Olipa kerran, vanhaan hyvään aikaan

No niin, ruotsalainen esikoulun opettaja Ylva Ellenby muistuttaa Ilta-Sanomien mukaan luennossaan jälleen siitä, miten

Pienten lasten vanhemmat ovat entistä kiireisempiä ja vaativat lapsiltaan entistä enemmän. He edellyttävät lapsen selviytyvän itsenäisesti asioista, joista vanhemmat ennen huolehtivat.

Mitähän tuo ennen oikein tarkoittaakaan? Silloin kun oli suo, kuokka ja Jussi ja vanhemmat raskaan työn tappamia jo 40-vuotiaina? Suuren työttömyyden aikaan, kun moni vanhempi oli sattumoisin kotona? 60-luvulla vapaan kasvatuksen aikaan, kun vanhemmat hiukset liuhuen riensivät hippivolkkareihinsa, kiersivät festareita ja jättivät pennut isovanhemmille siksi aikaa hoitoon?

- Nykypäivän nelivuotiaat ovat kuin 80-luvun 6-vuotiaita ja nykyiset 10-12-vuotiaat 80-luvun teini-ikäisiä, Ellneby sanoi luennoidessaan Ahvenanmaalla.

Ennen vanhemmat tekivät töitä aamusta iltaan ja lasten hoitaminen jäi kylläkin isompien sisarusten huoleksi. Nykyiset 10-12 -vuotiaat ovat tasan enemmän lapsia kuin itse olin 70-luvun puolivälissä. 10-12 -vuotiaina aloittivat Jyväskylän kokoisessa pikkukaupungissakin suurin osa näistä kuvitteellisista lapsista tupakoinnin ja ryyppäämisen. Mikä helvetin idylli se muka oli?

Nykypäivän "cyberlapset" eivät voi kuvitellakaan elämää ilman kännykkää ja internetiä.

Miksi pitäisi? Osasiko lapsi 80-luvulla kuvitella elämää ilman lankapuhelinta ja televisiota? Ihminen toisintaa jatkuvasti uuden teknologian mukanaan tuomia mörköjä. Jokaiselle aikakaudelle on tyypillistä rakentaa kauhukuvia siitä, että ihmisten elämään tulee jatkuvasti uusia asioita, joiden koetaan olevan uhkana entiselle muka paremmalle ajalle.

Vanhemmat eivät usein huomaa lapsen stressiä, joka ilmenee fyysisinä oireina kuten päänsärkynä, vatsakipuna, syömishäiriönä tai muina ahdistumisoireina.

Ketkä vanhemmat eivät usein huomaa, jos lapsella on päänsärkyä tai vatsakipua? Siis mitä ihmeen harhakuvia nämä jotkut sossut oikein luovat? Että on siis olemassa jokin ihmisryhmä, joka huomaa vanhempia paremmin, että heidän lapsensa todellisuudessa kärsivät. Mikä ihmeen diskurssi tämä on, jolla toistuvasti halutaan antaa kuva vanhempien kyvyttömyydestä hoitaa omia lapsiaan. Jos ihan oikeasti haluttaisiin puhua lasten ongelmista, on huomattava, että silloin vanhemmilla on myös todellisia ongelmia, joita ei voi erottaa lasten ongelmista.


- Jos kukaan ei huomaa oireita, lapsi voi alkaa pinnata koulusta tai turvautua päihteisiin tai huumeisiin. Jos me aikuiset emme tee mitään, lapsia odottaa parinkymmenen vuoden päästä täysin muuttunut maailma.

Voi tulla yllätyksenä, mutta lapsia odottaa parinkymmenen vuoden päästä täysin muuttunut maailma. On taas näitä höpöhöpöjuttuja olettaa, että maailma säilyisi tai että sen edes pitäisi säilyä samanlaisena kuin se on nyt tai oli 80-luvulla, ja että jokin olisi ollut silloin paremmin ja olisi nyt huonommin. Todellisuudessa moni asia on ollut huonommin kuin mitä ne nyt ovat. Esimerkiksi jo v. 1999 tehdyn tutkimuksen mukaan väkivalta on 20 vuodessa vähentynyt. Ainoastaan siitä johtunut uutisointi ja median luoma harha on aiheuttanut sen, että käsityksemme on täysin päinvastainen:

- Nähdäkseni osasyy löytyy yleisen lähikontrollin rapautumisesta. On näet niin, että mitä vieraampi, etäisempi rikollinen tai rikos on, sitä enemmän sitä pelätään. Toisaalta pelon kasvuun johtaa väestörakenteen muutos: vanhukset pelkäävät enemmän.

Kolmas väkivallan kasvun illuusion syy on Aromaan mukaan se, että mediamaailman volyymi kasvaa kiivaasti.

- Näin väkivallasta kertova aineisto moninkertaistuu. Meille syntyy vaikutelma, että ulkomaailma on tulossa yhä kauheammaksi, kun jokainen katastrofi alkaa elää itsenäisesti mediassa. (- Kauko Aromaa, Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja)

Tuoreimpien tutkimusten mukaan väkivalta on vähentynyt edelleen.
Myös huumeiden käyttö on vähenemään päin. Edellinen kova huumebuumi osuu juurikin ajankohtaan, jolloin 80-luvun teinit ehtivät 1990-luvulla parikymppisiksi.

1990-luvun niin kutsutun toisen huumeaallon myötä huumeiden käyttö ja siihen liittyvät haitat kohosivat taas aivan uudelle ja Suomessa ennen kokemattomalle tasolle. Kannabiksen käyttö kaksinkertaistui, teknomusiikin siivittämään nuorten juhlimiskulttuuriin levisi ekstaasin ja gamman (GHB) kaltaisia uusia aineita ja amfetamiinin ja opiaattien ongelmakäyttäjien lukumäärä moninkertaistui aiemmasta. (http://dialogi.stakes.fi/FI/arkisto/2006/7/sivu/36.htm)

Mitä johtopäätöksiä tästä pitäisi vetää? Että lankapuhelin ja MTV3:n värilähetykset koituivat näiden nuorten kohtaloksi? Vai että työttömien vanhempien jatkuva kotonaoleminen aiheutti 80-luvun teineille stressin, joka purkautui suurena huumebuumina 1990-luvulla? Eikö työaikalakikin aina 80-luvun loppuun asti pikemminkin pitänyt vanhemmat poissa kotoa nykyistä pidempään? Mistä on tullut se harhaluulo, että vanhemmat todella olivat lastensa kanssa enemmän silloin? Ovatko nämä joitakin romantisoituja kuvitelmia vai olenko elänyt täysin poikkeavan lapsuuden ja nuoruuden muiden viettäessä suloista iltasatuaikaa vanhempiensa kanssa?

Meidän aikuisten on vastattava lasten tulevaisuudesta ja puolustettava arvojamme. Me emme voi odottaa, että lapsi kykenee erittelemään kaikkia vaikutteita ja muodostamaan omat arvonsa ilman aikuisia, Ellneby vaatii vanhempia ottamaan vastuuta.

Mitä arvojamme meidän siis tulisi puolustaa? Mitkä ovat tämän ajan arvot, joita olemme itse olleet rakentamassa ja uusintamassa? Kilpailukyky? Seksi ja menestys? Silikonirinnat? Penisjatkeet? Viagra? Raha? Kuluttaminen? Jos toimeentuloon ja elämiseen pitää ihmisen tehdä paljon töitä ja olla kiireinen, niin onko vika siinä, joka haluaa tulla toimeen ja maksaa laskunsa, vai onko vika siellä rakenteissa, niissä perustuksissa ja arvoissa, jotka nimenomaan me ja edelliset sukupolvet olemme aikuisikään päästyämme rahanahneuksissamme luoneet. Toivon todella, että nykyajan lapset pystyisivät muodostamaan omat arvonsa ilman nykyajan aikuista.

Mitä on vastuunottaminen silloin, kun maailma jo pyörii pelkästään rahan ympärillä, eikä ilman sitä tule toimeen? Mihin lopulta siis syyllistyvät ne vanhemmat, esimerkiksi ne yksinhuoltajat, jotka painavat töitä hullun lailla maksaakseen vuokransa ja ruokansa? Voiko ihan todella järkevä ihminen sanoa rahavaikeuksissa taistelevan ihmisen tekevän ainoastaan oikein, jos se viettää lapsensa kanssa enemmän aikaa jossakin kuvitteellisessa eteerisessä sumussa leijuen ja iltasatuja lukien, jos se tarkoittaa tyhjempää jääkaappia tai häätöä vuokra-asunnosta? Kyllä, joillakin olisi varaa tehdä vähemmän töitä, sekin on totta, mutta kuinka monen kuvitellaan tekevän töitä ihan huvikseen, että saisi olla perheestään erossa? Eikö ongelma ole jossakin muualla jo silloin, kun mainostoimiston AD juoksee kaikki kekkerit läpensä, eikä malta pysyä kotona perheensä parissa? Eikö ongelma nimenomaan ole jo niissä arvoissa, joita nyt pitäisi jostakin hämäräksi jäävästä syystä muka jotenkin puolustaa.

Ellnebyn mielestä vanhemmat eivät aina itsekään tiedä, miten tietyt asiat vaikuttavat lasten aivoihin. Iltasatua kuuntelevan lapsen aivot saavat enemmän virikkeitä kuin televisiota katsovan.

Siis tämä Ellenby ei ilmeisesti ole vanhempi, koska hän näyttää tietävän:

Valmiiden kuvien näkeminen ei stimuloi aivoja samalla tavoin kuin se, että lapsi kehittää kuvat itse.

Tämä on niin mainiota. En tiedä mikä hyvä haltija tämä Ellenby luulee olevansa, mutta luettujen iltasatujen määrä ei todellisuudessa ole vähentynyt. Myös television katselu on lisääntynyt, mutta ne eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Satukirjoja myydään nykyisin joka tapauksessa enemmän kuin sillä ihanalla 80-luvulla. Niitä myös on enemmän kuin 50-luvulla, jolloin sadut olivat raakoja ja julmia ja aiheuttivat lapsille iänikuisia traumoja.

Ja muuten: Helsingin Sanomissa vuoden alussa jukaistun sosiaali- ja terveysministeriön ja Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan tutkimuksen mukaan
Eurooppalaisessa vertailussa pienten lasten vanhemmilla on vapaa-aikaa viisi tuntia vähemmän kuin muilla. Äiti ja isä eivät kuitenkaan koe tätä uhrauksena, koska lasten kanssa vietetty aika on heidän mielestään nautinnollista.

Missä ovat kaikki mieheni?

Ja sitten muihin aiheisiin. Olen viime päivinä yrittänyt lukea Stuart Hallin kirjoittamaa kirjaa Identiteetti. Olen siis yrittänyt joka päivä useaan kertaan, mutta enpä voi kehua lukeneeni. Parin lauseen jälkeen huomaan tuijottavani jonnekin kaukaisuuteen (niin eteerisesti kuin vain voin, eli en juurikaan, kunhan tuijotan) ja ajattelevani ihan muita asioita. Se tyyppi (Hall) jupisee jotakin aivan abstraktia ja minulta pakenee lause korvien välistä tyhjyyteen.

Tänään iski niin hirveä työstressi, että melkein itketti. Kuin taivaanlahjana saatu ihana sinkkuneiti-tehopakkaustyöntekijäni sanoutui irti parempipalkkaisen työn takia. Päivänpaisteeni siis lähtee lätkimään, mutta hänen onnensa olkoon myös minun onneni. Muutokset pelottavat silti.

Isäntäkin oli tänään viimeistä päivää töissä 12 vuotta kestäneessä työssään. Uusi paikka on kieltämättä houkutteleva, mutta sekin tulee tietämään suuria muutoksia kotona.

Joskus minusta tuntuu, että minulla ei itselläni mikään muutu. Kaikki muuttuu ympäriltäni, mutta minulle kasaantuu siitä lähinnä ongelmia tai murheita. Tuntuu siltä, että ihan vasta isä kuoli, sitten lähti veli ja juuri tajusin, ettei minulla ole enää sukulaisimiehiä laisinkaan, paitsi yksi setä. Myöskään lapsillani ei ole ainuttakaan isopappaa, pappaa tai enoa, mutta niilläkin on yksi setä, nuori tosin, mutta setä mikä setä. Mummoja on sitäkin enemmän. On kaksi isomummoa ja kaksi mummoa. Olemme ihan miehetöntä porukkaa, kunhan isäntä tuosta vielä veljensä tavoin alkaa viettää aikaansa enemmän ulkomailla.

Siksi aloin miettiä sitä identiteettiä, joka Hallin mukaan on keinotekoinen, alati muuttuva, koostuu eroista, ja on jotakin mitä emme ainakaan ole. Olen papaton, isätön ja veljetön nyt. Kohta varmaan aviomiehetönkin noin teoriassa ainakin. Pahoin pelkään, että näkökulmani on muodostunut varsin naislähtöiseksi sen vuoksi, että minulla ei käytännössä kerta kaikkiaan ole lainkaan miehiä.

