Lauantaiaamupöpperöissäni lueskelin blogeja ja sain omasta mielestäni aivan pistämättömän novelli-idean. Nyt pitäisi vain istua alas ja alkaa kirjoittaa. Toisaalta yksi koulureppu pitäisi käydä ostamassa ja talokin siivota. Itse asiassa olin ajatellut tehdä työvuorolistatkin joulukuulle saakka, sillä työhakemusta on tullut jo toisensa perään ja pitäisi osata niihinkin vastata.
Ehkä novelliaihe saa odottaa. Ehkä se odottaa niin kauan, etten enää muista sitä. Mutta kuolinvuoteella se yhtäkkiä tulee mieleeni ja alan sanella sitä parikymmentävuotta nuoremmalle poikaystävälleni, joka on pyhittänyt elämänsä minun palvomiselleni. Seitsemänkymppinen poikaystäväni tietää, miten tärkeää kirjallisuus on maailmalle, miten tärkeä minäkin maailmalle olen, sillä poikaystäväni on entinen jumalanhylkäämä munkki. Se tietää myös sen, että mistä se itse pitää, siitä pitävät myös muut, vaikka se on aiheuttanut poikaystävälleni dramaattisia mustasukkaisuuskohtauksiakin vielä muutama vuosi takaperin. Mutta siis se ajatus, että luonnon kiertokulkua ei sovi väkivaltaisesti keskeyttää ja kaiken pitää antaa tapahtua itsestään ja ajallaan, estää viidakkoveitsen tunkeutumisen sydämeeni ja naapurin viriilin Joken kaulavaltimoon. Näin ollen minulle jäänee vielä mahdollisuus tuon novellin kirjoittamiseen myöhemmälläkin iällä. Jokelle ei jää kuin kaipaus. (Tapauksen jälkeen Jokke ei uskalla enää astua asunnostaan ulos ja kuolee myöhemmin sinne yksinään kädessään minulle osoitettu rakkauskirje, josta käy ilmi, että Jokke on yksi nuoruuden hairahdukseni ja että olen tietämättäni Joken syntymättömän lapsen äiti).
Siitä ei siis tule olemaan epäilyksiä, ettäkö novellin kirjoittaminen olisi jotenkin turhaa. Päinvastoin, novellini kanonisoidaan Helsingin Sanomissa vuonna 2064, jolloin syntymästäni on kulunut sata vuotta. Juhlavuoden kunniaksi HS julkaisee myös otteita blogini alkuajoilta ja otsikoi kirjoituksensa: Aito bloggari bloggasi vielä kuolinvuoteellaankin.
En tiedä miksi kaikki mitä Anja Snellman sanoo ärsyttää minua tavattomasti. Olen pahoillani siitä, mutta en voi tälle mitään. Olen lukenut Snellmanilta Pelon maantieteen ja Auran. Pelon maantieteen luin sivistyssanakirjan kanssa, vaikka se pröystäily ei missään tapauksessa olisi sitä ansainnut. Minusta tuon kirjan tarkoitus ei ole olla kirja, vaan se on Snellmanin ylivenytetty kouluaine, jolla se on yrittänyt tehdä miesopettajaansa vaikutuksen. Tämän maan kirjallisuusihmiset ovatkin suurelta osin kuin miesopettajia, joihin naiset yrittävät tehdä vaikutuksen, mutta harvoin onnistuvat siinä.
