Tauon paikka

Ei hitto kuulkaa, nyt otti ohraleipä. Jopa on kurssi. Pitäisi kirjoittaa kolme tehtävää, liuska per tehtävä. Tulostin eilen ja tänään ensimmäistä tehtävää varten annetun lukuosuuden. Joo. Ehken olisi millään jaksanut sitä netistä lukea. Sitä tuli reilusti yli viidensadan arkin verran. Tiedän siitä, että koko riisi meni ja vähän päällekin. Minusta tämä on vähän kohtuutonta, mutta mikäs minä olen arvostelemaan. Aika tavalla pitää siis tiivistää, että saa ne viisisataa arkillista siihen yhteen liuskaan mahtumaaan. Jos tästä urakasta selviän ja pääsen joskus niihin toisiinkin tehtäviin, eikä paperi lopu tästä kaupungista ja väri tulostimesta, niin minusta tuntuu, etten vähään aikaa ehdi bloggailemaan.

Muistakaa nyt kuitenkin, että huomenna on Kirjan ja ruusun päivä. Olemmekin varautuneet siihen kirjoin ja ruusuin, kuten viime vuonnakin. Täytyy myöntää, että se oli aikamoinen suksee.

Vapautus

Äitienpäiväaamuna Rouva M. joi kahvia ja hypisteli lastensa omin sormin kirjomia tyynyliinoja ja virkattuja patalappuja. Hän viikkasi ne hellästi ruusumaljakon viereen. Lapset olivat juosseet jo tiehensä, kuka minnekin.

- Minulla on sinulle vielä yksi lahja, Herra M. sanoi noustessaan tuolilta. Vaimo katsoi hämmentyneenä miehensä perään. Vasta perjantaina Herra M. oli uhannut avioerolla, koska rouva oli vongannut seksiä jo toisen kerran joulun jälkeen. Vaimon silmäluomet olivat vieläkin itkusta turvonneet.

Herra M. veti pitkän pahvilaatikon esiin sängyn alta ja Rouva M. polvistui vetämään kantta auki.

- Oi! Oma kotirobotti. Mutta… sehän on ihan minun näköiseni!

- Niin, en tarvitse sinua enää.

***

Vastaan Susun haasteisiin ja haastan edelleen Tappisen, Helinin, Hanhiksen, Minhin ja Janin tähän sadan sanan tarina -haasteeseen elikäs krapumeemiin.

Raskaan työn robotti

Onkohan kukaan ynnännyt, kuinka paljon työpaikkoja Suomesta on kadonnut kertarysäyksillä parin viime vuoden aikana. Uusimpana irtisanojana Nokia Siemens. Lainaan vieläkin sitä Tietoyhteiskuntaraporttia, koska se ei näytä oikein ketään kiinnostavan. Olenkin ottanut tämän missiokseni, ja jankutan asiaa niin pitkään, että se menee jokaiselle jakeluun: Varovaisen arvion mukaan tietointensiivisten palvelutehtävien automatisointi vapauttaa Suomessa ensi vuosikymmenen loppuun mennessä noin 10 % palvelusektorin työpaikoista eli 160 000 työpaikkaa (Matti Lehti). Hyvään suuntaan ollaan siis menossa. Se on aina positiivista, kun työpaikkoja sillä tavalla vapautetaan... jostakin. Siis ahdistuuhan se työpaikkakin jo siitä, että sen on oltava aina olemassa.

Kyllähän tässä alkaa mietityttää, että josko se oma työ olisi sittenkin arvokas. Vähän niin kuin ennen vanhaan, siis silloin kun minä olin nuori, niin työpaikka oli ihme. Ja kohta se on sitä jälleen. Eli jos jotain hyvää tästä voisi uumoilla, niin luulisi nuoremman sukupolven ainakin pikkuhiljaa alkavan ottaa työnteon tosisssaan. Josko se meikäläisenkin elämä siitä helpottuisi.

Tiedän, että olen valittanut työasioista ihan liikaa, mutta kyllä se joka kerta ihmetyttää, kun saa soitella perään, että missä sitä taas viivytään vai ollaanko unohdettu, että tänään olisi työpäivä. Eilen viimeksi. Itse asiassa se alkaa olla ihan rutiinitoimenpide perjantaisin, että soittelen porukan läpi ja kyselen, muistavatko viikonlopun työvuoronsa ja onko avaimet. Tuuri sentään kävi sen onnettoman tapauksen vuoksi, kun työntekijää ei koskaan töihin tullutkaan. Muuttuu se mieli joillakin joskus toiseenkin suuntaan ja työt alkavat äkisti kiinnostaa, kun rahapula iskee. Eli toistaiseksi viikonloput ovat minullakin vapaina.

Yksi vaihtoehto tietty olisi, että kauppoihin alettaisiin ottaa robotteja töihin. Minä sitten siellä komentelisin niitä terminarttuja ja -naattoreita, jotta käyttäytyisivät eettisten sääntöjen mukaan. Mutta kyllä tosiaan kun robotit Etelä-Korean perässä meilläkin yleistyvät, palvelusektorilta alkaa syystäkin päitä putoilla. Robotti jaksaa seistä koko työpäivän syömättä ja pissimättä. Vähän vaseliinia niveliin vaan ja kuormalavoja hulluna purkamaan. Eivätkä ne koskaan sairasta. Ehkä. Eikä niille tarvitse maksaa palkkaa kovin paljon, mitä nyt ylläpitokustannukset ja sen sellaista. Eli ei paljon eroa meikäläiseen.


Joka tapauksessa se on asiakkaillekin
hyvä juttu, sillä robotin voi ohjemoida
hymyilemään aina vaan.
(Kuva Reuters-TV)




Minäkin hymyilin perjantaina kassalla neljä tuntia putkeen. Ihan totta. Robottivaihde päällä olin oikein aurinkoinen ja puhelias, mutta ei se mitään pelastanut. Kyllä oli taas monenlaista kyykyttäjää liikenteessä. Se on ihan sama miten niitä palvelee, kun on se jokin vaje siellä itsetunnossa, että sitä on nostettava muiden kustannuksella. Ei se minua haittaa. Minulta kyllä riittää itsetuntoa vaikka muille jakaa. Itse asiassa pitäisi ottaa siitä jo pikkuhiljaa maksu, koska kyllä se imu neljässä tunnissa alkaa tuntua. Ainakin tupakkaa alkaa tehdä mieli niin paljon, että takaraivossa humisee. Päivän pelastus olikin postikortti, jonka postimies siihen kassalle minulle ojensi. Kiitos lähettäjälle.

Kohti läsnä-älyä

No niin, jankuttaisin vielä tuosta Tietoyhteiskuntaraportista. On se kuulkaa niin huikeaa luettavaa. Itsehän en ole koskaan ollut mikään uusiutuvaan teknologiaan nihkeästi suhtautuva kalkkiaivo, mutta kyllähän nämä visiot verkottuvasta Suomesta ja samalla koko maailmasta ovat melko päätä huimaavia. Vuoteen 2020 mennessä kaikki tietointensiiviset tuotteet ja palvelut ovat verkossa, koko maan kattava infrastruktuuri on rakennettu ja kansalaiset on valmennettu verkkopalvelujen käyttöön (Matti Lehti, TietoEnator Oyj:n konsernijohtaja ja Helsingin kauppakorkeakoulun kansleri). Myös Teppo Turkki on samoilla linjoilla: kaavaillussa läsnä-äly-yhteiskunnassa eri tietotekniset palvelut ja verkot on integroitu siten, että julkiset palvelut, työelämän kommunikaatio ja transaktiot samoin kuin yksityisten kansalaisten viihde, tiedonhallinta ja heidän keskinäinen kommunikaationsa liikkuvat saumattomasti eri verkkojen ja alustojen päällä sekä myös niiden välillä.

Suomi on siis sitoutunut näihin visioihin. Me ihan totta vieraannumme läsnä-älyttömyysyhteiskunnasta ja siirrymme läsnä-äly-yhteiskuntaan, joka siis sijaitsee virtuaalissa. Tekijänoikeuslakiin se tietää ihan väistämättä muutoksia. Artistit, kirjailijat ja luovat tekijät, pitäkäähän tekeleistänne kiinni. Tietoyhteiskuntaraportissa suositellaan Creative Commons -lisenssin käyttöönottoa julkisin varoin tuotetun tiedon suhteen. Siinähän ei ongelmaa noin olekaan. Joku on töissä ja saa palkkaa siitä, että tuottaa nettiin julkista tietoa, joka on sitten kaikille vapaata. Ei siinäkään ole ongelmaa, että joku toinen tekee vaikka väitöskirjan ja julkaisee sen netissä. Tekisihän se sen väitöskirjansa kuitenkin ilman palkkaa. Netissä siitä saa sentään kunniaa. Mutta monilla on visioita siitä, että kaikki luovan työn tulokset pitäisi olla digitaalisesti vapaasti kopioitavissa ja muunneltavissa. Creative Commonsia tutkiessani törmäsin Open Sourcea palvovaan kirjaan. Henrik Ingon kirjoittama kirja Avoin Elämä - Näin toimii Open Source haastaa miettimään vaihtoehtoa liian tiukalle tekijänoikeuslaille. Kirjoittajan mukaan monet ihmiset tekevät mielellään töitä kaikille yhteisesti jaettavaksi hyväntekeväisyysperiaatteella. Eli palkkaa saa sitten muista asioista, jos saa. Sopii hyväsydämisille nörteille, jotka Ingon mukaan ovatkin harvinaisen laiskoja tekemään esimerkiksi kotitöitä, mutta todella ahkeria ohjelmoimaan.

Mesenaattimalli, tai modernimmin sponsorointi, on osoittautunut käytännössä toimivaksi tavaksi hankkia leipää Open Source -hakkerin pöytään, mutta soveltuu ehkä kuitenkin paremmin kuuluisille hakkeritähdille kuin keskiverto rivikoodareille. Eettisesti malli saa luonnollisesti arvosanan 10+. Se ei ainoastaan läpäise eettistä tarkastelua, vaan suorastaan huokuu hakkerietiikkaa ja jakamisen iloa.(Avoin Elämä)

Kirjan kirjoittaminen ei ole niin kovin vaikeaa, etteikö sitä voisi jakaa digitaalisesti netissä niin paljon kuin vain joku haluaa lukea. Palkkio tulee sitten "tippeinä", jos joku lukija nyt haluaa tekeleestä maksaa. Creative Commons -lisenssin voi kuka tahansa liittää omien tuotoksiensa yhteyteen, esimerkiksi juuri näihin novellihaaroihin, joita kai yhdellä jos toisella bloggarillakin on. Minultakin on muuten pyydetty yhtä sun toista sieltä lainattavaksi, mm. pätkää monologikilpailuun tai johonkin vastaavaan. Kyllähän minä vaadin, että jos käyttää sitä, niin nimeni pitää sitten olla siinä, mutta en voi koskaan tietää oliko vaiko eikö. Enkä edes tiedä, pärjäsikö se vai ei. Olisi siis ollut kai aivan sama, olisiko novellihaarani vapaasti käytettävissä, vai yritänkö tässä nyt muka jotakin omia omia tuotoksiani, hyvänen aika, nettiaikana.

Miksei sitten kirjoja ole tapana julkaista Open Source -periaatteita noudattaen? Ehkäpä niinkin yksinkertaisesta syystä, että kukaan ei ole tullut ajatelleeksi, että niinkin voisi tehdä.(Avoin Elämä)

Toisaalta, voi myös olla, että Open Sourcesta ei ole kirjan kirjoittamisessa samanlaista etua, kuin siitä on tietokoneohjelmoinnissa. Tietokoneohjelman tekeminenhän on yleensä monimutkainen prosessi, johon vaaditaan joskus jopa usean sadan hengen monen vuoden työpanos. Tässä monimutkaisessa prosessissa avoimuudesta saatava etu on suljettuihin ohjelmiin selvä (ja tästä siis ovat todisteena Linux, Apache ja niin edelleen). (Avoin Elämä)

Mutta kirjan kirjoittaminen ei ole yhtä monimutkaista. Itse asiassa tyypillisen kirjan pystyy ihan hyvin kirjoittamaan yksinään, eikä siihen yleensä mene edes yhtä vuotta, paitsi jos kirjaa kirjoittaa viikonloppuisin sivutöinään, niinkuin minä nyt tätä kirjaa. Toisekseen, jotta kirjaa voisi kirjoittaa yhteistyössä muiden kanssa, pitäisi kirjoitustyötä pystyä jotenkin järkevästi jakamaan osiin. Monen kirjan kanssa tämä voisi olla hyvinkin vaikeaa. Esimerkiksi kirjailijoiden pitäisi keskustella todella tarkasti yhteisestä juonesta, henkilöhahmoista ja niin edelleen, jotta kirjaprojekti säilyisi yhtenä kokonaisuutena. Loppujen lopuksi olisi varmasti helpompaa, että joku kirjoittaa kirjan ihan itse.(Avoin Elämä)

Jotkut artistit ovat jo näyttäneet avoimen elämän tietä muille ja julkaisseet musiikkiansa netissä. Suomalaiset muusikot ovat luonnollisesti huolissaan nettipiratismista ja miettivät kuumeisesti, millä ajalla ja millä rahalla tekevät musiikkiansa, jos joutuvat päivätöihin niin kuin muutkin ihmiset. Olisihan se kamalaa tietenkin. Suomi on pieni maa. Täällä ei hyväntekeväisyyttä tekemällä elä. Täällä eivät mesenaatit palkkaa älykkönörttejä mainosmielessä töihin, eikä täällä muutenkaan tapahdu koskaan mitään satumaista.

