Sinä olet viesti!

No niin, vielä on pirusti lukematta ja tentti lähestyy. Uusi kurssikin se siellä jo alkoi ja minä se nyhjään näitä entisiä. Pää halkeaa. Tänä aamuna ei niska enää kääntynyt vasemmalle ollenkaan. Sen sijaan, että olisin kääntänyt päätääni sivulle, jouduin koko akka kääntymään. Välillä ihan jäin paikoilleni pyörimään. Onneksi oli vielä relaksantteja jäljellä, tosin ne pehmentää mun pään (tuo olisi kiva lause johonkin musiikkikappaleeseen). On nimittäin tullut viime aikoina kuunneltua Metro afämmää. 80-luvun poppi on nyt ihan tuoreessa muistissa. Tämä olikin loistava aasinsilta.

Sen lisäksi että olen pessyt kauppojen ikkunat, siis maan alla ja manskulla, olen haastatellut kesätyönhakijoita. Pari kuukautta sitten haastattelin jo koko joukon töitä hakevia extroja ja kelpuutin niistä kaksi nuorta miestä. Nyt kun tein koko kesän työvuorolistat toukokuusta elokuulle, niin olihan siellä ihan selkeästi yhden työntekijän vajaus vielä. Ja ei muuta kuin valkkaamaan taas. Minulla on työntekijöitten palkkaamisesta sellaista psykologisen tason kokemusta tasan sen verran, kun olen ollut itse haasteltavana. Ensimmäistä työpaikkaa hakiessani 80-luvun alussa, vedin kuulkaa kaapista tätini vanhan, polven alapuolelle ulottuvan mustan hameen, äitini valkoisen kauluspaidan ja mummoni mustanpuhuvan pitkän perintötakin päälleni, kun kuvittelin, että työhaastatteluun pitää pukeutua hyvin. Siis hyvin. Joka tapauksessa pääsin töihin, mikä ei ole ihme, sillä se pulju paljastui niin patriarkaaliseksi, että melko varmasti vaatetukseni oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Tuskin siihen aikaan mistään löytyi niin epämuodikasta ja vanhanaikaisesti pukeutuvaa nuorta naista. Sinä olet viesti, sanoo imagokonsultti Roger Ailes.

Nyt sitten on tullut kiinnitetyksi huomiota näiden töitä hakevien nuorten naisten ja miesten pukeutumiseen. Kun se vatsanahka sieltä pursuilee vieläkin. Eikös ne lantiofarkut ole jo muodista poissa? Ei sillä, ettenkö olisi niitä jo tottunut katselemaan. Kyllä siellä yks jos toinenkin pyllistelee hyllyjen välissä puoli selkää paljaana. Push-upeilla kurottu tissivakokin se sieltä syväänuurretusta kaula-aukosta pilkistää niin, että meikäläiselläkin silmät seisoo päässä ja päässä tärisee. Eräs nuori mies mainitsi jo hakemuksessaan etukäteen, että on vaatemuodista kiinnostunut. Joo, olihan se. Minulle ei ehken kannattaisi sellaisella hirveästi leveillä. Eipä sillä, että olisi varaa nyrpistellä, varsin jos ajattelee sitä tädin vanhaa hametta ja mummon takkia.

Tänään sitten tein poikkeuksen, kun ethän sinä nyt voi kenkien takia olla ottamatta jotakuta töihin, työkaverikin sanoi. Olisin minä kyllä voinut. Eihän nyt jumankauta semmoisilla kengillä voi edes kävellä. Niin kuin kuuden tuuman rautanaulat olisi korkoina olleet, samanlaista ääntäkin siinä kivilattialla pitivät. Ja se sattui hampaisiinkin. Kyllä minä sitä mietin, että kun muuten oli niin reipas ja innokas tyttö, puhtia täynnä ja kun minä ihan todella haluaisin töihin just tänne. Ihana paikka, se sanoi ja nyökytteli vakuuttavasti. Aika moni muukin kyllä sanoo niin, mutta minä pidän siitä, että minua tillitetään silmiin ja kuunnellaan ja vastataan kun kysytään ja nauretaan tyhmille vitseilleni. Mutta ne kengät. Voi jösses sentään.

Joka tapauksessa tämä haastatteleminen ja kieltävien vastausten jakaminen on aika inhaa. Niin inhaa, että otin sen kenkäihmisen sitten. Nyt kädet ristiin, että nämä viime aikoina palkatut ja entiset extrat pysyvät talossa hamaan tulevaisuuteen. En minä jaksa ammattikseni arvostella ihmisiä päivästä toiseen.