Tunnelin päässä on u-käännös

Kännykällä kuvattu viime talvena. Kielletty ajosuunta valoon päin. Ja siltä minusta just tuntuu.

Valokuvatorstai, Valo


(Ei enää näitä päiviä ikinä! Työpaikan väki lakoaa sängyn pohjalle yksi toisensa jälkeen. On oltava koko ajan tilassa, valmiina singahtamaan. Päässä jatkuvasti seuraava siirto. Ei yhtään virheitä. Tee se. Tee tuo. Muista se. Älä unohda... Ei taukoja. Edes tupakalle ei ehdi. Saati syömään. Hikisenä koko päivän. Juoksujalkaa junalle. Kotiin. Autoon. Jäähallille. Kodin kautta toiseen suuntaan toiselle jäähallille. Kauppaan. Sieltä suoraan ensimmäiselle jäähallille. Kotiin. Tähän. Ei ehdi edes bloggamaan...)

En tiedä, miksi ryhdyin tähän

Kerawalta löytyi tämmöinen pahanpäivän varalle. Ei minua kyllä ole haastettu, mutta sehän just sopii kuvaan, että en vastaa kun haastetaan, ja vastaan kun ei haasteta.

Mene Wikipedian nettisivuille ja etsi syntymäpäiväsi (esim. 9. tammikuuta). Etsi kolme tapahtumaa, jotka tapahtuivat kyseisenä päivänä sekä kolme syntymää, kolme kuolemaa ja kaikki juhlapäivät. Tämän jälkeen haasta 2 kaveriasi samaan urakkaan.

Tapahtumat

1520 - Tukholman verilöyly alkoi: menestyksellinen tanskalaisvaltaus johti noin sadan ihmisen teloittamiseen Ruotsissa.

1793 - Ranskan vallankumous: Ranskan vallankumoushallitus avasi Pariisissa Louvren yleisölle museona.

1895 - Sähköä tutkiessaan Wilhelm Röntgen löysi röntgensäteilyn.

Syntymät

1739 - Henrik Gabriel Porthan, suomalainen humanisti
1863 - Eero Järnefelt, suomalainen taiteilija
1894 - Maximilian Kolbe, fransiskaanimunkki

Kuolleet

1674 - John Milton, englantilainen runoilija
1964 - Viljo Revell, suomalainen arkkitehti
1986 - Vjatšeslav Molotov, neuvostoliittolainen poliitikko

Ei niin ainuttakaan juhlapäivää missään päin maailmaa, mutta eikös se riitä, että mulla on silloin synttärit. Nyt on pakko lähteä Ikeaan, tuohon pahuuden tyyssijaan. Olen taas kiertänyt puoli Helsinkiä ja etsinyt töihin sopivia koreja, mutta kun ei mikään käy. Jospa ruotsalaiset pelastaisivat pulasta.

Kukaan ei haasta ketään, mutta minä haastan sitten kaikki.

Tervehdys sinulle

- No niin. Olet siis lähdössä. Minulle olet jo oikeastaan siellä, minne olet menossa. Ihmiset pitää asettaa paikoilleen, muuten tästä ei tule mitään. Jos joku muuttaa muualle, ei voi ajatella, että se istuu yhä mökissään jonkun kyseisen tien varrella, ja katselee ikkunasta talitinttejä ja varpusia tai ohikulkevia ihmisiä; suomalaisia ihmisiä; rumia persjalkaisia naisia ja lökäpöksyisiä miehiä. Tänään juuri joku vaati tekstiviestipalstalla, että miesten pitäisi pukeutua nahkahousuihin ja johonkin muuhun vaatekappaleeseen, jota en nyt muista. Ai, ne olivatkin bootsit. Ajatella, että jos kaikki suomalaiset miehet kulkisivat kireissä nahkahousuissa ja bootseissa. Olisikohan se mukavaa. En tiedä. Saataisiin sillä tavalla kyllä yleisöä ja säpinää runoiltamiin. Eivätkö ne estetiikka ja snobismi olleet Baudelairenkin mukaan ihmisen suurimpia saavutuksia, vai miten se meni.

Ei, en minä sitä muuten tietäisi, mutta luin lehdestä. Niitä tulee luettua kuitenkin. Äsken kyllä luin yhdestä blogista, että ihmiset eivät lukisi enää lehtiä, koska lukevat blogeja. Se oli positiivinen kirjoitus. Oli. Mutta minulle tuli outo tunne. Eihän kaikkea pidä uskoa mitä blogeissa sanotaan, mutta siinä blogissa sanottiin niin, ja koska se on oikean toimittajan blogi, sitä voikin uskoa. Vaikkakaan ammattijournalistihan eivät bloggaa: "en mä nyt sinne verkkoon ala ilmaiseksi kirjoittamaan". Hmm... en sano mitään tuohon, enkä ala kirjoittamaankaan siitä mitään.

Mutta minä luen oikeitakin lehtiä. Tänään olen lukenut KirjaIN -lehteä, jonka sain SusuPetalilta, ja sitä samperin satasta, koska olen tullut siitä riippuvaiseksi; miten uutiset saadaankin niin kompaktiin pakettiin? Olen myös selaillut Parnassoa, yhden tuttavani kirjoittaman novellin jätän siitä huomisaamuksi junaan siltä varalta, jos en sitä satasta saa käsiini. Olen lukenut sen novellin kyllä ennenkin, sen verran huomasin jo. Kauniisti ne olivat sen siihen Parnassoon asetelleet. Ja Hesariakin luin vähän, siinä kun on niin paljon. Päivi Lipponen on tehnyt kirjan Akat aidan tekee. Se se on kova akka tekemään kirjoja. Ja KirjaIN oli kyllä... ei sitä oikein osaa pukea sanoiksi. Mitä mieltä olet kesädekkareista ja erotiikasta? Luetko paljon ja mitä luet? Niin, niitä ne toimittajat kyselivät ja nyt minä tiedän, mitä mieltä tunnetut kirjailijat ovat kesädekkareista ja kuka hymyilee, ja kuka naurahtaa ja ken veistelee, kun erotiikasta puhutaan, ja samalla sain tietää, miten kirjailijan kirjailijavaimon aistit heräävät eloon kun luonto puhkeaa, mutta en ole varma, olisinko halunnut tietää. Tai olen minä. En olisi. Tämä pohjaton uteliaisuus on joskus rasittavaa. John Irving oli kyllä kiva. Se sanoi, että kirjallisuuden maailmassa on tänä päivänä paljon tosikkomaisuutta ja teennäisyyttä; monet kirjailijat ovat joko intellektuelleja, tai uneksivat olevansa sellaisia. No jos minä olisin kirjailija, haluaisin ehdottomasti myös uneksia olevani intellektuelli. Sekin olisi varmasti mukavaa. Mutta nyt olen eksynyt aiheesta.

Piti puhua sinusta. Ajattelin jo, millaiselta siellä näyttää, kun sinä menet sinne ja asetut osaksi maisemaa. No en tietenkään ole käynyt siellä. Minähän olen käynyt vain Beirutissa pentuna ja Tallinnassa isona. Ennen vanhaan ihmiset muuttivat ulkomaille ränsistyneisiin mökkeihin ja kylän asukkaat varastelivat niiltä polkupyöriä. Ja sitten ne kävelivät aamuisin sumun hälvettyä torille ostamaan tuoreita vihanneksia ja hedelmiä. Aurinko paistoi ja villiviinien kehystämillä parvekkeilla takorautaisiin kaiteisiin nojaili mustahiuksisia herttuattarien jälkeläisiä valkoiset yöpuvut päällänsä, valonvälkkeet ruskeissa silmissään. Donãt istuivat koristelluissa hevosvankkureissa matkallaan kappeleihin, joista kantautuivat mammojen hiljaiset rukoukset tielle asti. Rehevät naiset istuivat portailla tekemässä töitään naurunrypyt silmänurkissaan. Satamassa haisi sardiini, kapustahaikarat keskustelivat vanhoissa tammissa, keisarikotkat tähyilivät yksinäiseltä taivaalta sulttaanikanoja, samalla kun itätuulet toivat mukanaan euroopasta vääräuskoisia ja luostarit rapistuivat. Siihen maisemaan minä sinut voisin asettaa. Mutta siellä paukahtaa samanlainen ovi kerrostalon käytävässä kuin täälläkin ja se kaikuu kiiltäväksi vahatuista pilkullisista rappusista jokaiseen asuntoon. Askeleet tömisevät. Ovi aukeaa ulos, pakokaasu tulvahtaa sisään. Humisee. Mutta parvekkeelta sinä näet vuoren huiput ja meren. Ehkä auringon nousun tai laskun. Minä en tiedä, kun en tiedä miten päin tämä pallo oikein on.