Kulttuuri on aina ollut Suomelle henkisesti tärkeää. Nyt se on sitä myös taloudellisesti. Luova ala - kuten elokuva, musiikki ja tietokonepelit - on maailman nopeimmin kasvavia toimialoja. Lähivuodet ratkaisevat, hyötyykö Suomi tästä kasvusta. Tähän mahdollisuuteen on tartuttava. Kyse on sekä työpaikoista että kansallisesta kulttuuri-identiteetistä - siitä, mikä on kotimaisen kulttuurin ja viihteen elinvoima Suomessa ja vientimahdollisuudet ulkomaille (Kulttuuriuutiset)

Open Sourcessa on juuri kysymys tekemisen ilosta, monimuotoisuuden ja jokaisen tekijän yksilöllisyyden arvostamisesta! (Avoin Elämä)

Epäilemättä. En vain ymmärrä, missä se yksilöllisyys sitten näkyy. Kirjoittaja kertoo esimerkkeinä saksalaisista ja tsekkiläisistä Potter-faneista, jotka kärsimättöminä ja yhteisvoimin käänsivät uusimman Potterin parissa kuukaudessa, ettei heidän tarvinnut odottaa virallista, jonkun yksittäisen salaälvänäkääntäjän pitkän työn tulosta.

Kuten arvata saattaa, joutui tällainen projekti äkkiä napit vastakkain virallisen saksankielisen Harry Potterin kustantajan lakimiesten kanssa. Nythän onkin niin, että tällaisten epävirallisten käännösten levittäminen internetissä ei ilman alkuperäisen kirjailijan lupaa ole sallittua ollenkaan. Harry-auf-Deutsch -sivusto sai onneksi riidan sovittua kustantajan kanssa siten, että sivustosta tehtiin suljettu kerho ja käännöstyön lopullinen tulos ei ole julkisesti saatavana vaan sitä jaetaan vain työhön osallistuneiden kesken.

Yhtä hyvin ei käynyt joidenkin muiden maiden Potter-faneille. Muun muassa tsekkiläiset potteristit olivat myös tympääntyneet odottelemaan yhdeksän kuukautta kestävää virallista käännösprosessia ja saksalaisten fanien tavoin he pulauttivat omin päin epävirallisen käännöksen huomattavasti nopeammin. Tämän käännöksen webbisivu kuitenkin suljettiin tsekkiläisen Potter-kustantamon toimesta, mikä myöhemmin herätti kustantamon nuorissa asiakkaissa ansaittua suuttumusta.

Vaikka nämä Potter-käännökset vähän venyttävätkin tekijänoikeuslain rajoja, niin ne ovat kuitenkin osoitus Open Source -ajattelun voimasta. Siinä missä useimmat ammattikääntäjät käyttävät yhden romaanin kääntämiseen vajaan vuoden, esimerkiksi Tsekissä ja Suomessa yli yhdeksän kuukautta, saa satojen tai jopa tuhansien vapaaehtoisten kääntäjien joukko työn tehtyä parissa kuukaudessa, tai parissa viikossa, jos laadusta tingitään. Eikä ole mitään syytä epäillä, että lopputulos välttämättä olisi mitenkään puutteellisempi viralliseen versioon verrattuna. Päinvastoin. Mikäli Linux-ilmiön taika on siirrettävissä romaanien kääntämiseen, on hyvinkin mahdollista, että Open Source -käännöstä on paljon hauskempi lukea, kuin kustantajan suljettua ja virallista versiota.(Avoin Elämä)

Vappuvaikerrusta

Viime päivien kiire on imenyt minut kuiviin. Sormenpäät ovat halkeileet. Pieniä tulehtuneita haavoja on joka sormessa, niin ettei näpeissä pysy enää mikään. Kolikoiden kaivaminen kassalaatikosta pistää vaikertamaan ja kirjat karkaavat otteestani lattialle putoillen. Tietokoneen naputtelua ei ole voinut enää vapaa-ajalla edes ajattella. Ruokakauppojen kassoilla näyttävät nykyisin pitävän hansikkaita. Kaipa sitä pitää alkaa vakavasti harkita tai ainakin kokeilla.

Samalla kun tekemättömien töiden suma purkautuu toisesta päästä, ne alkavat kasautua toisaalle. Uuden tytön piti huomenna aloittaa työt, mutta eilen se laittoi sähköpostia, ettei tulekaan. Positiivista oli sentään se, että edes ilmoitti. Hommasin kyllä jo uuden ihmisen kesäkuun alusta töihin. En jaksa alkaa kysellä ympäriinsä, kuka nyt näin lyhyellä varoitusajalla töihin pääsisi heti huomenna. Kaipa se on ruvettava tekemään seitsemänpäiväistä työviikkoa itse nyt toukokuun ajan, kun ei tähän hätään ehdi ketään enää opettamaankaan. Omat opiskelutehtävätkin ovat kasautuneet suureksi pelottavaksi möykyksi, jolloin niiden aloittaminen vaatii yliluonnollisia ponnistuksia. Ehkä en enää koskaan ehdi bloggaamaan, mikä näillä postauksilla ei liene suuri vahinko.

Kohta vieraat tulevat

Huomenna esikoinen pääsee ripille. Viime yönä siivosin puoli kahteentoista ja aamulla heräsin viideltä. Koko viikon on ollut sama tahti. Toihin, kotiin, ruokaa laittamaan, siivoamaan ja pesemään pyykkiä. Opiskelutehtävien palautuspäivätkin olivat tällä viikolla. Junassa olen lukenut tietoyhteiskuntaraporttia ja tekijänoikeusrikoksia, mikäli en ole nukahtanut. Tuo tietoyhteiskuntaraportti on kyllä silti ollut silmät avaavaa luettavaa. Kuulkaa, unohtakaa humanismi, kommunismi, vasemmistolaisuus ja kaikki sen sellainen hyvää tarkoittava vöyhötys. Nyt ollaan pelkkää innovaatiota koko porukka. Meidän pitää olla hei kilpailukykyisiä, tuottavia ja osaavia: Menestyksen perustan luominen edellyttää pitkäjänteistä työtä alkaen peruskoulun yrittäjyyskasvatuksesta ja asennemuutoksesta, joka mahdollistaa taloudellisen menestyksen hyväksymisen ja arvostamisen muuallakin kuin urheilussa.

Ettäs tiedätte.

Koska en ole ehtinyt nukkumaan juuri lainkaan, Skrubun viikkovitonen sopii oikein hyvin tähän haaveiluun.

Missä ja miten nukut parhaiten?

Pikkuhiprakassa varmaankin, mutta yleensä nukun parhaiten yksin omassa sängyssä, mitä ei kyllä ikinä tapahdu.

Koska viimeksi nukuit oikein, oikein hyvin?

Ei mitään muistikuvia. Varmaankin leikkauspöydällä noin 16 vuotta sitten.

Millainen olet yleensä aamuisin?

Hyväntuulinen. Ihan totta. Tiedän, että minua inhotaan sen takia, mutta en aio pilata päivääni heräämällä vitutuksen vallassa.

Mikä on kaikkein jännittävin tai epätavallisin paikka jossa olet yöpynyt?

Tuskin mikään kovin epätavallista on nykyaikana.

Mikä on kaikkein sopimattomin paikka tai tilanne jossa olet nukkunut?

Kassalla. Asiakas lappoi tavaroita niin pirun hitaasti hihnalle, että yön valvoneena ehdin torkahtaa kesken näppäilyn. Tämä kyllä tapahtui hyvin nuorella iällä.

Että tämmöstä. Hyvää viikonloppua.

En lähde enää koskaan kapakkaan

On ollut kovin vaisu olotila. Olen kokonaisvaltaisesti vaisulla tuulella. Eilinen muutaman työntekijän läksiäisjuhlakin meni ihan muita kuunnellessa vain. Jos sanoinkin jotakin, se kuulosti matalalta murahdukselta. Sikäli niiden itseä kymmenen, viisikintoista vuotta nuorempien kuunteleminen on ihan positiivinen kokemus. Tiesittekö esimerkiksi sitä, että nainen leipoo eniten silloin kun se on rakastunut. Itse en ole leiponut vuosikausiin.

Nuorien ja kauniiden naisten kanssa kulkeminen kapakasta kapakkaan vaatii näin rupsahtaneelta ihmiseltä ylimääräisiä voimia ja henkistä kamppailua. Olinkin puolen yön aikaan aivan valmis istahtamaan taksiin ja erakoitumaan loppuiäkseni, mutta en jaksanut vastustaa tyttöjen vonkaamista. Minun pitää kuulemma edes kerran elämässäni käydä Onnelassa ja tomerasti sitten käsikynkässä tallustettiin Onnelaa päin. Pankkiautomaatilla meidän edessämme jonotti pari nuorta naista, joista toinen oli kyykyssä toisen edessä ja lipoi kielellään ystävätterensä farkkuja pimpsan kohdalta. Tunsin itseni niin järkyttävän vanhaksi ja huumorintajuttomaksi.

Onnelaan johti kaksi pitkän pitkää jonoa, joista molemmat koostuivat nuorista trendihenkilöistä. Menimme lähimpään jonoon. Niin paljon nuoria, kauniita ja meneviä ihmisiä maailmassa. Teki mieli vetää huppu päähän. Kun olimme parinkymmenen minuutin päästä päässeet ovimiehen kohdalle, se kysyi onko meillä nimellä varustettuja VIP-kutsuja. Se siitä sitten. Olimme väärässä jonossa, mutta tarkemmin ajatellen kumpikaan niistä jonoista ei ollut oikea. Lähdettiin kälppimään kohti Presidenttiä, jossa oli sentään ovi avoinna, kohtelias vahtimestari ja paljon kaltaisiani vanhuksia umpikännissä. Ihan kuin olisi ollut laivalla. Coverbändi soitteli kasaripoppia ja minä jäin tyttöjen narikaksi pöytään vahtimaan käsilaukkuja. Kävi siinä joku mieshenkilö örveltämässä, että shä olet mmlvsaio... näköne.
- Ahaa.
- Tajuatshä?
- Öö, en.
- Shhiss mä olen mm-mestari pojtnavjkajgafa...
- No vau.
- Pithääksh mun lähtee?
- Juu.
- Shano vaan niin mä lähen.
- Lähe.

Tyttöjä ei kuulu ei näy. Käsilaukut sylissä kökötin siinä kuin säikähtänyt vanha mummo. Se niinku riitti. Kiikutin kassit tanssilattialle ja kipitin taksiin. Paljon on puhuttu noista bloggaavista taksikuskeista. Minulle osuu aina vain tuppisuita perkeleitä. Kai niitä ottaa päähän lähteä heittämään 50 kilometrin keikkaa yhden rupsahtaneen muijan takia.

Oli kahvia ja pullaa

Voi taivaan vallat, minkälaisista kehäraakeista ne tekee vielä ministereitä. Kyllä siellä on kähmitty niin pirusti taas, että ei tässä voi kansalainen kuin silmät selällään seurata mitä ne vielä keksii. Olen luullut, että Kanerva on ollut pitkän aikaa pelkkä vitsi tekstiviesteinensä, mutta kaipa se sitten on ollut Matille jonkinlainen esikuva. Väyrysestä ei saa sanottua enää mitään. On tämä vaan niin mykistävää.


Olin muuten rippikoulun vanhempainillassa. Jouduin polkemaan paikalle tyttären fillarilla. Lähdin niin viime tipassa, että vasta ensimmäisellä polkaisulla tajusin istuvani polvet sylissä. Oli myöhäistä lähteä etsimään jotakin kuusiokulma-avainta satulan nostamista varten. Tuntui niin kuin olisi kottikärryillä ajanut, vaikka pyörä on aivan tuliterä. En ymmärrä, eihän tytär ole minua enää kuin viitisen senttiä lyhyempi. No, hapoilla mentiin muutama kilometri, ajoissa olin perillä ja pappiakin puhuttelin. Oli kahvia ja pullaa. Virsiä laulettiin, joskin minä istuin otsa kurtussa ja yskin. Onneksi on flunssa. En ollut ikinä kuullutkaan semmoisia virsiä.

