maanantaina, helmikuuta 19, 2007

... me selvittiin siitäkin










Matka on taitettu ja pikkuveli saatettu hautaan. Oman elämän rajallisuus on yhä konkreettisesti läsnä. Liian läsnä. Viime yönä vainajat risteilivät mielessä niin hereillä kuin unen rajamaillakin, veli kuolleena arkussaan, isäkin ja kaikki edesmenneet sukulaiset. Reilut neljä vuotta sitten kävin veljeni kanssa katsomassa isääni samalla ruumishuoneella kuin nyt veljeäni. Silloin veljeni sanoi, että isä näyttää siltä kuin voisi nousta siitä milloin tahansa ja sanoa huomenta. Mutta veljeni oli kovin paljon enemmän kuollut nyt. Koetin kylmää otsaa sormenpäilläni, silitin hiuksia. Veli oli enää kova ja kylmä ihmisen kuori, raollaan olevista silmistä oli elämä jo kauaksi paennut. Kun hyvästelee läheistä ihmistä ja puhuu vainajalle niin kuin se olisi läsnä, ei kyseenalaista sitä onko ihmisellä sielua vai ei. Sillä hetkellä vain toivoo että on ja että se kuulee vielä.


Hautajaisten musertavasta tunnelmasta minut pelasti veljeni puolivuotias poikavauva. Ihan isänsä näköinen. Paljon itkettiin kaikki, mutta kun sain vauvan syliini ja painettua rintaani vasten pikkuisen jokellellessa hyväntuulisena koko toimituksen ajan, oli paljon helpompi olla. Vauva tapitti hautajaisvieraita silmät pyöreänä, sanoi öö ja repi poskiani, taputteli pehmeällä kädellään kasvojani, kiskoi esikoiseni pitkiä hiuksia ja söi sormiamme.













Veljeni kaksivuotias tytär istui äitinsä vieressä nätisti ja hämillään ja laski kukkansa isänsä arkulle vakavana.

Muistotilaisuus oli mukava ja lämminhenkinen. Paljon juteltiin ja pidettiin myös puheita. Kitaristi soitti ja lauloi veljeni lempimusiikkia Electric Light Orchestraa I've got a ticket to the moon I'll be leaving here any day soon, yeah, I've got a ticket to the moon , but I'd rather see the sunrise in your eyes. Got a ticket to the moon I'll be rising high above the earth so soon. And the tears I cry might turn into the rain that gently falls upon your window you'll never know...Tunnit kuluivat nopeasti, kun sukulaisia tulee nykyisin nähtyä vain hautajaisissa. Hautajaisista hautajaisiin me yhdessä toivomme, että näkisimme joskus muissakin merkeissä, mutta emme koskaan ehdi.

Koiran olimme jättäneet äidin kotiin yksin, koska mitään tuttua hoitopaikkaa sille ei ollut, kun kaikki olivat niissä samoissa hautajaisissa. Teljettiin se alakertaan ja laitettiin oven eteen pakastin ja sen päälle mikroaaltouuni ja vielä tuolikin tueksi oven ja portaikon seinämän väliin, ettei ovi aukene ainakaan kovin paljon ja koira pääse eteiseen ja sitä kautta aukomaan ulko-ovia. Se kun tunnetusti siihen pystyy. Mac oli saanut ovea auki työnnettyä sen parikymmentä senttiä, mutta sen ei onnistunut sentään karata. Ovi sen sijaan oli aika säpäleinä ja Mäkkärillä kynnet kipeinä vieläkin. Se ei sitten osaa yhtään olla yksin. Uurastuksestaan väsyneenä se nukkui koko loppuillan ja seuraavan päivänkin, eikä se automatkallakaan sanonut mitään. Tultiin Heinolan kautta pois ja täytyy kyllä tunnustaa, että metsän keskelle rakennettu tie on tavattoman tylsä. Ensin on kuusimetsää sen 50 kilometriä ja sitten teollisuushalli, jonka jälkeen on taas kuusimetsää 70 kilsaa ja sitten taas pari rumaa taloa ja taas kuusimetsää. Pari tuntia ohivilisevää kuusimetsää ja väsyneet lapset takapenkillä takaavat ihastuttavan matkan, jossa jokaisen hermot ovat ikään kuin ääriolosuhteissa. Mutta me selvittiin siitä.

18 kommenttia:

allyalias kirjoitti...

Sanoja ei ole, mutta lämpimät rutistukset lähetän sinulle.

Lumi kirjoitti...

Hienohieno ja koskettava kirjoitus, tuli ihan tippa lasiin täällä, mutta onneksi Mäkkäri pelasti homman ettei ihan vetistelyksi tämä loppupäivä mennyt.

kukkis kirjoitti...

Kauniisti kirjoitettu. Koeta jaksaa.

Saara kirjoitti...

Kiitos rutistuksista, Allyalias. Ja Lumi, Mäkkäri olikin tarkoituksella loppukevennys. Ja Kukkikselle kiitos myös.

Haluan nyt vielä lisätä, että oloni ei ole tuskainen, eikä tarkoitus ole aiheuttaa kenellekään lukijalleni pakonomaista myötäelämisen tarvetta, eli jos joku kokee, että on väkisin sanottava jotakin, vaikka ei haluaisi, niin se on ihan todella ok, ettei sano mitään.