Snellman onnistui sadan sivistysanan voimin. Hyvä on, Auraan tartuin viisi vuotta myöhemmin, koska olin valmis antamaan Snellmanille anteeksi. Kaikillahan meillä on se hetkemme, jolloin yritämme tehdä miesopettaan vaikutuksen. Olenhan minä, hyvänen aika, inhimillinen ja anteeksiantavainen ihminen suurella sydämellä. Ja vaikka Snellmanin aerobickekkulointi piukeissä pinkeissä jumppatrikoissa, pinkki suu suloisesti supputörröllään jonkin vuoden Kirjamessuilla saikin minut tuntemaan häpeää siksi, että olen nainen, Aura oli pettymyksekseni hyvä kirja. Se oli nöyrtymisen hetki. Hyvä on. Osatkoon kirjoittaa, mutta ne televisiokeskustelut Jörn Donnerin kanssa, joissa ei sanottu mitään, mutta puhuttiin paljon suu supputörröllään sivistyssanoja, näyttivät olevan jatkoa siihen, miten miesopettajiin tehdään vaikutus. Niinpä Aura ei pelastanut mitään. Suhtautumiseni Snellmaniin näyttää pysyvän tällaisena.
"Luulen, että aito kirjailija kirjoittaa elämänsä loppuun asti, tavalla tai toisella. Marquirite Duras halusi kirjoittaa vielä kuolinvuoteellaan. Kun hän ei siihen itse pystynyt, hän saneli kirjansa." (Anja Snellman, HS, tänään)
Minäkin luulen, että aito taiteilija maalaa vielä kuolinvuoteellaan. Kun hän ei siihen itse pysty, hän sanelee maalauksensa. Kun säveltäjä vielä kuolinvuoteellaan hyräilee uutta melodiaa, me tiedämme, että hän on eläessään ollut aito säveltäjä. Kun siivooja latelee kuolinvuoteellaan vielä ohjeita huoneensa siistimiseksi, me tiedämme, että hän on varmasti ollut ikänsä aito siivooja, eikä mikään feikkisiivooja. Toivon todella, että jos ihminen on rakentanut itselleen tällaisen kirjailijajalustan, että kaikilla muillakin kirjailijoilla on mahdollisuus todistaa aitoutensa kuolinvuoteellaan. Tuo ehtymätön luovuudenlähde kuplikoon jokaisella kirjailijalla iäti. Vielä kuoleman jälkeenkin on tärkeää muistaa, että jossakin siellä syvällä maan alla pulppuaa tarinaa kuulkaa tulemaan. Luovuus ei kuole koskaan. Liput salkoon. Ihminen on vihdoin löytänyt tarkoituksensa.
Siis mikä helvetin tarve näillä kirjailijoilla on luoda tätä kummaa kirjoittamisen ja luovuuden myyttiä ympärilleen? "Kirjailijan rooli ei ole vain ammatillinen, vaan se on osa syvintä persoonaa", Snellman sanoo myös. Eli pitäisikö tästä ymmärtää, että muiden alojen ihmisillä on päällä tällainen ammatillinen rooli, mutta kirjailijalla ei. Tai päinvastoin. Entä jos laittaa tilalle jonkin muun:
- Muurarin rooli ei ole vain ammatillinen, vaan se on osa syvintä persoonaa.
- Kansanedustajan rooli ei ole vain ammatillinen, vaan se on osa syvintä persoonaa.
- Sairaanhoitajan rooli ei ole vain ammatillinen, vaan se on osa syvintä persoonaa.
- Pahkataiteilijan rooli ei ole vain ammatillinen, vaan se on osa syvintä persoonaa.
Tai entä sitten prostituioidut? Onko heidän roolinsa vain ammatillinen vai osa syvintä persoonaa. Vaiko vasta siinä vaiheessa persoonan syvin olemus käy esiin, kun ovat sanelleet Elämäni huorana -nimiset muistelmansa kuolinvuoteellaan. Feikki oli huorana, mutta olikin oikeasti sydämeltään Kirjailija. Polvistukaa.
Äh, miksi kirjailjoiden pitää aina näitä latteuksia ladella ja jatkaa tätä myyttinsä hellimistä. Eiväthän muutkaan sitä tee. Elleivät sitten kaikki muut jo tiedä, että kirjailijuus se on elämän tarkoitus.
Alaston pukki / Naked Santa!
1 päivä sitten
21 kommenttia:
Hah, happamia:)
Joo, samaa mieltä kaikenlaisen mystifioinnin kanssa. Myytit elävät, ihmiset kuolevat. That's it.