Tulin sitten pyörää taluttaen metsän kautta pois. Aikoinaan tuli asuttua muutama vuosi siinä metsän reunassa kunnan vuokratalossa ja kuljettua lasten kanssa rattailla päivittäin pururataa pitkin milloin mihinkin kerhoon tai käytyä keräämässä suppilovahveroita ja vadelmia. Siinä metsässä kasvaa enää paska. Pururataa ei käytännössä ollutkaan, ja sen tilalle tallattua polkua ei meinannut edes pyörällä päästä. Piti puikkelehtia juurakoitten ja kaatuneiden puiden välistä, sekä koikkelehtia mustan liejun yli pyörä kainalossa. Varsinainen temppurata. Koko metsä oli tuhon oma. Se oli jotakin aivan pöyristyttävää. Kaatopaikka. Kyllä ihminen on sitten viisas.

Tämä rämeikkö oli ennen lampi, jossa kasvoi kauniita vesikaisloja ja kurjenmiekkoja. Nyt kuran ja romujen seassa räpiköi muutama säikky sorsa.

Pitäisikö päästä vähän kritisoimaan?

Eilisilta meni aivan kanavasurffailuksi. Tuli maattua reporankana sohvalla ja vuoden tauon jälkeen katsoin jopa Uutisvuodon. Se riittikin sitä lajia taas vissiin tappiin asti. Mikä saa aikuisen miehen käyttäytymään niin typerästi kuin Jari Tervo? Kenties mediapäivien sofistikoitunut yleisö taannutti Tervon murkkuikäisen tasolle. Sitä kun yrittää niin kovasti esittää itseään fiksumpaa, joutuu ihan eksyksiin ja menettää kontrollinsa. Katja Ståhlille Tervo aukoi sovinistista päätään niin kuin pahainen kukkopoika. Hävetti.

Jos muistelen oikein, niin Uutisvuoto on kai luokiteltu huumoriohjelmaksi. Miksi ihmeessä minulla on vieläkin hampaat hellinä siitä väkinäisestä irvistelystä? Kohteliaisuussyistä varmaan tapailin jonkinlaista hymyä, joka lopulta hyytyi ilman ainuttakaan naurahdusta. Nymanin Peterin sänkykamariripsetkään eivät enää pelasta niitä peruna suussa väkisin väännettyjä vitsejä. Ohjelma kaipaa kyllä kipeästi Tabermannin elostelijan elkeitä. No, en taida enää kuulua kohdeyleisöön, joten sitä silmällä pitäen kritiikkini on joutavaa leukojen lonksutusta. Enhän ole katsonut kyseistä ohjelmaa aikoihin, mutta sadattuhannet siitä saavat vieläkin lauantai-illoillensa sisältöä. Jos se niille toimii, mikä hitto minä olen siihen mitään sanomaan.

Kymppiuutisten jälkeen jäin yksinäni toljottamaan Muumion paluuta. Suoraan sanoen en muista, olenko katsonut koskaan mitään niin typerää. Luokittelisin elokuvan normaalia huonommaksi lastenelokuvaksi, mikä kyllä lähetysaikaan nähden on hieman outoa. Elokuva oli niin höpö, että se sopisi lauantai-iltapäivien perheleffaksi, mutta joku hemmetin kalkkis siellä maikkarilla tarjoilee myöhäisillassa näitä säälittäviä väsäyksiä tympiintyneille ja yksinäisille aikuisille. Hei, emme ole idiootteeja, vaikka joudumme viettämään iltojamme television ääressä toisin kuin trendiravintoloissa sosiaalista seuraelämää viettävät ikäisemme. Kai sille elokuvalle oli katsojansa. En vain taas osunut oikeaan koloon. Sitä onkin nykyisin yhä vaikeampi löytää tässä viihdepläjäysten valloittamassa meediassa.

Siinä haukottelujeni lomassa tajusin yllättäen vaihtaa kanavaa. Ruutuun päsähti vanhuksia hoitava keski-ikäinen brittinainen, jonka aviomies oli jättänyt uuden ihastuksen takia. Näinhän meille monesti käy, niin miehille kuin naisille: Kun rakkaus jättää meidät, niin se jättää. Pointti on siinä, miten siitä selvitään. Tosin harva meistä silti jaksaa löytää elämälleen sisältöä vanhusten hoitamisesta ja kuunnella ex-anopin jatkuvaa vittuilua. Koska en tiennyt mitä elokuvaa olin katsomassa, otin Hesarin ja luin Harri Römpötin kenties pikkurahan puutteessa kiireessä väsätyn esittelyn (HS 14.4.2007) aiheesta: Jacobin (aviomiehen) halun häipyä melkein ymmärtää, kun heti tv-elokuvan alussa ilmenee, että talo on täynnä kärttyisiä vanhuksia. Alan Platerin kirjoittamassa ja Christopher Menaulin ohjaamassa draamassa Jacobista tehdään melkoinen mäntti, mutta vielä nopeammin katsoja kai tuomitsisi miehen, jos hän hylkäisi vanhusten sijasta lauman lapsia. Nyt Jacob sen sijaan havittelee kersoja... brittituotanto tuntuu jämähtäneen tällaiseen peruspuuroon.

Viime aikoina on ollut paljon puhetta siitä, kenen pitäisi päästä kritisoimaan mitäkin ja kenen taas ei. Tässä Römpötin tapauksessa asia lyö jotenkin kirkkaasti silmille. Kun me kaikki tiedämme, että on olemassa kasapäin miehiä, jotka hylkäävät vanhat vaimonsa nuoremman takia, niin jotenkin tuosta kritiikistä heräsi ajatus, että onkohan kriitikolla kenties se kuuluisa oma lehmä ojassa. Kaikki miesten tekemät vääryydet pitäisi ilmeisesti vain hyväksyä ja karsia tällaiset leimallisesti miehiä mäntittävät elokuvat pois peruspuurolistalta. Tuon esittelyn mukaan joistakin miehistä vain tehdään mänttejä, mutta ne eivät sitä siis oikeasti ole. Missä helvetissä on objektiivisuus? Samaan tapaan asia koskisi myös naisia, eli arvostellaanko kaikki naisia mäntittävät tv-elokuvat samalla tavalla? Tuskin tällaista älynväläystä tullaan Römpötin esittelyissä näkemään. Miksi pitää aina ottaa itseensä niin kovin, että antaa tunteiden sumentaa arvostelykykynsä? Pitäisihän kriitikon nyt jollakin tavalla nousta asioiden yläpuolelle, ja jos niin ei käy, viime aikojen valitus väärin valituista kriitikoista on ihan aiheellinen.

Mikä merkitys ylipäätään on teilauskritiikeillä? Elokuvan, kirjan, levyn tai muun arvosteleminen omien tunteidensa tai jämähtäneiden maneeriensa kautta ei palvele ketään. Jotkut auktoriteettiuskoiset jättävät elokuvan katsomatta tai kirjan ostamatta tietämättä edes mistä jäävät paitsi. Loppujen lopuksi teilaukset yksinkertaisesti vain supistavat ihmisten kokemuksia ja loukkaavat tekijöitä. Kehitetäänkö sillä tavalla taidetta? Luodaanko ilmapiiriä, jossa luominen on innostavaa? Vai pannaanko saatana kaikki kärsimään, kun kriitikko nyt ei vaan tykkää.

Suomalaisilla on järjettömän luja usko siihen, että totaalinen teilaus vahvistaa luonnetta ja kasvattaa tekijää. Se uskomus on naiivi ja kertoo oikeastaan vain siitä, että suomalainen elää henkisessä pimeydessä. Näinhän ei tarvitse olla. Elämästä voisi ihan nauttiakin, mutta sitähän me emme oikein meinaa millään oppia. Pienikin valonpilkahdus tai onnistumisen tunne sammutetaan aika äkkiä, jos ei omasta, niin jonkun toisen toimesta. Meidän tittelinkipeä kulttuurimme on melko syvältä. Me uskomme vain pimeään puoleen, kaikki muu on valhetta tai kevyttä hapatusta, siksi myös myönteistä palautetta on niin vaikea uskoa.

Itselleni on nykyisin todella kaukainen ajatus, että jonkun kriitikon mielihalujen mukaan minun pitäisi joutua kärsimään. Siis älkää unta nähkö. Kylläpähän se olen minä, joka olen itseni armottomin kriitikko, ja jos jälki ei jollekin toiselle kelpaa, niin sitten se ei vaan kelpaa. Helppo tietty sanoa, kun en tuota enää mitään kritisoitavaa, mutta jos tuottaisin, niin luultavasti tunkisin teilauksen kriitikon kurkkuun. Vai mihin muka on kirjoitettu näiden kriitikoiden valta jalostaa kärsimyksellä parempia tekijöitä? Jumalauta, kriitikothan ovat ihmisiä! On aivan älytöntä tulla väittämään, että joku nyt on opiskellut alaa niin ja niin paljon, ja saavuttanut sitä kautta tiedon, mihin tämän maailman taidetta tulisi kehittää. Tekijät ovat kylläkin niitä, jotka luovat, keksivät uutta ja tekevät. Kriitikot eivät. Kyllä se tekijästä kuulkaa lähtee. Kriitikkoparat yksinkertaisesti haluavat valjastaa taiteen tai minkä tahansa viihteen mieleiseensä muottiin, eivät ne välitä sen tekijästä tuon taivaallista. Teilauskriitikot pyrkivät ainoastaan pitämään taiteensa sellaisena kuin he itse haluavat välittämättä muiden makunystyröistä yhtään mitään. Ei kukaan voi sanoa, onko teilaus oikein vai väärin tai jokin totuus. Se on vain yksi mielipide. Arvostelijan onkin koettava taideteos henkilökohtaisesti merkittäväksi oman persoonallisuutensa kautta, sanotaan täällä (Mol, kriitikon ammattivaatimukset).

Iän ajan on nähty, että niin kriitikot kuin esimerkiksi kustannustoimittajat ovat osuuneet pitkällä tähtäimellä harhaan useammin kuin ihmisaivoilla pystyy laskemaan. Hesarilla onkin aivan liian suuri valta suomalaisiin nähden. Sehän on vain lehti, jota saa kuka tahansa arvostella. Joidenkin mielestä se on mimosamaista valitusta, mutta minusta noissa tapauksissa kovan kuoren alle on kätkeytynyt mielistelevä ihminen, joka ei missään mielessä voi kyseenalaistaa kriitikoitten auktoriteettia. Sellainen sokea usko muistuttaa hyvin paljon hupaisaa palvontaa.

Buranapäivät

Äh, kyllä harmittaa. Susu vonkasi mediapäiville, eikä minusta ole tässä kunnossa lähtijäksi. Räkä valuu solkenaan. Piti ihan ottaa yöksi vessapaperirulla viereen ja siitä sitten kelata vaan nenän alle. Päässä jyskyttää, ja kyllähän te tiedätte tämän pakollisen draamaqueenosuuden; hyvä kun tältä huminalta kuulee omat ajatuksensa, josko niitä pahemmin onkaan. Toisekseen pitkästä aikaa olisi ollut vapaata aikaa sen verran, että olin suunnitellut lähteväni ostamaan uutta sohvaa. Vanhaan sohvaan ovat kissat teroittaneet kyntensä tuhannet kerrat ja nyt koirallakin on tapana ottaa sohvalta oma paikkansa kuin Archie Bunker konsanaan. Jos siinä paikalla on jotakin, tyynyjä tai muuta sälää, se kaapii ne pois ja rysähtää huokaisten sohvalle. Se kaapii tassullaan jopa minutkin siitä ihan pokkana alas, jos olen epähuomiossa siihen itseni tällännyt. Nyt se on alkanut kaapia selkänojan tyynyjäkin alas, joten sohvan verhoilu on aivan hajalla.

Mac muuten täyttää tänään 5 v. Joku välkky sanoi minulle, että kunhan se tulee kolmen vuoden ikään, niin se lopettaa kaikki typeryydet ja viisastuu. Joo ei. Mikään ei ole muuttunut, paitsi hieman alkaa olla leuan alla harmaata. Vastikään eräs rouva vastaan tullessaan ihasteli, miten ihana labbiksen pentu se siinä. Hehheh, en kehdannut kertoa totuutta. Mac on siis rakkauslapsi, bordercollien ja labradorinnoutajan hybridimuoto. Borderista sillä on jäljellä labbista alhaisempi säkäkorkeus ja hienoinen paimennusvietti, joka pentuiässä ilmeni perheenjäsententemme persauksista näykkimisenä silloin kun lauma oli liian hajallansa. Nythän se on identiteettikriisinsä läpikäynyt ja luojan kiitos unohtanut sen näykkimisen. Mac muistuttaa erehdyttävästi labbista ja noutajaidentiteettinsä se on jo löytänyt. Kyllä se aina vaan sen nallen suuhunsa noutaa, kun joku tulee kotiin. Linnuista se on yhtä kiinnostunut kuin minäkin. Viime yönä jämähdettiin iltapissillä kuuntelemaan pöllön huhuilua ja kanahaukan huutoa pimeällä pellolla. Tuskin olisi ilman koiraa tullut siellä yksinään pahemmin seisoskeltuakaan.