Voi hyvin ja kirjoittele.

Saara

Kuinka tapasin SusuPetalin ja muita runoilijoita

Eilinen meni sitten töissä, mutta hyvä että meni. Yhden työntekijän ruokamyrkytys ja hälytys työpaikalle kesken vetelän lauantaiaamun kääntyivät onneksi. Olen vuosikausia haaveillut, että pääsisin joskus terassille ottamaan oluen - ja näin kuulkaa vihdoin kävi. SusuPetal pistäytyi puljussa ja houkutteli samalla Mbarin terdelle töiden jälkeen. Saatiin seuraksi Helinin Hannukin ja yhtäkkiä koko pöytä olikin täynnä runoilijoita. Itse asiassa koko Mbarin terassi oli täynnä runoilijoita. Eihän siinä mikään auttanut, kuin ottaa olutta ja olla olevinaan joku kulttuuripersoona. Minä bloggariparka, SusuPetal ja pöydän täysi tunnettuja runoilijoita. En nyt kerro keitä, koska en kehdannut kysyä lupaa. Vähän tuli mieleen se hetki kolmekymmentä vuotta sitten, kun Hurriganesin keikan jälkeen pääsin takahuoneeseen ja änkesin heti nojailemaan Ile Kallion olkapäähän. Myöhemmin kyllä hävetti, mutta sillä hetkellä se oli kai jotenkin hyvä idea. En sitten oikein tässä iässä enää ajatellut nojailemaan ruveta, vaikka se yksi runoidolini istui siinä samassa pöydässä.

Eikä tässä vielä kaikki. Terassilla vietettiin meneillään olevan Runokuun tiimoilta runoiltaa ja päästiin ihan livenä kuulemaan Helinin Hannun ja Ville-Juhani Sutisen jännittävää runodialogia, joka sai valtaisat aplodit ja ylistävät kommentit: "Ihmeellistä", "selkeitä ja rohkeita vetoja", "uskomatonta", "onpa Sutisella dramaattinen ääni" ja "kenet minä tapan?". Lisäksi terassilla esitettiin vieraskielistä runoutta, josta SusuPetal sanoi, että se on kuin linnunlaulua, koska eihän me siitä mitään tajuttu. Lieneekö ollut islantia.















Helinin ja Sutisen runodialogi meneillään.


Olen vuosia haaveillut myös siitä, että minulla kävisi joskus kotona vieraita - ja näinkin kävi, että SusuPetal ja Helin lähtivät meille syömään. Muutamassa tunnissa ei paljon ehtinyt jutella, koska koira ja lapset menivät jotenkin sekaisin. Eivät nekään ole meillä vieraita juuri nähneet, joten esiintyminen oli sen mukaista. Hirveää häsläämistä ja selittämistä, eikä niitä saanut millään kieroudella siitä pöydän vierestä pois. Lapset soittivat vieraille Lordia ja Teräsbetonia, mikä palautti meidät aika totaalisesti runouden sfääreistä maanpinnalle.

Terveisiä täältä tyhjän päältä

Eilinen ja tämä päivä ovat menneet ihan rivienvälejä tonkiessa. Benropen kanssa ollaan väännetty rautalankaa niin, että siellä päässä ovat kuulemma sormet jo ihan verillä. Minä joudun helposti kahnauksiin miesväen kanssa nykyään. En tiedä sitten, onko minussa jokin vika, mutta ylipäätään on ihan nurinkurista, että Väinö (entisessä blogissaan Väinön turhuudet) syytti minua juuri siitä, mistä minä taas olen Suvi-Anne Siimekselle tuolla Benropen blogissa tuohtunut.

Miksi kukaan ei kuuntele minua?

Kaiken kaikkiaanhan olen sitä mieltä, että naisten ja miesten tasa-arvo ei toteudu sillä tavalla, että lapsia pidetään joinakin ylimääräisinä asioina, jotka pitää työntää sivuun heti, kun vain päivähoitopaikka aukeaa. En missään tapauksessa ole sitä vastaan, että useat vanhemmat tekevät niin, en. Kaikki eivät halua, eivätkä työpaikkansa takia edes voi niin tehdä, koska silloin he tosiaankin jäävät jälkeen joidenkin ammattien nopeasta kehityksestä. Mutta kun aina ei ole niin. Läheskään aina ei ole niin. Ylipäätään feministien puheissa perehdytään juurikin näihin korkeastikoulutettujen tukalaan tilanteeseen, mutta samalla unohdetaan suuri osa naisista, joille ura ei ole elämän tärkein asia. Sen unohti Siimeskin. Hänelle tärkeintä on naisten kehittyminen johtajiksi, ei niinkään se, millaisia naisia näistä laitostuneista lapsista kasvaa. Kovuus on aika kova sana, kun nainen puurtaa itsensä johtajan asemaan. Eli periaatteessa tälle maalle haetaan kovia naisjohtajia, eikä todellakaan luoda hyväksyvää ilmapiiriä, jossa synnyttäminen ja lasten hoitaminen olisivat osa naiseutta. Äitejä pidetään höyrähtäneinä ja hieman hassuina. Ne eivät siinä äidinrakkauden sokaisemina tajua edes omaa parastaan, mikä siis on kaikkien naisten kehittyminen naisjohtajiksi.

("Nykyään Suomessa on aivan mielettömän hyvä päivähoito, se alkaa olla ylihyvä. Se on naisille kehityksen este. Kolme vuotta turvattua poissaoloa töistä ja... en tiedä." - Suvi- Anne Siimes)

Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että tämä yhteiskunta kehittyisi toisenlaiseksi, mutta kyllähän ihminen on eläin, nisäkäs, jonka tarkoituksena on kaiken muun lisäksi myös tuottaa jälkeläisiä sekä hoitaa niitä. Äitiys ja äidillisyys varsinkin koetaan nykyisin vastenmieliseksi paheeksi, jotenkin kieroutuneesti naisten tasa-arvopyrkimysten vastaiseksi toiminnaksi. Äitejä on juuri parahiksi riepoteltu viime viikot yleisöosastot täyteen; milloin niiden lapset kiljuvat julkisilla paikoilla, milloin äidit imettävät niin, että nännit näkyvät, milloin äidit ja vaunut ovat esteenä ihmisten vapaalle kuljeskelulle, milloin äidit ovat vain pummeja bussissa, jotka eivät edes matkaansa maksa. Lisäksi niiden lapset haisevat pahalle.

Kenties syntymä tulevaisuudessa hoituukin ilman vanhempien osuutta muutoin kuin munasolun ja sperman luovuttajan asemassa ja sillä tavoin meidän ei tarvitse olla enää puoliandrogyyneinä naisten ja miesten tasa-arvon toteutumisesta huolissamme. En tiedä kuka nämä koeputkitaimet hoitaa, mutta käsittääkseni siihen ei kovin moni pysty. Siitä saa ainakin likaisen työn lisän. Päiväkodit ovat kerrostalon kokoisia lapsihautomoita, joista syntyy juuri (Oharin edellisen kuvapostauksen kommenttilaatikossa kuvailemia) puolimetrisiä kultakaulavitjaisia ja karvaisia machoja sekä jakkupukuisia miniatyyrinaisia.

On ihmeellistä, että naiseus saa kyllä näkyä ulospäin, jos se vain on miesten mieleen, mutta se naiseus, jossa nainen toteuttaa biologista valmiuttaan tekemällä lapsia ja hoitamalla niitä ei oikein ole kenellekään mieleen. Ikään kuin se ei tosiaan kuuluisi millään tavalla ihmisyyyteen. Miehet eivät kestä rääkyviä pentuja, eivätkä kovasta painostuksesta huolimatta ole kai sitten tyydyttävästi ottaneet osaa lastensa hoitoon, koska ongelma on yhä olemassa. Ja naiset taas eivät kehity tarpeeksi, koska eivät pääse jälkeläistensä takia pätemään urallaan.

Minä en tarkoita sitä, että kaikkien olisi tehtävä lapsia. En. Näitähän riittää. Yritän puhua siitä tasa-arvosta, että nainen saisi myös yksilönä päättää omasta arvomaailmastaan. Että olisi tasa-arvoinen mahdollisuus kuitenkin jotenkin tulla toimeen ja hoitaa lapsensa, jos niin haluaa tehdä. Ei ole tasa-arvoa vaatia jokaista naisia toimimaan omaa arvomaailmaansa vastaan.

