Ja sitten muihin aiheisiin. Olen viime päivinä yrittänyt lukea Stuart Hallin kirjoittamaa kirjaa Identiteetti. Olen siis yrittänyt joka päivä useaan kertaan, mutta enpä voi kehua lukeneeni. Parin lauseen jälkeen huomaan tuijottavani jonnekin kaukaisuuteen (niin eteerisesti kuin vain voin, eli en juurikaan, kunhan tuijotan) ja ajattelevani ihan muita asioita. Se tyyppi (Hall) jupisee jotakin aivan abstraktia ja minulta pakenee lause korvien välistä tyhjyyteen.
Tänään iski niin hirveä työstressi, että melkein itketti. Kuin taivaanlahjana saatu ihana sinkkuneiti-tehopakkaustyöntekijäni sanoutui irti parempipalkkaisen työn takia. Päivänpaisteeni siis lähtee lätkimään, mutta hänen onnensa olkoon myös minun onneni. Muutokset pelottavat silti.
Isäntäkin oli tänään viimeistä päivää töissä 12 vuotta kestäneessä työssään. Uusi paikka on kieltämättä houkutteleva, mutta sekin tulee tietämään suuria muutoksia kotona.
Joskus minusta tuntuu, että minulla ei itselläni mikään muutu. Kaikki muuttuu ympäriltäni, mutta minulle kasaantuu siitä lähinnä ongelmia tai murheita. Tuntuu siltä, että ihan vasta isä kuoli, sitten lähti veli ja juuri tajusin, ettei minulla ole enää sukulaisimiehiä laisinkaan, paitsi yksi setä. Myöskään lapsillani ei ole ainuttakaan isopappaa, pappaa tai enoa, mutta niilläkin on yksi setä, nuori tosin, mutta setä mikä setä. Mummoja on sitäkin enemmän. On kaksi isomummoa ja kaksi mummoa. Olemme ihan miehetöntä porukkaa, kunhan isäntä tuosta vielä veljensä tavoin alkaa viettää aikaansa enemmän ulkomailla.
Siksi aloin miettiä sitä identiteettiä, joka Hallin mukaan on keinotekoinen, alati muuttuva, koostuu eroista, ja on jotakin mitä emme ainakaan ole. Olen papaton, isätön ja veljetön nyt. Kohta varmaan aviomiehetönkin noin teoriassa ainakin. Pahoin pelkään, että näkökulmani on muodostunut varsin naislähtöiseksi sen vuoksi, että minulla ei käytännössä kerta kaikkiaan ole lainkaan miehiä.
How to Survive November 2024 – 21
1 päivä sitten
Tekstit
12 kommenttia:
No johan on muutoksia...mutta miehistä ei tule ihan hirveetä pulaa, onhan sulla kaksi kasvamassa siinä vierellä koko ajan. Ja niistä kasvaa hyviä miehiä sun kanssasi. Sen kirjan kannen nähneenä voin sanoa, ettei houkuttele yhtään.
-minh-
Stuart Hallilla oli jotain omakohtaisia identiteettijuttujakin ehkä mukana (?). Jamaikalaissyntyinen sälli Britanniassa, ja on kiivennyt aivan kansainvälisten älypäiden huippukaartiin. En tosin tunne hänen taustaansa tämän tarkemmin, mutta mustan kundin tie ei välttämättä ole Britannian yliopistomaailmassa se kaikista helpoin.
No juu, Minh, junnuja on kasvamassa, mutta tähän hätään ei nyt ole miehiä. Pitäisi olla enemmän miehiä. Se kansi on kyl vähän, joo. Tulee kriisi.
Oli oli, Enska, identiteettiongelmia oli Hallilla hyvinkin. Ymmärrän siksi sen teoreettisuuden. Piti vissiin todistella jotakin. Ei se ole helppoa ei.
Teen nyt tänne samanlaisen ulostulon kuin minhin blogiin eilen: olen lueskellut blogiasi jonkin aikaa mutten vielä ennen tätä uskaltanut kommentoida. Täällä minä kuitenkin olen, ja ajattelin jatkaa lukemista. :)
Stuart Hallin Identiteetti-opukseen törmäsin viime vuonna opinnoissani; aluksi istuin kirjastossa teoksen vaikeaselkoisuudesta ahdistuneena ja itkua vääntäen, mutta jossain vaiheessa helpotti niin paljon, että nykyään tunnustan ihan jopa fanittavani Hallia. Ajatus liikkuvasta, fiktiivisestä identiteetistä miellyttää minua kovin, sopii maailmankuvaani.
Minh kerkesi viedä sanat suustani noista kahdesta "pikkumiehestä" siellä. Joskus sitä vain itse miettii ettei tuo miehetön elämä niin kamalaa ehket olisi edes, niitä kun on niin vaikea ymmärtääkkin aina. Mutta mies ystävänä on asia joka jokaisella naisella pitäisi olla, siis niinkuin ihan luottoystävänä, en osaa oikein selittää. Laitetaanko kimpassa semmoiset ilmoitukset, että etsitään miestä tositarkoituksella luottofrendiksi ?