Kumipallona

No niin, nyt täytyy kyllä sanoa, että minulla on jumalaton ikävä paria poislähtenyttä työntekijää. Tämä nykyinen tilanne on veretseisauttava. Ilahdun niin paljon jonkun extran töihin tulemisesta, etten enää edes välitä, vaikka tulisi myöhässä. Pääasia on että tulee, eikä valita. Ilahduin tänään jopa tj:n käynnistä, enkä meinannut päästää pois ollenkaan. Keksin tikusta asiaa, etten jäisi niiden kahden kanssa sinne yksin. Kaikkein parasta tietenkin on, kun joku netistä tuttu tulee käymään, niin kuin tänään. Tuntui jotenkin kummalta, niin kuin oikeasti tuttu olisi siihen ovesta hymykuoppinensa pöllähtänyt. Lienenkö sanonutkin jotakin niin hölmöä, kuin että no siinähän se nyt on.

Sanotaanko tästä työtilanteesta nyt kuitenkin vaikka niin, että joustamattomuus on päivän sana päättämättömyyden ohella. Se on sikäli mielenkiintoinen tilanne, että vaikka ei itse vielä tietäisi mitä mieltä on, kannattaa olla kaiken varalta eri mieltä ainakin siihen asti, kunnes päätetään toisin. Koko ajan juputetaan, miten on liian matala pöytä tai liian kylmä, liian kuuma, liian kiire, liian hiljaista, liian paljon meteliä, liian vääränlainen puhelin, liian huono tietokone... siis se valituslista on loputon... Sikäli tietty hankalaa, kun niille asioille en mitään voi ja niille mille voin käy näin: ensin sanotaan, ettei haluta tehdä iltavuoroja, ja kun niitä ei sitten laiteta, niitä sitten halutaankin. Monen kuukauden työvuorolistat uusiksi. Sitten halutaan kesäloma pätkissä, kolme+yksi viikkoa, molemmat, ja kun näin toimitaan, niin sitten ei enää halutakaan, vaan kaikki neljä viikkoa pidetäänkin putkeen. Ja samaan aikaan kuin se toinen tietenkin. Naiset! Joo ei muuta kuin työvuorolistat taas uusiksi. Miksi minä olen tällainen saatanan kumipallo, hä? Jos jollakulla on minulle muita hommia, niin ilmottautukoon sähköpostissa. Olen joustava, enkä valita kuin blogissani. Teen työni, enkä kaipaa lahjuksia enkä kehuja. Kunhan ei koko ajan juputeta.

Ettei tulisi elukoita

No nih, nyt alkaa olla auringon uudelleen syntymisen kunniaksi ikkunat pestynä ja paskakerros kuorittuna tästäkin huushollista, ikään kuin olisi yllärimunan avannut ja löytänyt sisältä ihan kelpo kodin. Olen myös pessyt ja varastoinut talvikamppeet, raivannut kaapit ja lakaissut pihasta syksyn lehdet. On sitten luonnonkin mukavampi nousta kuolleista. On se onni, että Jeesuksen ylösnousemus sijoittuukin juuri tähän aikaan vuodesta, kun auringon armottomat säteet lävistävät paksuimmankin pölykerroksen. Miten sattuikin. Tuosta pölykerroksesta tuli mieleen tänä aamuna esikoisen kanssa käymäni keskustelu:
- Mitä sä teet?
- No siivoan, herranjestas.
- Ai miks?
- No ettei tulisi elukoita.
- Ei niitä tule. Ei torakat elä näin pohjoisessa.
- Eläähän. Ja luteet.
- Eihä elä.
- No voi herranjumala, älä väitä päivänselvää asiaa.
- Ei ne elä.
- Sä vaan yrität, ettei sun tarttis siivota omaa huonettas.
- Ei mun tarttekaan. Jos ei sotke, niin ei tartte siivota.
- Heh, vai et sotke! Sitäpaitsi siivota tarvii muutenkin. Ihminen ei selviä elämästä siivoamatta. Paikat likaantuu pelkästä elämisestä ja pölyä tulee kyllä ihan itekseenkin.
- Eihän tule. Jos ei sotke niin ei tule.
- No voi hyvä luoja! Tietenkin tulee.
- No eihän tule.
On pakko tunnustaa, että menen ihan sanattomaksi välillä. Eilen vein esikoisen kirkkoon. Kohta on siis rippijuhlat, joita emme tosin aio erityisemmin juhlia. Rippikoulu käydään kuulemma sen takia, että saadaan lahjoja ja moporahaa. Teinillä on vielä pari jumalanpalvelusta käymättä. Sen ämpärin kuulokkeet roikkui kauluksen alta ja minä sanoin, ettei sitä saa kirkossa kuunnella. Siellä pitää kuunnella saarnaa.
- Eihä tartte. Riittää kun on siellä, että saa merkinnän.
- No justiinsa. Haluatko, että lähden mukaan.
- No et varmaan lähde!... Ööh, mä nukun siellä kuitenkin, ei sun tartte.

Öisin olen katsellut tyttären kanssa televisiota, toissayönä katsottiin Harry Potter ja liekehtivä pikari sekä viime yönä Tähtien sota: Episode III - Sithin kosto, jossa pääsin paistattelemaan tietämykseni valossa. No tuo, jaa, no sehän on Anakin, siis tuleva Darth Vader, kyllä, siis se oli ennen hyvis, mutta siitä tuli sitten pahis. Sen tyttöystävä odottaa vauvaa... no kaksoset, Luke ja Leia. Se maski? No kohta se selviää, mutta voinhan minä jo kertoa, että sille käy huonosti, kun Obi-Van Kenobi silpoo sen valomiekallaan ja Anakinista tulee munapää...

Vähän vinksahtaneista näkökulmista

Nämä lehtien esitystavat alkavat kyllä tuntua vähintäänkin omituisilta. Siis kansa haluaa Niinistöstä valtiovarainministerin sanotaan Helsingin Sanomissa tänään otsikolla Kysely: Kansa haluaa Niinistöstä rahaministerin tai puhemiehen. Ihan todellako? Ilta-Sanomien TNS Gallupilla teettämän kyselyn mukaan valtiovarainministeriksi Niinistön haluaa 26 prosenttia vastaajista. Puhemieheksi Niinistöä suunnitteli 24 prosenttia ja ulkoministeriksi 20 prosenttia vastanneista. 11 prosentin mielestä Niinistö joutaisi rivikansanedustajaksi. HS 7.4.2007. Siis 26% vastaajista haluaisi Niinistöstä valtiovarainministerin. 26 %:n kansa?

Kuka haluaa Niinistön valtiovarainministeriksi? Siis kansa vaiko SanomaWSOY?

Maaliskuun lopussa julkaistun tutkimuksen mukaan iltapäivälehtien lööpit ovat raaistuneet. YLE Uutiset julkaisi siitä otsikolla Väkivalta on lisääntynyt lööpeissä uutisen, jossa sanottiin että: Iltapäivälehtien lööpit ovat muuttuneet väkivaltaisemmiksi. Väkivaltaotsikoiden määrä on kasvanut ja otsikot kertovat aiempaa enemmän henkirikoksista. Ilta-Sanomat julkaisi saman uutisen Internetissä ensin otsikolla Väkivaltaotsikot vähentyneet IS:n lööpeissä. Muutamaa tuntia myöhemmin otsikko oli muutettu muotoon IS:n linjanmuutos näkyy lööpeissä, mutta tutkimusta oli tulkittu tähän tapaan: IS:n uusi linja, pari piirua asiajournalismin suuntaan, näkyy lööppien väkivaltauutisten otsikoinnissa. Tämä käy ilmi Tampereen yliopiston Journalismin tutkimusyksikön perjantaina ilmestyneestä tutkimuksesta, jossa on tutkittu iltapäivälehtien lööppejä vuosina 1985-2006. IS 30.3.2007


Hei ihan oikeasti, älkää uskoko ketään. Minä lähden nyt pesemään ikkunoita.

Kerrankin uskosta

Enpä tiedä miten niin onkin hiipunut tämä verkkoelämä. Vaan enpä ole ainoa. Blogitkaan eivät enää Tietoviikon mukaan lisäänny entiseen tahtiin, vaikkakin yllättävän paljon vaikutusta niillä on ihmisen oikeaan elämään. Luin eilen, että masentunut mies hirtti itsensä nettikameran nähden, mukavien virtuaaliystäviensä kannustamana. Tosin kuka sitä todesta ymmärtää ottaa ihmisen tuskaa. Leikinlaskua ei kai sen pidemmälle enää viedä. Huumorintajulla on kuitenkin rajansa.

Eilen tuli katseltua telkkaria yömyöhään asti, ellei peräti aamutunneille. Joltakin kanavalta tuli tohtori House vissiin kahden maissa, vai meninköhän kellosta sekaisin. Oli joka tapauksessa nollausilta. Toissapäivänä oli tentti ja ennen uutta rupeamaa lupasin itselleni yhden päivän ilman hampaiden kiristelyä. Imuroinkin oikein ja luuttusin vähän.

Katsoin myös Mel Gibsonin ohjaaman Jeesus-elokuvan pääsiäisen kunniaksi. Minusta se ei nyt varsinaisesti ollut juonielokuva eikä todellakaan mikään syväluotaus raamutullisten henkilöhahmojen persooniin, vaan silkka opetusohjelma, jonka tarkoituksena oli havainnollistaa erilaisia turpaanvetämisen tapoja, kuten perinteistä hakkaamista ja potkimista, sekä kunnon koukkupäisen sarjaraipan sivallusta, niin että veriset ihonriekaleet vaan lentelivät. Henkeä haukkoen sitä piti katsella, että kuinka paljon ihminen voi oikein rääkkiä kestää. Se oli sairasta. Kun olin valmis kääntämään pään pois, Jeesuskin käännettiin ja sitten hakattiin toiseltakin puolelta.

Siinä vaiheessa tajusin, että elokuva oli tehty juuri minunlaisille kusipäille. Meidän aikamme pahvisille ihmisille. Gibsonia voi haukkua ja elokuvan ohuutta elitistit ivailla, mutta minä sain elokuvasta herätyksen. Miten hyvin nykyaikainen pahvipää osaa eläytyä Raamattuun? No, tarinan mukaan Jeesustahan vähän hakattiin ja ruoskittiin, pantiin orjantappuroita päähän, ja sen jälkeen Jeesus kasvot valaistuneena raahasi riutuen ristinsä Golgatalle. Mitä se meille väkivallan turruttamille ihmisille oikeasti kärsimyksestä kertoo? Ei mitään. Meille kärsimys astuu konkreettisesti esiin vain silmittömällä väkivallalla kuorrutettuna, muutoin emme tuskaa pysähdy ajattelemaan. Se pitää visualisoida silmiemme eteen verenpunaiseksi mehustettuna ja höystää korvia raastavilla ääniefekteillä. On ihan ihmisen omaa syytä, että se on tuskassaan näin pitkälle jalostunut. Kun mikään ei riitä, niin se ei riitä. Toisen tuskan pitää räjähtää suolenpätkinä silmille, ennen kuin ympärillämme oleva kärsimys edes hipaisee.

Koska elokuvassa ei selitelty mitään, siinä ei ollut mitään pointtia. Äidin tuska oli ilmeetöntä, vain silmänaluset mustuivat elokuvan loppua kohden. Jeesuksen repliikeistä, joista jokainen taisi alkaa sanalla "totisesti", tuli sellainen käsitys, ettei Jeesus ollut ihan täysillä mukana, siis miehellä ei ollut kyllä kaikki kotona. Elokuvan perusteella (siis ilman taustatietoja) Jeesus näyttäytyi melkoisena jumalafriikkinä, joka oli saanut lahkolleen tukijoita tekemällä joitakin hyviä juttuja. Sen valossa minua alkoikin säälittää ihan hirveästi. Molemmin puolin omiin totuuksiinsa hurahtaneet väittelivät epäolennaisuuksista. Siis jos joku esittelee itsensä kuninkaaksi, ja joku siitä suuttuu, niin kumpi on hullumpi.

Siinä vaiheessa kun lähikuvassa läpikotaisin vereslihalla kituva Jeesus käännettiin vielä ristillä nurinpäin ja käden läpi isketyt naulat tällättiin toiselta puolelta puuhun kiiinni, tuli ihan mieleen, että siinä se roikkuu peräänantamaton ihminen, omassa kärsimyksessään ja omaan totuuteensa loppuun asti tinkimättömästi uskoen, ja kokee tulleensa maailman (tässä tapauksessa Isä Jumalan) hylkäämäksi. Elokuvan Jeesus näytti tietä; siis älkää kokeilko tätä kotona. Pietarikin siitä tajusi ajoissa kolme kertaa kieltäytyä. Riittää kun yksi kuolee saman asian puolesta, muut voivat ottaa vähän rennommin ja kenties olla hieman avoimpia muualta tulleille ajatuksille.