Birdy älyttää

Olen aika helvetin kypsä tuohon Birdyn touhuun.

Ensinnäkin kyse on ollut ja on yhä siitä, mihin poliitikkojen lupausten tulisi suuntautua, kun tulonsiirroista on kyse. Väitetään siis, että Suomelle on kertynyt hieman ylimääräistä, eli nyt ei ole kyse siitä, että pitäisi ottaa joltakin pois. Mutta ennen kaikkea nyt ei ole kyse Birdystä. Ei vaan ole. Kun ollaan puhumassa lapsilisän korotuksesta, ei olla puhumassa lapsettomuutta vastaan. Siis kyse on ihan muusta kuin jonkun henkilön lapsettomuudesta. Minulla ei todellakaan ole mitään lapsettomia vastaan, noin yleensä, mikäli arvot eivät ihan täysillä törmää.

Näistä mukaköyhien äitien voihkinnoista valitettavasti hohkaa välillä sellainen "minä tahtoisin ylimääräistä rahaa kaikkeen kivaan ITSELLENI" -ajatus. Siinä ei ole mitään väärää: niin me kaikki tahtoisimme vähän väljää talouteen, kivoja asioita ja pientä luksusta. Käsitys, että perheettömillä sitä ylimäärää piisaa, on jotensakin puusilmäinen. Tapa perustella ja oikeuttaa minäminän haluja "lasten parhaalla" on kevyesti sanottuna tekopyhä ja vastenmielinen, sanoo Birdy.

Ja olen sanonut tuolla keskustelun aikana ihan suoraan, ettei minulle ole kolmenkympin korotuksella mitään merkitystä ja että se raha tulisi suunnata siten, että se auttaisi juuri niitä lapsiperheitä, jotka sitä eniten ovat vailla. Keskustelua voi käydä lukemassa, jos kiinnostaa.

Ja mikä ihme siinä on, että aina kun kohtaan lapsiperheellisten ahdingosta voihkivan äidin, hän on Se Tyyppi? Se Tyyppi = nainen, jonka mies tienaa hyvin, jolla on hyvä koulutus ja taustalla hyvä duuni (josta oli varaa jäädä vuosiksi kotiin), joka asuu isossa omistuskodissa, jonka kotona on uudehko auto tai kaksi ja jonka lapsilla on kännykät, pleikkarit ja lasketteluvälineet, hän jatkaa.

Niin, tuollaisen älvänän kanssa en olisi kyllä silloin jaksanut vääntää yhtään mitään, kun lapset olivat pieniä ja ahdinko ajankohtainen. Itse asiassa senkin kyllä kerroin jo tuolla ihan keskustelun alkuaikoina. Enpä usko että kovin moni muukaan pienen lapsen vanhempi jaksaa tai viitsii. Enkä minäkään enää tämän jälkeen, vaikka ahdinkoa ei enää olekaan.

Mutta jumalauta, ajatelkaapa, että alunperin kyse oli vaivaisesta lapsilisän korotuksesta, jota siis käsiteltiin ihan teoriassa ja takaraivossa kuitenkin se tieto, ettei sitä edes tule, niin eikö vaan Birdy saanut senkin käännettyä itseensä. Kun häntä tässä ollaan loukattu lapsilisän korotusta puolustettaessa. Hei haloo.

Halusin nyt vain oikaista nuo älyttömät vääristelyt mitä se siellä blogissaan taas sormistaan päästelee. Älkää nyt herranjestas uskoko niitä höpinöitä.

"Saara en pysty antamaan periksi"

Eilen illalla viikon loman loppumetreillä tajusin, että kun aamulla lähden junalle, onkin valoisaa. Monta kuukautta olen painellut aamusella junalle täydellisessä pimeydessä ja palannut kotiin ainakin hämärässä, jos en ihan umpipimeässä. Se on ollut mukavaa. Yhtään ei ole tarvinnut miettiä miltä näyttää. Järkytyin asiasta niin kovin paljon, että päätin mennä töihin tuntia aikaisemmin. Huomenna pitääkin kai kuivata edes tukka. Se oli tänään pahasti pystyssä.

Aamulla sitten koko maanalainen maailma haisi aivan paskalle. Siitä minä ajattelin, että kylläpä on taas mukava tulla töihin ja aloitin päiväni virkeänä. Susu Petal kävi ennen kaupan avaamista tuomassa lämpimän tuulahduksen liki suoraan aurinkorannoilta. Snif. En ole koskaan käynyt rantalomalla. Eläytymiseni matkakertomuksiin on vajavaista, mutta parhaani yritän.

Palohälytin pärisi pitkin päivää, viiden minuutin välein. Se tekee sitä toisina päivinä enemmän, toisina vähemmän. Se on soinut arviolta sata kertaa näiden vuosien aikana ja sata kertaa turhaan, jos ei nyt Alepan pullauunissa kärähtäneitä hilloviinereitä oteta lukuun. Siinä olisikin ihan piilokameran paikka, jos meikäläiset mönkisivät koloistaan joka kerta kun palohälytin soi, ja painelisivat häntä sojossa ja tukka putkella sinne, minne hälytyksen soidessa meidät on määrätty meneviksi ja korvat maassa laahustettaisiin taas peräkanaa takaisin töihin. Ja ei kun kohta sama uudestaan. Pitkin päivää. Sikäli aivan sairasta, että tulipalon sattuessa meidän pitää etsiä kaikista kaukaisin kulkureitti ulos, kun ihan vieressäkin olisi yksi uloskäynti. Kai siihen on jotkin väestölaskennalliset syynsä. Tosin ikävimmässä tapauksessa päitä saattaisi olla vähemmän laskettavaksi juuri sen takia.

***

Oletko muuten koskaan tullut ajatelleeksi, että jos joku lähettääkin avainsanojen kautta salaisia viestejä juuri sinulle? Minulle se tuli juuri mieleen. Tyhjä pää vaatii avainsanoja, jotta kirjoittaminen lähtisi liikkeelle. Ilman avainsanoja olisin aika hukassa ja siksi noita mukamas heikkoja signaaleja täällä niin viljalti viljelen ja käyn niitä niin hanakasti ihailemassa.

No nythän on niin, että niitä kaikkein hempeimpiä ja pornoimpia hakusanoja yhdistettynä Saaraan en kyllä aio häveliäisyyssyistä paljastaa, mutta joku turkulainen on ihan tullut tänne äskettäin haulla saara en pysty antamaan periksi. Saattaa olla että nauroin.

Roskaa

Olen mykistynyt näiden roskapostien edessä. Niiden virta on kasvanut aivan sietämättömäksi. Eikö näille tosiaankaan voi tehdä enää mitään? Roskapostisuodatin on toki virallisessa sähköpostilaatikossa käytössä, mutta sama roska tulee tuhannesta eri osoitteesta. Pari päivää olen kuitenkin ollut hieman huvittunut näistä sitkeistä yrityksistä saada viaton roskapostinvastaanottaja avaamaan viestinsä. Siis ajatelkaa: For Saarall, For Saarajussi... mjooh... ja For Saarasanookvaak... avaako näitä ylipäätään joku, kun ne kerran niin hulluna noihin viesteihinsä uskovat? Eikö nyt kukaan voi mennä sanomaan, että tämä riittää nyt tätä lajia. Ei enää! Ei enää!

Minusta tästä elämästä on mennyt jopa ilo muun muassa sähköpostinkin saamisen kanssa. Ennen vanhaan sitä ihan ilahtui, kun oli tuli viesti, nyt ei meinaa viitsiä edes avata koko sähköpostia, kun tietää, että edessä on parinkymmenen postin roskiin heittäminen. Ja ei muuten enää onnistuisi "Sinulle on postia"-elokuvan tekeminenkään, ellei sitten suunnittele parodiaa. Hmm...

Tulevaisuuden visio

Eilinen keskustelu oli aika karua kertomaa yhteiskunnan arvoasetelmien muuttumisesta. Toki Blogistaniassa asiat saavat hieman yksipuolisen perspektiivin siitä, miten ihmiset ajattelevat ja millaisia mielipiteitä heillä nykymenosta on. Ajattelin sitten asioita eteenpäin sitä silmällä pitäen, että jokaisen pitäisi tehdä täydellinen elämänhallintasuunnitelma ensin, ennen kuin voisi tehdä lapsia, eli poikkeamia ei rahavirrassa saisi olla vähintään seuraavaan 18 vuoteen. Mean periaatetta silmälläpitäen, jos teet lapsia, sinun täytyy luopua pariksikymmeneksi vuodeksi oikeudestasi ruikuttaa ja olla valmis luopumaan nykyaikana perustarpeiksi tulleista asioista, eli todellakin, kuulkaa, ennen vanhaan kuljettiin bussilla ja asuttiin ahtaasti eikä kukaan Mean tietämän mukaan kuulemma valittanut, ja tämän konseptin siis pitäisi toimia myös tässä ajassa. Todellista valinnanvapautta.

Jos nyt oletetaan kuitenkin niin, että lapsia tekisivätkin ainoastaan he, joilla on siihen sillä hetkellä varaa, lapsisyntyvyys laskisi karkeasti arvioiden ainakin puolella. No joka tapauksessa uusia suomalaisia ei enää syntyisi kuin murto-osa nykyisestä. Pula veronmaksajista olisi huutava, joten vaje katettaisiin maahanmuuttajilla, jotka tekisivät kuitenkin lapsia koska ovat mustia ja sitä kautta tietenkin ihan eläimellisiä. Suomeen syntyisi siten vain rikkaan eliitin lapsia ja mustia lapsia, joiden vanhemmat tulevat tekemään maassamme kaikki hanttihommat siivoojasta kaupankassaan, kenties heistä osa ryhtyy jopa maanviljelijöiksi. Meille on syntymässä aivan uudenlainen elitistinen Suomi, jossa lapset eristetään aitojen taakse, rikkaiden päiväkoteihin ja kouluihin. Tästä on muuten jo merkkejä näkyvissä. Korkeastikoulutetut maahanmuuttajat pesevät metrojen kusisia käytäviä ja valkoinen nuori ylimystö räkii poistuessaan vastapestylle lattialle. Myös vanhusten rypyt pistävät niin pahasti silmään, että ne eristetään entisestään. Rypythän muistuttavat siitä, miten elämää ei voikaan hallita ja että sille on loppunsa.

Jotenkin liitän tähän kaikkeen myös yhteiskunnan seksualisoitumisen ja jatkuvan nautinnonhalusta muistuttamisen. Eli vain nuorilla ja seksikkäillä ihmisillä on kyllin volyymia kävellä tärkeänä takin helmat lepattaen ja korkokengät kopisten kaupungin kaduilla, olla median keskipisteenä ja mainosten kohderyhmänä.

Minua tämä kuva kuitenkin masentaa. Se antaa toki rikkaille mahdollisuuden käyttää enemmän valtaa ja kekkuloida, ja moni ilmeisesti tahtoo tähän kekkulointiväkeen kuulua enemmän kuin mitään muuta. Elämän hallintakin olisi rikkaampana paljon helpompaa. Tämähän on ihan harhaa. Elämää ei voi hallita, vaikka nyt tässä ylivoipaisuuden kuvitelmassa siltä monesta saattaa tuntua.

Minua masentaa myös nämä blogikeskustelut, joista yhä useammin käy selville muuttuneet arvomaailmamme tai sitten kyseessä on pelkkä bloggareitten ikäjakautumasta johtuva vääristymä, poikkeuksiakin toki on. Oman elämäni aikana olen nähnyt maailman pelkästään kovenevan ja siitä syystä olen pelolla sanonut lapsilleni, etteivät tekisi lapsia. Se maailma, mikä tästä on tulossa ei ole lasten paikka.


edit. 28.2. Linkki tuoreimpaan postaukseen, jossa vähän oiotaan Birdyn panettelua.

Sinkkujen surkeus

Sinkut ovat kovasti huolestuneita siitä, että poliitikot ovat alkaneet lupailla lapsiperheille huojennuksia. Iltalehdessä on tämän viikon teemana lapsiperheiden asema ja se on aiheuttanut sinkuissa närää.

Iltalehden vaaliteemat:

Vko 7: Terveydenhoito

Vko 8: Lapsiperheiden asema

Vko 9: Eläkeläisten asema

Vko 10: Vanhustenhoito

Vko 11: Työllisyys

On se niin väärin. Kyllä sinkkujen ahdingosta pitäisi puhua. Se kun on niin... no ahdinko. Sinkut joutuvat kovasti koville maksaessaan asuntolainaa ihan yksin, samaten ruoka heidän pitää myös ostaa itselleen ihan yksin. Kaikki pitää ostaa ja maksaa itselleen yksin. Kaikki. Ei voi kuin sääliä. Entisenä sinkkuna ja nykyisenä kolmen lapsen äitinä tiedän, että sinkut juuri ovat ne huono-osaisimmat ja heidät tulisi muistaa viimeistään seuraavassa vaalihuumassa ensimmäisenä, koska heitä on jo Helsingissäkin eniten. Siis jo demokratian nimissäkin herranjestas. Kyllä enemmistö pitäisi ottaa ensimmäisenä huomioon. Ihme, etteivät poliitikot ole älynneet ottaa sinkkujen kurjuutta vaaliteemakseen, vaikka ovat olleet sinkkuja itsekin ja kenties ovat vieläkin. Onko aika kullannut kurjimmatkin sinkkuusmuistot?

