Happamia

Lauantaiaamupöpperöissäni lueskelin blogeja ja sain omasta mielestäni aivan pistämättömän novelli-idean. Nyt pitäisi vain istua alas ja alkaa kirjoittaa. Toisaalta yksi koulureppu pitäisi käydä ostamassa ja talokin siivota. Itse asiassa olin ajatellut tehdä työvuorolistatkin joulukuulle saakka, sillä työhakemusta on tullut jo toisensa perään ja pitäisi osata niihinkin vastata.

Ehkä novelliaihe saa odottaa. Ehkä se odottaa niin kauan, etten enää muista sitä. Mutta kuolinvuoteella se yhtäkkiä tulee mieleeni ja alan sanella sitä parikymmentävuotta nuoremmalle poikaystävälleni, joka on pyhittänyt elämänsä minun palvomiselleni. Seitsemänkymppinen poikaystäväni tietää, miten tärkeää kirjallisuus on maailmalle, miten tärkeä minäkin maailmalle olen, sillä poikaystäväni on entinen jumalanhylkäämä munkki. Se tietää myös sen, että mistä se itse pitää, siitä pitävät myös muut, vaikka se on aiheuttanut poikaystävälleni dramaattisia mustasukkaisuuskohtauksiakin vielä muutama vuosi takaperin. Mutta siis se ajatus, että luonnon kiertokulkua ei sovi väkivaltaisesti keskeyttää ja kaiken pitää antaa tapahtua itsestään ja ajallaan, estää viidakkoveitsen tunkeutumisen sydämeeni ja naapurin viriilin Joken kaulavaltimoon. Näin ollen minulle jäänee vielä mahdollisuus tuon novellin kirjoittamiseen myöhemmälläkin iällä. Jokelle ei jää kuin kaipaus. (Tapauksen jälkeen Jokke ei uskalla enää astua asunnostaan ulos ja kuolee myöhemmin sinne yksinään kädessään minulle osoitettu rakkauskirje, josta käy ilmi, että Jokke on yksi nuoruuden hairahdukseni ja että olen tietämättäni Joken syntymättömän lapsen äiti).

Siitä ei siis tule olemaan epäilyksiä, ettäkö novellin kirjoittaminen olisi jotenkin turhaa. Päinvastoin, novellini kanonisoidaan Helsingin Sanomissa vuonna 2064, jolloin syntymästäni on kulunut sata vuotta. Juhlavuoden kunniaksi HS julkaisee myös otteita blogini alkuajoilta ja otsikoi kirjoituksensa: Aito bloggari bloggasi vielä kuolinvuoteellaankin.

En tiedä miksi kaikki mitä Anja Snellman sanoo ärsyttää minua tavattomasti. Olen pahoillani siitä, mutta en voi tälle mitään. Olen lukenut Snellmanilta Pelon maantieteen ja Auran. Pelon maantieteen luin sivistyssanakirjan kanssa, vaikka se pröystäily ei missään tapauksessa olisi sitä ansainnut. Minusta tuon kirjan tarkoitus ei ole olla kirja, vaan se on Snellmanin ylivenytetty kouluaine, jolla se on yrittänyt tehdä miesopettajaansa vaikutuksen. Tämän maan kirjallisuusihmiset ovatkin suurelta osin kuin miesopettajia, joihin naiset yrittävät tehdä vaikutuksen, mutta harvoin onnistuvat siinä.

Snellman onnistui sadan sivistysanan voimin. Hyvä on, Auraan tartuin viisi vuotta myöhemmin, koska olin valmis antamaan Snellmanille anteeksi. Kaikillahan meillä on se hetkemme, jolloin yritämme tehdä miesopettaan vaikutuksen. Olenhan minä, hyvänen aika, inhimillinen ja anteeksiantavainen ihminen suurella sydämellä. Ja vaikka Snellmanin aerobickekkulointi piukeissä pinkeissä jumppatrikoissa, pinkki suu suloisesti supputörröllään jonkin vuoden Kirjamessuilla saikin minut tuntemaan häpeää siksi, että olen nainen, Aura oli pettymyksekseni hyvä kirja. Se oli nöyrtymisen hetki. Hyvä on. Osatkoon kirjoittaa, mutta ne televisiokeskustelut Jörn Donnerin kanssa, joissa ei sanottu mitään, mutta puhuttiin paljon suu supputörröllään sivistyssanoja, näyttivät olevan jatkoa siihen, miten miesopettajiin tehdään vaikutus. Niinpä Aura ei pelastanut mitään. Suhtautumiseni Snellmaniin näyttää pysyvän tällaisena.

"Luulen, että aito kirjailija kirjoittaa elämänsä loppuun asti, tavalla tai toisella. Marquirite Duras halusi kirjoittaa vielä kuolinvuoteellaan. Kun hän ei siihen itse pystynyt, hän saneli kirjansa." (Anja Snellman, HS, tänään)

Minäkin luulen, että aito taiteilija maalaa vielä kuolinvuoteellaan. Kun hän ei siihen itse pysty, hän sanelee maalauksensa. Kun säveltäjä vielä kuolinvuoteellaan hyräilee uutta melodiaa, me tiedämme, että hän on eläessään ollut aito säveltäjä. Kun siivooja latelee kuolinvuoteellaan vielä ohjeita huoneensa siistimiseksi, me tiedämme, että hän on varmasti ollut ikänsä aito siivooja, eikä mikään feikkisiivooja. Toivon todella, että jos ihminen on rakentanut itselleen tällaisen kirjailijajalustan, että kaikilla muillakin kirjailijoilla on mahdollisuus todistaa aitoutensa kuolinvuoteellaan. Tuo ehtymätön luovuudenlähde kuplikoon jokaisella kirjailijalla iäti. Vielä kuoleman jälkeenkin on tärkeää muistaa, että jossakin siellä syvällä maan alla pulppuaa tarinaa kuulkaa tulemaan. Luovuus ei kuole koskaan. Liput salkoon. Ihminen on vihdoin löytänyt tarkoituksensa.

Siis mikä helvetin tarve näillä kirjailijoilla on luoda tätä kummaa kirjoittamisen ja luovuuden myyttiä ympärilleen? "Kirjailijan rooli ei ole vain ammatillinen, vaan se on osa syvintä persoonaa", Snellman sanoo myös. Eli pitäisikö tästä ymmärtää, että muiden alojen ihmisillä on päällä tällainen ammatillinen rooli, mutta kirjailijalla ei. Tai päinvastoin. Entä jos laittaa tilalle jonkin muun:

- Muurarin rooli ei ole vain ammatillinen, vaan se on osa syvintä persoonaa.
- Kansanedustajan rooli ei ole vain ammatillinen, vaan se on osa syvintä persoonaa.
- Sairaanhoitajan rooli ei ole vain ammatillinen, vaan se on osa syvintä persoonaa.
- Pahkataiteilijan rooli ei ole vain ammatillinen, vaan se on osa syvintä persoonaa.

Tai entä sitten prostituioidut? Onko heidän roolinsa vain ammatillinen vai osa syvintä persoonaa. Vaiko vasta siinä vaiheessa persoonan syvin olemus käy esiin, kun ovat sanelleet Elämäni huorana -nimiset muistelmansa kuolinvuoteellaan. Feikki oli huorana, mutta olikin oikeasti sydämeltään Kirjailija. Polvistukaa.

Äh, miksi kirjailjoiden pitää aina näitä latteuksia ladella ja jatkaa tätä myyttinsä hellimistä. Eiväthän muutkaan sitä tee. Elleivät sitten kaikki muut jo tiedä, että kirjailijuus se on elämän tarkoitus.