Pääasiahan on kuitenkin, että vain eettisten oppien mukaiset ja kulttuurista riippumatta kollektiivisesti hyviksi ymmärretyt tekomme jäävät kuolemamme jälkeen elämään kirkkaimpina läheisissämme ja lapsissamme. Pahat teot haluttaisiin toivottavasti mielummin unohtaa, jos nyt sitten subjekti ei ole aivan vihansa kyllästämä. Vain oma katkeruus saa pitämään vääryydet mielessä ja kunkin roikkumaan tiukasti vereslihalla omalla ristillään. Armahtamalla voisi unohtaa, jonka jälkeen ihminen voisi ryhtyä taas keskittymään niiden omien tekosiensa seurausten miettimiseen.

"Don't say anything online that you wouldn't say in person."

Mitähän siitä Hesarin julkkisjuoruilusta pitäisi olla mieltä? Juoruilu Lasitalon emännän mukaan on hauskaa (HS 24.3.07) ja Hesarilla on olo vähän niin kuin se jäisi kaiken ilottelun ulkopuolelle jäykällä olemuksellaan. Juoruilu sitäpaitsi lisää yhteisöllisyyttä tässä muutoin niin sirpaileisessa yhteiskunnassa. Toisaalta voisi ajatella, että Hesari yrittää vallata alaa lööpeiltä ja kuroa kiinni hupenevaa markkinaosuuttaan. Mitä me teemme enää Seiskalla ja iltapäivälehdillä, jos Hesari hoitaa niidenkin hommat? Ylevää olisi tietty ajatella, että Hesari hoitaisi senkin hienostuneemmin, sillä tavalla journalismin hengessä, het helvetin isolla jiillä. Sitä paitsi mikä on sen helpompaa nostattaa omaa arvovaltaansa kuin kirjoittaa itseään toopeimmista. Amerikassahan julkkikset, siis poliitikot ja laulajat, on juuri määritelty USA:n tyhmimmiksi.

USA:n kansalaisten mielipiteitä mittaava Opinion Research Group on julkaissut listan kymmenestä julkisuuden henkilöstä, jotka ovat kyselyn mukaan maan tyhmimpiä. (HS 2.4.2007) Heh, siis miten tuollainen tutkimus edes olisi mahdollista ilman julkkiksia? Oman naapurin tai serkun töppäilyjä äänestämällä ei äänimäärä toiveista huolimatta kovin kummoiseksi kerry. Kaiketi into kuitenkin tehdä moisia tutkimuksia ylittää niistä saadun substanssin. Jos media ahkerasti meille ensin syöttää tietoja julkkisten tempauksista, onko se niin kovin yllättävää, että meille muodostuu käsitys näistä tuntemattomista ihmisistä median välityksellä. Jos se käsitys on tyhmä, niin mitä se kertoo median motiiveista? Mitä tämä kaikki julkkishakuisuus ylipäätään siitä kertoo? Tai meistä?

Kun nyt siis Hesari on Kurosen kansien julkistamistilaisuuden jälkeen vajonnut "yleisen mielipiteen" mukaan aina vain alemmaksi, pitää muistaa, että sanomalehden alkuaikoina sen tärkein tehtävä oli juurikin juoruilu. Kansa vaati alusta asti tietää hallitsijoittensa erektiokyvystä, mikä puolestaan takasi kansalle jatkuvuuden tunteen. Kaupungistumisen myötä ihimiset olivat ihan hukassa, samalla tavalla kuin nykyisin globalisaation sekoittaessa identiteettien pakkaa. Eihän meillä ole isossa julkisuudessa enää mitään mistä muusta ottaa kiinni kuin Matista ja milloin vähän Tanjasta, Susanista tai Merikukasta. Jotakin muuta katetta pitää kyllä jo jatkuvuudellekin saada kuin nakuna juoksentelu ja uuniperunat. Ei se näet kyllä Hesarin syytä ole, ettei porukka innostu yhteisvoimin pohtimaan työttömyyden puolittamisen keinoja. Meitä liikuttaa enemmän pääministerin puuhat vapaalla kuin se tylsä arki. Ei me vaan jakseta. Me ollaan niin hyviä. Meillä on laajakaistat ja lauhkea mieli.

Olen itse tilannut Hesarini sillä periaatteella, että se kattaa tärkeän osan meneillään olevista puheenaiheista ja nostaa esiin yhteisen hyvän kannalta tärkeinä pitämiään asioita. Nyt minun pitäisi sitten luottaa Hesarin näkemykseen siitä, mikä nykyään on tärkeää. Ja siihen siis sisältyy julkkikset ja Kurosen kirjan kannet. Kuitenkin olen sitä mieltä, että jos haluaisin lukea julkkiksista, olisin sitten tilannut sen Seiskan. Mutta kun minulle ei tule Seiskaa, en ilmiselvästi kaipaa juorujakaan. Nythän tämä tilanne on se, etten pysty enää näiltä julkkisasioilta välttymään, vaikka haluaisinkin. Tämä puolestaan muokkaa käsitystäni tästä yhteiskunnasta. Hesari siis määrää asenteellaan yleisen arvoperustan ja sen kärkeen kuuluvat tästedes juorut. Joidenkin toimittajien puoltavia kannanottoja en ihmettele lainkaan, perustuuhan heidän oma työnsäkin nimenomaan kriittiseen juoruiluun, jota ei kuitenkaan ilman julkkista voi harjoittaa.

Olenkin tässä jo jonkin aikaa seurannut Lindholm/Jari Mr:n blogia ja nyt kun se lähti Bagdadiin, pääsee paskahousukin valloilleen näin anonymiteetin suojista sanomaan mielipiteensä, joka on yhtä epätasainen kuin arvion alla oleva blogikin. Haakana jo kovasti bloggareille ja kommentoijille noita hienoja ohjeita O'Reillya siteeraten antoikin, mistä Lindholm päällimmäiseksi nosti nimettömyyden peikon. Anonyymiys se aina vaan on kaiken pahan alku ja toivottavasti loppukin. Kunhan kaikki aletaan kirjoittaa näitä juorujuttujamme omalla nimellämme, niin maailma luultavasti pelastuu. Lehtolakin se nimittäin näpäytti toimittajia 30 kohdan ohjeillaan ja ryöpytti heti perään Aamulehdessä Lindholmia, jota juttu puolestaan ei voisi vähempää kiinnostaa. Tästä sekamelskasta mitään tolkkua saa. Noh. Minulle nyt tuli vain mieleen, että mitenkähän tuo lienee, estääkö nimen käyttäminen netissä lopulta mitenkään sen paskahousuisuuden?

Sanoja, sanoja

Näillä vähäisillä resursseillani takerrun meemiin, ettette sentään kuvittele päässeenne minusta. Sanat ja retoriikka sinällään saavat aika näkyvän osan elämässä muutenkin. Ja oletteko huomanneet - vai tuntuuko minusta vain - että bloggareitten välinen yhteisöllisyys on jonkinlaisessa hajannuksen tilassa.

Viisi sanaa, joita tulen käyttäneeksi eniten työssä, arjessa tms.

Hei, kiitos, ole hyvä, ei hyvänen aika, uskon puutetta

Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten.

Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin

Viisi suomenkielistä sanaa, joita eniten inhoan.

Minä, älä, et, missä, addikti

Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta.

Antaa kaikkien kukkien kukkia

(sinänsä ajatuksessa ei mitään vikaa, mutta noilla sanoilla ilmaistuna se on menettänyt merkityksensä, tai paremminkin sanottuna se aiheuttaa jo ärtymystä sen sanojaa kohtaan, jopa siinä määrin, ettei todellakaan tee mieli antaa minkään kukkia)

Sana, jonka haluaisin kuulla useammin (tai edes kerran)

Rakas

Uusin nykykielen sana, jonka olen oppinut.

Niitä tulee niin paljon joka päivä. Olkoot vaikka persuaasio, vaikka se ei... no... äh.

Akronyymigeneraattorin tulkinta:

K.I.R.J.A.K.A.U.P.A.N.M.Y.Y.J.Ä.: Kauniin Innoittava, Rajun Joutava ja Ankean Kasvava Astmaatikko joka Uunoilee Pissapäisen Auliisti Nihkeästi, Mässäilee, Yrjöää Ylpeän Järjestelmällisesti ja Ällöttää

Isommat fontit ja vähemmän sivuja, kiitos

Minulla on huomattava vika, joka on käynyt ilmi paineen alla lukemisessa. Luen ja luen tiiviisti, luen pitkällekin ja teen tarkkaan muistiinpanoja, mutta aina kun kirjasta on jäljellä noin yksi neljäsosaa, menetän mielenkiintoni siihen täysin. Minusta asiaa on ollut siihen mennessä jo aivan riittämiin. Kaikki loppu on vain joutavaa hapatusta. Heitin taas kirjan seinään. Ei hitto soikoon voi samasta aiheesta löytyä tuhat eri teoriaa. Tai siis näköjään voi, mutta on tämä nyt jo vähän liikaa. Mistä minä tiedän missä auktoriteetin voi kyseenalaistaa, vaikka opettaja niin käskikin tehdä ja pisti sitten viime tenttiin niin älyttömän kysymyksen, jonka aihetta en ollut pitänyt mitenkään tärkeänä, eikä moni muukaan. Siinä sitten oltiin ihan öönä, kun ihan alusta asti piti lähteä aihetta ajattelemaan.

Nyt on kuitenkin vaihdettava kirja kesken kaiken. Ja siitäkin tulee jäämään se yksi neljäsosaa lukematta. Sen jälkeen otan sen ensimmäisen kirjan loppuosan lukemistooni ja lopulta olen varmaan aivan sekopäinen, että mikä häntä kuului millekin kirjalle.

Sinä olet viesti!

No niin, vielä on pirusti lukematta ja tentti lähestyy. Uusi kurssikin se siellä jo alkoi ja minä se nyhjään näitä entisiä. Pää halkeaa. Tänä aamuna ei niska enää kääntynyt vasemmalle ollenkaan. Sen sijaan, että olisin kääntänyt päätääni sivulle, jouduin koko akka kääntymään. Välillä ihan jäin paikoilleni pyörimään. Onneksi oli vielä relaksantteja jäljellä, tosin ne pehmentää mun pään (tuo olisi kiva lause johonkin musiikkikappaleeseen). On nimittäin tullut viime aikoina kuunneltua Metro afämmää. 80-luvun poppi on nyt ihan tuoreessa muistissa. Tämä olikin loistava aasinsilta.

Sen lisäksi että olen pessyt kauppojen ikkunat, siis maan alla ja manskulla, olen haastatellut kesätyönhakijoita. Pari kuukautta sitten haastattelin jo koko joukon töitä hakevia extroja ja kelpuutin niistä kaksi nuorta miestä. Nyt kun tein koko kesän työvuorolistat toukokuusta elokuulle, niin olihan siellä ihan selkeästi yhden työntekijän vajaus vielä. Ja ei muuta kuin valkkaamaan taas. Minulla on työntekijöitten palkkaamisesta sellaista psykologisen tason kokemusta tasan sen verran, kun olen ollut itse haasteltavana. Ensimmäistä työpaikkaa hakiessani 80-luvun alussa, vedin kuulkaa kaapista tätini vanhan, polven alapuolelle ulottuvan mustan hameen, äitini valkoisen kauluspaidan ja mummoni mustanpuhuvan pitkän perintötakin päälleni, kun kuvittelin, että työhaastatteluun pitää pukeutua hyvin. Siis hyvin. Joka tapauksessa pääsin töihin, mikä ei ole ihme, sillä se pulju paljastui niin patriarkaaliseksi, että melko varmasti vaatetukseni oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Tuskin siihen aikaan mistään löytyi niin epämuodikasta ja vanhanaikaisesti pukeutuvaa nuorta naista. Sinä olet viesti, sanoo imagokonsultti Roger Ailes.

Nyt sitten on tullut kiinnitetyksi huomiota näiden töitä hakevien nuorten naisten ja miesten pukeutumiseen. Kun se vatsanahka sieltä pursuilee vieläkin. Eikös ne lantiofarkut ole jo muodista poissa? Ei sillä, ettenkö olisi niitä jo tottunut katselemaan. Kyllä siellä yks jos toinenkin pyllistelee hyllyjen välissä puoli selkää paljaana. Push-upeilla kurottu tissivakokin se sieltä syväänuurretusta kaula-aukosta pilkistää niin, että meikäläiselläkin silmät seisoo päässä ja päässä tärisee. Eräs nuori mies mainitsi jo hakemuksessaan etukäteen, että on vaatemuodista kiinnostunut. Joo, olihan se. Minulle ei ehken kannattaisi sellaisella hirveästi leveillä. Eipä sillä, että olisi varaa nyrpistellä, varsin jos ajattelee sitä tädin vanhaa hametta ja mummon takkia.