Mutta sinkkuja lohduttaakseni voin kertoa, että kun vuonna 1992 sain esikoiseni, niin siitä pitäen lapsiperheiltä on kaikista vaalilupauksista huolimatta otettu aina jotakin pois. Luvata aina voi, mutta niitä lupauksia ei tarvitse pitää. Turha siis kadehtia, jos lapsilisiin on luvassa korotuksia. Ei sitä kuitenkaan tapahdu ja sinkut voivat näin entisestään kasvattaa ostovoimaansa ja maailma pelastuu. Nyt kun sinkkuja ei ole vaaliteemoissa muistettu eikä heillä siten ole ketään ehdokasta, joka voisi huijata heitä tyhjillä lupauksilla, äänestysprosentti mahtaa jäädä kovin pieneksi. Ihme sinällään, että lapsiperheiden vanhemmat edes viitsivät enää äänestää. Lapisperheiltä on pienennetty kaikkia tukimuotoja neljäntoistavuoden ajan. Itse asiassa enää ei ole mistä ottaa, ellei sitten viedä lapsilisiäkin. Nimellisesti lapsilisää on kyllä korotettu, mikä nyt näin sinkkujen muistuttamana hävettää, mutta toisaalta onneksi samalla kaikki lapsivähennykset on poistettu, ettei nyt ihan juhlimaan sentään olla päästy.

edit. 28.2. Linkki tuoreimpaan postaukseen, jossa vähän oiotaan Birdyn panettelua.

... me selvittiin siitäkin

Matka on taitettu ja pikkuveli saatettu hautaan. Oman elämän rajallisuus on yhä konkreettisesti läsnä. Liian läsnä. Viime yönä vainajat risteilivät mielessä niin hereillä kuin unen rajamaillakin, veli kuolleena arkussaan, isäkin ja kaikki edesmenneet sukulaiset. Reilut neljä vuotta sitten kävin veljeni kanssa katsomassa isääni samalla ruumishuoneella kuin nyt veljeäni. Silloin veljeni sanoi, että isä näyttää siltä kuin voisi nousta siitä milloin tahansa ja sanoa huomenta. Mutta veljeni oli kovin paljon enemmän kuollut nyt. Koetin kylmää otsaa sormenpäilläni, silitin hiuksia. Veli oli enää kova ja kylmä ihmisen kuori, raollaan olevista silmistä oli elämä jo kauaksi paennut. Kun hyvästelee läheistä ihmistä ja puhuu vainajalle niin kuin se olisi läsnä, ei kyseenalaista sitä onko ihmisellä sielua vai ei. Sillä hetkellä vain toivoo että on ja että se kuulee vielä.


Hautajaisten musertavasta tunnelmasta minut pelasti veljeni puolivuotias poikavauva. Ihan isänsä näköinen. Paljon itkettiin kaikki, mutta kun sain vauvan syliini ja painettua rintaani vasten pikkuisen jokellellessa hyväntuulisena koko toimituksen ajan, oli paljon helpompi olla. Vauva tapitti hautajaisvieraita silmät pyöreänä, sanoi öö ja repi poskiani, taputteli pehmeällä kädellään kasvojani, kiskoi esikoiseni pitkiä hiuksia ja söi sormiamme.













Veljeni kaksivuotias tytär istui äitinsä vieressä nätisti ja hämillään ja laski kukkansa isänsä arkulle vakavana.

Muistotilaisuus oli mukava ja lämminhenkinen. Paljon juteltiin ja pidettiin myös puheita. Kitaristi soitti ja lauloi veljeni lempimusiikkia Electric Light Orchestraa I've got a ticket to the moon I'll be leaving here any day soon, yeah, I've got a ticket to the moon , but I'd rather see the sunrise in your eyes. Got a ticket to the moon I'll be rising high above the earth so soon. And the tears I cry might turn into the rain that gently falls upon your window you'll never know...Tunnit kuluivat nopeasti, kun sukulaisia tulee nykyisin nähtyä vain hautajaisissa. Hautajaisista hautajaisiin me yhdessä toivomme, että näkisimme joskus muissakin merkeissä, mutta emme koskaan ehdi.

Koiran olimme jättäneet äidin kotiin yksin, koska mitään tuttua hoitopaikkaa sille ei ollut, kun kaikki olivat niissä samoissa hautajaisissa. Teljettiin se alakertaan ja laitettiin oven eteen pakastin ja sen päälle mikroaaltouuni ja vielä tuolikin tueksi oven ja portaikon seinämän väliin, ettei ovi aukene ainakaan kovin paljon ja koira pääse eteiseen ja sitä kautta aukomaan ulko-ovia. Se kun tunnetusti siihen pystyy. Mac oli saanut ovea auki työnnettyä sen parikymmentä senttiä, mutta sen ei onnistunut sentään karata. Ovi sen sijaan oli aika säpäleinä ja Mäkkärillä kynnet kipeinä vieläkin. Se ei sitten osaa yhtään olla yksin. Uurastuksestaan väsyneenä se nukkui koko loppuillan ja seuraavan päivänkin, eikä se automatkallakaan sanonut mitään. Tultiin Heinolan kautta pois ja täytyy kyllä tunnustaa, että metsän keskelle rakennettu tie on tavattoman tylsä. Ensin on kuusimetsää sen 50 kilometriä ja sitten teollisuushalli, jonka jälkeen on taas kuusimetsää 70 kilsaa ja sitten taas pari rumaa taloa ja taas kuusimetsää. Pari tuntia ohivilisevää kuusimetsää ja väsyneet lapset takapenkillä takaavat ihastuttavan matkan, jossa jokaisen hermot ovat ikään kuin ääriolosuhteissa. Mutta me selvittiin siitä.

Arkiaamun avainsanat

	6	18.18%	sotilas seksivideo
	3	9.09%	blogi
	2	6.06%	oma seksivideo
	2	6.06%	alaston naapurin tytär
	2	6.06%	teinin ihana pillu
	1	3.03%	seksinovelli
	1	3.03%	pissa pimppi
	1	3.03%	kuolinilmoitukset värssyt
	1	3.03%	huora blogi
	1	3.03%	panun tyttöystävä
	1	3.03%	2006 kohu
	1	3.03%	pikapano
	1	3.03%	server too busy hotmail
	1	3.03%	synttäriruno
	1	3.03%	netticv
	1	3.03%	kusi haju
	1	3.03%	wikipedia hns
	1	3.03%	äänekosken ennustaja
	1	3.03%	orgasmi kuva
	1	3.03%	euroviisukarsinta
	1	3.03%	saaran blogi
	1	3.03%	kaunis nainen kuva seksi
	1	3.03%	pillun muodot

Ajatelkaapa, jos kaiken takana onkin salaliitto. Google pistää porukkaa tahallaan tänne kukkahattutädin hellään huomaan. Nautinnon sijaan arkiaamun pikku pöjöttäjät joutuvatkin kieriskelemään helvetin tulessa. Sairasta huumoria.

Tämän päivän Iltalehti uutisoikin tuosta sotilasseksivideosta. En kyllä ymmärrä, kun maailmalla liikkuu pilvin pimein toinen toistaan hekumallisempaa seksirainaa, että miten se nyt on taas niin ihmeellistä, kun tyttö ja poika ovat olleet sillai. Sitäkään minä en ymmärrä, että kun kerran sille videolle on itsensä tyrkännyt, niin miten voi vielä tähän maailman aikaan yllättyä videon ilmestyessä nettiin kaikkien nähtäville. Vai onko se sellainen käsi suun eteen yllättyminen "oh" ja sitten käsi ojoon. Tiedän, jokaisella on toki oikeus saada videoida touhujaan joutumatta julkisuuteen, mutta pitäisikö se ottaa huomioon jo videointivaiheessa, että meikit on oikein ja tukka hyvin ja kiharat ajettuna, niin ei tarvitsisi sitten katua jälkeenpäin. Typerä jätkä joka tapauksessa. Tulee muuten jatkossa saamaan juuri sellaisen tyttö- tai poikaystävän kuin ansaitseekin.

Toinen mikä myös tänä aamuna hieman huvitti, on surullisenkuuluisan Susan Kurosen tekemä rikosilmoitus epämääräisistä häntä loukanneista puheista joillakin netin keskustelupalstoilla. Juha Seppälän blogissakin pääministerin ex-morsiamen ovat analysoineet halki niin meidän oma Etappisikamme kuin Hazardin Kaarinakin. Kukaan ei haluaisi lukea Kurosesta enää yhtään mitään, mutta kaikki haluavat hänestä puhua. Minäkin. Kiehtova nainen kaikessa ristiriitaisuudessaan, mutta juttu on kyllä niin, ettei julkisuudesta voi valita pelkästään hyviä puolia. Jos kirjoittaa itse paljastuskirjan, niin mitä helvettiä voi muka odottaa?

Olen lähdössä Jyväskylään. Huomenna on hautajaiset. Näkemiin.

Siistiä sisätyötä

Työ etten tiijä, miten voi ihmistä huiputtaa. Tänään haisi töissä niin pahalle, että aamuvuorolaisten oli lähdettävä ennen aikojaan kotiin. Asiakkaat väittivät, että se on kaasu kun haisee. Oli pakko soittaa huoltomiehille. Sitten sieltä tulee pari rakennusmiestä, jotka eivät haista yhtään mitään.
- Siellä tehdään akrylaattitöitä, ihan vaaratonta se on, pomomies sanoi nenä pitkällään ja päätään pyöritellen.
- Poika kyllä katkaisi tänään kaasuputken, kuiskasi toinen mies pomon korvaan. Minä kyllä kuulin sen. Vähän aikaa miehet supattelivat keskenään, vikuilivat minua kuin heikkopäistä ja työmies sitten alkoi kaivaa sytkäriä taskustaan.
- Kokeillaan, se sanoi.
- Ahaa, minä sanoin ja peruutin kauemmaksi. Sitten niitä nauratti. Minua ei.

Olo oli kyllä kamala. Kurkkua kuivasi, silmiä kirveli ja päässä heitti. Toista oksetti ja migreeniä pukkasi. Saa nähdä miten iltavuorolaisten käy. Jos se haju ei häviä, kukaan ei voi olla siellä täyttä päivää ilman oireilua. Junassa ihan todella huolestutti, kun tuntui että juna liikkui vaikka se oli paikoillaan. Kuvittelin, miten vereni hiljalleen kaasuntuu ja alan paisua. Pääkin paisuu ja kaikki ja sitten minä räjähdän siihen. Mikä sotku.

Siinä rakennuksessa missä työpaikkani on, on meneillään jättiremontti. Rakennusmiestä on lapannut kuukausikaupalla ees taas. Olen yrittänyt olla ystävällinen, etenkin kun sieltä tulee toinen toistaan mukavampaa vastaavaa nöyränä pyytelemään häiriöitä anteeksi. Juu ei se mitään. Kyllähän me ymmärretään. Ymmärrys on vähitellen joutunut koetukselle. Vedet ovat valuneet tavaroiden päälle monta kertaa, kerran jopa öljyä! Joka yö myymälään laskeutuu betonipölykerros ja pahimmillaan katosta tippuu nyrkin kokoisia murikoita. Meteli on hirveä. Sirkkelit soivat ja porat ujeltavat. Sähköt katkeilevat, hissit eivät toimi. Lämmityskään ei ole joka päivä toiminnassa. Joinakin päivinä päästään yli 15 plusasteen. Ja nyt vielä haiseekin. On todella ilo lähteä aamuisin duuniin. Entinen toimitusjohtaja sanoi aina, että jos aamulla ei töihin lähtö kiinnosta, niin kannattaa ottaa loparit. Jaa-a.

... mikä milloinkin on omituista

Olen muuten aika usein törmäyskurssilla jonkun kanssa. Perimmältään olen huomannut, että se johtuu erilaisista tavoista hahmottaa tätä maailmaa. Joidenkin kanssa natsaa sitten paremmin, joidenkin kanssa jopa erinomaisen hyvin. Yksi eripuraa aiheuttavista näkökulmista on se, että minun mielestäni jokaisen ihmisen teot vaikuttavat ympäröivään maailmaan. Voi olla että viestinnän opiskelijana olen hieman friikkiytymässä ja siksi uskon myös vahvasti median vaikutuksiin, kun taas monet näyttäisivät olevan sitä mieltä, ettei sillä ole minkäänlaista vaikutusta, ja että ihmisellä on omakin tahto.