Olennaista kai tässä Siimeksen harkitsemattomassa lausunnossa on se, millainen maailma silloin muutoin on, kun tämä kotona tapahtuvan hoidon tukirakenne ei olisikaan enää niin ylihyvä. Olisiko se parempi ilman kotona ilmenevää äitiyttä ja ilman vanhempien ja lasten yhdessäoloa? Ovatko todellakin korkeakoulutus, ura ja menestys ainoat hyväksyttävät ja tavoiteltavat asiat. Tämä tukirakennehan nimenomaan nyt mahdollistaa sen, että urakeskeiset naiset voivat viedä lapsensa pikimmiten hoidettavaksi ja taas toisaalta he, jotka eivät koe saavuttavansa onnea pätemällä huonostipalkatussa ja raskaassa työssään, voivat sitten jäädä kotiin lastensa kanssa. Valitettavasti kun niitä huippupaikkoja ei kaikille naisille riitä, jonkunhan ne on tehtävä raskaatkin työt, inhottavat työt, tai työt, jotka eivät vaadi hektistä otetta muuten vain.

Minä ymmärrän, että Siimes on nyt naisjohtajana nähnyt valon ja tahtoo hehkuttaa sen ihanuutta valtapalliltaan, samalla pitäen kehittymättöminä kaikkia niitä naisia, jotka hölmöyksissään sortuvat jopa kolmevuotiseen lasten hoitamiseen kotonaan sen sijaan, että voisivat saavuttaa onnen muualla. Kyllä minä ymmärrän. Mikä sitten on lapsen oikeus onneen tässä, jää mietittäväksi vielä.

Nykyään alan kallistua jo sen puoleen, että tämän omahyväisen ihmisrodun voisi jo hyvinkin deletoida, mutta eiköhän se tässä naisten tasa-arvotaistelussa hoitune itsekseenkin.

Peto kämmenellä

Pyrstötön peto kuopuksen kämmenellä.

Valokuvatorstai, kämmenellä

Korkkareilla kontallaan

Eilen aamulla edelläni kulki ihan tavallinen nainen, naisen näköinen nainen korkokengät jalassaan. Kävely oli vaivalloista ikäään kuin nainen olisi joutunut ponnistelemaan saadakseen jalkansa irti maasta. Olen muutamana aamuna aiemminkin kiinnittänyt huomiota samaan naiseen ja hänen vierellään kulkeneeseen toiseen naiseen, joka taas lenkkarit jalassaan kulkee joustavasti, mutta kauhoo kuitenkin vuorovedoin käsillään ilmaa edeltään, vähän niin kuin pystyyn nostettu jänis.

Omasta kävelystä on paha mennä mitään sanomaan, mutta aikoinaan entinen kauppias sanoi, että minä kuljen kuin päreet kainalossa. Kenties nuoruuusvuosilta periytynyt jäänne, kun olen joutunut pitämään puoliani ihan itse, tai sitten mummoiltani perityt liian paksut käsivarret eivät yksinkertaisesti mahdu tähän vartaloon, en tiedä. Jalkojen työskentelystä entinen kauppias ei sanonut mitään. Nykyään jalat tuskin nousevat selkäsärkyjen lannistamina enää niin sukkelasti kuin aikoinaan, mutta nuorempana tuli piikkareita kyllä pidettyä ja kopsuteltua. Ehkä nämä selkäsärky ja piikkarit liittyvätkin toisiinsa, mutta ainakin vaivaisenluut vaivaavat yhä silloin tällöin.

Edelläni kulkeneen naisen matka katkesi rautatieaseman kurasäleikköön. Korko upposi reikään eikä lähtenyt irti. Nainen otti kengän pois ja jäi yhdellä jalalla seisomaan samalla oveen päin pyllistellen. Samassa ovi työntyi takamukseen ja nainen lensi nenälleen kenkä kädessään. En kehdannut jäädä tuijottamaan niin kuin muut, mutta pian sama raahaava kenkien kopse kaikui jo asemahallissa, joten mitään vakavaa ei sattunut.

Tänään seurasin tuota kuvan naista ja siinä junien metelissä tohdin huomaamatta kuvatakin nuo oudot kapistukset, jotka naisella oli jalassaan. Se oli kuulkaa täpärällä, että tämä lady pysyi pystyssä. Sen takapuoli valahteli kulmikkaasti puolelta toiselle ja nilkka muljahti joka kolmannella. Epäilin vähän, josko nainen olisi ollut umpikännissä, mutta siinä ohitustilanteessa vilkaisin vähän ja ihan selvältä se kyllä näytti. Olihan sitä paitsi aamukin, vaikka ei se kyllä rautatieasemalla merkkaa mitään.

Tiedän, että korkokengät ovat monille naisille tärkeät, mutta näitä koikkelehtijoita seuratessani olen ihmetellyt miksi. Kyllähän korkkarit tietty luovat vaarallisella ulkonäöllään ja äänekkyydellään kuvan naisesta, jolla on valtaa, mutta kovin vakuuttavia nämä esitykset eivät tietystikään aina ole. Toki korkeakorkoiset kengät ovat monien miesten fetissi, mutta sängyssähän ne eivät kai olekaan niin vaaralliset kuin tuolla kadulla kulkiessa. Ja miehiä miellyttääkseen naiset nyt sortuvat pahempiinkin asioihin. Miehet osaavat vaatia naisilta karvattomuutta, isoja rintoja, pitkiä hiuksia, kapeaa uumaa, seksikkäitä vaatteita, korkokenkiä ja mitä muuta... Se kyllästyttää minua todella. Mikseivät ihmiset saa olla rauhassa mitä ovat? En minäkään vaadi miehiltä minkäälaista ulkonäköä, koska eihän se minulle kuulu. Jotenkin tässä maassa jokainen mies kuvittelee omistavansa kaikki naiset ja oikeudet heidän ulkonäkönsä arvosteluun, tai että kaikkien naisten pitäisi olla valjastettuja jokaisen miehen seksuaalifantasioihin.

Olen toki kuullut juttua naisista, jotka haukkuvat miehiä lökäpöksyiksi (siis ihan hirveetä), mutta kyllä kaikki puhe yleensä pyörii naisten ulkonäössä ja siinä, miten muualla maailmassa naiset ovat paljon kauniimpia kuin Suomessa. Usein ovat, mutta eivät aina. Tuokin kuvan tyttö oli varsin söötti aurinkolaseissaan, etnisen näköinen ja taipunut kaikkiin meneillään oleviin ulkonäkövaateisiin siitäkin huolimatta, että elää korkkareittensa kanssa varsin vaarallista elämää. Jotenkin Väinön tämänpäiväisen ja aikaisempienkin postausten perusteella sain sen kuvan, että naisten ulkonäön jatkuva parjaaminen on sallittua hupia, siitä tehdään jo ennakkoon hypetettyjä kirjoja sekä kirjoitellaan harva se päivä vitsikkäitä kolumneja, niin kuin Loka-Laitinen esimerkiksi. Ja sitä Tabermannin ja Hyrkäksen hupia väsyneesti arvostelemalla minä nyt sitten olen vihjailevasti feministi, jonka maailmankuva on nurinkurinen. Tämä minun on pakko oikaista täällä, koska näyttää siltä, Väinö hyvästä alustaan huolimatta aikoo lopettaa bloggaamisen. Sovinismin vastustaminen ja ulkonäön arvosteluun puuttuminen ei tee minusta vielä feministiä. Sen tekevät miehet, jotka eivät lainkaan hyväksy mitään, mitä nainen sanoo ja miltä naisesta se arvostelu tuntuu tai mitä seurauksia näillä loputtomilla, näkyvillä ja äänekkäillä seksuaalifantasiavaateilla lopulta on. Nuoret tytöt laihduttavat itsensä sairaiksi ja säästävät lapsilisiään silikoneihin. Eipä siihen meikäläisen feministymiseen varmaan mene kovin pitkään. Ikävä vain, että se on lapsiasioiden kanssa aina ristiriidassa, sillä kyllä ensin tulevat muksut ja sitten vasta muut. Lapsettomillahan on enemmän aikaakin taistella naisten oikeuksien puolesta, eikä ristiriitaa ole, mutta jotenkin heidänkin turpansa on viime aikoina pysynyt kiinni tai jutut on vähätelty kuoliaaksi sen vuoksi, että on niin ruma akka, ettei sen juttuja kannata todesta ottaa.