Tänään sitten tein poikkeuksen, kun ethän sinä nyt voi kenkien takia olla ottamatta jotakuta töihin, työkaverikin sanoi. Olisin minä kyllä voinut. Eihän nyt jumankauta semmoisilla kengillä voi edes kävellä. Niin kuin kuuden tuuman rautanaulat olisi korkoina olleet, samanlaista ääntäkin siinä kivilattialla pitivät. Ja se sattui hampaisiinkin. Kyllä minä sitä mietin, että kun muuten oli niin reipas ja innokas tyttö, puhtia täynnä ja kun minä ihan todella haluaisin töihin just tänne. Ihana paikka, se sanoi ja nyökytteli vakuuttavasti. Aika moni muukin kyllä sanoo niin, mutta minä pidän siitä, että minua tillitetään silmiin ja kuunnellaan ja vastataan kun kysytään ja nauretaan tyhmille vitseilleni. Mutta ne kengät. Voi jösses sentään.

Joka tapauksessa tämä haastatteleminen ja kieltävien vastausten jakaminen on aika inhaa. Niin inhaa, että otin sen kenkäihmisen sitten. Nyt kädet ristiin, että nämä viime aikoina palkatut ja entiset extrat pysyvät talossa hamaan tulevaisuuteen. En minä jaksa ammattikseni arvostella ihmisiä päivästä toiseen.

Blogikin näivettyy

Kellot on käännetty kesäaikaan. Lapset juoksevat pihan poikki hiukset vapaana ja kirkuvat onnesta. Lämmintä on. Sepelkyyhky pulputtaa yhtenään ja järripeippo rääkyy, niin kuin hitaanpuoleinen autonasentaja vääntäisi taukoamatta räikkää. Sitruunaperhonen istahtaa silmuille ja lehahtaa lentoon.


Tuolla ikkunan takana on kevät. Minä hautaudun kirjoihini ja homehdun tänne. Blogikin näivettyy ja suhteet verkkoväkeen ovat retuperällä. Sosiaalinen kanssakäyminen perheen ja minun välillä on rajoittunut muutamiin murahteluihin. Talokin on tärviöllä.

Perjantaina

Otamma olusen ja
painumma sohvalle.

Tähän väliin vähän kepeämpää

On vähän aavemainen olo. Teini on lähtenyt treeneihin ja jättänyt kesken jääneen tietokonekamppailunsa päälle. Se pelaa sitä peliään mikrofonin ja kaiuttimien kanssa. Toisessa päässä on varmaan joku jannu, joka ei puhu suomea. Tennarin huoneesta kajahtelee vähän väliä jotain mölinää, kun se tyyppi siellä on kai peliseuraa vailla, ja toinen on jäällä maalivahtina, enkä minä voi mennä sille tyypille sitä sanomaan, että olisi jo hiljaa. Meidän moke saisi siitä ehken jonkinmoiset kilarit.

Teinillä on muuten vaikea kausi taas päällä, vaikka kerran näin sen vahingossa nauravan, kun sanoin jotakin. Se lähti siitä kyllä aika äkkiä. (Taas se yksi mölisee siellä). Kyllähän se ikäistensä kanssa toimeen tulee. Oli viime viikonloppuna turnauksessakin. Ei se niiden jengi mikään huippujoukkue kyllä ole. Häviö naurattaa niitä itseäänkin välillä, mutta oli meidän moke huutanut joukkuetunareilleen viimeksi sieltä maalista, että mitä vittua te oikein teette? Kaveri oli luistellut viereen ja parahtanut: No mitä vittua meiän pitäis tehdä? Eihän se hirveän kaunista kuvaa tietty anna, mutta ei niille nauramattakaan voi olla.

Eilen kuopus olisi halunnut väenvängällä katsoa Vareksen. En tykännyt oikein hyvää. Kuopus seilasi siinä sitten aikansa, meni vessaan ja huoneeseensa, meni suihkuun ja tuli takaisin ja ihan vahingossa sen korvat olivat ohimennessään höröllään ja silmät osuivat telkkariin kuin huomaamatta. Olin mennyt jo sänkyyn, kun se tuli selittämään, miten pimeitä ne yhet tyypit oli, kun ne koko ajan hoki, että mitä vittua? Sanoin sitten, että no sehän oli tehokeino sille, miten saada näyttämään pari hyypiötä ihan idiootilta. Kuopus oli samaa mieltä. Hirveän ristiriitaista noin niin kuin edellisen kappaleen kanssa.

Naapurin koira juoksi juuri tuosta ikkunan ohi. Se oli lähtenyt kai omin päin lenkille, ihan niin kuin meidän Mac. Se naapurin koira on tosin vielä niin pössö, että kun menin huutamaan, että nyt kotiin sieltä, niin se tuli meille. Vein sen sitten kotiinsa. Niillä oli ovi auki ja sisältä kuului pienen lapsen kikatusta. Huusin, että toin teidän koiran sisälle. Kukaan ei vastannut. Pistin naapurin oven kiinni ja tulin tähän.

Ei ole edes PMS

Yöunet jäivät parin tunnin mittaisiksi, niin kuin aina sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Painajaiset olivat sairaita. En voi edes kertoa. Pitäisi vissiin pyhänäkin alkaa herätä ennen kuutta, että rytmi säilyisi ja voisi reilusti olla kuoleman väsynyt, päivästä toiseen. Tänään on ollut aamusta asti se vehje otsassa. Mitä se sitten tarkoittaakin. Ottaa niin päähän tussata töissä jotakin askartelua, jota viikonloppuna eivät olleet taas vaivautuneet tekemään. Seinät taas lappuja täynnä, Saara: tahtoisin toukokuun sen ja sen päivän vapaaksi, ja kesäkuun kolmannen, kuudennen ja kymmenennen, ja heinäkuussakin viidestoista ja ai niin neljäs kans, ja jos elokuun listaa teet, niin olisin silloin iiron käkkärässä; ja minä hevon kuusessa; ja minä haluaisin päästä festareille. Joo mut siis kyl mä niin tota noin kesätöitä haluisin niin paljon kun vaan on tarjota- me kaikki halutaan. ÄÄÄÄÄ!

Vaikka seittemältä singahdin kaupalle tekemään töitäni, että saisin yhdeksältä ovet säällisen näköisenä auki, niin ei; tukka pystyssä ja naama mustana sinun pitää ovesi aukaiseman. Kahvi palaa pohjaan ja jalkapohjatkin ovat tulessa jo puoli kymmeneltä.

Sitä paitsi minä konahdin yhdelle mummollekin tänään. Jos kone tyssää edellisen asiakkaan kohdalla, niin ettei pääse eteenpäin kuin sammuttamalla ohjelman ja käynnistämällä uudestaan, niin eikö siinä ole joku muori naama rutussa känisemässä, että kun aina saa odottaa. Ja on se sitten kumma. Minä kyllä lähden, jos se ei kohta toimi... minua alkoi kerrankin suoraan sanoen vituttaa. Posket kuumottivat jo muutenkin, kun ei toimi niin ei toimi, vaikka minkä teet. Aikaa oli mennyt ehkä pari minuuttia. Eikö tästä nyt pääse jo... aina saa odottaa, minä kyllä lähden ...mummo jatkoi mutinaansa.
- Eiköhän se ole sillä tavalla, ettei kauppaan kannata lähteä ollenkaan, jos on niin kova kiire.
- No ei ainakaan tähän kauppaan, mummo sanoi ja jäi odottamaan kiltisti vuoroaan.

Junassa se samperin kännykkään kälkätys kävi totaalisesti hermoon. Sormi korvassa yritin lukea taas yhtä täysin käsittämätöntä tenttikirjaa: ... legimitaatioprosessi on kontekstisidonnainen, ei niinkään absoluuttinen, ihanteellinen tai abstrakti kuin oikeustieteissä yleensä legimitaatio määritellään (Beetnam 1991, 14). Legimitaatiossa on kyse sekä moraalisesta että normatiivisesta näkökulmasta valtasuhteisiin, jotka konstituoituvat yhteiskunnan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Sormi oli melkein aivoissa asti, kun samaan aikaan vieressä istuva purkkaansa lätkyttävä ja säärtään seksikkäästi heilutteleva nuori nainen avautui kännykälleen Tallinnan ristelystään ja miten oli niin löytänyt just samaa sarjaa korvikset, kun mikä se kaulakoru on... ja hei, vitsit mikä hytti. Telkkarista näky kaikki kanavat.

Pää meinasi haljeta. Pakko pitää vapaailta lukemisesta. Lupasin vielä laittaa tyttärelle raitoja sen metrin mittaisiin hiuksiin. Jäi jotenkin kroonisesti päälle tämä nillitys. Ei ole edes PMS, tarkistin jo kalenterista, turha yrittää.

En nuku, enkä äänestä

Olen äänestänyt aina siitä asti kun sain äänioikeuden. Tänään en äänestä. Olen kyllä seurannut vaaliväittelyjä televisiosta, mutta ne ovat mielestäni pelkkää viihdyttävää talkshowta, verbaalisesti lahjakkaiden taistelutannerta, jossa voittaja on se, joka osaa parhaiten puhua. Edustava ulkonäkö ei sekään haitaksi ole. Poliittinen julkisuus on saavuttanut huippunsa. Ei sillä, etteikö julkisuudessa jotakin hyvää myös olisi. Onhan politiikka tullut näin lähemmäksi ihmistä, mutta ne puheet mitkä julkisuudessa näkyvät ovat sen sortin esitystä, että politiikka ja todelliset aiheet sinällään menettävät merkityksensä.

Jokainen poliitikko väittää viimeiseen asti olevansa aina heikoimpien puolella. Vaaliväittelyssä päällimmäiseksi nousee kuitenkin se, kenen syyksi voidaan kulloinkin laittaa, ettei kukaan ole heikomman puolella koskaan ollutkaan. Sen he ovat ansiokkaasti todistaneet monen monituista kertaa. Siinä sitä istutaan posket punaisina vuorollaan itse kukin, kun vastapuoli lyö lukemia ja tilastoja esille. Jokainen pääpuolueen päällepäsmäri on todistanut toisten päsmäreiden kyvyttömyyden hoitaa asioita. Summaksi jää siis se, ettei kukaan ole koskaan todella ajanut mitään asioita, korkeintaan omiaan. Sitä paitsi jos haluaisi olla varma siitä, ketä äänestää ja ettei ääni mene jollekin, joka seuraavalla kerralla ryvettyy lööpeissä, pitäisi ehdokkaisiin tutustua ihan muissa ympyröissä kuin julkisuuden kautta.

Luultavasti eduskuntaan pääsevät nyt kuitenkin he, jotka ovat eniten olleet julkisuudessa. Siksi se pian koostuukin pelkistä julkisuuden henkilöistä. Ihan sama ovatko he vanhoja urheilijoita, missejä, laulajia tai runoilijoita, he menevät läpi tai tuovat puolueille ainakin lisää ääniä. Hiljaisten ja vakavasti asioihin suhtautuvien pyrkimykset jäävät pimentoon. Pinnalla pällistelevät he, joille ihmiset ovat pelkkiä politiikan pelinappuloita. Toki vaalikoneet voisivat auttaa vakavasti otettavan poliitikon löytämisessä, mutta niiden tulokset ovat joka kerralla riemastuttavasti päin helvettiä. On kertakaikkisen hauskaa, kun kärkeen tupsahtaa jokaikisestä puolueesta yksi ehdokas, aina vihreästä perussuomalaiseen ja kaikki siltä väliltä. En tiedä onko ongelma minun linjattomuudessani vai pitäisikö poliitikkojen ja sellaiseksi pyrkivien miettiä omaa rehellisyyttään silloin, kun ovat kysymyksiin vastatessaan polvillaan kaikkien edessä.

Julkisuus on nykypoliitikolle välttämätöntä, mutta se, mitä poliitikko toisensa jälkeen julkisuudessa touhuaa ei kannusta enää äänestämään. Olen lopen kyllästynyt kaikenlaiseen kähmintään ja siihen, miten poliitikot ovat muka vain ihmisiä. Juttu on niin, että moni tavallinen ihminen ei silti toimi niin kuin nykyajan poliitikko. Mielestäni ei ole mitenkään ylivoimaista käyttäytyä kunnolla. Se nyt vain on niin, että kun jokin asia otetaan hoidettavaksi, niin se myös kunnolla hoidetaan. Hetkittäin eduskunta näyttääkin pelkältä suojatyökeskukselta, jossa kaikki vinksahtaneet saavat jatkuvasti mokailunsa anteeksi, ikään kuin mokailisivat ressukat pelkkää ymmärtämättömyyttään.

Olen siis sitä mieltä, että politiikkaan ja yhteisten asioitten hoitamiseen ei kuulu kähmintä, ei veronkierto, ei aseella riehuminen, ei kännissä ajaminen, ei nettideittailu... koska miljoonat kansalaisetkin voivat elää ilman noita kyseenalaisia meriittejä omassa taviksen elämässään. Sen ei pitäisi olla mitenkään ylivoimaista kenellekään. Kaikkea ei tarvitse poliitikonkaan saada.

