Valikoiva opiskelu on palkitsevaa. Kun toisaalla nousee karvat partaa* myöten pystyyn, toisaalla se aiheuttaa kiusallisia mielenliikahduksia. Eli:
Kaikkihan tietävät, että ennen vanhaan kulttuuriset taidetapahtumat olivat silkkaa sodomaa. Teatterinäytöksien ohessa ja musiikin soidessa pidettiin myös lihamarkkinoita. Riehua ja rietastella sai saman katon alla vaikka koko pitkän illan. Hedonismi kukoisti, kunnes eliitti sitten eräänä päivänä päätti alkaa ilonpilaajaksi. Barbaarinen touhu ei sitten yhtään sopinutkaan heidän hienostuneeseen habitukseensa, eteenkin kun tuo vulgaari ilottelu perustui yksinomaan feminiiniseen ja hallitsemattomaan haluun sekä sen hävyttömiin houkutuksiin.
Koska eliitin piti erottautua tuosta alati puksuttelevasta porukasta ja todistaa oma henkinen saar... suuruutensa pidättäytymällä rietastelun iloista, sen piti sitten todistaa tahrattomuutensa ja pidättäytyä siitä puksuttelusta. Näin simppelisti syntyi niin kaksinaismoralismi kuin korkeakulttuurinen maku ja sen myötä liikuttava usko luovaan nerouteen. Vain nero pystyi tuomaan julki eliitin tukahdetut tunnot sen arvolle sopivasti. Tekijäfunktio nousi arvoonsa ja lehtiäkin sai lukea vain yhteiskunnan kunnianarvoiset jäsenet. Taidetta alettiin pitää tekijänsä sisimmän ulkoistamisena. Sisintään ulkoistavista suurin osa oli miehiä, monet journalismin edustajia ja yhteiskunnan kunnianarvoisia jäseniä. Näin siis muodostui korkeakulttuuri - eliitin tarpeisiin tehdä pesäero ala-arvoisiin kansalaisiin ja varsinkin infantiiliina pidettyyn eskapistiseen populaarikirjallisuuteen (po. lapsekkaana pidettyyn todellisuuspakoiseen viihdekirjallisuuteen, mutta kun ne nyt sanoo niin), jota lukivat enimmäkseen naiset. Siis kuka täällä oikein määrää, ajatteli 1800-luvun taitteessa kunnianarvoisa jäsen ja alkoi yllättäen ymmärtää oikeaa taidetta.
Kunnianarvoisan jäsenyyden sai vain noudattamalla poikkeuksellisen hienostunutta käytöstä ja osoittamalla älykkyytensä, lukemalla esimerkiksi realismia, jossa luova nero ilmaisi kaiken inhimillisen ymmärryksensä paperilla. Luovan neron inhimillinen ymmärrys toki vaati paljon kenttätyötä ja siksi se heille myös salaisesti suotiin. Enäähän se ei kovin salaista olekaan. Joka tapauksessa inhimillisestä ymmärryksestä tuli painettuna jalo ele ja kirjailijasta myyttinen otus, joka joi ja rietasteli koko eliitin edestä. Eliittiparka luopui julkisista iloistaan samalla kun muu kansa niistä juopui. Niinpä ne joutuivat lukemaan realismia kirjoista, koska heidän elämänsä oli niin kovin kaukana siitä. Katkeruus näitä barbaareja kohtaan ei olekaan koskaan loppunut. Se on kulkenut isältä pojalle, opettajalta oppilaalle...
Tästä aasinsillasta pääsemme pian pointtiin, joka siis on... mikäs se nyt olikaan? No, se liittyi yllättäen blogeihin, peniskateuteen ja ihmisten arvottamiseen. Vaikka monet kulttuurintutkijat ovat alkaneetkin olla sitä mieltä, ettei todellakaan voi sanoa, onko esimerkiksi rock taiteellisesti klassista musisointia vähäisempää tai huonompaa, kovin lujassa silti tuo arvottaminen näyttäisi olevan esimerkiksi blogikirjoitusten ja painetun kirjallisuuden välillä, tai vaikka vain ihmisten välillä.