Aloin miettiä, mitä itse teen vielä kuolinvuoteella -enhän ole kirjailija, joten sanelua ei varmaan kuulu.
Ehkä vetelen vain viimeisiä henkosia?
Joo, aito röökaaja tekee niin, eikä mikään tupakoittensa kanssa puuhastelija.
Henkosia ja henkäyksiä -siinä olisi hieno kirjan nimi:) tai teeveen saippuasarjan.
Jokke-parka.
Älä muuta sano. Tää Jokke tuli mullekin ihan yllätyksenä.
Minulle taas tuli täytenä yllätyksenä ikinuori munkkipoikaystäväsi ja hänen aggressionsa ; D
Entäpä jos sillä haastattelun tehneellä toimittajalla onkin valikoiva kuulo ja muisti! Entä jos hänellä onkin tarve rakentaa taiteilijoista myyttisiä olentoja!
Lehtihaastatteluja lukiessani mietin hyvin usein, kuinka paljon toimittaja vaikuttaa siihen, mitä saamme lukea haastateltavasta. Haluaisin tietää, mitä muuta se haastateltava on sanonut kuin sen, mitä on painettu lehteen. Minulla on näppituntuma siitä, että aina toimittaja ei julkistakaan ihan kaikkea vaan vain sen, mikä vastaa hänen omaa käsitystään.
Ja tämä ei tarkoita sitä, etteikö joillakin taiteilijoilla olisi tarvetta nostaa itseään jalustalle. Snellman pääsi julistamastani pannasta sen jälkeen, kun luin Safari Clubin. Siinä huomasin kielellisiä huolimattomuuksia. Totesin, että minäkin pystyisin kirjoittamaan menestyskirjan, jos kerran Snellmankin tuolla reseptillä (paljon väkivaltaa ja huolimttomia lauserakenteita). Tosin sen jälkeen olen lukenut muita hänen kirjojaan, jotka ovat olleet paremmin toimitettuja kuin Safari Club. Useimmista olen pitänyt. Pelon maantiedettä olen aloittanut aika monta kertaa uudelleen.
P.S. Pitääkin lukea kulttuurisivut. Lehden luku on vielä vähän kesken. Huomasin uutuuskirjalistan ja halusin säästää sen viimeiseksi.
Joo, totta kai toimittajilla on iso osuus tässä myytinluonnissa. Ovathan toimittajatkin samassa veneessä ehtymättömän kirjoitusvimmansa kanssa. Hehe.
Mutta siis aivan varmasti näillä joillakin on tarve nostaa itsensä jalustalle. Tämähän on pidemmän seuraamisen tulos, eikä ainoastaan Irma Stenbäckin tekemän jutun pohjalta syntynyt mielikuva.
Ai niin se munkki. Ja Jokke. Huhhuh. Kaikkea sitä sattuukin.
No tjaah, Liuhto :) Kun ei ole varaa, niin enhän minä typeryksenä Snellmania suinkaan pidä. Aika läpinäkyvänä vain. Ja vahvasti epäilen, että hänelle se itse kirjailijuus on kirjoittamista tärkeämpää, vaikka kuinka sitä elämäntavakseen todisteleekin.
LOL
joskus nettienkku on vaan just sopivaa...
Poistit sitten poksin. No, tapaillaan sitten kosteilla lounailla. Ei täällä virtuaalissa muutenkaan jaksa enää notkua, kun on niin tylsät jutut. Kyllä äiti tietää.
Onneksi mun jutut ei oo tylsiä. Pitäisi vaan joskus kirjoittaa ne jonnekin. Vaikka huussin seinään. Tai Reiskan selkään, se kun ratsasti kohti auringonlaskua.
Kippis!
S.Liuhto kirjoitti:
"http://www2.hs.fi/klik/alkuluku/unohtumattomat/unohtumattomat.html
Snellman on lukenut kaikki klassikotkin. On se mahoton."