Onneksi meillä on sentään Kaarina Hazard, joka näkee asiat kirkkaasti:

Takavuosina joukko äitejä sommitteli ryhtyvänsä lakkoon, jos kotiäitien asemaa ei pikaisesti paranneta. Tässä tapauksessa lakolla ei tarkoitettu työstä kieltäytymistä, vaan palkkatyöhön hakeutumista – naiset aikoivat laittaa lapsensa kunnalliseen päivähoitoon ja mennä työhön tai jäädä työttömiksi, kun kerran kotityötä ei näy olevan olemassa. Tämä äitien hanke sai hetken ajan hyvin julkisuutta, mutta valitettavasti projekti lähes heti alettuaan alkoi saada viestimissä koomisia piirteitä. Vakavaa asiaa ajaviin naisiin suhtauduttiin kuin he olisivat pikkutyttöjä, jotka joutohetkinään olivat keksineet jotakin pientä jäynää. Toimittajien asiasta esittämät kysymykset olivat hilpeän hyväntahtoisia, kuvakulmat leikkisiä ja nimittelyt suopean vähätteleviä (kuten ”lakkomamselli”). Naisten tekoja ja vaateita on kautta aikain mitätöity samalla tekniikalla, oli sitten kyse äänioikeudesta tai sielun olemassaolosta. Naurettavaksi tekemisen osaavat jo teinipojat, eikä se aikuisille miehille ole temppu eikä mikään.

Tekstinäyte Teoksen nettisivulta kirjasta Kontallaan.

Työnnetäänpä vähän ylitsepursuavaa sisältöä tänne blogiin, kun ei ole kysyntää muualla

No niin, siinäpä Uutislehti 100:n kolumni tältä päivältä. Ihan koko juttu nyt tulee lainatuksi, koska lehti ei ilmesty kaikkialla, eikä sitä ole netissä ja se on ilmaisjakelussa, eikä mainostajien kannata enää tähän aikaan illasta valittaa, eikä toimittajakaan varmaan pane pahakseen, kun saa vähän extrahuomiota. Kai . No sori, jos näin ei ole.

Jutussahan jälleen sanotaan, että bloggarit ovat sisällöntuottajia, joiden kirjainten väännölle ei ole kysyntää ja kaikki ylitsepursuavat sisällöt sitten työnnetään blogeihin, koska bloggaus on trendikästä. Ja bloggarit piruilevat, koska piruilukin on trendikästä. Jos en olisi näin hömelö, voisin kuvitella että tuo oli piruilua, mutta ehkä oikeat toimittajat eivät tee ikinä niin.

Tuota, ehkä tuossa koko jutussa on jokin kompa ja ehkä tuo toimittaja pitää itse Uusi Kurvi -blogia ja käyttää satasen kolumnipalstaa piilomainostamiseen, tai sitten hän on kerta kaikkiaan innoissaan ollut menossa Uusi Kurvi -blogin mainostamiin sisällöntuotannon SM-kisoihin, ja paikan päällä kokenut itsensä petkutetuksi, koska epäilee, että antimainontakin on trendikästä ja sen takia sitten kaikki bloggarit ovat samanlaisia. Tuo voi tuntua yleistämiseltä, mutta ehkä oikeat toimittajat eivät ikinä sorru yleistyksiin ja minä vain ymmärsin väärin.

Kävin tuon kolumnin takia sitten Uusi Kurvi -blogissa, mutta sen trendikkyys ei kyllä auennut minullekaan, siis henkisellä tasolla. Olisin toki toivonut ymmärtäväni, mutta tietääkseen onko kaikki mitä siellä puhutaan totta vai tarua, sitä pitäisi seurata vähän tiiviimmin. Voihan se olla hauskakin hupi tuollainen, jos jonkun harhailijan saa höpötyksillään huijattua. Blogista jäi kieltämättä vähän halju olo. Jos on olemassa sitä tekotaidetta, niin tuo on kai sitten tekoviihdettä.

R.I.P

Kuoleman jälkeen
ihminen kehutaan

maasta taivaaseen

Väsyneiden miesten väsynyt vitsi

Uutislehti 100 sekä Iltasanomat esittelevät viihdesivuillaan Seppo Hyrkäksen ja Tommy Tabermannin Tosimies- kirjan jatko-osaa Tosimiehen testamentti. Kirjan tarkoitus on totta kai olla provokatiivinen vitsi, mutta miksi? Iltasanomien mukaan tämä jatko-osa on kauan kaivattu. Varmasti kustantamossa ainakin, mutta miten minusta tuntuu, että tuota huumorin viittaan pukeutunutta sovinismia eivät tosimiehetkään enää jaksa.

Nämä tosimiehet, kuten Tabermann tunnetusti on rakkausrunojensa kanssa ja Hyrkäs pissikakkahuumoreineen, valittavat jälleen sitä, miten naiset ovat karvaisempia kuin ennen. Ennen mitä? Ennen pronssikautta? Ennen Jeesuksen syntymää vai ennen pari vuotta sitten? Aikoinaan naiset ja jotkut tosimiehetkin ajelivat karvoituksensa siksi, etteivät ötökät pääse pesimään, nykyisin kai siksi, että näyttäisivät seksikkäämmiltä. Mutta hei, naisilla tosiaankin kasvaa karvoja ja he käyvät myös pissillä ja kakilla. Tätä on käsittääkseni tapahtunut 5 miljoonan vuoden ajan, mutta alkuaikoina sitä karvoitusta taisi olla hieman enemmän.

Hyrkäksen ja Tabermannin mukaan tämä kirja on hätähuuto miehisyyden puolesta. Nämä tosimiehet kieltäytyvät olemasta enää vain luusereita, jotka jättävät aina "vessanalustan pystyyn". Tosimies liputtaa aina urheilun, alkoholin, seksin, suomalaisuuden sekä stoalaisen elämänasenteen puolesta. Mies on saatava jaloilleen!

Miehet ovat myös aiheesta huolissaan, sillä heidän väitteensä mukaan armeijassa joudutaan opettamaan kengännauhojen solmimista nuorille alokkaille. Tämäkin väite on varmasti lähtenyt liikeelle jostakin legendasta. Tai sitten kutsunnoista on päässyt läpi yksi, jolta se ei siihen ikään mennessä ole vielä onnistunut, eikä kenties tule koskaan onnistumaankaan. Mutta kun miehinen uho on saatu päälle, niin hitto, sitähän ei pysäytyä mikään. Vautsi! Tommy ja Seppo osaavat solmia kengännauhansa ihan itse! Kyllä nyt kannattaakin nostaa tosimiehinen itsetunto kattoon.

Lisäksi heidän mielestään kuuluu hyviin tapoihin, että nainen teeskentelee orgasmia, koska miehet joutuvat teeskentelemään esileikkejä. He myös kokevat, että seksiin kohdistetaan nykyisin aivan liikaa odotuksia. Tuolla perusteella kyllä naisten ei pitäisi odottaa seksiä enää ollenkaan - ei ainakaan noilta tosimiehiltä. Hyrkäksen mukaan seksiin liitty asioita, joita miehen ei pidä missään nimessä miettiä. Esimerkiksi sinivalaan penis on kolme metriä pitkä, hän sanoo. No tästäkään nyt ei ihan heti tosimies tule kyllä mieleen, pikemminkin pikkupoika.

Naisten vapautuminen näkyy heidän turhautuneista kasvoistaan. Vaikuttaa siltä, kuin he kulkisivat koko ajan liian kireissä stringeissä. Se johtuu pelkästään siitä, että he kaipaavat vanhan ajan miestä, julistaa Ajatuskirjan nettisivu Tosimiehen testamentista.

Siis vaikka nämä miehet olisivat kuinka ironisia tahansa ja liikkeellä kuinka huumorimielellä tahansa, ei vaan jaksa naurattaa. Hei! Se kirjameemi, johon en ole vieläkään vastannut: Tässä on ainakin yksi kirja, jota ei olisi pitänyt kirjoittaa. Toki niitä on tuolla varastolla kymmeniä muitakin...

Reklamaatio elikkäs myöhäinen kohtaus

Hehee, kukaan asiakas ei ole niin inhottava kuin toinen myyjä, sanotaan. Myymälävastaavat varmaan ovat sitten vieläkin pahempia. Kävin eilen Lippulaivan Laatukoru -nimisessä liikkeessä, mutta koska olen jotenkin niin tyhymä, että alistun aina kohtalooni; hymyilen vaivautuneesti enkä järjestä kohtausta, ajattelin korjata asian näin jälkikäteen ja järjestää sen hemmetin kohtauksen.