No ok. Tässä näitä viestinnän oppikirjoja lukiessa yhdessä niistä väitettiin (joo, en muista missä), että ilman viestintää ei olisi yhteiskuntaa. Jos ihmiset eivät kommunikoisi toistensa kanssa, niillä ei olisi mitään yhteistä. Joka tapauksessa ihmiset ovat kautta aikain asuneet yhteisöissä, ensin pienemmissä ja sitten kaupungistumisen myötä suuremmissa. Kaupungistumista kiihdytti kirjapainotaidon syntyminen ja lopulta lehdet. Niiden avulla ihmiset löysivät samoin ajattelevia kaltaisiaan, syntyi poliittista liikehdintää ja muoti-ilmiöitä, tuli radiot ja televisiot, ja lisää asioita tai ilmiöitä, joihin ihmiset kasvoivat kiinni. Siitä asti olemme olleet median vallassa kyseenalaistamatta sen vaikutusta.

Jokainen toki voi kuvitella olevansa vapaa olento ja tekevänsä niin kuin tahtoo, mutta onko se totta? Kuinka paljon media todellisuudessa toistaa kaavamaisia ajattelutapoja, joihin olemme niin tottuneita, ettemme niitä edes huomaa. Luomalla merkityksiä ja toistamalla niitä media pistää meidät toimimaan niin kuin haluaa. Me puhummekin samoista asioista. Me puhumme nyt Asko Kallosesta ja Susanna Kurosesta, vaikka emme ehkä edes haluaisi. Media määrittelee sen, mistä meillä on mielipiteitä, joskus myös mitä mielipiteitä meillä on: on todella vaikea kuvitella, että esimerkiksi nyt pukeutuisin kuten 50-luvulla ihmiset pukeutuivat tai söisin ehtaa voita leivän päällä ja ryystäisin kulutusmaitoa suoraan purkista. Ylipäätään minusta ei ole hirveän mukavaa tehdä mitään omituista, millä erottautuisin massasta. Ilman mediaa on vaikea kuvitella tietävänsä mikä milloinkin on omituista.

Kaikkein oudoin väite on minusta kuitenkin se, että minäkin vain ehkä kuvittelen olevani hetero; se ei ole normaalia, se on vain yleistä sanotaan tuossa samaisessa kirjassa, josta jo eilen kirjoitin. Tämä queer-näkökulma ei ihan tosin uppoa minuunkaan noin vain, mutta jos yritän ajatella itseni tyhjäksi tauluksi, joka ei ole saanut minkäänlaista kulttuurista opastusta, mistä minä todella tiedän mikä minä olisin. Toisaalta voidaan ajatella, että jokin biologinen juttu siihen saattaa hivenen vaikuttaa, kuten eläimillä, mutta että se ei välttämättä ole sitä ainoaa mahdollista puuhastelua. Puuhasteleehan ihminen itsensäkin kanssa ja saman sorttiset eläimet keskenään.

Nyt sitten tuli mieleen, että kun heterosuhteita ja normiperheytymistä niin kovasti on mm. mainoksissa kaikin mahdollisin piilomerkityksin ja näkyvin signaalein tuputettu, niin ovatko heterot sitten sukupuolisuorittajina kaikkein herkkäuskoisempia ja vaikutuksille alttiimpia? Homot ja lesbot ovatkin yksinkertaisesti vain pitäneet omat mieltymyksensä kaikesta painostuksesta huolimatta. Näin siis tulkitsisin. Vaan tässäpä nyt sitten mennään ojasta allikkoon. Jos seksuaalisuus on tabula rasa ja kuten Judith Butler sanoo: sukupuoli on tekemistä, miksi sitten olla vain homo tai lesbokaan? Homomiehethän eivät ainakaan naisiin päin vilkuile. Eikö kuitenkin tuolla järjellä ajatellen kaikkien tulisi olla ihan vain biseksuaaleja? Kuka siis oikein valehtelee?

Hei, unohtakaa koko juttu. Tämmöisiä kirjoja ei pitäisi kai ollenkaan lukea. Menee liian vaikeaksi. Yritin ihan pysytellä noissa median vaikutuksissa, mutta jotenkin se taas meni näihin sukupuoliasioihin. No se kirja on kohta luettu ja nämä haihattelut katoavat sen mukana.

Päretin sittenkin

Tänään aion yrittää elämää ilman lääkkeitä. Pidän pään selvänä, että opiskelusta jäisi edes jotakin mieleen. Ihan vaikka vain muutama sanakin olisi hyvä. Hartiassa rutisee lupaavasti. Jotakin on täytynyt siellä tapahtua, että rutinaa voi syntyä. Uutislehti Satasen toimituskunnan innokkaille blogien lukijoille voisin vielä tähän alkuun antaa kolumniensa lannoitteeksi jotakin myös suoleni toimintaan liittyvää, mutta ihan totta hei, jutut niihin lehtiin pitäisi kyllä keksiä ihan itse. Vähintään reilua, kun niistä kumminkin maksetaan. Joskus mietin kyllä miksi.

Olen lukemassa Leena-Maija Rossin Heterotehdasta, tuota aktiivisen toisinkatsomisen oppikirjaa. Se tekee minulle varmasti hyvää. Lähtökohtaisesti Rossin feministifilosofi Judith Butlerilta lainattu ajatus on se, että ihminen on sukupuoleton; sukupuolella ei ole varsinaisesti alkuperää, eikä sukupuolittunut oleminen ilmaise mitään subjektin sisimmästä kumpuavaa ydinsukupuolta. Sama pätee seksuaalisuuteen: heteroseksuaalisuus ei tästä näkökulmasta edustakaan ainoaa luonnollista perusseksuaalisuutta vaan ainoastaan yhtä seksuaalisuuden muotoa, jota tuotetaan ja normalisoidaan valtavin kulttuurisin satsauksin.

Tässä ei sinänsä ollut mitään uutta. Jos seksuaalisuutta ajatellaan puhtaasti tekniikan toteutuksena ja orgasmia anatomisen mekanismin loppuhuipennuksena, asia on juuri niin yksinkertainen. Me elämme kulttuurisesti opittujen asioitten alaisina, joko tiedostaen tai tiedostamattamme. Median ja mainonnan avulla meidän identieeteillemme annetaan toistoilla vahvistusta. Uskomme olevamme heteroita, kun meille niin on opetettu. Antiikin homokulttuurin aikaan ihan pelkkä hetero on ollut vähän pervo.

Heteroita siis tehtaillaan toistoilla ja teoilla. Mutta sillekin on kai ollut syynsä. Ydinperhe nakertaa vähiten yhteiskunnan rakenteita, kun porukka pysyy kurissa jo pelkästään perheen sisäistenkin sääntöjen puitteissa. Äiti pysyy ruodussaan hänelle varatulla paikalla, samoin isukki perheen päänä ja lapsista kannetaan sitten yhdessä huolta. Näin ideaalissa siis. Toteutus ei ole tainnut olla ihan niin onnistunut. Tosin olisi voinut kuvitella sen onnistuvan jo pelkästään senkin puolesta, että monille alkuasukasheimoille heterosuhteet ovat ilman median painostusta kuitenkin ihan normaalia toimintaa. Jokin hottentotti on sen mallin vetänyt ihan hatustaan, mutta jossakin se sitten toimii paremmin, jossakin huonommin.

Joka tapauksessa seksuaalisuus on historiassa muuttuva. Nyt meille on jo tuttuja monet muutkin vaihtoehdot. On miehiä, jotka pitävät monia vaimoja ja lapsia juoksee tusinoittain jaloissa. On miespareja, jotka haluavat lapsia, on naispareja, jotka eivät missään tapauksessa haluaisi koskaan lapsia... Mutta vieläkin on tekemistä sen suhteen, että joihinkin vähemmistön edustajiin suhtauduttaisiin nauramatta, ajatellaan nyt vaikka sitä stereotyyppistä pikkurilli pystyssä sipsuttavaa homomiestä.

Yksi asia mikä minua tässä historian saatossa muuttuvassa seksuaalisuudessa vaivaa on tietenkin lapsen asema. Paljon ääntä ovat homojen ja lesbojen ohella pitäneet vanhat miehet. Me kaikki tiedämme millä tavalla. Nuoruus ja sen ihannointi on nyt kovassa kurssissa, samaan aikaan kuin vanhusten arvostus taas aivan pohjalukemissa. Mummoille ja papoille puhutaan hoitolaitoksissa kuin vähä-älyisille. Näille voidaan kai vetää jonkinlaisia yhtäläisyysmerkkejä. Miten nuori tyttö voisi enää arvostaakaan vanhaa miestä, jos miehen ensimmäinen ajatus nuoresta tytöstä on sen seksuaalinen merkitys. Ikään kuin kaikki muu merkittävä ihmisten ympäriltä olisi karissut pois ja jäljellä olisi silkka seksi.

Pelkkää historiaa ovat enää nekin väkevät kertomukset suomalaisesta elämänmallista 1900-luvun alussa, jossa mies ja vaimo tekivät suonien pullistamilla käsillään töitä, vanhenivat yhdessä vuosien näkyessä syvinä uurteina heidän kasvoillaan, kärsivät ja iloitsivat. Lapsista oltiin onnellisia, varsinkin jos niistä edes joku selvisi hengissä. Miten vaikeaa onkaan kuvitella aikaa sitten edesmennyttä pappaani ajattelemassa, että onpas tuo vaimo ruma ja vanha - olisi pitänyt jättää se jo aikoja sitten, painovoiman tuhoama yksilö. Ja kas, kuinka naapurin tyttö onkin seksikäs pakkaus. Tulevaisuuttahan tämän nykykehityksen perusteella ei uskalla edes ajatella.

PS. Samansuuntaista aihetta blogistaniassa ovat ainakin käsitelleet Ta-Miit, Iines, Siren ja SusuPetal.

Unta vai totta?

Jos joku on sekaisin niin minä. Yömyöhällä pitkän telkkariputken päätteeksi kävin nähdäkseni netissä. Tarkistin samalla, olisiko edellisen viestintäkurssin tehtävästä jo vihdoin tullut arvosana. Se oli. Muistan jopa lukeneeni sen. Ilakoinkin ihan lievästi nelosesta, mutta tunsin samalla omantunnon pistoksen, koska nelonen oli mielestäni ihan yläkanttiin. En ollut paneutunut tehtävään kuin puoliksi, sillä veljeni kuolema vei voimat ja keskittymiskyvyn. Tänä aamuna tarkistin vielä, olinko nähnyt arvostelun oikein. Eihän siellä mitään ollut. Niin tietenkin, sehän olikin vain unta. Ihan hölmöä unta. Alitajunta pisti painiskelemaan omantunnon kysymysten kanssa. Tästä unikäsityksestä varmana sadattelin itseäni. Kuinka hulluksi minä oikein olen tullut - en erota edes unta todesta. Ehkä lääkitystä pitäisi sittenkin vähentää... tai lisätä, mutta ihan kohdallaan se ei ole. Minua jopa hävetti, että olin nähnyt unta nelosesta. Miten kehtasin? Jonkinlaista nöyryyttä voisi uniltakin odottaa... Aloin juuri äsken selata opintokansiota uudestaan ajatuksenani tehdä kunnollinen ja järkevä aikataulu laiminlyödylle opiskelulle. Ja se nelonen oli sittenkin siellä. Tarkistan vielä. On se.

Nyt luulen myös näkeväni unta. Eikös perinteisesti paljaat tissit tienvarrella aiheuta kolareita ja peräänajoja? En tiedä hidastaisinko itse blondin heilutellessa paljaita rintojaan hyvän asian puolesta. Vaikea sanoa. Oman luonteeni tuntien seuraavalla kerralla painaisin ehkä kuitenkin lisää kaasua, kun nuo tissit eivät oikein kiihota ja sillai.

...raapaistaan vähän pintaa

Olin tänään lääkärillä puoli tuntia. Mielestäni selitin asiat ihan niin kuin ne ovat. Niska on niin jäykkänä, ettei sopivaa asentoa löydy millään. Ei voi istua, ei maata, ei jaksa kävellä, seistessä ei pysy pystyssä kovin pitkään ja istuessakin huippaa. Päässä on painetta ja kun lääkkeen vaikutus hiipuu, alkaa se jäytävä vihlonta. Korvat ovat lukossa, mutta nuhaa ei ole. Kuumettakaan ei ole. Verenpaine mitattiin ja alapaine hipoi sataa. Juu ei se ole vakavaa. Stressireaktio. Lepää nyt vielä pari päivää. Kyllä se siitä. Napsi lääkkeet loppuun ja ota vielä vähän lisää.

Kai tässä pitää vain ryhdistäytyä ja alkaa ajatella elämää suurempia asioita, niin kuin vaikka Susan Kurosta, jota tituleerataan lehdessä kuin lehdessä pelkkien kansien julkistamisen jälkeen kirjailijaksi. Miltähän kirjailijoista mahtaa nyt tuntua olla kirjailijoita. Ennen vanhaan piti olla kolme kirjaa tehtynä, ennen kuin pääsi kirjailijakastiin. Nyt riittää jo pelkkä kirjan kansi, ja kaiketi ne hurmaavat chattailutaidot ovat toimineet todisteina oivasta kirjoitustaidosta. Harva sitä netistä pokaa pääministerin, perkele.