Kurkistin linkkiin. Eihän siinä ollut kuin muutama klassikko, jotka olivat tehneet Snellmaniin vaikutuksen.
Kirjallisuutta opiskelleena Snellman on taatusti lukenut paljon useamman klassikon, mutta ne eivät ole tehneet häneen vaikutusta.
Eikä hän ole tässä asiassa millään tavalla poikkeuksellinen ihminen. Ei minuunkaan ole tehnyt erityisempää vaikutusta kaikki lukemani klassikot. Joistakin lukemistani klassikoista voin ihan kirkkain silmin sanoa, että en pitänyt enkä aiokaan pitää.
Myöskään minä en pidä Snellmania typeryksenä. Hän osaa kirjoittaa. Usein hän haistaa ajankohtaiset aiheet niin hyvin, että hän on ainakin täällä Suomessa usein aikaansa edellä. En voi muuta kuin ihailla sitä, miten taitavasti hän on tuotteistanut oman kirjailijana olemisensa. - Tämä ei todellakaan onnistuisi typerykseltä.
Sari, nettienkku? :)
Joo, poistin boksin, Petra, kun ajattelin, että se olisi kaikille helpotus. Eihän siellä aikoihin käynyt kukaan, joten ajattelin, ettei sitä kukaan kaipaakaan. Vähän se kirpaisi, kun se aikanaan loi jotenkin sellaista elävää tunnelmaa tähän blogiin, mutta enhän minä voinut sen boksin elämää muiden kontolle jättää, kun niin vähän ehdin siellä itse höpöttämään. Niin että seuraavaan lounaaseen sitten :)
Niin, Louhi. Luulen, että Liuhto viittasi tähän Snellmanin kommenttiin:
"Lukematta jääneet klassikot
Koskapa olen ollut sekä kotimaisen kirjallisuuden että yleisen kirjallisuustieteen opiskelija, olen pakostakin joutunut lukemaan kaikki asiaankuuluvat klassikot."
Mmmm... joo. Onhan hän varmasti ollut kovin ahkera. :)
Mutta siis tuo tuotteistaminen on kyl hyvä termi tähän.
Niin, jos tietämisensä osoitus nousee kirjoittamisessa itsetarkoitukseksi, ei sellaisen brassailun parissa kovin kauan viihdy.
Minullakin on Waltarit vielä lukematta. Ja kenties jäävätkin.
Ihana kirjoitus, aah. *muiskuja*
Hahha, ihan kuva susta, Kaura. Oikein lepakkonainen.
Mihin lie putosi aakin taas.
Nimim. Jo kaksi aata tänään hukannut bloggari
Haha, tyhjentävästi kirjoitettu Snellmannista, joka muuten on Anja Kauranen minulle.
En ole koskaan kestänyt sitä kirjailijuutta, joka hänestä huokuu niin kokonaisvaltaisena.
Ja juu, Duras saneli kuolinvuoteellaan, mutta Kauranen nimitti sitä "aidoksi kirjailijuudeksi". Ehkä Duras´lla ei ollut muutakaan tekemistä ja palvova nuorimies siinä valmiina kirjaamaan kaiken ylös, niin mikäs siinä, höpistään sitten vaikka kirjoja tässä kuolemaa tehdessä.
Jos hän ei olisi niin tehnyt, niin mistäs Kauranen tietäisi mikä on aitoa kirjailijuutta?
-minh-
Tosiaan. Ylipäätään ärsyttää tuo tietämys. Mistä hitosta sitä tietää, mikä kutakin tulee vanhana vaivaamaan. Onneksi Duras oli sen verran skarppi, joo. Siis ettei mikään dementia tai muu vastaava vaivannut.
Tutkimuksieni mukaan aidon kirjailijan tuntee siitä, että se pitää suunsa kiinni ja antaa kynän puhua.
No tuo oli jämäkkä lausahdus, JPK.
Lähetä kommentti