Saastaiset lapset

Taidan taas tölväistä blogistanian rikkumatonta hegemoniaa ja ihan ykskantaan vain sanoa, että ihmisellä on toki biologisiakin ominaisuuksia, jopa vaistoja. Niin, kuulkaa. Ihminen on ihan eläin. Hyhhyh, tiesittekö, että jotkut naiset ja miehet todella haluavat lapsia. Ihan siis vaistoissa tai tunteissa tämmöinen selittämätön nykyaikaan sopimaton häikkä. Piirre ihmisessä, jota voi kyllä kontrolloida ja jonka voi kieltää, mutta joka siis siellä väistämättä on, jos sitä kerran pitää kontrolloida. Vähän samaan tapaan kun meillä on muitakin ikäviä ominaisuuksia, jotka pitää ottaa hallintaan. Jotkin niistä ovat ehdottomasti jopa rikollisia ja hyvä niin. Joidenkin mielestä myös lasten tekemisestä pitäisi tehdä rikollista tai jakaa palkkioita niille, jotka eivät niitä tee.

Yllättävää sinänsä, että monet todella kokevat elämänsä tyhjiksi ilman lapsia, ilman pieniä ihmisiä ja perhettä, yhteisöä ympärillään. Nämä villi-ihmiset eivät siis ole löytäneet elämäntarkoitustaan vaikka taiteen palvonnasta. Hyvin monet tuntuvat löytävän elämäntarkoituksensa juuri kirjoista ja palvovan pölyisiä tekstejä meemi toisensa jälkeen. Toiset löytävät elämäntarkoituksensa vaikka blogin kirjoittamisesta. Bloggareita on silti suhteessa todella vähän koko Suomen väestöön verrattuna. Voin hyvin kuvitella, miltä tuntuu paskakuskeista tai ruokakaupan kassoista, kun joku ylväs bloggari opettaa sitä uskomaan, että sen paskakuskin elämäntarkoitus on siinä. Ja jos ei kelpaa, niin ainahan voi opetella kirjoittamaan, mutta kursseille ei kyllä pidä mennä, sillä kirjoittaminen on vain harvojen etuoikeus. Syntymälahja. Sori vaan, hei, jos sullei mitään lahjaa ole. Kyl elämäntarkoitus pitää löytyä jostakin muualta kuin sikiämisestä.

Lasten tekeminen on siis vulgaaria, jopa barbaarista, mutta tuon ajatuksen julistaminen on vain yksi representaatio, joka perustuu sekin ihan niihin omiin tarpeisiin ja pohjautuu omiin lähtökohtiin, omiin kokemuksiin ja omaan kasvamiseen tässä kulttuurissa. Tuo lapsikontrolli, jota nyt on harjoitetaan blogistaniassa oikein urakalla, on sekin ihan yhtä lailla kulttuurista toistamista ja kulttuurin uudelleen muokkaamista; arvojen rakentamista uudelleen. Aivan kuin olisi aina vain se yksi arvo, joka on vastakkainen sille toiselle. Toistamasta päästyään ilkutaan lapsiperheille, haukutaan lapsia eikä siedetä niitä silmissään ja ollaan niin kovaa ja kyynistä. Tähän muoti-ilmiöön ovat ripustautuneet myös jotkut vanhemmat, jotka kaiketi yrittävät pysyä trendien aallonharjalla, pysyä valtavirran silmissä puoleensavetävinä loppuun asti.

Länsimainen ihminen on korottanut itsensä jumalaksi kautta aikain. Se on yksi osa tätä eurooppalaista ajatusmaailmaa, jonka huippu ilmenee juuri tässä kaikessa mielen ja ruumiin kontrolloimisessa. Länsimainen ihminen pitää aasialaisia ja afrikkalaisia stereotyyppisesti niin saatanan typerinä, ettei usko niiden kykyyn omaksua tätä vastaanvanlaista mielen ja ruumiin hallintaa. Tämä on muuten yksi rasismin muoto. Ajatellaan, että ne vain tyhmyyttään sikiävät ja vaaditaan, että länsimaisen ihmisen tulisi suuressa viisaudessaan antaa muille tilaa toimia holtittomasti. Voi tulla yllätyksenä taas, mutta me olemme kaikki samanlaisia tarpeinemme. Länsimainen kulttuuri on opettanut meidät uskomaan, että olisimme jotenkin muiden yläpuolella, kaikkivoipaisia, kuten blogien kirjoittajat ja poliitikot. Ajatus ikinuoresta satavuotiaasta, jumalaksi itseään kutsuvasta bloggarista, joka naputtelee näppäimistöään kultasormukset koukkusormissaan ja monokkeli poskellaan, ja joka uskoo lapsettomana yhä elävänsä sellaista elämää, jolla on pelastanut maapallon, on aika mielipuolinen. Kukahan pelastaisi ihmiskunnan näiltä.

En aio linkata ketään, näitä juttuja löytyy postauksista, mutta erityisesti kommenttiosastoilta. En nimittäin aio lukea yhtään poikkipuolista ja lapsivastaista kirjoitusta enää. Turha edes ottaa kantaa. Niitä on jo blogit pullollaan. Se puoli asiasta on jo nähty, siis siinä ei ole mitään uutta. Siinä sen sijaan olisi, että hyväksyttäisiin asia molemmin puolin.

Minä se sitten aina viittin

Tässä se taas nähdään millainen sekopää minä olen. Neljä päivää olen hulluna tankannut tämänpäiväiseen tenttiin, siis sillä tavalla, etten erota enää kissaa koirasta. Ne pitää ensin analysoida monelta kantilta ja miettiä niiden eroja ja yhtäläisyyksiä, että mikä tekee niistä kissan ja mikä koiran, ja tutkia niitä niin pitkään ja niin läheltä, että ne alkavat näyttää samalta. Kummastakaan ei saa enää mitään tolkkua. Ei tiedä mihin kissa loppuu ja mistä koira alkaa.

Nyt on päässä aimo sekamelska subjektia, identiteettiä, kansallisidentiteettiä, etnosentrismiä, rodullistamista, luonnollistamista, feminismiä, fetisismiä, queer-teoriaa, mainontaa, mediakulttuuria, digitalisoitumista, politiikkaa, kulttuurintutkimusta ja valtaa, milloin kenenkin valtaa, mutta valtaa. Sitä riittää. Ja sinne kaikki johtaa.

Olen myös orjuuttanut erään ystäväni lukemaan yhden tenttikirjoista kanssani ja painostanut häntäkin tässä muka kiireessä selittämään ja taas selittämään, ja toinen sieltä sängyn pohjalta on yrittänyt flunssaisena selittää. Olen myös heittänyt kirjan seinään täysin vittuuntuneena siitä akateemisesta sössötyksestä ja sen saman sössötyksen toistamisesta ja toistotoistamisesta.

Sitten lopulta luovutin ja olin yhtäkkiä ihan rauhallinen. Aloin hissukseen odotella tentin alkamista. Menee miten menee.

No se onkin näköjään vasta huomenna.

Yhteistä hyvää kaikille

Suomalaiset toimittajat ne vielä jaksavat vainukoiran lailla kaivaa poliitikkojen pimeitä puolia, mikä on tietenkin hyvä asia. Yleensähän mikään ei kuitenkaan johda mihinkään. Meillä on avara ja anteeksiantavainen sydän. Paheiden tultua julki me kansalaiset yhteisestä suusta ymmärrämme, että poliitikkokin on vain ihminen ja tekee samoja virheitä kuin meistä itse kukin silloin tällöin. Joskus tietenkin jää harmittamaan vain se, että näillä juhantaloilla on sitä pätäkkää niin maan perkeleellisesti enemmän millä keinotella. Mutta kyllähän niiden rahojen eteen on kuitenkin jotakin sentään pitänyt tehdä, on pitänyt käyttää vähän edes aivoja ja sekös aina saa suomalaisen ihastuksesta mykäksi. Vaalituloksista päätellen viimeistään äänestyskopissa sen sitten yllättävän moni hartaana muistaa, kuka keplottelut parhaiten taitaa.

Toimittajien vainu ei sekään ihan harakoille mene, kyllä näillä otsikoilla lehtiä saadaan myytyä. Se on aina niin kiehtovaa, kun joku mokaa ja ihminen osoittautuu epätäydelliseksi ja vaikka toimittajaparka kuinka yrittää kääntää asian näyttämään siltä, että paljastelemalla näitä mätäpaiseita toimittaja toimii yhteisen hyvän nimissä, se kaikuu melko kuuroille korville. Yhteinen hyvä on koko kansalle ja suurelle osalle toimittajistakin varsin epämääräinen käsite, mutta noin periaatteessa se voisi esimerkiksi olla jotakin kansaa henkistävää ja niinkin pompöösia kuin moraalisista arvoista muistuttamista.

Voisi, muttei ole. Moraali on pikemminkin kirosana, jonka kuultuaan moni epämoralisti nostaa sormensa pystyyn ja alkaa heristää sitä intohimolla, joka muistuttaa pahimpia valistuksellisia kiihkoilijoita. Itse asiassa moraalista itsestään on tullut aikamme suurin hävyttömyys. Ihmiskuntaa ei sovi muistuttaa mistään mikä kahlehtisi jokaisen yksilöllistä hyvää. Taannoin Metron kolumnissa (27.2.2007) kirjailija ja suuri ajattelija Tomi Kontiokin muistutti, että pissisten pahe on tunteellisuus ja hyve se, että ne ovat seksuaalimoraaliltaan niin kovin löyhiä.

Tanskalaiset ovat vihdoin konkretisoineet aikamme yhteisen hyvän ja kiteyttäneet sen lehden kanteen:"Voita keikka Lauran kanssa. Pidän takaovea sinulle auki." Miestenlehti Superin innovatiivinen aluevaltaus on kohauttanut jopa suvaitsevaisuudestaan tunnettuja tanskalaisia. Lehti on pistänyt lukijakilpailun palkinnoksi puolituntisen panon prostituoidun kanssa. Päätoimittajan mukaan ehdotus tuli prostituoidulta itseltään, joten siinä ei tietenkään voi olla mitään väärää, kun huora itse niin kerran haluaa.

Molemmathan hyötyvät moisesta mainonnasta; lehti käy tietenkin kaupaksi, kun kuvat heräävät henkiin ja on vihdoin mahdollisuus oman veitikkansa kopeloimisen sijasta päästä ihan oikeasti panolle. Vau. Ajatelkaa, ihan siis oikeasti. Tässä yhdistyvät hienosti sekä lehden että pimpan myynti ja kyllähän siinä yhteinen hyväkin toteutuu. Hei, kyllähän me kaikki sisimmässämme tiedetään, mikä todella on yhteistä hyvää.

Suomalaiset juovat eniten kahvia

Kyllä se on tämä ilta jo niin pitkällä, ettei tänään enää kannata tenttiin lukea. Mutta on se niinkin, ettei tänään kyllä kannata tehdä enää mitään muutakaan. Ihmettelenpähän vain, että mikä kahvihullu kansa tämä on.

Suomalaiset ovat edelleen kahvinjuonnin kärkimaa maailmassa. Suomalaiset kuluttavat kahvia vuosittain 9,8 kiloa henkeä kohden. EU-maiden keskimääräinen kahvinkulutus on viisi kiloa per henkilö. (YLE Uutiset)

Miksi suomalaisuuteen ei näillä meriiteillä liitetä kahvin kittaamista, mitä? Todella hämäräperäinen kansakunta. Kenties olemme pakotettuja litkimään kaffetta pitkin päivää, jotta pysyisimme hereillä. Mutta onhan tuo ihan älytön määrä per lärvi.

Ökyporvarin porsastelu boikottiin

Tiedän parikin ihmistä, joihin SAK:n mainoskampanjan luoma kuva pätee vallan mainiosti. On vielä olemassa työnantajia, joiden käsitys työntekijöistään on juuri sellainen "juokoot kahvia, mutta omalla ajallaan, lomailkoot, jos siihen on varaa...". Siksi nuo mainokset lähinnä naurattavat.

Nyt mainokset kuitenkin vedetään pois, koska ne ovat hyvän tavan vastaisia ja loukkaavat yrittäjiä. Onhan työn ja pääoman liitto se, millä Suomi menee eteenpäin. Tiedän kuitenkin monia muita mainoksia, jotka ovat hyvän tavan vastaisia, mutta niiden loukkausten kohderyhmä ei ole se, joka tätä maapalloa pyörittää. Siksi niitä ei tarvitse poistaa muistuttamasta ikävistä asioista.

Sinänsä on hyvä, että mainosten nostama kohu tulee kantautumaan myös niiden yrittäjien korviin, joille työntekijät ovat juuri yhtä vähäpätöistä porukkaa. Mainosten kieltäminen irvokkaina kuvauksina yrittäjistä pistää varmasti miettimään omia ajattelutapoja ja käytäntöjä, ehkä jopa muokkaamaan niitä hieman inhimillisemmiksi.