Pääministeritentti oli yhtä tyhjän kanssa. Gallupin mukaan Vanhasen suosio on huikea. Toki, kun vastassa olivat vain Heinäluoma ja Katainen. Tässä asetelmassa Vanhanenkin näyttää hyvältä. Kaikkein eniten tuossa tentissä ärsytti se, kun kaikki puhuivat kaikkien päälle. Miten jumalattoman vaikea oikein on kuunnella toista ihmistä loppuun asti, vai eikö poliitikolle tule sitä loppua koskaan, jos sitä ei keskeytä. Mikä formaatti tämä tentti oikein on, jossa kenellekään ei anneta aikaa ja jossa kukaan ei joudu kunnolla kuseen. Riittää kun raapaistaan vähän pintaa. Kataisen mielipuolinen hymy tosin säväytti moneen kertaan. Taitaa olla kokoomuslaisille jotenkin ominaista se.

Tämä politiikkapuoli oli nyt vain tämmöistä esittämistä. Ikään kuin kiinnostaisi. Tosi asia on se, etten jaksanut vaihtaa edes kanavaa ja olen katsonut telkkaria tuntikausia putkeen. Olen katsonut jopa Salattuja elämiä. Tunnen edelleen suurta myötähäpeää niin käsikirjoittajia kuin näyttelijöitäkin kohtaan. Monta kertaa piti hautautua tyynyn taakse piiloon, kun hävetti. Hävetti, että tällaista todella tehdään. No, lapset sitten herättivät minut todellisuuteen.
- Äiti hei, tää on komediaa.
- Aaa, camphuumoria.

Sairaslomalla

No niin, koska se jäytävä, ilkeä, vihlova ja paha paha paha päänäsärky ei loppunut, menin sitten lääkäriin. Sain hartiatulehdukseen ja päänsärkyyn kaikkea mahdollista; lieventävää, rentouttavaa ja lämmittävää, sekä lääkettä poskiontelotulehdukseen myös. Ja mikä tärkeintä, en saa liikkua kolmeen päivään, enkä saisi siis tehdä tätäkään. Naputtelu loppuukin nyt justiinsa.

Voin ihan hyvin - niin varmaan

Mielenkiintoisia huomioita tulee tehtyä itsestä. Vaikka sitä kuinka olettaa olevansa ihan kunnossa, ei sitä sitten näköjään ole. Vaatii hirveästi ponnisteluja, etten ottaisi lukemiani asioita liian henkilökohtaisesti. Miten sen selittäisi, ikään kuin empatia olisi aivan pinnassa, melkein käsinkosketeltavissa. Sellaisetkin asiat, jotka eivät suoranaisesti ole koskaan koskettaneet henkilökohtaisella tasolla, tuntuvat ihan siltä niin kuin ne olisivat. Voisin jopa melkein itkeä kaikkien vanhenevien naisten puolesta, joiden aviomiehet kutsuvat huoria koteihinsa. Pystyn myös eläytymään lapsien ja kaikkien niiden lasten vanhempiin, joita... ei näistä nyt sen enempää, sitä showta en kyllä enää jaksaisi, mutta siis pääpiirteittäin kaikki vähättelyt ihmisten kipuja ja kokemuksia kohtaan nostavat palan kurkkuun. Milläköhän hemmetin perusteella minä voin muka ihmisille sanoa, että voin ihan hyvin.

Voidakseen ihan hyvin pitäisi täyttää ne kriteerit, joita tässä maailmassa vaaditaan. Pitäisi olla kova, olla välittämättä. Olla armollinen kaikille muille paitsi itselle. Pitäisi olla reilu ja ymmärtää kaikkia muita - paitsi omia reaktioitaan. Pitäisi loputtomasti ja suurella sydämellä ymmärtää niitä, jotka eivät välitä lapsista, perhearvoista, vanhuksista. Miksi? Elämme ajassa, jossa itse teko ei ole koskaan niin paha, kuin että joku sanoo siitä mielipiteensä. Kaikkien on saatava toteuttaa itseään muita hyväksikäyttämällä, jos siltä tuntuu. Mutta se, joka sanoo puolittaisenkin sanan näitä tekoja vastaan leimataan heti hysteeriseksi vaahtopääksi. Kiljutaan täyttä kurkkua, että älä tuomitse, eikä edes huomata että samalla tuomitaan se toinen.

En tosiaankaan ole valmis lukemaan blogeja. Kukaan ei nimittäin ole edes sanonut minulle mitään ikävää tänään. Tai eilen. Tämä kaikki kumpuaa ihan meikäläisen omasta päästä. Kuinka hemmetin hyvin minä oikein luulen voivani?

Päivän piristys löytyi Helinin blogista (joka (siis Wordpress, ei Helin) sekin kyllä hyljeksii meikäläistä ja hävittää kommenttejani ja moittii spämmäriksi). Kielelliset kulttuurierot ovat aika herkullisia. Ilmaisuille pitää ilmeisesti olla tarvetta, jos niitä kerran on keksitty. Suomen kieli vaikuttaa kyllä yhtäkkiä melko viattomalta.

Kunnon kristitty

Koko viikon päänsäryssä ja poissa näistä peleistä. Sillä aikaa kun olen kuumeisesti pohtinut hautajaisvirsien sanoituksia, yrittänyt tapailla nuoteista tuttua säveltä, josta ottaa kiinni, hymissyt hartaana kaiket illat, ja lueskellut kymmeniä runokirjoja löytääkseni niistä yhden sopivan kuolinilmoitukseen, blogilistalla on tapahtunut pikkuvipeltäjien suursikiäminen. Sen ovat vallanneet erilaiset hamsterit. Näettehän sädekehäni.

No, kuoleman läheisyydessä ei ole sopivaa tehdä mitään muuta kuin olla pienen hetken kunnon kristitty. On tosissaan lähdettävä näihin rituaaleihin mukaan kyseenalaistamatta mitään, sillä siitä ei ole mitään hyötyä. Kaikki tulee joka tapauksessa menemään käsikirjoituksen mukaan. Mutta äitini ja veljeni vaimon kanssa käytyjen puheluiden sisältöä ei voisi päivänvaloon päästää. Itkujen välissä makaaberi huulenheitto on ylittänyt sovinnaisuuden rajat monta kertaa.

Olenkin miettinyt, millainen ihminen perustaa hautaustoimiston ja olisiko minusta siihen. Millaista olisi käsitellä ruumiita, pakata niitä arkkuihin ja millaista olisi ajella niiden kanssa pitkin kaupunkien katuja arvokkaasti Albinonin Adagion soidessa päivästä toiseen. Entä millaista olisi laittaa ruumiit kauniiksi, olisikohan se luovaa? Ja miten voisi itkemättä suhtautua lapsivainajiin? Monennenko jälkeen itku loppuisi? Millainen ihminen minusta tulisi? Osaisinko olla elävillekin asiakkaille kyllin huomaavainen? Hienovaraisuus on kyllä siinä ammatissa hyve, eikä minulla kovin taida sitä olla. Tosin töitä sillä alalla pitäisi riittää hamaan tulevaisuuteen saakka.

Kuolleista ajattelinkin siirtyä vielä eläviin. Tuntuisi mielekkäältä tehdä jotakin konkreettisesti tärkeää ja työskennellä vaikka vanhusten kotiavustajana. Jollakin tavalla tämä hetki on vaikuttanut minuun kliseisesti. Ehkä kliseissä onkin aina totuuden siemen mukana. Yhtä kaikki näyttää siltä, että vanhustyöhön ei satsata, paikkoja vähennetään koko ajan ja sen minua erityisesti kiinnostava idealistinen puoli on tyystin hunningolla. Avustajat ehtivät vain harvoin keskustella vanhusten kanssa, kun on jo viilletettävä pää kolmantena jalkana seuraavan vanhuksen vaippoja vaihtamaan, ruokaa laittamaan ja siivoamaan. Se työn raskaus ei minua sinänsä haittaa yhtään, tämäkin työ on ruumiillisesti raskasta. Perjantaisen parin lavan purkamisen ja hyllyttämisen jäljiltä habat ovat parhaillaan hellinä ja reisilihakset kipeinä niin kuin olisin kuntosalilla ollut vetämässä kunnon treenit. Se on sitä kyykkyyn-ylös-ojennus -liikettä 7 tuntia yhtä soittoa. Joskus nämä myyntihommat alkavat muutenkin tuntua pelkältä peliltä. Koko markkinatalous on keksitty kupla, jotta kaikilla olisi jotakin tekemistä, jotta kaikki voisivat ostaa toisiltaan jotakin. Omavaraistalous on sekin kyllä täällä pohjolassa aika epävarmalla pohjalla, mutta sen aitous kieltämättä kiehtoisi.

Se koskettaa taas

Isäni kuoli joitakin vuosia sitten sukumme kesämökillä, saaressa, jossa olen viettänyt kaikki lapsuuden auringonpaisteiset kesäni veljeni ja serkkujeni kanssa uiden ja onkien, matoja tonkien. Mantereen puolella päästiin heinissäkin pyörimään ja kylän päätalossa syömään uusia perunoita voin kanssa. Isäni kuoleman jälkeen saari ei ole enää ollut entisensä, ihan konkreettisestikaan, mutta myös henkisesti siitä on tullut varjoisampi paikka.















Muutama yö sitten näin unen, että olin saaressa tapaamassa veljeäni. Hän oli siellä kaikkien kuolleitten kissojeni kanssa. Kassu köllötteli kuistin kaiteen reunalla, niin kuin se aina teki. Sissi seurasi häntä pystyssä tapahtumia ja Piu kiumurteli sen jaloissa. Lumpukka tuli tervehtimään. Pyysin veljeltäni, että se huolehtisi niistä ja muistaisi käydä kaupasta hakemassa niille ruokaa. Veli lupasi hoitaa, naurahti ja työnsi veneen vesille. Minä lähdin soutamaan ja kissat katselivat uteliaana perääni. Veli hymyili ja oli oma entinen hauska itsensä, millainen hän oli ennen kuin sairastui alkoholismiin.

Eilen veljeni vajosi koomaan. Tänään hän kuoli ja minä olen surullinen vielä pitkään.

Ei pysty, on niin hapokasta

Ei pysty. Ei pysty edes youtubea tähän lykkäämään. Tämä on ihan allegoria meikäläisen tämän hetken bloggaamisesta.

Pakko olla hiljaa vähän aikaa

Pikku paniikki päällä täällä. Ei mitään sen kummempaa. Bloggaamaan en ehdi, enkä sen puoleen runojakaan rustaamaan. Palkat sentään laskin juuri Idolsin ohessa, jotta olkoot onnelliset he, joille palkka kuuluu. Laskin kyllä omanikin. Maanantaiksi pitäisi olla kolme kirjaa luettuna ja keskustelun alustus tehtynä, mutta eihän mulla ole niitä kaikkia kirjojakaan. Varasin kyllä jo kolme viikkoa sitten kylän kirjastosta. Sitä yhtä kirjaa minä olen nyt sitten hinkannut aamuin illoin. Älyttömän paksu ja pienitekstinen tekele. Illalla jo olen laittanut kellot soimaan, hakenut vesilasin yöpöydälle ja mennyt sen paksun kanssa petiin. Oikein asettunut olen ja oikealla asenteella: nyt opiskellaan ja lujaa. Melko lailla olen ollut unessa samantien. Joka ilta. Ja joka aamu se vesilasi on tyhjä tai puoliksi juotu. Minä se en ole ollut. Me ollaan vissiin juotu koiran kanssa jo pidemmän aikaa samasta kupista.

Eräs toinenkin teoria

Noh, kun tuota alla olevaa eri hienoa teoriaani ei kukaan ole kaatanut, tehdäänpä näin tentin jälkitunnelmissa Freudista vielä yksi, joka ikään kuin on sitten yhteenveto koko aiheesta. Kai. Vaikea tässä vaiheessa sanoa, mitä tästä tulee.