*) Käyn joskus Saaran blogissa saadakseni hymähdellä. Pontevalla naisihmisellä on kieltämättä sana hallussaan. Ehkä yhtenä syynä on atavistinen syy nähdä jotakin outoa. Meniväthän ihmiset katsomaan parrakasta naista sirkukseen... - Maalainen
Lähde: Mikko Lehtonen, Faktan ja fiktion historia, tulkinta oma
How to Survive November 2024 – 22
6 tuntia sitten
Tekstit
12 kommenttia:
Mä voin todistaa, että Saaralla kasvaa parta jottei mitään rajaa. Sirkus Finlandialla vois olla paikka sulle.
-minh-
Oikeesti se kasvaa kohisten, mutta koska minähän en siis pidä sirkuksesta, vietän kaiket vapaa-aikani nyppimällä partakarvojani. En halua sirkukseen!
Tässä kohden turvaudun taas SUOMEN KANSAN vanhoihin viisauksiin: "Millainen parta Saaralla, sellainen sato syksyllä". Ja toinen kiellon päälle: "Ei perseensuti... ohoh, ei parta pahoille kasva, turvajouset joutaville." Tässä on ikään kuin ikään katsomatta mukaan ympätty myös jenkkakahvat.
No niin, nyt päästiin asiaan ja Suomen kansan sananparsiin. Mikähän sato se mahtaa olla?
Mistä minä tiijän mikä sato. Ei sitä eritett... eritelty. Olisko nisua tai kakspiippuhaulikoita, häntä tiedä. - Kysy Maalaiselta, sehän on näköjään ollunna Sirkuksessa. Tulkka katsoma, partane Saara, ja maalima ainu, munaton miäs!
Partanen Saara ja munaton mies? Yhtä sirkustahan se on kyllä ollunna jo nyt.
Ei voi olla totta. Tässä menee kyllä ihan sanattomaksi. Tämä "sukupuolisota" mitä nyt blogeissa käydään ja se, että Saara on otettu silmätikuksi.
Tietysti tästäkin asiasta (ja siitä mistä kaikki lähti) voi ja pitääkin keskustella, on se aina keskustelun väärtti, mutta jospa bloggaajat, ovat sitten tosissaan tai satiirikkoja tai vaikka neulojia, keskittyisivät niiden asioiden puimiseen, eikä eri näkökulmien tai mielipiteiden esittäjien arvostelemiseen. En voi ymmärtää mitä järkeä on kirjoittaa postaus, joka keskittyy jonkun toisen bloggaajan ilkeään ja vähättelevään arvosteluun.
No, jälleen kerran tietysti todettava, että moiset postaukset vaan kertovat aina enemmän niiden kirjoittajasta kuin kohteesta. Ja psst, se kertoma ei ole mairittelevaa.
Kiitos, Helen. Minunkin mielestäni pitäisi kyllä jo myös keskustella asioista eikä minusta. Varsinkin se vääristely alkaa vähitellen masentaa.
Pahitteeksi ei olisi, jos 'oikeasta' asiastakin puhuttaisiin. Nythän tuo kastraatioaihe sivuutettiin ihan tyystin, mikä siis oli se pointti, ja alettiin puhua meikäläisen kateudesta oppineisiin miehiin. Huomionarvoisena seikkana pitäisin sitä, että siihen lähdettiin myös mukaan.
Ajattelemattomuuden edessä ihminen on aika voimaton, eteenkin kun nämä postaukset keräävät ympärilleen toisia samanlaisia, jotka aivan arvostelukyvyttömästi lähtevät näihin juttuihin mukaan. Se kyseenalaistamattomuus on kerta kaikkisen hämmentävää.
On näemmä todella helppo käännyttää ihmiset toisiaan vastaan aivan sukasta heitetyillä väittämillä. Jotakin hyötyä siitä täytyy silloin kyllä sanojalleen olla.
