaan ja kävelijöitä tulee ja menee ja he seisovat siinä kuin virrassa liikkumaton kivi. Mitä tarkoitat? Minulla on sentään välillä ollut hauskaakin. Murhe jää vain... murhe, rakkaat ystävät.


1. Joel Haahtela: Elena
2. Olli Jalonen: Yksityiset tähtitaivaat
3. Cees Nooteboom: Seuraava tarina
4. Kirsti Ellilä: Usko, toivo, Kuolema
5. Timo K. Mukka: Tabu

Hölmö meemi. Täysin epäonnistunut.

Miksi

Kukahan hullu se täällä taas keväisenä iltana bloggailee. No minähän se. Terve terve. Siellä on pettävän lämmintä. Näyttääkin kauniilta, mutta paljain varpain betonikiveyksellä istuskellessa meinaa vähän viluttaa, jos pitempäänkin siinä meinaa aikaansa kuluttaa. Minulla vähän kesti, kun unohtui ostaa pölypusseja. Piti tyhjentää vanha. Siinä kuistin kiveyksellä pölypalleroita pussista pois sorkkiessa tuli mieleen kaikenlaista aidosta ihmisestä ja roolista. Rooli täällä blogissa on se, jonka valitsemme; mitä tahdomme itsestämme kertoa. Ja rooli on myöskin se, miten sen kerromme. Roolejamme ja blogejamme jopa kategorioidaan. On kirjallisuusblogeja ja muita blogeja, vaikka tosi asiassa kaikki blogit ovat kirjallisuusblogeja. Jotkut blogit ovat tosi kirjallisuusblogeja, varsinkin ne, jotka ovat täyttä fiktiota. Niistä ei vaan voi tietää, varsinkin jos ne ovat vähänkään uskottavia.

Nuorten humanistien palstoja lukiessa tuli huoli. Blogit eivät ole totta, he sanovat. Mutta blogit ovat totta, vain roolit ovat valheita ja ovatko nekään? Kenen kantilta katsottuna? Voiko joku toinen sanoa ettei tämä blogi ole totta? Totta kai tämä on totta. Mutta jos puhutaan jonkun Salarakkaan blogista, niin tokihan se ei totta ollutkaan edes kirjoittajansa mielestä. Mutta onko jossakin silti joku, joka ajattelee niin ja joka toimii niin? Eikö Marika Fingerroosin nettipäiväkirja ole totta? Minkälaisen totuuden me sitten oikein haluamme? Kenet me hyväksymme kertomaan jonkun totuuksia?

Kovin vaikeaa tätä koko blogimaailman touhua on ajatella. Helpompi on funtsia vaikka telkkarin Huumaa. Siinä on ohjelma, joka on täyttä feikkiä. Kaksi koomikkokahelia huutaa ja hymyilee leveästi läpi koko ohjelman ja yleisö taputtaa. Ohjelma on totta, sen eteen on nähty jopa vaivaa, siellä on oikeita ihmisiä, mutta se, mitä ohjelma yrittää meille kertoa, on täyttä paskaa. Se on illuusio huumasta. Täältä katsottuna ei ole mitään huumaa. Jollekin toiselle se on totista huumaa, varsinkin sille, joka voittaa koko mainoskatkon.

Salarakkaan kohdalla lähtisin miettimään siitä, miksi hän teki niin. Lukioaikainen äidinkielen opettaja käski miettiä jokaisen lauseen kohdalla miksi. Miksi se on kirjoitettu? Miksi siinä lukee niin kuin siinä lukee? Mitä tällä kaikella halutaan kertoa? Kun Huumaa ajattelee, niin senhän tietää. Siitä ohjelmasta moni saa palkkansa kepein askelin. Sillä ei haluta kertoa mitään, se on kupla joka voisi poksahtaa millloin vain, kun kuvausryhmästä joku kysyisi miksi me oikein teemme tätä ohjelmaa. Mutta silloin kun joku tekee ilmaiseksi parodiaa siihen on pakko olla hyvä syy.

Vinkki

Piti vallan pistäytyä kertomaan, että Turun Sanomien nettilehdessä on Kellilän, Konkan ja Rajalan haastattelut. Kulttuurisivun alareunassa on suora linkki.

Ihminen edelläni

Olen elänyt tähän päivään asti ilman passia. Olen kieltäytynyt lähtemästä koskaan minnekään. En kestä ajatusta turistirysistä ja viidakkoon en uskalla lähteä. En pidä auringossa makaamisesta enkä kestä kaupunkien vilinää pitkiä aikoja kerrallaan. Eikä minulla olisi mitään päällepantavaakaan. Olen tyystin kotimainen mökin muija. Voisin istua kaikki kesäillat nuotiolla tai sadesäällä sisällä. Voisin haistella koivuja pitkin öitä ja kerätä sieniä joka päivä. Voisin tuijottaa ongenkohoa tuntikausia, vaikka se ei pomppisi pätkääkään. Voisin pilkkoa puut ja kantaa vedet. Mutta minua ei kiinnosta laivat. Miksi seilata kerrostalolla rannasta rantaan, kun hyvässä lykyssä mertakaan ei edes näy? Miksi ryypätä, kun muutenkin keinuttaa? Mikä on tämän kaiken idea?