Eli Freudin väittämähän on, että pikkutyttö huomaa eräänä sateisena päivänä alapäästään puuttuuvan jotain. Koettakaa nyt, pliiiiis, kiinnittää huomiota tuohon lauseeseen. Freud siis ajattelee, että pikkutyttö heti ensimmäisenä olettaa, että siltä puuttuu jotain. Ei esimerkiksi niin, että se huomaisi alapäänsä olevan erilainen suhteessa miespuolisiin läheisiinsä. Mihin tämä ajatus puuttumisesta perustuu? Eläimellisinä olentoinako meillä ei ole minkäänlaisia vaistoja? Koska eläin ei pysty abstraktiin ajatteluun kielen avulla, se myös säästyy kateudelta. Eli tässähän päädymme tilanteeseen, jossa kastraatioepäilys olisi yhteydessä ihmisen kielelliseen evoluutiokehitykseen eli ainakaan se ei voi olla biologinen lähtökohta. Toki tietenkin uh uh, yng, käng -tavuin elehtimällä on luolanainenkin kyennyt jonkinlaisia johdonmukaisia ajatuskuvioita seuraamaan, mutta miten minua epäilyttää se, että ensimmäisenä alapäitä tutkittaessa olisi herännyt epäilys äidin suorittamasta kastraatiosta. Halutessaan voi toki ajatella, että Freudin teoriaan asti kaikki naiset olivat vain tietämättömiä ja tuon tietoisuuden laajetessa alkoivatkin pian pimahtaa toinen toisensa jälkeen.

Tässä iässähän me kaikki tietty tiedämme, että pimppa on välttämätön peli ihmissuvun jatkumisen kannalta. Jos ei olisi pimppaa, ei olisi peenistäkään. Mitä peenis olisikaan ilman pimppaa? Pelkkä hetken yksinäinen haahuilija universumissa.

Freudihan vietti aikaansa aika tavalla mielisairaalassa. Hullujenhuoneella majailikin teoriaa tukevia kajahtaneita naisia nurkat täynnänsä. Ja tähän naisten hulluuteen ei mitään muuta syytä sitten voinut olla kuin peeniksen puuttumisesta johtuva kateus, jonka ne kahelit ämmät siellä pöpilässä yrittivät väen vängällä kieltää. Vikahan ei missään tapauksessa voinut olla vaikka siinä, miten hirveitä ihmisikohtaloita maailma tuohon aikaan päällään kantoi. Millaiset olivatkaan naisen oltavat silloin? Kokivatko miehet pikemminkin syyllisyyttä selittämällä asiat itsellensä parhain päin?

No, ajatus peniksen puuttumisesta perustuukin siihen, mitä edellisessä päreessäni jo sohaisin. Freudin teoriahan on ajalta, jolloin naisen hallitsematon halu piti lopullisesti kesyttää, kaikki muut keinot oli jo käytetty. Kesyttäminenhän ei onnistunut kuin pidättäytymällä eliittisin miesvoimin lihallisesta julki-ilottelusta eli osoittamalla ylhäisesti, että pimpan viettelyksiä on kuulkaa mahdollista vastustaa, katsokaa vaikka. Ja niin vedettiin peeniskortti esiin. Saadakseen naisen kesytetyksi sipsuttelevaksi lemmikikseen ja uskolliseksi palvelijakseen, mies tarvitsi teorian, jolla naisesta voi tehdä ikuisen alamaisensa. Nainen on suhteessa mieheen aina se, jolta puuttuu jotain. Nyt peenis käskee, nainen tottelee, tai peenistä ei tule.

Tämän höpön peniksen puuttumis -teorian voisi tietysti kääntää aivan päälaelleen. Miehen penis onkin kasvain, ylimääräinen elin. Pikkupoika säikähtää tuossa kolmen korvilla, että ohhoh, mulle onkin kasvanut tämmöinen. Äiti on varmaan sen mennyt kiusallaan kasvattamaan, tahi isä, koska sillä on samanlainen! Poika kääntyy äitinsä puoleen ja kun äiti ei suostu kastroimaan uloketta, eikä sen puoleen isäkään, poika joutuu loppuiäkseen kateuden pauloihin, koska tytöillä nyt vaan on niin hot. Tai vastaavasti poika voi olla myöntämättä kateuttaan ja tulla neuroottiseksi naisten kiusaajaksi. Miten päin vain. Valitse siitä.

Tämän melkein elimellisen teoriani pointtinahan ei siis ollut miehen vallasta johtuva kateus, vaan ihanhan se melkein pysytteli kastraatioteoriassa ja sen mielipuolisessa hulluudessa. Jos nyt lähtisin tämän teorian lisäksi puimaan sitä, miksi nainen ei voisi kadehtia miestä noin muuten, se ei enää kuuluisi tähän asiaan.

Mutta koska sitä on tivattu niin kovin, minä hellyn ja kerron teille vielä jotakin.

Miehet ovat jyränneet naisia aikojen satossa aika tavalla. Jos se ei miesten mielestä oikeuta edes jonkinlaiseen kriittiseen tarkasteluun, niin siinä tapauksessa kyse on niin epäempaattisesta oliosta, ettei sitä ole syytäkään kadehtia. Halveksia pikemminkin. Jos mies taas pystyy ylittämään sukupuolensa ja näkemään tilanteen myös naisnäkökulmasta, miestä voi jo hyvällä tahdolla kutsua inhimilliseksi olioksi. Sen jälkeen aletaan vasta puhua kateudesta, mutta sitä tapahtuu siinä vaiheessa vain yksilötasolla, eikä se enää liity irti leikattuun peenikseeni. Ihan yhtäkkiä ei kyllä tule mieleen ketään. Jaa, ehkä oma mies, kun sillä on niin mieletön vaimo.
____________________________________________________________

Ihan asiasta kolmanteen, niin sieltä Tuulialta tuleva sukkaihmisten ehtymätön virta voisi myös tutustua ajatuksiini lapsettomuudesta ennen kuin piipittää siellä kommenttilaatikossa Saaran törkeydestä lapsettomia kohtaan. Siis oikeasti, typeryys ja ajattelemattomuus johtaa maailman ennenaikaiseen tuhoutumiseen. Hemmetti, että tuollainen yhden neulebloggarin valehtelu saakin kohta aikaan kansanliikeen ja aivan perusteetta. Hävetkää. Opetelkaa edes ajattelemaan itse, älkääkä uskoko ketä sattuu. Johan tässä joutuu yleistämään kaikki neulebloggarit samaan kategoriaan. Eikä se ole kovin mairitteleva kategoria se.

Eräs teoria

Valikoiva opiskelu on palkitsevaa. Kun toisaalla nousee karvat partaa* myöten pystyyn, toisaalla se aiheuttaa kiusallisia mielenliikahduksia. Eli:

Kaikkihan tietävät, että ennen vanhaan kulttuuriset taidetapahtumat olivat silkkaa sodomaa. Teatterinäytöksien ohessa ja musiikin soidessa pidettiin myös lihamarkkinoita. Riehua ja rietastella sai saman katon alla vaikka koko pitkän illan. Hedonismi kukoisti, kunnes eliitti sitten eräänä päivänä päätti alkaa ilonpilaajaksi. Barbaarinen touhu ei sitten yhtään sopinutkaan heidän hienostuneeseen habitukseensa, eteenkin kun tuo vulgaari ilottelu perustui yksinomaan feminiiniseen ja hallitsemattomaan haluun sekä sen hävyttömiin houkutuksiin.

Koska eliitin piti erottautua tuosta alati puksuttelevasta porukasta ja todistaa oma henkinen saar... suuruutensa pidättäytymällä rietastelun iloista, sen piti sitten todistaa tahrattomuutensa ja pidättäytyä siitä puksuttelusta. Näin simppelisti syntyi niin kaksinaismoralismi kuin korkeakulttuurinen maku ja sen myötä liikuttava usko luovaan nerouteen. Vain nero pystyi tuomaan julki eliitin tukahdetut tunnot sen arvolle sopivasti. Tekijäfunktio nousi arvoonsa ja lehtiäkin sai lukea vain yhteiskunnan kunnianarvoiset jäsenet. Taidetta alettiin pitää tekijänsä sisimmän ulkoistamisena. Sisintään ulkoistavista suurin osa oli miehiä, monet journalismin edustajia ja yhteiskunnan kunnianarvoisia jäseniä. Näin siis muodostui korkeakulttuuri - eliitin tarpeisiin tehdä pesäero ala-arvoisiin kansalaisiin ja varsinkin infantiiliina pidettyyn eskapistiseen populaarikirjallisuuteen (po. lapsekkaana pidettyyn todellisuuspakoiseen viihdekirjallisuuteen, mutta kun ne nyt sanoo niin), jota lukivat enimmäkseen naiset. Siis kuka täällä oikein määrää, ajatteli 1800-luvun taitteessa kunnianarvoisa jäsen ja alkoi yllättäen ymmärtää oikeaa taidetta.

Kunnianarvoisan jäsenyyden sai vain noudattamalla poikkeuksellisen hienostunutta käytöstä ja osoittamalla älykkyytensä, lukemalla esimerkiksi realismia, jossa luova nero ilmaisi kaiken inhimillisen ymmärryksensä paperilla. Luovan neron inhimillinen ymmärrys toki vaati paljon kenttätyötä ja siksi se heille myös salaisesti suotiin. Enäähän se ei kovin salaista olekaan. Joka tapauksessa inhimillisestä ymmärryksestä tuli painettuna jalo ele ja kirjailijasta myyttinen otus, joka joi ja rietasteli koko eliitin edestä. Eliittiparka luopui julkisista iloistaan samalla kun muu kansa niistä juopui. Niinpä ne joutuivat lukemaan realismia kirjoista, koska heidän elämänsä oli niin kovin kaukana siitä. Katkeruus näitä barbaareja kohtaan ei olekaan koskaan loppunut. Se on kulkenut isältä pojalle, opettajalta oppilaalle...

Tästä aasinsillasta pääsemme pian pointtiin, joka siis on... mikäs se nyt olikaan? No, se liittyi yllättäen blogeihin, peniskateuteen ja ihmisten arvottamiseen. Vaikka monet kulttuurintutkijat ovat alkaneetkin olla sitä mieltä, ettei todellakaan voi sanoa, onko esimerkiksi rock taiteellisesti klassista musisointia vähäisempää tai huonompaa, kovin lujassa silti tuo arvottaminen näyttäisi olevan esimerkiksi blogikirjoitusten ja painetun kirjallisuuden välillä, tai vaikka vain ihmisten välillä.


*) Käyn joskus Saaran blogissa saadakseni hymähdellä. Pontevalla naisihmisellä on kieltämättä sana hallussaan. Ehkä yhtenä syynä on atavistinen syy nähdä jotakin outoa. Meniväthän ihmiset katsomaan parrakasta naista sirkukseen... - Maalainen

Lähde: Mikko Lehtonen, Faktan ja fiktion historia, tulkinta oma

Mainoskatko

Tänään parrasvaloissa Kirsti Ellilä. Lukekaa siis Satakunnan kansan Blogiskooppia.

Uusi sisäinen kauneus

No niin, asiaan. Anna-Stina Nykänen kirjoittaa tuoreimmassa Nyt-liitteessä mainoksista:

Onko mainosten naiskuva muuttunut? Ehkä ei. Edelleen naisten oletetaan pyrkivän täydellisyyteen, se vain tuntuu olevan entistä vaikeampaa. Uhkat tulevat nyt naisen sisältä: bakteerit, hormonit, eritteet. Niitä vastaan on taisteltava, jotta vaikuttaisi täydelliseltä. Satumaiselta.

Mainokset ohjaavat katsojan jokaisella tauolla tarkkailemaan itseään; milloin päätä, milloin alapäätä, milloin ihoa, hampaita, suuta, huulia, hengitystä... koko ajan saa olla tarkkana, ettei mitään täydellisyydestä poikkeavaa vain ole päässyt tapahtumaan. Silloin kun minäkin harvoin katson televisiota, niin eikö siellä ole heti kohta joku kysymässä oletko yksi niistä monista naisista, jotka kärsivät pahanhajuisista vuodoista? Kai sitä tulee vilkaistua alapäätään siinä sohvalla, että olenko minä ja mitä tuo sitä kyselee. Toinen pahakas on se mainos, missä ne screenille heijastetut riehakkaat bakteerit hengailevat jonkun suussa hammaslääkäreiden seuratessa tilannetta jotenkin friikkimäisen epäilyttävästi. Sen jälkeen kysytään vielä onko sinulla hilsettä (onneksi ei sentään täitä) ? Oletko lihava? Särkeekö jalkoja? Ei kai vain jokin sieni muhi siellä myös? Kipeytyvätkö hartiasi? Syötkö epäterveellisesti? Närästääkö? Lirahtaako pissa? Ettet nyt vain haise sitten? Ja kuinka muuten on deodoranttisi laita? Lienee pettänyt? Ja entäpä se korvavaikku? Kuuluuko huonosti? Jätä kuule vanhat keinot, äläkä työnnä sitä vaikkua pumpulipuikolla! Ja sitten vähän animaatiota, että miten se vaikku sieltä korvasta oikein otetaan. Jokin aika sitten kärsimme kaikki tietämättämme couperosa -ihosta. Nyt tietämätöntä korvennetaan pahanhajuisella hengityksellä. Oletko sinä juuri se, joka saa hengityksellään pleksinkin takana istuvan palveluhenkilön kavahtamaan järkytyksestä? Käsi ylös, kuka ei työnnä kättään suunsa eteen siinä vaiheessa?