Tervehdys,

asioin Lippulaivan liikkeessänne eilen illalla noin kello 18.30-19.00 välisenä aikana aikomuksenani saada kahden perheen tyttärille korviin rei'itykset. Koska myymälä oli hyvin ruuhkainen, poistuimme sieltä jonkin aikaa jonotettuamme hetkeksi muualle, jotta ruuhka hellittäisi. Palasimme takaisin ja jonotimme sen jälkeen vielä kymmenisen minuuttia katsellen samalla seinillä olevia hopeaesineitä ja muita koruja.

Nuori myyjä oli juuri saanut edellisen asiakkaan lahjan pakattua ja alkoi sitten huudella myymälään päin "kenellä on vuoro?" Seisoin tytön edessä, mutta hän vain mulkaisi minuun päin ja tähyili muita asiakkaita. Jouduin sanomaan kaksi kertaa, että vuoro oli meillä. Tyttö katsoi todellakin alta kulmain ja pälyili edelleen myymälään päin, ikään kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. En ole koskaan kokenut missään kaupassa moista ylimielisyyttä. Eihän minulla hirveästi koruja ole, sormus, kaulakoru ja kello vain, eikä minun ympärilläni myöskään leiju mikään hajuvesipilvikään, mutta ihan normaalilta omasta mielestäni näytän. Tämän jälkeen ihme kyllä kuitenkin rohkaistuin kysymään, että tehdäänkö teillä korviin rei'ityksiä, jolloin vanhempi myyjä sanoi sivusta, että "tehdään, mutta ei tänään." Hän valitteli ruuhkaa ja sitä, ettei voinut edeltä käsin tietää milloin ehtii tekemään korviin reikiä ja milloin ei. Hän olisi ottanut meidät jossakin välissä, jos ruuhka olisi hellittänyt, mutta emme voineet ihan koko iltaa Lippulaivassa viettää seuraamalla liikkeenne asiakastilannetta. Emmehän mekään kotoa lähtiessämme voineet tietenkään tietää, että siellä oli sattumalta sellaiset ruuhkat. Jos olisimme, emme toki olisi häirinneet. Vanhempi myyjä oli kyllä kovin ystävällinen, vaikka kieltäytyikin palvelemasta.

Ajoimme siitä vielä Isoon Omenaan ja koska siellä on kaksi kulta-alan liikettä, valitsimme tietenkin sen toisen ketjun liikkeen edellisen kokemuksen perusteella. Emme ehkä sillä kertaa olisi kartuttaneet kassaanne kovin paljon, mutta tyttäristä kasvaa potentiaalisia asiakkaita, eivätkä hekään myöskään olleet palvelustanne kovin ilahtuneita. Toisessa liikkeessä rei'ityksiin meni aikaa viitisen minuuttia, joka oli monin verroin lyhyempi aika, minkä ihmiset keskimäärin näyttivät liikkeessänne viipyvän lahjapaketointeineen ja kellonhihnojen lyhennyksineen. Tuli siinä mieleen, että toivottavasti kukaan ei samana iltana mennyt kysymään, myydäänkö siellä kihloja. "Myydään, mutta ei tänään". Sormusten valikointiin kun voi mennä tuhottomasti aikaa. Vai olisiko sittenkin niin, että niitä palvellaan, jotka ostavat kalliimpia tuotteita. Se on kyllä erittäin vanhanaikainen ja hölmö ajattelutapa. Ainakaan sillä tavoin ei luoda pitkäkestoisia asiakassuhteita.

Suomalaisen ruokakulttuurin voisi kanonisoida

Hesarissa oli tänään iso juttu lasten kouluruokailuista. Kai tässä pitäisi olla onnellinen, että lapset saavat täällä edes ruokaa. Siitä huolimatta: Tämä kökkökunta kilpailutti kouluruokailun jo edellisenä vuonna ja otti tietty halvimman koskien tätä kunnalle tarpeetonta ylijäämä paikkaa, minkä alueella me valitettavasti asumme. Keskustan kouluissa syödään vielä oikein hyvin. Odotin, että tähän tulisi tänä vuonna muutos, mutta olin väärässä. Ruoka on täällä sekä ala- että yläasteella niin pahaa, etteivät edes opettajat pysty näyttämään millään esimerkkiä, vaan näykkivät lautaseltaan jotakin, nousevat vaivihkaa pöydästä ja kippaavat appeensa roskikseen. Huhujen mukaan he ovatkin tilanneet lounaansa porukalla jostakin muualta jo viime lukuvuonna.

Kaiken huipuksi ala-asteella lapset pitivät kuulemani mukaan ruokalassa niin pahaa meteliä, että rehtori kielsi heiltä puhumisen tykkänään. Onpahan tietenkin helpompi odottaa, että kaikki ovat syöneet, minkä lapset siinä koulussa myös joutuvat tekemään.

Tästä päästään sitten ranskalaisten kouluruokailuun, joka kestää kaksi tuntia ja heille tarjotaan sinä aikana neljä eri ruokalajia aina alkukeitosta jälkiruokahedelmään. Ranskalaiset eivät käsittääkseni ole kovin ylipainoista väkeä, toisin kuin suomalaiset. Ranskalaiset suhtautuvat ruokaan ja ruokailuun ihan toisella tavalla kuin me, tai ainakin osa meistä. Tai ainakin yksi rehtori ja kunnanpäättäjät päälle. Ranskassa ruokailu on sosiaalinen tapahtuma yhtä lailla kuin taukokin ja lisäksi sen aikana voi syödä hyvin. Meillä lapsille sanotaan yhä tänäkin päivänä, että pidä turpasi kiinni ja syö ruokasi. Ja äkkiä.

Heinimäki kehoitti eilisessä Metrossa ihmisiä kanonisoimaan suomalaisuutta. Minusta tämän tuppisuuhotkimisen voisi hyvin liittää urheilevien juoppojen, heippalappujen ja lyhyen kallon* perään.

(*Ruotsalaiset yliopistotutkijat mittailivat vielä viime vuosisadan alkupuoliskolla ihmisten kallonmuotoja ja vaalivat ruotsalaisen pitkäkalloisen rodun ylemmyyttä muihin kansoihin nähden... v. 1921 Ruotsiin perustettiin valtioillinen rotuhygienian laitos. Samana vuonna etsittiin Stocholms Dagbladin kilpailun avulla mahdollisimman rotupuhdasta yksilöä edustamaan ruotsalaista pohjoismaista rotua. Voittajaksi löytyi eräs pyörämekaanikko Åberg; hänen atleettista kehoaan esiteltiin sitten laajasti myös 1920-luvun oppikirjoissa, joissa puoli päätä lyhyempi suomalaismies sai edustaa rodullisesti alempaa itäbalttialaista tyyppiä. - Uutislehti 100, 17.8.06)

Jokainen tiskaa omat astiansa

En tiijä, mutta minusta jokaisen pitäisi tiskata omat astiansa ilman erillistä lappua. Siis töissä. Mutta eiväthän ne tiskaa, jos ei ole lappua. Testasin just eilen. Itse asiassa olen joutunut laputtamaan molemmat takahuoneet, mutta niitä lappusia alkaa olla jo niin paljon, ettei niitä kukaan enää lue.
- Jokainen tiskaa omat astiansa!
- Jos imurin letku irtoaa, työnnä se paikoilleen.
- Vaihda joskus pölypussi.
- Täytä tuntilistasi.
- Täytä tuntilistasi oikein.
- Älä koske tuntilistan ennakkoon.
- Siis tähän!
- Kysy, jos et ymmärtänyt.
- Älä hukkaa avaimia.
- Sulje ovi.
- Sammuta valot.
- Sammuta tuulettimet.
- Älä sammuta valoja.
- Jos wc-paperi tai kahvi tms. on loppu, käy ostamassa.
- Ota raha tästä ostoksiisi.
- Tuo kuitti kirjanpitoon!
- Syö suklaata, älä kuntoile.
- Jonne Aaronin meikkivinkit.
- Huhhuh!
Mitähän seuraavaksi. Joitakin ääniviestejä, jotka toistuvat taukoamatta silloinkin kun en ole paikalla. Minusta on kuitenkin ihan pöyristyttävää, että aikuiset ihmiset eivät pysty enää nykyään tekemään mitään ilman ohjeistusta. Viikonlopuksi pitää poikkeuksetta vuorata koko kassantakunen lippusilla ja lappusilla.
- Laita näihin hinta 2 € ja vie myyntiin etummaisen laarin takaosaan heti kun siihen mahtuu lisää.
- Hinnoittele tästä 1 € ja vie ulkolaariin.
Yms. yms.