Lapsena käväisin Libanonissa, Beirutissa. Muistan mandariinipuut ja punaruskean lehmän törröttävine kylkiluineen hiekkaisella laitumella. Isä kävi kuvaamassa pakolaisleirejä, mutta minua ja veljeäni ei päästetty sisälle. Portin raosta meitä tuijotti suuret ruskeat silmät, vähän suuremmat kuin veljelläni. Minä tönötin tukevana keltaisessa takissani posket kalpeana. Olin tuskin kahdeksan vuotias enkä ymmärtänyt ollenkaan mistä on kysymys. Sen jälkeen olen kerran käynyt Tukholman risteilyllä. Olin vissiin 19-vuotias, mitä siitä nyt on, reilusti yli parikymmentä vuotta. Yön tunteina haistoin laivan käytävällä palaneen käryä ja menin ilmoittamaan siitä henkilökunnalle. Ne eivät ymmärtäneet suomea. - Vad säger du?, ne sanoivat ja minä vain siihen, että det... här... där... palaa... äh... bren... brän... tulipalo. Kai se toinen sitten jotakin tajusi, kun lähti minun mukaani. Haisteltiin yhdessä ilmastointikanavia ja savuahan sieltä aavistuksen verran kärysi. Löydettiin sitten palava roskis miesten vessasta. Se oli jotenkin noloa. Luulin, että pelastaisin koko laivan, mutta kukaan ei kyllä kiittänyt. Jostakin sain sitten pina coladaa loppu yöksi. Tukholmassa kävin kaupassa. Se oli helppoa, kun kaikki ohjeet luki myös suomeksi. Kotimatkan taisin nukkua. Laivamatkat eivät ole sen koommin kiinnostaneet.

Nyt olen sitten vienyt passihakemuksen poliisiaseman kansliaan. Enää en voi kääntyä, en katua. Se on taas lähdettävä risteilylle. Olin täyttämässä kaavaketta, kun sisään ryntäsi kymmenen hengen huru-ukkoseurue. He olivat yks kaks päättäneet jokainen ryhdistäytyä ja hommata oikein henkilöpaperit. Yksi huojui sisälle muiden jälkeen ja meni jonossa edelleni: - Mä kuulun tohon porukkaan, se sanoi ja jatkoi: - noi on kyllä sikoja kaikki, mutta mä oon ihminen. IHMINEN, tajuatko sinä?
- Kyllä, juu, tajuanhan minä. Ole hyvä vaan, sanoin ja astuin askeleen taaksepäin.
Siinä ne sitten raapustivat jokainen puumerkkinsä papereihin ja maksoivat lystistä kukin mukisematta 40 euroa, paitsi se ihminen. Se alkoi nutista kiskurihinnoista ja löi nyrkkiä pöytään. Sitten se vaati saada tietää olivatko pankit vielä auki ja oliko kenelläkään antaa tupakkia.

Kenenkähän elämää minä elän?

En omasta mielestäni ole bisnesnainen, vaan ihan tuulihattu, pikkufriikki. Saan älyttömiä päähänpistoja enkä pelkää aina niitä toteuttaa. Nyt on käynyt niin, että joistakin päähänpistoista meinaa tulla minulle taakkoja. Niistä pitäisi päästä kunnialla eroon. Ajaudun jokapäivä kauemmaksi siitä kuvitelmasta, kuka minä oikeastaan olen. Tänään olen kädenpuristuksella astunut aivan toiseen elämään.

En tiedä kenen piti elää tämä elämä, mutta minun on kovin vaikea ymmärtää, että minun pitäisi elää juuri tällaista elämää. Suunnitelmat, joita ei ollut, olivat aivan toisenlaiset. Kun ei ole suunnitelmaa, niin tarkoitus on ollut kellua tässä kummallisessa kirjallisessa maailmassa koskaan etenemättä mihinkään. En toki, en minä muutoksia pelkää, en vain ole mielestäni ollut tarpeeksi kelvollinen niihin muutoksiin. Nyt yhtäkkiä ajelehdin jo niin kaukana niistä muutoksista, joita en pelännyt, etten usko enää löytäväni takaisin.

Voi että minusta on hauska kirjoittaa tällaista soopaa, jollaista kukaan ei voi ymmärtää.

Vielä yksi palkinto

Yksi palkinto on vielä jakamatta. Se on kevään ilonpilaajapalkinto ja sen saavat tasapuolisuuden nimissä ottaa vastaan kaikki he, jotka sen mielestään ovat ansainneet.