Marko F kirjoitti...

"Kun hyvästelee läheistä ihmistä ja puhuu vainajalle niin kuin se olisi läsnä, ei kyseenalaista sitä onko ihmisellä sielua vai ei. Sillä hetkellä vain toivoo että on ja että se kuulee vielä."

Sanoit sen Saara niin kauniisti kuin vain kauniisti voi sanoa. Täsmälleen tuolta minusta on tuntunut joka kerta kun olen hyvästellyt omia rakkaitani viimeistä kertaa.
Uniin ilmestyvät yhä, jokainen. Yleensä tartun varsinkin erästä läheistä kaksin käsin unessa kiinni ja sanon että nyt et enää jätä minua! Sitten herään.

Paljon voimia sinulle.

Saara kirjoitti...

Kiitos, Marko. Voimia sinullekin.

Polgara kirjoitti...

Niinpä, minäkin näen paljon unia W:stä vieläkin.... Kuvat olivat koskettavia, sitäkin enemmän kun olivat mustavalkoisia! Hienoja...

Saara kirjoitti...

Niin, vähän minä sitä olen miettinyt, että pitääkö niitä vainajia mennä katsomaan ihan välttämättä, kun ne tulevat sitten uniin niin voimakkaasti. Mielummin minä kuitenkin hyvästelen niin, kuin pelkän arkun. Toisaalta ne muistot ihmisestä elävänä ovat mukavampia katsella unissakin. Nyt olen kyllä alkanut nähdä isästäkin muistoja elävänä, että kyllä se siitä kuitenkin muuttuu vielä.

--KATA-- kirjoitti...

Juuri tuo on niin tuttua. Istun hautajaisissa ja aina vaan puhutaan, että kun ehdittäis tavata muissa merkeissä jne. Surun keskellä on vaikea puhua oman elämän käänteistä. Sitten taas lennot suomeen, hautajaiset. No, oli tuossa pari vuotta sitten häätkin. Se on vaan niin typerää, kun olisi kiva nähdä ihmisiä muissakin merkeissä. Tunnen sukulaiseni vain mustissa vaatteissa. Ihme goottisuku.
Pitäisi varmaan mennä naimisiin, järkätä toisinsanoen itse pileet, missä nähdä.

Voimia Saara. Minä muuten uskon siihen sieluun. Kyllä se on olemassa, tiedän sen.

Sonjuska kirjoitti...

Voi Saara. Minun on pitänyt viestiä jo pitkään, mutta nyt tämä vasta tuloo.

Kaikkea hyvää ja kaunista sinulle. Otan syvästi osaa suruusi.

kalenteri kirjoitti...

HYvÄÄ Huomenta Saara!

Allyalias kirjoitti...

Sinua on käytetty tarinassani.

Saara kirjoitti...

Moi Kata, ja kiitos. Niinhän se on aina. Aika menee pelkkään elämiseen. Tapaa siinä nyt sitten sukulaisiakin vielä.

Kiitos, Sonjuska. Lämmitti.

Allyalias, hui sentään. Hitsi kun se Susu on siellä aurinkoa ottamassa. Oli niin vieraita melki kaikki.


Kalenteri, KIITOS käynnistä. Se onkin näköjään helmikuun 20. päivä ja meikäläisen blogin 2-vuotissynttärit!

Sananjalka kirjoitti...

Samannäköisen arkun sai äitini viime matkalleen 17.2. Lasten kirkkaat äänet kohottivat mielen taivaaseen: "Hänt' ihana enkeli kotihin vie...."
Siunatkoon sinua ja veljesi muistoa lohdun ja armon tuoja: Vapahtaja. Hän odottaa meitä perillä.

Celia kirjoitti...

Kauniisti kirjoitit veljesi hautajaisista.

Lapsena en uskaltanut käydä katsomassa vainajia. Aikuisena olen tullut toisiin ajatuksiin: haluan käydä jättämässä viimeiset jäähyväiset läheiselle ihmiselle ennen hänen viimeistä matkaansa. Samalla minulle itselleni jää selkeä ja konkreettinen muisto. Siinä hän lepää levollisena. Annan itselleni myös luvan jatkaa eteenpäin.

*lämpimiä ajatuksia*

Saara kirjoitti...

Kiitos, Sananjalka.

Minulla oli ruumishuoneella tytär mukana, mutta hän ei halunnut tulla katsomaan vainajaa. Hyvä olikin.

Mutta itselleni se oli tärkeää juuri siksi, että läheinen tulee hyvästeltyä rauhassa ja asia tulee konkreettisesti koettua. Muutenkin kun asuu täällä Jyväskylästä katsottuna jumalan selän takana, niin huonot uutiset tulevat aina puhelimitse, eikä voi tehdä mitään. Olen kyllä vähitellen alkanut pelätä puhelinta.

Ennen vanhaanhan vainajat olivat siellä kotona peräkammarissa hyvästeltävänä, kuolema oli luonnollisempi ja läsnä aina. En tiedä itsekään, oliko se hyvä vai huono asia.

Sylvi kirjoitti...

Lämpöä täältäkin. Kiitos, kun panit esille lasten kuvat. Vauva on ollut mielessäni usein.

Macin sankariteoista on aina mukava kuulla.

Saara kirjoitti...

Kiitos, Sylvi.