Eipä minun tarvitse nyt enää ihmetellä, kun lapseton neulebloggaaja iskee seuraavan kerran puikolla päähän tai minusta aletaan puhua peniskateuden synonyymina.
Miksi ihmiset eivät kerta kaikkiaan välitä seurauksista ollenkaan?
Hei henkinen Saara ja kiitos linkeistä. Päivän naurut sekä setä- että puikkoblogista tekivät terää. Koitahan muru jaksaa noita mouhoajia ja peniksenheiluttajia, koska... noh. Ööh. Koska... Ööh. Oho luuppi. En keksi miksi niitä pitäisi kestää, paitsi ehkä sitten sen vuoksi, että on aika turha hajottaa omaa päätään saati kukkahattua kaikenmualiman höperöihtijöiden vuoksi. Niin. (Vaikka aika käsittämätöntä kumminkin.)
Myönnä pois, olet meitä, joille seisaaltaan vedenheitto on vaikeaa ellei mahdotonta, ja siksi kadehdit vihreänä kuin joulukuinen ruoho miehiltä Elintä.
Ehdin jo kommentoida Iinekselle, mutta kertaus on opintojen äiti ja kerta kiellon päälle jne: minusta peeniskateus (henkinen sellainen) on heikko selitys, koska aivoissamme on potentiaalia kehittää kummallekin sukupuolelle ominaisiksi luettuja ominaisuuksia.
Jos taas puhutaan vallankateudesta...en oikein jaksa kadehtia hyvävelivaltaa tai "rahalla saa ja volvolla pääsee"-valtaa, jollaiseksi mielikuva miesten perinteisestä vallasta mielessäni on päässyt muodostumaan.
Juu, siitä oli jo puhetta tuolla pitkässä penispötkössä. Ensiohan sen siellä jo asiaankuuluvasti ilmaisi:
"No siis tämä tuore aviomies, jolla siis ylöspäin kiverät viikset ja sellainen viktoriaaninen lättänä olkihattu päässä plus monokkeli, vastaa:
- Sillä pissitään. Katsos!
Ja sitten nuorimies ottaa myötäotteen Vanhasta Kostajasta, heiluttelee sitä ja sohottelee ylpeänä.
Tällä välin nuorikon mieleen hiipii se kateus:
- Hei, sinähän pystyt tolleen ohjaamaan virtsasuihkuasi haluamaasi suuntaan, ja esimerkiksi lumihankeen muodostamaan kauniita kuvioita! Minulla on vaan tällanen [näyttää]. Siitä kun pruuttaa niin jaloille vaan tulee. On toi peenis eri hieno! Miksei mulla ole?
Siitä lähtien vallitsi kateus."
Kyllä siis jos kuviolinjalle lähdetään, niin eiköhän vaan kateus sieltä päätään nosta. Mutta töissä en saisi istua sitäkään vähää, jos vielä seisallaan pissisinkin.
Niin. Minähän en siis alunperin puhunut mistään muusta (jotenkin on tarve korostaa tätä) kuin siitä Freudin kuvitelmasta, että tyttö kuvittelee tulleensa kastroiduksi. Kyllä kadehtia voi ihan mitä ja ketä tahansa. Kyse on kateuden mekanismin synnystä ja siitä harhauskosta, jota monetkin näköjään yhä kumartavat.
Mutta koska se nyt on niin monessa blogissa tullut väitetyksi, että minä olen tästä kastraatiouskottomuudestani johtuen eri peeniskade, ja siten kadehtisin myös oppineita miehiä, niin sanonpahan kerran vielä, että se on asia ihan erikseen, josta voisi tulla pärekin, mutta mun pitää nyt mennä tenttiin.
Oi Ohari oli käyny! Ja multa meinasi se lipsahtaa ohi! Kyllä mä nyt jo taas jaksan. Kiitos paljon.
Lähetä kommentti