Jos näihin lappusiin ei uhraa yhtään aikaansa, sen saat sanoa, että laatikko kassan takana on avaamatta ja sen paikka ammottaa tyhjyyttään. Ja sitten myydään eioota.

Joo, tiedän tiedän. Ihan ymmärrettävää. Niin kaikki sanovat.

Ihan turha postaus osa 399.

... siis minulla menee koko ilta (koko älytön ilta! tajuatteko työ?) viiden kirjan päällystämiseen kontaktimuovilla. Että se on raivostuttavaa puuhaa. Parhaimmillaan siinä menee koko kirja umpeen tai sitten sitä ei saa enää kiinni. Ilmakuplia on aina kannet täynnänsä ja niitä sitten kilvan neulankärjellä puhkotaan. Ollaan siinä välillä itsekin kelmutettuna... ei tästä tule mitään.... Voisiko joku kirjastotäti alkaa virapelinä päällystää koulukirjoja lapsille? Minä maksan... Miten minusta alkoi taas tuntua, että toistan itseäni... hm... Ihan kuin tästä olisi ollut puhetta jo viime syksynä. Koulujen alkaminen on meillä niin kokonaisvaltainen tapahtuma, että kyllä siihen joutuu ottamaan osaa koko perhe. Hiuksia letitellään ja puseroita silitellään. Penaaleita (jostain syytä löysin niitä kuusi (6kpl) kuopuksen repusta???) täytellään ja kysellään uudet opettajat ja oppilaat ja kaikkea. Opettajat vaihtuvatkin nykyään useammin kuin oppilaat. Olikohan tuossakaan lauseessa nyt mitään järkeä... no ei.

Aamulla satasen tekstiviestipalstalla näytettiin käyvän jo pientä vääntöä Minttu Hapulin painotuoreen Selibaattipäiväkirjan vissiin vähän liian suuren osan saaneesta ytimestä, eli siitä, pitääkö naisen tehdä lapsia vai ei. Jotenkin hauskaa nyt jälkeenpäin seurata sitä sivusta. Muu maailma tulee niin paljon blogien perässä... no joo. Mutta siis muutenkin hauska aihe seurata, kun lapsettomat aina tietävät tästä aiheesta kaiken niin kristallinkirkkaasti ja vielä kaikkien muidenkin puolesta. Ja lisäksi niin kuin Pääauki-blogin PA sanoi, ihme että tämä lapsettomuus on yllättäen ikään kuin jokin uusi oivallus, kun ehkäisykin on keksitty jo niin kauan sitten. Meilläkään ei ole töissä ketään muuta kuin minä, jolla on lapsia, ja naisia siellä on töissä sentään toistakymmentä. Yli kolmekymppisiäkin useita ja yksi lapseton osa-aikaeläkeläinenkin. Lapsettomat kai tällä perusteella yleensä pääsevät töihinkin paremmin...

Voisin kuvitella, että Hapulilla olisi varmasti päiväkirjoillaan jotakin muuta annettavaa, kuten tämä: "Legendat siitä, että oikean kirjailijan pitää kärsiä, olla mielisairas ja ryypätä, ovat täyttä huttua. Jos niin olisi, Suomessa olisi kolmatta miljoonaa kirjailijaa ja muuta taiteilijanplanttua. Yksistään jo kärsimyssuhteissa elävät ihmiset täyttäisivät taitelija-apurahajonot." Harmi sinällään, että pääasiaksi nousee papatus asiasta, josta voi vähiten tietää. Se kun ei ole sanoilla selittettävä juttu eikä sivusta seuraamalla selviävä asia ollenkaan. Kokeillakaan ei kyllä kannata, koska silloin on liian myöhäistä katua.

Totta vai tarua

Juttelin tänään töissä erään vanhuksen kanssa. Sellainen suoraryhtinen, pirteä ja mahdottoman puhelias 87-vuotias nainen, jolla ei ole edes silmälaseja. Vakioasiakas se on, olen minä sen kanssa aikaisemminkin jutellut, mutta nyt se kertoi, että on ollut kaksi kertaa naimissa ja on kolmen lapsen äiti, ja nyt jo kuuden lapsenlapsenlapsen isomummo. Niitä korttejahan se aina nille pikkuisille ostelee ja muistaa kaikkien syntymä- ja nimipäivät. Avioliittojensa jälkeen vanhus on elänyt jo 40 vuotta yksikseen. En sitten voinut olla kysymättä, että mikäs se niinku sit on ollut elämän parasta aikaa. Vanha rouva räjähti raikuvaan nauruun ja vakavoitui vain vähän miettiäkseen hetken:
- Kyllä ne on nämä viimeiset nelkyt vuotta.

Minkä tein, sen tein

Voi vitsit! Ilmoittauduin just viestinnän perusopinnoille avoimeen yliopistoon. Ihan vaan extempore, vain muutaman minuutin mietintäajalla. Yhtäkkiä tajusin, etteivät muut ihmiset olekaan minua fiksumpia, niin kuin olen aina kuvitellut, mutta viime aikojen toilailuja seuraillessani en enää yhtään tajua, miksi olen pitänyt itseäni muita typerämpänä. Kaikki nämä vuodet, aina kesken jääneistä lukioajoista alkaen olen jotenkin potenut hirveää huonommuutta ja tuntenut piston sydämessäni muiden opiskellessa milloin mitäkin.

Eihän minulla mitään muuta syytä ollut tuota linjaa valitessani, kuin että siinä varmaankin kirjoitetaan aika paljon. Aiemmin olen käynyt Oriveden opiston avoimet opinnot sanataiteesta, proosasta, lyriikasta ja lehtikirjoittamisesta. Se nyt olikin pelkkää hupia, mutta saa nyt nähdä kuinka ämmän käy. Käykö esim. ylpeys lankeemuksen edellä ja paljastuuko vuosia hellitty karmea totuus sittenkin! No, se jää nähtäväksi. Ei se nyt kovin iso asia ole. Korkealta ei pudota ja mitä kaikkea...

Happamia

Lauantaiaamupöpperöissäni lueskelin blogeja ja sain omasta mielestäni aivan pistämättömän novelli-idean. Nyt pitäisi vain istua alas ja alkaa kirjoittaa. Toisaalta yksi koulureppu pitäisi käydä ostamassa ja talokin siivota. Itse asiassa olin ajatellut tehdä työvuorolistatkin joulukuulle saakka, sillä työhakemusta on tullut jo toisensa perään ja pitäisi osata niihinkin vastata.

Ehkä novelliaihe saa odottaa. Ehkä se odottaa niin kauan, etten enää muista sitä. Mutta kuolinvuoteella se yhtäkkiä tulee mieleeni ja alan sanella sitä parikymmentävuotta nuoremmalle poikaystävälleni, joka on pyhittänyt elämänsä minun palvomiselleni. Seitsemänkymppinen poikaystäväni tietää, miten tärkeää kirjallisuus on maailmalle, miten tärkeä minäkin maailmalle olen, sillä poikaystäväni on entinen jumalanhylkäämä munkki. Se tietää myös sen, että mistä se itse pitää, siitä pitävät myös muut, vaikka se on aiheuttanut poikaystävälleni dramaattisia mustasukkaisuuskohtauksiakin vielä muutama vuosi takaperin. Mutta siis se ajatus, että luonnon kiertokulkua ei sovi väkivaltaisesti keskeyttää ja kaiken pitää antaa tapahtua itsestään ja ajallaan, estää viidakkoveitsen tunkeutumisen sydämeeni ja naapurin viriilin Joken kaulavaltimoon. Näin ollen minulle jäänee vielä mahdollisuus tuon novellin kirjoittamiseen myöhemmälläkin iällä. Jokelle ei jää kuin kaipaus. (Tapauksen jälkeen Jokke ei uskalla enää astua asunnostaan ulos ja kuolee myöhemmin sinne yksinään kädessään minulle osoitettu rakkauskirje, josta käy ilmi, että Jokke on yksi nuoruuden hairahdukseni ja että olen tietämättäni Joken syntymättömän lapsen äiti).

Siitä ei siis tule olemaan epäilyksiä, ettäkö novellin kirjoittaminen olisi jotenkin turhaa. Päinvastoin, novellini kanonisoidaan Helsingin Sanomissa vuonna 2064, jolloin syntymästäni on kulunut sata vuotta. Juhlavuoden kunniaksi HS julkaisee myös otteita blogini alkuajoilta ja otsikoi kirjoituksensa: Aito bloggari bloggasi vielä kuolinvuoteellaankin.