Anna-Stina Nykänen näkee tämän koskevan vain naisia, mutta kyllä siellä yhtälailla erektion ponnettomuudesta huomautellaan parhaimpaan actionaikaan. Ja samastu siinä sitten Brosnanin Pierceen, kun puhe mainoksessa kääntyy kaljuuntumiseen ja takaraivossa sykkii muistutus virtsasuihkun kaarevuustason huolestuttavasta hupenemisesta.

Vaikuttaisi siltä, että kun ulkonäköhommelit alkavat olla kondiksessa ja jokainen trenditietoinen kuluttaa muotiin sekä kauneuteen kahisevaa ylenmäärin, niin katse on kohdistunut nyt myös siihen sisäiseen kauneuteen. Sama ilmiö on muuten poliisi- ja lääkärisarjoissa. Sykähdyksittäin sukelletaan ihmisruumiin sisuksiin, ikään kuin olisimme kaikki todella uteliaita näkemään mikä sieni tai tauti ketäkin kalvaa ja miten se kalvaa. Luotiakin esitellään ruumiin sisuskaluissa niin kuin sitä vakuutusmainoksen hirveä tuolta se tuli ja tuonne se meni. Sitä jotenkin toivoisi, että sitten kun aika jättää, ei sentään pyydettäisi kameraryhmää paikalle (oho, fakta ja fiktio meni nyt vähän sekaisin, mutta kenelläpä ei tätä nykyä menisi).

Totta kai mainostajilla on tarve saada tuotteitaan kaupaksi, mutta niiden kokonaisuudesta muodostuu rasittava tietoiskujen suma. Ja kun samaa informaatiota tunkee illasta toiseen, se alkaa kuulostaa jankutukselta. Ei ole yhtään ihme, että porukka viettää mainostauot mielummin jääkaapilla.

***
Linkkilistan muokkaus haamupäivityksen syy.

Henkiset saarat

Hei kaikille neulebloggajille. Tässä linkki takaisin Tuulian blogiin. Täällä ei ole mitään sen suuntaista, mihin Tuulia suuressa 27 v. viisaudessaan viittaa. Henkinen saaruus on hieno juttu, mutta sitä ei pidä sekoittaa vääriin asioihin, kuten Tuulia lukutaidottomana tekee.

*Ja ennen kuin ykskään henkinen Saara käy mouhuamaan mun kommenttilaatikossa, todettakoon, että mie en todella pidä hirveesti lapsista. En ymmärrä niitä, en puhu niitten kieltä enkä osaa leikkiä niiden kans, josta syystä ne yleensä mun kanssa samassa tilassa päätyy kiljumaan kun sireeni. Osa tenavista on ihan ok, osa ei - enhän pidä kaikista aikuisistakaan. Lastenvihaajaksi ei saa siis leimata, en vaan ymmärrä niitä.

a) Lap-si-vi-haa-ji-en (äh, ei jaksa tavuttaa, koettakaa nyt kuitenkin lukea:) ongelmat ovat yksinomaan lapsivihaajien ongelmia. Niillä ei ole mitään tekemistä lasten kanssa. Ongelma on oma, ja siitä pitää aikuisen (siis sen lapsivihaajan) ottaa vastuu. Omat vihat ovat aina omia ongelmia. Siitä ei siis voi syyttää lapsia. Ei myöskään voi olettaa, että kaikki jotka eivät tule lasten kanssa toimeen, olisivat lapsivihaajia. Kaikki eivät vain tule niiden kanssa toimeen. En tullut minäkään ennen kuin tein omia lapsia.

b) Kenelläkään ei ole oikeutta mennä arvostelemaan lapsettomien päätöksiä, sillä se on ainoastaan hyvä asia, etteivät lasten kanssa toimeentulemattomat joudu lasten kanssa tekemisiin ja varsinkaan ottamaan niistä vastuuta. Siitä ei hyvä heilu.

c) Minulla ei ole osaa eikä arpaa lapasiin tai sukkiin, joista tulee liian pieniä ja jotka joutuu sitten antamaan joillekin lapsille. Meillä on jumalattomasti oikean kokoisia lapasia ja sukkia.

d) Minustakin on mukavaa, että lapset kasvavat. Kolmen vauvan pyöräyttäneenä tiedän, ettei niiden kanssa toimeen tuleminen ole helppoa, ja jos yhtään tuntuu siltä, että ei kestä tai ei jaksa, niin missään tapauksessa siinä vaiheessa niiden tekeminen ei ole edes suotavaa, saati pakollista tai odotettavaa.

e) Ja jos joku niin vaatiikiin tekemään, niin sitä nuijalla päähän. Vaatiminen ei ole kenellekään hyväksi.

Freudipuskompleksi

Tätä Pietilän kirjaa, Joukkoviestintätutkimuksen valtateillä (1997) lukiessa törmäsin jälleen kerran freudilaiseen tulkintaan. Freud on aiheuttanut minussa puistatuksia aina, enkä ymmärrä, miten hemmetissä jonkun iänikuisen paukapään kompleksista kompleksiteoriaa käytetään jopa postmodernin feminismin tulkinnan apuna. Kuka perkele toi Freudin tänne? Tuo hemmo oli siis tunkeutunut feminismiä käsittelevään osioon salakavalasti kuin.. mmm... käärme. Epäilin tietenkin ensin Pietilän järjenjuoksua. Sitten vasta omaani. Mutta päädyin Pietilään. Haahuilin netissä todetakseni tämän peniskateuden sitkeän harhakuvan olevan yhä voimissaan ja ihan käytettyä kamaa kaiken teoretisoimisen tukena. Vika on siis minun järjenjuoksussani. Onhan se, ihan terveyssivustoilla asti täysin luotettavana ja kenenkään kyseenalaistamattomana, että eräänä päivänä 3-vuotias tyttölapsi huomaa peniksensä puuttuvan ja epäilee äitinsä kiusallaan kastroineen sen. Tyttö kääntyy äitinsä puoleen, mutta kun äiti ei voikaan liimata penistä paikoilleen, tytön toiseksi vaihtoehdoksi jää ymmärtää, että häneltä tulee ikuisesti puuttumaan tuo irti leikattu elin ja tyttö joutuukin elämään tämän murheellisen asian kanssa ikänsä samalla kadehtien veljiensä hilppereiden iloista heilahtelua. Myöntämällä tämän järkyttävän vaillinaisuutensa naisesta tulee kuitenkin jokseenkin normaali, jos älyää vanhemmiten kumartaa ja kadehtia penistä päivästä toiseen sekä kaivata sitä oikealla tavalla oikeaan paikkaan. Toinen vaihtoehtohan on se, että naisesta voi tulla täysin epänormaali ja lopun ikänsä hän voikin neuroottisesti inttää, ettei häneltä käsittääkseen puutu mitään sieltä.

Oli onni, että löysin kuitenkin tämän artikkelin. Minulla oli hauskaa. Se on tosin melko pitkä ja vain asialleen omistautunut neuroottinen freudipuskomlpeksista kärsivä nainen jaksaa sen hyvässä lykyssä lukea ja saada tukea täysin häpeämättömille ajatuksilleen. Lainaus:

Tulkaahan piiriin pojat ja tytöt. Kerron teille tarinan. No niin, kuunnelkaapas: Asuipa kerran antiikin Kreikassa näytelmäkirjailija, jonka nimi oli Sofokles. Näytelmäkirjailija kirjoitti kivan pikku näytelmän, jolle hän antoi nimeksi "Kuningas Oidipus". Kaksi tuhatta vuotta myöhemmin kaukaisessa maassa, jonka nimi oli Wien, asui saksalainen psykiatri nimeltä Sigmund Freud. Freud luki tämän kivan pikku näytelmän ja yhtäkkiä hän sai loistavan ajatuksen! – hän päätti keksiä seksuaalisuus- ja psykologisen teorian, joka perustuisi "Kuningas Oidipukseen" – ja näin hän tekikin, vaikka sen tekeminen kesti monta monituista vuotta. Hän nimesi teorian "oidipuskompleksiksi". Ja tiedättekös mitä sitten tapahtui? Hän teki kaikista pikku Oidipuksia! Ja siitä lähtien kaikki elivät sekavina elämänsä loppuun asti.

Ehkä hätkähdyttävintä oidipuskompleksissa on se, ettei sillä ole minkäänlaista koherenttia perustaa ja että se on täysin irrallaan Todellisuudesta. Se on myyttiin ja representaatioon perustuva teoria. Se saa aineistonsa antiikin ennaltaharjoitellusta teatterista kaikkine vakiintuneine koodeineen ja johtolankoineen. Mutta kaikkein häiritsevintä on se, että ylipäänsä kukaan uskoo siihen. (Rolando Perez, An(arkiasta) ja skitsoanalyysistä, Viides taso, Reaktiivisen halun fasistinen struktuuri ja sen suhde naisten alistamiseen, Anarkistinen kirjasto, Kokoelmat )

Olen saanut tartunnan

Bloggerilla mättää ja googlella myös. Google epäili, että saatan olla saanut viruksen. Ihme homma, niin minä olenkin. Kaupassa tajusin, että olen sairas. Tarkkaan ottaen vihannestiskillä. Olin juuri ojentamassa sormiani kohti jäävuorisalaattia, kun se iski. Huimasi, hiotti, voimat katosivat, nielu tuntui turvonneelta, hartioita kivisti ja ohimoissa sykki. Kotona ei sen vertaa välähtänyt, että mikä tämän pään huminan ja säryn funktio mahtaa olla. Kuvittelin tietenkin, että olen lukenut liikaa Pietilää ja kirjoittanut liikaa tenttivastauksia. Että olisi olemassa jokin fyysinen raja, jota enempää ei voi tenttiin päivässä lukea. Mutta ei sitä ollutkaan.

Tällä myrskysäällä on mukava ajaa autolla. Kaikki jää arvailun varaan. Epäilemättä muutkin ovat sen tajunneet, siinä me köröteltiin kehä kolmosta kuuttakymppiä kaikki. Matka tuntui pidemmältä kuin koskaan. Autoajelut ovat nykyisin niitä ainoita hetkiä, kun ehdin kuunnella radiota tai musiikkia ylipäätään. Kanavia tulee vaihdettua kuin televisiosta kesäisin. Meillä on ollut Radio Rock pannassa siitä asti kun se aloitti, koska Aatos Erkko nyt vaan ei voi olla rock. Kuuntelin sitä silti hetken ja esikoinen sanoi, että tää on ihan paska. Samalla kanava hiljeni kokonaan.

- No nyt se rupes itkemään.

Musiikin kuuntelussa minulle henkilökohtaisesti on tärkeää, että voin lauleskella tai olla siinä hommassa mukana, edes kertosäkeessä, mikä tietenkin on vaikeaa, jos biisi on entuudestaan tuntematon. Kipaleitten täytyy siis tulla tajuntaani jotenkin salakavalia teitä pitkin etukäteen, että voin niitä sietää. Tänään ainoa tarpeeksi tuttu kappale koko puolitoistatuntisen autolla ajelun aikana oli Tapani Kansan Veikko Nieminen. Olenko minä vanha vai enkö minä ole.

Lopuksi esimerkki siitä, kuinka teinixin kanssa käydään keskustelua. Niitä kyllä vastuu on vanhempien –juttuja siis.

- Kun sinä siellä netissä…

- Mitä sä nyt taas alat sönköttää

- Kuuntele nyt. Siellä netissä kun olet, niin kaikkihan ei ole miltä näyttää. Ole kriittinen…

- Kai mä nyt tiedän.

- Siis muista olla kriittinen niitä ihmisiä kohtaan, joiden kanssa siellä vietät aikaasi.

- Sano ny vielä kerran mikä.

- Kriittinen.

- Mikä?

- No kriittinen. Ihan totta.

- Mitä sä tolla ees niinku yrität.

- Nää nyt on niitä asioita joista lapsille pitää puhua.

- No ei ole.

*

Ja sitten keskustelua teinixin kanssa muuten vain, kun äiti yrittää autossa tappaa hiljaisuuden.

- Minkähän takia ne ei voi laittaa tossa radiossa näkyviin tekstiä, että mikä biisi siellä milloinkin on menossa?

- Miten niin?

- No että tietäis mikä biisi on menossa.

- Kuka niitä viittii sun takias sinne laittaa.

- Ei mun takia, mutta muutenkin. Olisihan se jotenkin biisin tekijöillekin tärkeää. Ne ei koskaan enää sano, kuka soittaa ja mitä. Ennen vanhaan sitä oikein odotettiin sävelradiota kuunnellessa, että kuk

- Älä kerro enempää. Ei sitä tartte radiossa kertoa, kuka niitä esittää.

- Mun mielestä tarttee.

- Eihä tartte!

- Tarviihan. Olisihan se nyt oikein.

- No eikä ole!

- Miks sun kans ei voi ikinä puhua mitään. Sä olet aina periaatteesta vastaan.

- Enkä ole.

- Olethan. Aina ei ei ja ei. Pelkkä periaate.