Olipa kerran, vanhaan hyvään aikaan

No niin, ruotsalainen esikoulun opettaja Ylva Ellenby muistuttaa Ilta-Sanomien mukaan luennossaan jälleen siitä, miten

Pienten lasten vanhemmat ovat entistä kiireisempiä ja vaativat lapsiltaan entistä enemmän. He edellyttävät lapsen selviytyvän itsenäisesti asioista, joista vanhemmat ennen huolehtivat.

Mitähän tuo ennen oikein tarkoittaakaan? Silloin kun oli suo, kuokka ja Jussi ja vanhemmat raskaan työn tappamia jo 40-vuotiaina? Suuren työttömyyden aikaan, kun moni vanhempi oli sattumoisin kotona? 60-luvulla vapaan kasvatuksen aikaan, kun vanhemmat hiukset liuhuen riensivät hippivolkkareihinsa, kiersivät festareita ja jättivät pennut isovanhemmille siksi aikaa hoitoon?

- Nykypäivän nelivuotiaat ovat kuin 80-luvun 6-vuotiaita ja nykyiset 10-12-vuotiaat 80-luvun teini-ikäisiä, Ellneby sanoi luennoidessaan Ahvenanmaalla.

Ennen vanhemmat tekivät töitä aamusta iltaan ja lasten hoitaminen jäi kylläkin isompien sisarusten huoleksi. Nykyiset 10-12 -vuotiaat ovat tasan enemmän lapsia kuin itse olin 70-luvun puolivälissä. 10-12 -vuotiaina aloittivat Jyväskylän kokoisessa pikkukaupungissakin suurin osa näistä kuvitteellisista lapsista tupakoinnin ja ryyppäämisen. Mikä helvetin idylli se muka oli?

Nykypäivän "cyberlapset" eivät voi kuvitellakaan elämää ilman kännykkää ja internetiä.

Miksi pitäisi? Osasiko lapsi 80-luvulla kuvitella elämää ilman lankapuhelinta ja televisiota? Ihminen toisintaa jatkuvasti uuden teknologian mukanaan tuomia mörköjä. Jokaiselle aikakaudelle on tyypillistä rakentaa kauhukuvia siitä, että ihmisten elämään tulee jatkuvasti uusia asioita, joiden koetaan olevan uhkana entiselle muka paremmalle ajalle.

Vanhemmat eivät usein huomaa lapsen stressiä, joka ilmenee fyysisinä oireina kuten päänsärkynä, vatsakipuna, syömishäiriönä tai muina ahdistumisoireina.

Ketkä vanhemmat eivät usein huomaa, jos lapsella on päänsärkyä tai vatsakipua? Siis mitä ihmeen harhakuvia nämä jotkut sossut oikein luovat? Että on siis olemassa jokin ihmisryhmä, joka huomaa vanhempia paremmin, että heidän lapsensa todellisuudessa kärsivät. Mikä ihmeen diskurssi tämä on, jolla toistuvasti halutaan antaa kuva vanhempien kyvyttömyydestä hoitaa omia lapsiaan. Jos ihan oikeasti haluttaisiin puhua lasten ongelmista, on huomattava, että silloin vanhemmilla on myös todellisia ongelmia, joita ei voi erottaa lasten ongelmista.


- Jos kukaan ei huomaa oireita, lapsi voi alkaa pinnata koulusta tai turvautua päihteisiin tai huumeisiin. Jos me aikuiset emme tee mitään, lapsia odottaa parinkymmenen vuoden päästä täysin muuttunut maailma.

Voi tulla yllätyksenä, mutta lapsia odottaa parinkymmenen vuoden päästä täysin muuttunut maailma. On taas näitä höpöhöpöjuttuja olettaa, että maailma säilyisi tai että sen edes pitäisi säilyä samanlaisena kuin se on nyt tai oli 80-luvulla, ja että jokin olisi ollut silloin paremmin ja olisi nyt huonommin. Todellisuudessa moni asia on ollut huonommin kuin mitä ne nyt ovat. Esimerkiksi jo v. 1999 tehdyn tutkimuksen mukaan väkivalta on 20 vuodessa vähentynyt. Ainoastaan siitä johtunut uutisointi ja median luoma harha on aiheuttanut sen, että käsityksemme on täysin päinvastainen:

- Nähdäkseni osasyy löytyy yleisen lähikontrollin rapautumisesta. On näet niin, että mitä vieraampi, etäisempi rikollinen tai rikos on, sitä enemmän sitä pelätään. Toisaalta pelon kasvuun johtaa väestörakenteen muutos: vanhukset pelkäävät enemmän.

Kolmas väkivallan kasvun illuusion syy on Aromaan mukaan se, että mediamaailman volyymi kasvaa kiivaasti.

- Näin väkivallasta kertova aineisto moninkertaistuu. Meille syntyy vaikutelma, että ulkomaailma on tulossa yhä kauheammaksi, kun jokainen katastrofi alkaa elää itsenäisesti mediassa. (- Kauko Aromaa, Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja)

Tuoreimpien tutkimusten mukaan väkivalta on vähentynyt edelleen.
Myös huumeiden käyttö on vähenemään päin. Edellinen kova huumebuumi osuu juurikin ajankohtaan, jolloin 80-luvun teinit ehtivät 1990-luvulla parikymppisiksi.

1990-luvun niin kutsutun toisen huumeaallon myötä huumeiden käyttö ja siihen liittyvät haitat kohosivat taas aivan uudelle ja Suomessa ennen kokemattomalle tasolle. Kannabiksen käyttö kaksinkertaistui, teknomusiikin siivittämään nuorten juhlimiskulttuuriin levisi ekstaasin ja gamman (GHB) kaltaisia uusia aineita ja amfetamiinin ja opiaattien ongelmakäyttäjien lukumäärä moninkertaistui aiemmasta. (http://dialogi.stakes.fi/FI/arkisto/2006/7/sivu/36.htm)

Mitä johtopäätöksiä tästä pitäisi vetää? Että lankapuhelin ja MTV3:n värilähetykset koituivat näiden nuorten kohtaloksi? Vai että työttömien vanhempien jatkuva kotonaoleminen aiheutti 80-luvun teineille stressin, joka purkautui suurena huumebuumina 1990-luvulla? Eikö työaikalakikin aina 80-luvun loppuun asti pikemminkin pitänyt vanhemmat poissa kotoa nykyistä pidempään? Mistä on tullut se harhaluulo, että vanhemmat todella olivat lastensa kanssa enemmän silloin? Ovatko nämä joitakin romantisoituja kuvitelmia vai olenko elänyt täysin poikkeavan lapsuuden ja nuoruuden muiden viettäessä suloista iltasatuaikaa vanhempiensa kanssa?

Meidän aikuisten on vastattava lasten tulevaisuudesta ja puolustettava arvojamme. Me emme voi odottaa, että lapsi kykenee erittelemään kaikkia vaikutteita ja muodostamaan omat arvonsa ilman aikuisia, Ellneby vaatii vanhempia ottamaan vastuuta.

Mitä arvojamme meidän siis tulisi puolustaa? Mitkä ovat tämän ajan arvot, joita olemme itse olleet rakentamassa ja uusintamassa? Kilpailukyky? Seksi ja menestys? Silikonirinnat? Penisjatkeet? Viagra? Raha? Kuluttaminen? Jos toimeentuloon ja elämiseen pitää ihmisen tehdä paljon töitä ja olla kiireinen, niin onko vika siinä, joka haluaa tulla toimeen ja maksaa laskunsa, vai onko vika siellä rakenteissa, niissä perustuksissa ja arvoissa, jotka nimenomaan me ja edelliset sukupolvet olemme aikuisikään päästyämme rahanahneuksissamme luoneet. Toivon todella, että nykyajan lapset pystyisivät muodostamaan omat arvonsa ilman nykyajan aikuista.

Mitä on vastuunottaminen silloin, kun maailma jo pyörii pelkästään rahan ympärillä, eikä ilman sitä tule toimeen? Mihin lopulta siis syyllistyvät ne vanhemmat, esimerkiksi ne yksinhuoltajat, jotka painavat töitä hullun lailla maksaakseen vuokransa ja ruokansa? Voiko ihan todella järkevä ihminen sanoa rahavaikeuksissa taistelevan ihmisen tekevän ainoastaan oikein, jos se viettää lapsensa kanssa enemmän aikaa jossakin kuvitteellisessa eteerisessä sumussa leijuen ja iltasatuja lukien, jos se tarkoittaa tyhjempää jääkaappia tai häätöä vuokra-asunnosta? Kyllä, joillakin olisi varaa tehdä vähemmän töitä, sekin on totta, mutta kuinka monen kuvitellaan tekevän töitä ihan huvikseen, että saisi olla perheestään erossa? Eikö ongelma ole jossakin muualla jo silloin, kun mainostoimiston AD juoksee kaikki kekkerit läpensä, eikä malta pysyä kotona perheensä parissa? Eikö ongelma nimenomaan ole jo niissä arvoissa, joita nyt pitäisi jostakin hämäräksi jäävästä syystä muka jotenkin puolustaa.

Ellnebyn mielestä vanhemmat eivät aina itsekään tiedä, miten tietyt asiat vaikuttavat lasten aivoihin. Iltasatua kuuntelevan lapsen aivot saavat enemmän virikkeitä kuin televisiota katsovan.

Siis tämä Ellenby ei ilmeisesti ole vanhempi, koska hän näyttää tietävän:

Valmiiden kuvien näkeminen ei stimuloi aivoja samalla tavoin kuin se, että lapsi kehittää kuvat itse.

Tämä on niin mainiota. En tiedä mikä hyvä haltija tämä Ellenby luulee olevansa, mutta luettujen iltasatujen määrä ei todellisuudessa ole vähentynyt. Myös television katselu on lisääntynyt, mutta ne eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Satukirjoja myydään nykyisin joka tapauksessa enemmän kuin sillä ihanalla 80-luvulla. Niitä myös on enemmän kuin 50-luvulla, jolloin sadut olivat raakoja ja julmia ja aiheuttivat lapsille iänikuisia traumoja.

Ja muuten: Helsingin Sanomissa vuoden alussa jukaistun sosiaali- ja terveysministeriön ja Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan tutkimuksen mukaan
Eurooppalaisessa vertailussa pienten lasten vanhemmilla on vapaa-aikaa viisi tuntia vähemmän kuin muilla. Äiti ja isä eivät kuitenkaan koe tätä uhrauksena, koska lasten kanssa vietetty aika on heidän mielestään nautinnollista.

Missä ovat kaikki mieheni?

Ja sitten muihin aiheisiin. Olen viime päivinä yrittänyt lukea Stuart Hallin kirjoittamaa kirjaa Identiteetti. Olen siis yrittänyt joka päivä useaan kertaan, mutta enpä voi kehua lukeneeni. Parin lauseen jälkeen huomaan tuijottavani jonnekin kaukaisuuteen (niin eteerisesti kuin vain voin, eli en juurikaan, kunhan tuijotan) ja ajattelevani ihan muita asioita. Se tyyppi (Hall) jupisee jotakin aivan abstraktia ja minulta pakenee lause korvien välistä tyhjyyteen.

Tänään iski niin hirveä työstressi, että melkein itketti. Kuin taivaanlahjana saatu ihana sinkkuneiti-tehopakkaustyöntekijäni sanoutui irti parempipalkkaisen työn takia. Päivänpaisteeni siis lähtee lätkimään, mutta hänen onnensa olkoon myös minun onneni. Muutokset pelottavat silti.

Isäntäkin oli tänään viimeistä päivää töissä 12 vuotta kestäneessä työssään. Uusi paikka on kieltämättä houkutteleva, mutta sekin tulee tietämään suuria muutoksia kotona.

Joskus minusta tuntuu, että minulla ei itselläni mikään muutu. Kaikki muuttuu ympäriltäni, mutta minulle kasaantuu siitä lähinnä ongelmia tai murheita. Tuntuu siltä, että ihan vasta isä kuoli, sitten lähti veli ja juuri tajusin, ettei minulla ole enää sukulaisimiehiä laisinkaan, paitsi yksi setä. Myöskään lapsillani ei ole ainuttakaan isopappaa, pappaa tai enoa, mutta niilläkin on yksi setä, nuori tosin, mutta setä mikä setä. Mummoja on sitäkin enemmän. On kaksi isomummoa ja kaksi mummoa. Olemme ihan miehetöntä porukkaa, kunhan isäntä tuosta vielä veljensä tavoin alkaa viettää aikaansa enemmän ulkomailla.

Siksi aloin miettiä sitä identiteettiä, joka Hallin mukaan on keinotekoinen, alati muuttuva, koostuu eroista, ja on jotakin mitä emme ainakaan ole. Olen papaton, isätön ja veljetön nyt. Kohta varmaan aviomiehetönkin noin teoriassa ainakin. Pahoin pelkään, että näkökulmani on muodostunut varsin naislähtöiseksi sen vuoksi, että minulla ei käytännössä kerta kaikkiaan ole lainkaan miehiä.