Viikonloppuja Saara !
Osoitit Saara vaihteeksi, että et ole pelkkä kaikesta vittuuntunut poleemikko vaan sisimmältään syvästi ihmisen elämää havainnoiva ja oivaltava nainen.
En tunne Hallin teosta kuin nimeltä ja joittenkin referaattien perusteella.
Eräs vahvan identiteetin olennaisin piirre kuitenkin lienee (tai pitäisi olla), että joustaessaan (liikkuessaan), se myös vahvistuu ja yhtenäistyy - siis vakaantuu (integroituu).
Mussa tapauksessa Hallin postmodernilta haiskahtava käsitys hajoaa omaan skitsofreenisuuteensa, jossa näyttelijän "rajatilamainen" rooli-identiteetti vaikuttaisi edustavan nykyihmisen ideaaliminuutta.
Mutta kuten tiedämme - näyttelijät "eivät itse tunne mitään": parhaimmillaankin he vain osaavat näytellä hiton hyvin aitoja tunteita...mutta mitään todellista identiteettiä heillä ei ole (eikä voi olla) - ainakaan näytellessään.
Ja silti - joskus (edes yhden kerran elämässä - viimeistään kuoleman edellä) tulee väistämättä eteen se hetki, jolloin ihminen joutuu kasvotusten itsensä kanssa: kuka/mikä minä todella olen/olin?
Mitä Hall kertoo tästä hetkestä?
Aalo, lämmin tervehdys. Kävin myös lukemassa blogiasi. Olen mykistynyt. Klikkasin suosikkeihini heti.
Tuo itkun tuhertaminen Hallin edessä on niin lähellä. Ahdistaa todella. Miten siitä saa luotua jonkin kokonaisuuden, minä vaan kysyn. Mutta toivon, että olet oikeassa ja että koen pian valaistuksen.
***
Lumi, ihan totta. Nuo kundit kasvavat tuossa yhden ainoan miesmallin mukaan. Minusta se jää hieman suppeaksi. Samaten muuten tyttäreni, jolla sentään onnekseen on miesopettaja,joka on aivan mielettömän hyvä tyyppi. Siis sellainen, jolla opetustilanteessa karkaa ajatukset muihinkin aiheisiin. Se on käynyt läpi niin feminismiä, valaiden pyyntiä, härkätaistelua... joista neito sitten antaa minulle innoissaan palautetta.
Ja olet oikeassa. Naisten ja miesten pitäisi enemmän ystävystyä keskenään - tästä ajatukset palaavatkin takaisin Aalon blogiin.
Viikonloppuja sinnekin!
***
Rauno, olen minä välillä aika vittuuntunutkin, mutta osaltaan kaikki vaikuttaa kaikkeen ja välillä usko ihmisiin vaan menee monien asioiden summana. Pitäisi vain kaivaa sitten itsestään se motivaatio, mutta aina ei jaksa.
Identiteetin "keinotekoisuus", niin kuin Hall sanoo, on minusta hieman karkea ajatus. Keinotekoinen kuulostaa liian harkitulta, siitä tulee juurikin mieleen tuollainen näyttelijän identiteetti. Mutta tämän postmodernin maailman hybridi-identiteetit, jossa marginaalit ovat keskiössä, eivät kuulosta minusta vahvoilta, vaan sekavilta, siis niin sekavilta, että voidaanko enää edes puhua identiteetistä. Ihminen, jolla ei enää esimerkiksi ole lainkaan henkistä kotimaata, traditioita tai muita kiinnekohtia,joiden avulla se voisi kokea olevansa jotakin, kuulua johonkin, on melko hajanainen. En tarkoita siis sitä, että kun olen suomalainen, käyn saunassa lauantaisin ja nojailen kesäiltoina kansallispuku päälläni koviunrunkoihin, vaan siis sitä, että tämä suomalaisuuskin on jo jotakin muuta ja muuttuva, mutta eihän se silloin voi olla vahvistunut, vaan vain erilainen.
Jipii, jipii, pääsen kohta yhtä abstraktille tasolle Hallin kanssa. Hahaa. Kukaan ei tule ymmärtämään tuosta mitään :)
Hallin ajatus siitä, että kun ihminen huomaa tällä hetkellä olevansa jotakin, se ei enää voi olla sitä, vaan määritellessään identiteettinsä ihminen alkaa kurkkia olkansa takaa omia touhujaan. En kyllä ihan varmaksi tiedä, tarkoittiko Hall tuota vai keksinkö sen ihan itte.
Isoja muutoksia tosiaan. Elämällä on tapana muodostaa noita ammottavia aukkoja silloin tällöin. Vastaavasti elämällä on taipumuksena täyttää noita ammottavia aukkoja, ainakin silloin tällöin.