- Enkä ole. Mähän olen aina sitä asiaa vastaan.

Lapset kouluun, minä lomalle

Ei hitto viekoöön, kyllä jokaisen koululaisen vanhemmille pitäisi julistaa vapaapäivä aina ensimmäisenä koulupäivänä loman jälkeen. Muksut ovat menneet liiasta nukkumisesta ja liiasta valvomisesta aivan sekaisin. Edellinen yö ennen kouluaamua onkin yhtä helvettiä. Itse olin ottanut Pietilän Veikon sänkykaveriksi ja yritin selvittää sen ajatuksenjuoksuja ja herranjumala, koko viestinnän oppihistorian läpileikkausta 1600-luvulta tähän päivään ja nukahtanut joskus pikkutunneilla Pietilän alle.

Samaan aikaan esikoinen ei saa unta. Se ravaa jääkaapilla kymmeniä kertoja ennen kuin sen teiniangstiset askeleet lakkaavat raahustamasta juuri ennen aamua. Välillä kuopus huutaa sängystään ta ta ta tadaa! ja lähtee kävelemään. Minä perässä että mihin sinä nyt, kun arvasin, ettei se ihan tolkuissaan kyllä ollut. Siis en todellakaan juokse niiden perässä täällä öisin, jos käyvät vaikka vessassa, mutta tämä oli ihan selvä juttu. Otin kuopusta kädestä ja kysyin, että mikä hätänä.
- äshsäshshs tsämlää.
Ahaa. Talutin pojan sänkyyn ja olin juuri nukahtamassa, kun neiti alkaa potkia seinään niin että koko talo tärisee. En tiedä nukuinko kovinkaan paljon yön aikana.

Kun puhelin soi aamulla seitsemän jälkeen, olin varma että on aamyö. Se soi ja soi, ennen kuin minulla edes välähti, että siihen pitää kai vastata. Minä tuijoitin sitä tuttua puhelinta enkä osannut painaa oikeaa nappia. Siinä se soi minun kädessäni ja minä tuijotan sitä, että mitä sille pitää tehdä. Kun sitten sohin aikani, niin puhelimesta alkoi kuulua pienen pojan puhetta, josta en saanut mitään selvää.
- Mmmm, minä sanoin ja työnsin luurin kuopuksen korvaan. Menin takaisin sänkyyn ja nukuin häpeilemättä puoleen kymmeneen. Se oli sikäli onnellinen yhteensattuma, etten pitempään kuitenkaan nukkunut. Esikoinenkin veti sikeitä täyttä päätä, mutta kyllä se kymmeneen kouluun kuitenkin ehti.

Toisaalta ja toisaalta

Ohari-fanille tämän päiväinen postaus oli isku vasten kasvoja. Houkutus tehdä oharit on nyt suurimmillaan. Tästä pähkäilyvaiheesta eteneminen johonkin suuntaan on tehnyt päivästäni eriskummallisen. Olen ottanut joulukoristeet alas yksi kerrallaan, laittanut laatikkoon ja istunut miettimään lopettamisen lopullisuutta. Olen käärinyt jouluvalot pakettiin ja istunut alas miettimään lopettamisen lopullisuutta. Olen laskostanut punaiset jouluverhot kaapin perälle ja istunut alas miettimään lopettamisen lopullisuutta. Lisäksi katsoin Paavo Pesusieni-leffan ja imin pillillä pirtelöä, vaikka piti ryhtyä valmistelemaan tenttivastauksia. Tätä te ette ehkä olisi halunneet tietää. Luin kyllä sentään blogeja ja mietin narsismiani, jonka kukkeimmat kulta-ajat taitavat olla jo ohitse. Olenkin miettinyt sitä, onko tällä bloggaamisella mitään muuta merkitystä, kuin mitä Iines sanoo:

"Turha kuvitella, että bloggaamisella olisi jotain tekemistä kirjoittamisen tai yleensäkään sanataiteen kanssa. Tai edes yhteiskunnallisen vaikuttamisen. Ihan kannatettava missio on saada muiden hyväksyntä olemassaololleen blogosfäärissä. "

Onhan se ilman muuta sitäkin. Tietenkin on. Ja toki tuon ilmeisen ironian seasta voisi havaita huolestumisenkin siitä, etteikö todellakaan ole väliä sillä mistä ja miten kirjoitetaan. Minäkin olen ollut huolestunut samasta asiasta. Koska minut kuitenkin oli linkattu tuohon tekstiin, teksti tuli otettua henkilökohtaisemmin. Se oli hauska näpäytys. Ehkä tuo ryhmäseksi-ilottelu oli liikaa, vaikka onhan se mukavaa, että blogi edes joskus saa. Silti kieltäydyn uskomasta ja edes hihittelemästä sille, ettei näillä olisi minkäänlaista yhteiskunnallista vaikutusta. Sehän riippuu siitä, mitä kirjoittaa. Kauraa lukiessa tulee väistämättä mietittyä, mitä voisi tehdä toisin, että erilaisten lasten elämä tässä maailmassa helpottuisi. Obeesiaa ja Arrua ja lukiessa tulee miettineeksi omaa tulevaisuuttaan, Markoa ja Brimiä lukiessa maailmankuva syvenee väistämättä. Paluu pitää kyllä myös mainita maailmankuvan laajentajana. Siis millä tavalla ei blogeilla olisi yhteiskunnallista vaikutusta?

Kuka yhteiskuntaan yleensä vaikuttaa? Joskus tuntuu siltä, että yhteiskunnan oletetaankin olevan vain eduskunnan leikkikenttä. Me tavalliset ihmiset täällä sitten ollaan kuin sianporsaat karsinassa, joiden toimia julkisen vallan edustajat tarkkailevat erilaisten tutkimusten avulla. Ketään ei oikeastaan näytä kiinnostavan, että mehän olemme täällä läsnä. Meiltähän voisi suoraankin kysyä. Sen sijaan poliitikko ja wannabe-poliitikko myös pistää blogin pystyyn ja odottaa, että me alamaiset menemme sinne kommentoimaan. Minkälaisia poliitikkoja meillä oikein on? Valmiiksi kuspäisiä? Olin muuten kuvitellut, että vasta eduskuntatyö ja valta tekevät sellaisiksi, mutta ilmeisesti se onkin synnyinlahja.

Onko bloggaaminen sittenkin ainoa keino vastustaa poliittisia epäkohtia tai taistella vaikka tabloidisaation aiheuttamaa uutisointia vastaan, ottaa kantaa, niin kuin ihana Maija Mallikortti tekee (lukekaa 5.1. postaus!). Ja onko se ainoa keino ilmaista terävästi mielipiteensä esimerkiksi Prosperon lailla. Miten pelottava ajatus olisi pysyä iäti vaiti samaan aikaan kun median valta paisuu paisumistaan ja journalistitkin pyristelevät irti eettisistä säännöistään. Median omistus keskittyy vain harvoille ja heidän motiivinsa on ainoastaan tehdä lisää rahaa ihmisten laumasieluisuutta hyväksikäyttäen, tarjoamalla sitä, millä ihmisten huomion on aina vaivattomimmin saanut: juoruja, seksiä ja väkivaltaa. Pitäisikö tähän alistua ja pitäisikö uskoa siihen mitä Iines sanoo yhteiskunnallisesta vaikuttamattomuudesta ja luovuttaa tästä pienestä blogikentästä tilaa niille, joilla on jo ennestään valtaa. Sanomalehtien blogit ovat nekin vain sanomalehtien jatkeita, tukevat jo ennestään lehtiensä markkinaorientoitunutta linjaa. Sinne ne asettuvat toimittajatkin odottamaan alamaistensa kommentteja. Ovatko hekään oikeasti aidosti kiinnostuneita siitä, mitä ihmiset ajattelevat, mistä puhuvat. Eivät. Näille toimittajabloggaajille maksetaan myös palkkaa, mutta mistä? Onko heidät vain palkattu pitämään paikkaa siihen asti, kunnes kansalaisten äänet on vaiennettu ja kunnes kukaan ei uskalla nousta sanomaan enää mitään näitä media-auktoriteettaja vastaan (nam, salaliittoteoria!). Riippumattomia he eivät enää kuitenkaan ole.

Blogilistalla on toki paljonkin bloggaajia, jotka eivät kuvia kumartele, ovat johdonmukaisia, rohkeita eivätkä kalastele yhteisön suosiota. Se että he käyvät kommentoimassa muita, on kyllä nähdäkseni osoitus siitä, että he ovat aidosti kiinnostuneita asioista verrattuna vaikkapa noihin edellä mainittuihin esimerkkeihin, jotka varsinaisesti ovat olevinaan yhteiskunnallisia vaikuttajia. Kai he ovatkin aina niin pitkään, kun yleisö antaa niin olla. Me olemme se yleisö ja kai tässä pitää vähän miettiä, millä tavalla yleisön äänen saa parhaiten kuuluviin. Ehkä se ei lopettamalla ainakaan onnistu, mutta toisaalta olisi mukava välillä katsella sivustakin noita blogistanian maanmainiota kannanottajia.

Mitä nyt taas?

Näyttää siltä, että puoli sukua tai ehkä kenties jo koko suku on tietoinen tästä blogista. Pari työntekijääkin lukee tätä silloin tällöin, mutta ne ovat aika kovaksi keitettyjä naisia. Eli sukulaisten osalta tilanne alkaa näyttää siltä, että olisi alettava kirjoittaa yleisistä ja tylsistä asioista, tai sitten ihan vain itsestäni ja silloinkin vain niistä ajatuksistani, jotka eivät liity keneenkään.

Olenkin miettinyt sitä betablogin perustamista, josta en kertoisi enää kenellekään, mutta mitä helvettiä tämä nyt sitten tarkoittaa:
"The new version of Blogger in beta is dead!
Long live the new version of Blogger!
(P.S. The old version of Blogger is not dead, but it would like to retire for a little while... maybe go to Hawaii or play World of Warcraft all day? It begs you to let it play World of Warcraft all day.)"

Siis mitä? Mitä? Mikä versio nyt on menossa? Milloin putosin kokonaan kelkasta? Missä minä olen?

Jäseniä särkee ja buranaa menee

En muista milloin olisi ollut näin tyhjä olo tämän blogin edessä. Tai muutenkaan minkään edessä. Voi olla ettei minulla ole enää koskaan mitään sanomista kenellekään. Aika moni asia ottaa pattiin, öisin ei saa nukuttua ilman salpaajia, jos niidenkään kanssa. Jäseniä särkee ja buranaa menee. Fibromyalgia vaivaa aina tähän aikaan vuodesta. Aina. Käsissä ei ole puristusvoimaa enää juurikaan. Yritän säästellä viimeisiä voimiani torstaiseen inventaarioon. Viime perjantaisen inventaarion kanssa meni kaksi työpäivää putkeen, eivätkä nämä menneet kolme vapaapäivää riittäneet palautumiseen. Tenttiä varten sain kyllä vastauksia tehtyä ihan mukavasti. Nyt peilistä tuijottaa vanha ja väsähtänyt eukonryjä ja sellaisena pitää kuitenkin lähteä joka päivä ihmisten ilmoille. Jostain syystä kontrasti muihin kauniisiin ja meneviin ihmisiin on näinä aikoina erityisen tyrmäävä. Se on viisainta kävellä pää painuksissa ja keskittyä toppatakkinsa alla piilossa vain omaan suoritukseensa, että pääsee masentumatta perille. Ilman tuota kahelia koiraa ja noita hupsuja lapsia olisin paneutunut talviunille aikoja sitten.

Olo ei tosiaankaan tunnu yhtään kontroverselliltä, mitä se sitten tarkoittaakaan. Missään sitä ei selitetä. Varmasti hieno sana ja se tuo minulle jostain syystä mieleen riitasoinnun. Siis ihan omakeksimä selite, joka siis kertoo enemmän minusta kuin sen sanojasta, vaikka riitasoinnun osa ei ole kuulkaa mikään helppo. Aika hullunrohkea pitää tietenkin olla, että sanoo mielipiteensä täällä ääneen. Hyssyttelyä ja hymistelyä - siis sellaisia yhteispusipusihalihalijuttuja - enemmän arvostan itse kuitenkin rehellisyyttä. Siis sellaista rehellisyyttä, joka ei kätke allensa minkäänlaisia muita motiiveja, kuin sen asian itsensä, ja että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä ja sitä rataa.

Niinpä jos pitäisi osallistua tuohon pantavin blogi -äänestykseen, naisten blogeista se olisi kenties jopa Selibaattipäiväkirja sittenkin, kaikesta kateudesta huolimatta (ja nyt ymmärrän sen mediaseksikkyydenkin). Siellähän se nainen tykittää ihan kybällä ja sanoo asioita, jotka ajoittain ottavat minuakin päähän. Toisinaan taas eivät. Se on oikeastaan mukavaa. Liuhdon avoin valehdeltu elämä on ehkä parhaimmillaan sitten mieskategoriassa vastaavanlainen särmäpesä.