Terveisiä täältä tyhjän päältä

Eilinen ja tämä päivä ovat menneet ihan rivienvälejä tonkiessa. Benropen kanssa ollaan väännetty rautalankaa niin, että siellä päässä ovat kuulemma sormet jo ihan verillä. Minä joudun helposti kahnauksiin miesväen kanssa nykyään. En tiedä sitten, onko minussa jokin vika, mutta ylipäätään on ihan nurinkurista, että Väinö (entisessä blogissaan Väinön turhuudet) syytti minua juuri siitä, mistä minä taas olen Suvi-Anne Siimekselle tuolla Benropen blogissa tuohtunut.

Miksi kukaan ei kuuntele minua?

Kaiken kaikkiaanhan olen sitä mieltä, että naisten ja miesten tasa-arvo ei toteudu sillä tavalla, että lapsia pidetään joinakin ylimääräisinä asioina, jotka pitää työntää sivuun heti, kun vain päivähoitopaikka aukeaa. En missään tapauksessa ole sitä vastaan, että useat vanhemmat tekevät niin, en. Kaikki eivät halua, eivätkä työpaikkansa takia edes voi niin tehdä, koska silloin he tosiaankin jäävät jälkeen joidenkin ammattien nopeasta kehityksestä. Mutta kun aina ei ole niin. Läheskään aina ei ole niin. Ylipäätään feministien puheissa perehdytään juurikin näihin korkeastikoulutettujen tukalaan tilanteeseen, mutta samalla unohdetaan suuri osa naisista, joille ura ei ole elämän tärkein asia. Sen unohti Siimeskin. Hänelle tärkeintä on naisten kehittyminen johtajiksi, ei niinkään se, millaisia naisia näistä laitostuneista lapsista kasvaa. Kovuus on aika kova sana, kun nainen puurtaa itsensä johtajan asemaan. Eli periaatteessa tälle maalle haetaan kovia naisjohtajia, eikä todellakaan luoda hyväksyvää ilmapiiriä, jossa synnyttäminen ja lasten hoitaminen olisivat osa naiseutta. Äitejä pidetään höyrähtäneinä ja hieman hassuina. Ne eivät siinä äidinrakkauden sokaisemina tajua edes omaa parastaan, mikä siis on kaikkien naisten kehittyminen naisjohtajiksi.

("Nykyään Suomessa on aivan mielettömän hyvä päivähoito, se alkaa olla ylihyvä. Se on naisille kehityksen este. Kolme vuotta turvattua poissaoloa töistä ja... en tiedä." - Suvi- Anne Siimes)

Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että tämä yhteiskunta kehittyisi toisenlaiseksi, mutta kyllähän ihminen on eläin, nisäkäs, jonka tarkoituksena on kaiken muun lisäksi myös tuottaa jälkeläisiä sekä hoitaa niitä. Äitiys ja äidillisyys varsinkin koetaan nykyisin vastenmieliseksi paheeksi, jotenkin kieroutuneesti naisten tasa-arvopyrkimysten vastaiseksi toiminnaksi. Äitejä on juuri parahiksi riepoteltu viime viikot yleisöosastot täyteen; milloin niiden lapset kiljuvat julkisilla paikoilla, milloin äidit imettävät niin, että nännit näkyvät, milloin äidit ja vaunut ovat esteenä ihmisten vapaalle kuljeskelulle, milloin äidit ovat vain pummeja bussissa, jotka eivät edes matkaansa maksa. Lisäksi niiden lapset haisevat pahalle.

Kenties syntymä tulevaisuudessa hoituukin ilman vanhempien osuutta muutoin kuin munasolun ja sperman luovuttajan asemassa ja sillä tavoin meidän ei tarvitse olla enää puoliandrogyyneinä naisten ja miesten tasa-arvon toteutumisesta huolissamme. En tiedä kuka nämä koeputkitaimet hoitaa, mutta käsittääkseni siihen ei kovin moni pysty. Siitä saa ainakin likaisen työn lisän. Päiväkodit ovat kerrostalon kokoisia lapsihautomoita, joista syntyy juuri (Oharin edellisen kuvapostauksen kommenttilaatikossa kuvailemia) puolimetrisiä kultakaulavitjaisia ja karvaisia machoja sekä jakkupukuisia miniatyyrinaisia.

On ihmeellistä, että naiseus saa kyllä näkyä ulospäin, jos se vain on miesten mieleen, mutta se naiseus, jossa nainen toteuttaa biologista valmiuttaan tekemällä lapsia ja hoitamalla niitä ei oikein ole kenellekään mieleen. Ikään kuin se ei tosiaan kuuluisi millään tavalla ihmisyyyteen. Miehet eivät kestä rääkyviä pentuja, eivätkä kovasta painostuksesta huolimatta ole kai sitten tyydyttävästi ottaneet osaa lastensa hoitoon, koska ongelma on yhä olemassa. Ja naiset taas eivät kehity tarpeeksi, koska eivät pääse jälkeläistensä takia pätemään urallaan.

Minä en tarkoita sitä, että kaikkien olisi tehtävä lapsia. En. Näitähän riittää. Yritän puhua siitä tasa-arvosta, että nainen saisi myös yksilönä päättää omasta arvomaailmastaan. Että olisi tasa-arvoinen mahdollisuus kuitenkin jotenkin tulla toimeen ja hoitaa lapsensa, jos niin haluaa tehdä. Ei ole tasa-arvoa vaatia jokaista naisia toimimaan omaa arvomaailmaansa vastaan.

Olennaista kai tässä Siimeksen harkitsemattomassa lausunnossa on se, millainen maailma silloin muutoin on, kun tämä kotona tapahtuvan hoidon tukirakenne ei olisikaan enää niin ylihyvä. Olisiko se parempi ilman kotona ilmenevää äitiyttä ja ilman vanhempien ja lasten yhdessäoloa? Ovatko todellakin korkeakoulutus, ura ja menestys ainoat hyväksyttävät ja tavoiteltavat asiat. Tämä tukirakennehan nimenomaan nyt mahdollistaa sen, että urakeskeiset naiset voivat viedä lapsensa pikimmiten hoidettavaksi ja taas toisaalta he, jotka eivät koe saavuttavansa onnea pätemällä huonostipalkatussa ja raskaassa työssään, voivat sitten jäädä kotiin lastensa kanssa. Valitettavasti kun niitä huippupaikkoja ei kaikille naisille riitä, jonkunhan ne on tehtävä raskaatkin työt, inhottavat työt, tai työt, jotka eivät vaadi hektistä otetta muuten vain.

Minä ymmärrän, että Siimes on nyt naisjohtajana nähnyt valon ja tahtoo hehkuttaa sen ihanuutta valtapalliltaan, samalla pitäen kehittymättöminä kaikkia niitä naisia, jotka hölmöyksissään sortuvat jopa kolmevuotiseen lasten hoitamiseen kotonaan sen sijaan, että voisivat saavuttaa onnen muualla. Kyllä minä ymmärrän. Mikä sitten on lapsen oikeus onneen tässä, jää mietittäväksi vielä.

Nykyään alan kallistua jo sen puoleen, että tämän omahyväisen ihmisrodun voisi jo hyvinkin deletoida, mutta eiköhän se tässä naisten tasa-arvotaistelussa hoitune itsekseenkin.