Niin, en tiedä, Allyalias, täyttyvätkö ne itsekseen vai pitäisikö tosiaan tarttua tuohon Lumen ehdotukseen ja laittaa ilmoitukset menemään.
saara
Filosointiin siis päädyttiin taas kerran, ja sehän on loputon suo, ellei päättelyketjua katkaista jossain kohtaa joko terveen järjen väittämään tai johonkin aksiomaattiseen perusoletukseen, jota pidetään paitsi intuitiivisesti (kuten terveen järjen oletustakin) mutta samalla teoreettisesti (mitä terveen järjen oletus ei ole) varmana.
Päättelysi on minun mielestäni täysin johdonmukaista. Hybridi-identiteetit eivät lopulta ole enää identiteettejä vaan kokoelma väriläiskiä taululla tai nuotteja viivastolla.
Jotta noista läiskistä tai nuottisarjoista ilmenevää kokonaisuutta voisi kutsua "teokseksi", tarvitaan tietty yhdistävä piirre, joka on ikäänkuin tuon teoksen tunnusmerkki - jotain, mikä takaa ja ilmaisee sen identiteetin.
Identiteetti ei siis ole pelkästään joittenkin ominaisuuksien summa vaan noitten ominaisuuksien summan "liima". Ja oikeastaan vielä enemmän kuin liima, koska kyse on transsendentaalisesta tekijästä. Identiteetti on siten myös metafyysinen käsite, koska sitä ei voi tavoittaa suoraan havainnon ja kokemuksen kautta vaan käsitteellisesti, tietoisuuden transsendentaalisena hahmona tai muotona.
Täytyy muistuttaa, että transsendentaalinen ei ole sama asia kuin transsendenssi, joka merkitsee tuonpuoleista. Transsendentaaliset "ominaisuudet" tai "rakenteet" taas ovat jotain, jotka koskevat nimenomaan sitä rajaa, joka mahdollistaa tietoisuuden/ajattelun, ja jota ajattelu ei voi ylittää menettämättä aistihavainnon tai kokemuksen evidenssiä, jolloin se ei voi olla päätymättä puhtaasti abstraktiin käsitteelliseen metafysiikkaan, joka on lopulta ikäänkuin loogis-rationaalinen versio uskonnosta.
Mutta identiteetti on yhtä aikaa sekä kokemuksellista että transsendentaalista. Jos se olisi pelkästään kokemuksellista tai havaittavaa, emme pystyisi hahmottamaan itseämme aisti-impulssien ja affektien kaaoksessa. Jos se taas olisi pelkästään käsitteellis-metafyysistä, emme pystyisi selkeästi viittaamaan sillä minkäänlaisiin relevantteihin ominaisuuksiin ja kokemuksiin, joista se aistikokemuksen tasolla koostuu.
Tämä on kantilaista filosofointia, ei sosiaaliseen konstruktivismiin perustuvaa kulttuuriteoriaa, jota pohdiskelemasi Stuart Hall ymmärtääkseni edustaa.
Kantia voinee kyllä pitää maltillisena konstruktivistina, mutta relativistisesta postmodernismista hän olisi irtisanoutunut heti - aivan kuten hän irtisanoutui sen yhdestä filosofisesta perustasta eli subjektiivisesta idealismista, jonka muunnelmana hänen transsendentaalista idealismiaan pidettiin (Fichte, Schopenhauer).
(Toisaalta hän irtisanoutui yhtä lailla metafyysisesta realismista (tai pikemminkin objektiivisesta idealismista), johon sapluunaan Schelling ja sittemmin Hegel yrittivät mahduttaa Kantin tuntemattomaksi jättämän "olion sinänsä".)
Rauno olikin käynyt täällä, enkä minä huomaa mitään.
Hall muuten käsittääkseni kuvaa tuota samaa "liimaa" näin:
Se että projisoimme "itsemme" näihin kulttuurisiin identiteetteihin ja samalla sisäistämme niiden merkitykset ja arvot, kun teemme niistä "osan itseämme", auttaa meitä liittämään subjektiiviset tunteemme niihin objektiivisiin paikkoihin, joita asutamme sosiaalisessa ja kulttuurisessa maailmassa. Näin identiteetti kursii (tai käypää lääketieteellistä metaforaa käyttääkseni "suturoi" eli harsii) subjektin rakenteeseen.
Vaikka jotenkin minusta tuntuu, että sinun tarkoittamasi "liima" on jotakin mikä meissä on pysyvää ja ominaista, tai varsinkin sen "liiman ominaisuuksissa" on jotakin subjektille ominaista, kyky pitää tai olla pitämättä, mikä oikeastaan miellyttää minua Hallin teoriaa enemmän.
Tulikin vielä mieleen, että tuo Hallin harsiminen kuvastaakin aika hyvin sitä, että hänen mielestäänhän identiteetti, mikäli siitä jotakin voidaan kertoa, on fiktiivisen tarinan luomus, eli se harsinlanka olisi täten ehkä jopa se punainen, jota seurata.
Lähetä kommentti