En tiedä miksi kaikki mitä Anja Snellman sanoo ärsyttää minua tavattomasti. Olen pahoillani siitä, mutta en voi tälle mitään. Olen lukenut Snellmanilta Pelon maantieteen ja Auran. Pelon maantieteen luin sivistyssanakirjan kanssa, vaikka se pröystäily ei missään tapauksessa olisi sitä ansainnut. Minusta tuon kirjan tarkoitus ei ole olla kirja, vaan se on Snellmanin ylivenytetty kouluaine, jolla se on yrittänyt tehdä miesopettajaansa vaikutuksen. Tämän maan kirjallisuusihmiset ovatkin suurelta osin kuin miesopettajia, joihin naiset yrittävät tehdä vaikutuksen, mutta harvoin onnistuvat siinä.

Snellman onnistui sadan sivistysanan voimin. Hyvä on, Auraan tartuin viisi vuotta myöhemmin, koska olin valmis antamaan Snellmanille anteeksi. Kaikillahan meillä on se hetkemme, jolloin yritämme tehdä miesopettaan vaikutuksen. Olenhan minä, hyvänen aika, inhimillinen ja anteeksiantavainen ihminen suurella sydämellä. Ja vaikka Snellmanin aerobickekkulointi piukeissä pinkeissä jumppatrikoissa, pinkki suu suloisesti supputörröllään jonkin vuoden Kirjamessuilla saikin minut tuntemaan häpeää siksi, että olen nainen, Aura oli pettymyksekseni hyvä kirja. Se oli nöyrtymisen hetki. Hyvä on. Osatkoon kirjoittaa, mutta ne televisiokeskustelut Jörn Donnerin kanssa, joissa ei sanottu mitään, mutta puhuttiin paljon suu supputörröllään sivistyssanoja, näyttivät olevan jatkoa siihen, miten miesopettajiin tehdään vaikutus. Niinpä Aura ei pelastanut mitään. Suhtautumiseni Snellmaniin näyttää pysyvän tällaisena.

"Luulen, että aito kirjailija kirjoittaa elämänsä loppuun asti, tavalla tai toisella. Marquirite Duras halusi kirjoittaa vielä kuolinvuoteellaan. Kun hän ei siihen itse pystynyt, hän saneli kirjansa." (Anja Snellman, HS, tänään)

Minäkin luulen, että aito taiteilija maalaa vielä kuolinvuoteellaan. Kun hän ei siihen itse pysty, hän sanelee maalauksensa. Kun säveltäjä vielä kuolinvuoteellaan hyräilee uutta melodiaa, me tiedämme, että hän on eläessään ollut aito säveltäjä. Kun siivooja latelee kuolinvuoteellaan vielä ohjeita huoneensa siistimiseksi, me tiedämme, että hän on varmasti ollut ikänsä aito siivooja, eikä mikään feikkisiivooja. Toivon todella, että jos ihminen on rakentanut itselleen tällaisen kirjailijajalustan, että kaikilla muillakin kirjailijoilla on mahdollisuus todistaa aitoutensa kuolinvuoteellaan. Tuo ehtymätön luovuudenlähde kuplikoon jokaisella kirjailijalla iäti. Vielä kuoleman jälkeenkin on tärkeää muistaa, että jossakin siellä syvällä maan alla pulppuaa tarinaa kuulkaa tulemaan. Luovuus ei kuole koskaan. Liput salkoon. Ihminen on vihdoin löytänyt tarkoituksensa.

Siis mikä helvetin tarve näillä kirjailijoilla on luoda tätä kummaa kirjoittamisen ja luovuuden myyttiä ympärilleen? "Kirjailijan rooli ei ole vain ammatillinen, vaan se on osa syvintä persoonaa", Snellman sanoo myös. Eli pitäisikö tästä ymmärtää, että muiden alojen ihmisillä on päällä tällainen ammatillinen rooli, mutta kirjailijalla ei. Tai päinvastoin. Entä jos laittaa tilalle jonkin muun:

- Muurarin rooli ei ole vain ammatillinen, vaan se on osa syvintä persoonaa.
- Kansanedustajan rooli ei ole vain ammatillinen, vaan se on osa syvintä persoonaa.
- Sairaanhoitajan rooli ei ole vain ammatillinen, vaan se on osa syvintä persoonaa.
- Pahkataiteilijan rooli ei ole vain ammatillinen, vaan se on osa syvintä persoonaa.

Tai entä sitten prostituioidut? Onko heidän roolinsa vain ammatillinen vai osa syvintä persoonaa. Vaiko vasta siinä vaiheessa persoonan syvin olemus käy esiin, kun ovat sanelleet Elämäni huorana -nimiset muistelmansa kuolinvuoteellaan. Feikki oli huorana, mutta olikin oikeasti sydämeltään Kirjailija. Polvistukaa.

Äh, miksi kirjailjoiden pitää aina näitä latteuksia ladella ja jatkaa tätä myyttinsä hellimistä. Eiväthän muutkaan sitä tee. Elleivät sitten kaikki muut jo tiedä, että kirjailijuus se on elämän tarkoitus.

Jep

Puhuin just äidin kanssa puhelimessa, ja se sanoi, että sulla se on ollut blogissasi tylsiä juttuja viime aikoina.
- No niin on.

Hoivaa vailla

Pitää varmaan vähän sooloilla, kun en saanut hoivakuvaa ja runosuonikin on vallan ehtynyt. Unista voisi runoja rustailla, mutta ei tästä: Keskellä risteystä seisoi kolme nuorta ja vähän kauempana yksinäinen koira, kultainen noutaja. Koira oli jäänyt auton alle ja se roikotti päätään, mutta pysyi pystyssä kolmella jalalla. Nämä nuoret hoitivat ja silittelivät sitä irti revennyttä takakoipea ja minä tietenkin siinä sitten aloin moralisoida, että mikseivät hoida sitä koiraa. Ei sillä mitään vaikutusta ollut. Suutuin siitä niin, että lähdin pöyristyneenä pois ja soitin poliisille. Sieltä vastattiin ennen kuin ehdin suutani aukaista, että a) jos soitat siitä koirasta joka palaa Rautpohjan pusikossa, niin sinne on jo menossa poliisi ja b) jos soitat siitä ampumavälikohtauksesta, jossa koira...
- Ei, minä soitan siitä koirasta, joka seisoo yksinään kolmella jalalla ja ne ihmiset siinä vain hoitavat sitä irtonaista jalkaa, mutta eivät sitä koiraa ollenkaan.
- Tulee.

Kun sitten menin takaisin sinne paikan päälle, siihen olikin tullut poliisiauto, joka kuitenkin oli avolavakuormuri. Poliisit viskasivat lavan takareunan yli sen koiraparan sinne kyytiin noin vain. Nuoret olivat siellä jo ja jatkoivat sen irtirevenneen raajan silittelemistä. En tiedä miten se niin ottikin pattiin. Varmaan minun pitäisi kiinnittää enemmän huomiota irti revenneisiin raajoihin.

Ja valokuvatorstaihin kuvaa en kehdannut aamujunassa ottaa. Kesken matkan naapuri huomasi mittarimadon käsilaukkuni päällä. Se kurkotteli siinä uutislehti satasta hyvin uteliaana. Oikein hyväkuntoinen mittarimato se oli, aivan mielettömät vatsalihaksetkin, koska sillä tavalla ojenteli itseään suuntaan ja toiseen pelkkien takajalkojensa varassa. Ei se hoivaa vailla ollut, mutta en raaskinut sitä listiäkään. Annoin sen mittailla kassiani ja sitten hihaani. Sen temppuiluille ei voinut olla hymyilemättä. Paitsi kaikki muut siinä vaunussa. Erityisesti naiset mulkoilivat alta kulmain, mutta minä annoin madon mittailla. Junasta lähtiessäni otin mittarimadon kätöseeni ja hetken mielijohteesta sujautin sen lähimmän ravintolaterassin kukkaruukkuun. No niin. Syöhän se ne kukat ja kaikki on pilalla. Voi hyvä ihme.

Ei ihan tervettä touhua.

Helsinki haisee

Tänään se kirottu käry tunkeutui jo maan allekin. Kurkkua kirvelsi eikä sitä savua päässyt pakoon minnekään. Makkaratalon alle rakennetaan myös uutta huoltotunnelia. Siellä pörisevät pitkin päivää louhinta- ja räjäytysjätteitä kärräävät kökkötraktorit ja tavarantoimittajat antavat surutta autojensa olla tyhjäkäynnillä. Pöly, hiekka ja betoni tuntuvat suussa, pakokaasu salpaa hengityksen. Myös Mannerheimintiellä alkoi olla jo huono näkyvyys. Maanpäällisessä kaupassa lemusivat sekä savu että koko kesän näyteikkunoiden edessä muhineet juoppokuset. Oli pakko alkaa pestä kaupan takapihaa. Ei sitä aina arvaa, mitä kaikkea siistissä sisätyössä toimenkuvaan ja haittoihin tuppaa kuulumaan.

Jännityksellä sitten odotin, että miltä mahtaa kotona perillä haista. Ihqujen junanovien auettua ei voinut kuin lannistua. Savua, savua, savua... Miksi ei voi jo sataa?

Pizzaa, poimuja ja asiakaspalvelua

Harvinainen päivä. Kävin Petran kanssa Rossossa syömässä pizzan ja join oluen keskellä päivää. Petra tarjosi (kiitos, kiitos!) . Maha pullollaan ja tuopillinen päässäni nukahdin tietenkin junaan seurattuani ensin aikani vanhaa miestä, joka suomensi espanjankielistä kirjaa vakavana, nenänvarsi syvissä poimuissa ja otsassa juonteiden kirjoma ruudukko, jossa olisi voinut pelata vaikka ristinollaa. Miehen kädet olivat kuin nuorukaisella. Niillä ei oltu tehty mitään. Kynnet olivat puhtaat, hoidetut ja kämmenselkä sileä, sormet suorat, mutta kasvot ryppyiset ja huulet kroonisesti alaspäin vääntyneet. Mitä luulette, olisiko ollut kirjallisuusihmisiä?

Siinä ennen nukahtamista muistin, miten töissä extratytöt olivat puhuneet vakituisille työntekijöillä siitä, että kuka täällä ny lopun ikäänsä homehtuisi ja olivat patistaneet yhtä meistä vakituisistakin pois tästä loukosta, opiskelemaan siis. Hah, kunhan ensin itse oppisivat laskemaan edes kassan oikein. No, joka tapauksessa minua alkoi tavattomasti ottaa pattiin. Tuntui siltä, etten halua opettaa tuohon työhön enää yhtään kirjallisuusopiskelijaa, äidinkielen opettajaksi aikovaa tai mitä tahansa akateemista koulutusta havittelevaa tytteliä, joiden osamäärä ei kuitenkaan riitä minkäänlaisiin käytännön asioihin, ei edes yksinkertaisiin laskutehtäviin ( Eilen asiakas tulevalle äikänopelle: -Paljonko tekee neljä postimerkkiä? - Pieni hetki, lasketaanpas...), ei muistamaan ainoatakaan nimikettä ulkoa, saati antamaan rahasta takaisin ilman kassakoneen apua... voi voi ja paljon muutakaan ne eivät millään opi, mutta niiden luetteleminen tässä olisi sulaa hulluutta.

Oikeastaan se, mitä tuolla Minhin Haarakonttorissa juuri asiakaspalvelun huonoudesta puhutaan, johtuu osittain siitä, ettei asiakaspalvelutyölle anna nuoret myyjätkään arvoa ja miten voisivatkaan, kun ovat kasvaneet siinä ilmapiirissä, että parempi vaikka olla ikuinen opiskelija ja siivellä eläjä kuin tehdä ruumiillista työtä. Tai opiskella mahdollisimman korkeakoulutetuksi, joille ei ole tarjolla mitään töitä. Ne kärsivät tämän pienen hetken kirjakaupassa juuri ja juuri, jotta saavat vähän rahaa. Ei mitään muuta motivaatiota.

Onneksi minulla on valta ottaa töihin ketä haluan. Yliopisto-opiskelijat älkööt enää vaivautuko.

Tänään savuaa

Aamulla näytti vielä melko kirkkaalta, mutta nenään kantautui idästä päin savun hajua. Päivällä Helsinki näytti suurkaupungilta. Savusumu leijui Mannerheimintien yllä, talojen välissä ja tunki ikkunoista sisään. Ambulanssit ujelsivat vähän väliä. Oli valtavan kuuma ja turistit olivat kuin kotonaan.

Krapulapostaus

No hirveä krapulahan siitä seurasi. Yöllä hiotti niin pirusti ja vatsa oli ihan sekaisin. Aivosolut kai potkivat raivoissaan pääkoppaa ja siihen meteliin oli pakko ottaa buranaa. Se on niiden panadolien kanssa yhtä pelleilyä. Äitien puhalluksetkin parantavat paremmin.

Ryyppääminen on hullun hommaa, varsinkin lauantaisin. Ei tässä iässä toipumiseen riitä yksi päivä ennen arkea; television katteluksi on mennyt tämäkin ja kaikki muu on jäänyt tekemättä. Pyykit sentään sain pestyä ja ne sortsitkin siinä samalla. Katsoin Matti-elokuvan ja Katri Helenan haastattelua. Molemmat olivat yhtä hyviä. Oliko se Matti floppi vai kävivätkö ihmiset sitä katsomassa? Jonkin kritiikin luin ja se oli paha, tosi paha. Pääkkönen haukuttiin pelkäksi Matti- imitaattoriksi ja Mäkelän ohjausta moitittiin sekavaksi. No, minusta se oli oikein hyvä. Lapsetkin katsoivat elokuvan, vaikka kyllä välillä vähän arvelutti. Jälkeen päin toki keskusteltiin siitä, missä Matilla meni pieleen ja miksi. Toivottavasti se jäi nyt sitten mieleen varoittavana esimerkkinä yllytyshullusta.

Katri Helena kuvasi avoimesti suhdettaan Panu Rajalaan sarjaksi räjähtäviä onnentunteita ja epätoivon hetkiä. Kertoi tarvinneensa elämäänsä Panun kaltaisen ihmisen kasvaakseen aikuisemmaksi ja laajentaakseen näkökulmiaan ja ymmärrystään elämää ja ihmisiä kohtaan. Toisiaan kaiketi myös tarvitsivat elokuvan Matti ja "Mirva" eläessään räjähtelevien onnen ja epätoivon hetkien sarjatulessa. Kuinka aikuisia he mahtavatkaan jo olla?

Jäin vain miettimään, että kuinka vajaaksi tai lapselliseksi ihminen ylipäätään jää ilman räjähdysaltista elämistä. Minulta se vaihe on onneksi nyt ohitse. Räjähdysalttius henkilökohtaisessa parisuhteessa on aina kiinni siitä, miten suuria odotuksia itse on sille asettanut. Kun nollaa kaiken, eikä odota enää mitään, ei mitään voi menettääkään. Silloin eivät pettymyksetkään ole enää suuria.

Kännipostaus

Jooh, niin se on tämäkin viikonloppu kääntynyt loppua kohden ja meikäläinen on muutaman siiderin pöhnässä. Tämä on siis kännipostaus. Jo aamulla otin päänsärkyyn pari panadolia, kun en buranaa enää sydänkohtauksen pelossa uskalla ottaa. Näinhän ne jommassa kummassa iltapäivälehdessä pelottelivat kuukausi sitten. Pääsin panadolien avulla kauppaan hädin tuskin ja ostin kuitenkin rutiinilla viisi muovikassillista tavaraa, mikä on ihan normimäärä viisihenkiselle perheelle näin viikonloppuisin. Sitten piti lähteä ajamaan Padasjoelle. Meidän neiti oli anopin kanssa maailmalla tämän viikon. Padasjoen huoltoasema on olevinaan puolessa välissä ja sinne anoppi sitten neidin toi, ettei tyttöä tarvinnut Jyväskylästä asti hakea. Meikäläisen päätä sitkeästi särki ja silmät harittivat koko matkan. Oli hankala zoomata tietä ja niskakin jämähti jumiin. Piti ihan pysähtyä venyttelemään, kun tuntui, ettei veri kiertänyt päähän enää ollenkaan. Huippasi vallan.

Mässäsin myös herneitä menomatkalla ja jälkiruuaksi napsin kourallisia ranskalaisia pastilleja ja lauloin Poets of the fallia siinä samalla. Taidan olla fanikamaa. Ääni tosin meni nasaaliin ilmastointilaitteen takia ja siitä se niskankin jumitus kaiketi johtui. Ei sovi meikäläisen terveydelle. Padasjoella nousin autosta ja huomasin, että yksi pastilli oli liiskautunut penkkiin. Yritin siinä sitten putsata istuinta ja samalla peilailla persaukseni kuvajaista mustan automme kyljestä, mutta selvää siitä ei saanut. Arvelin, että beessien sortsien takamuksessa oli läntti, joten soitin neidille, etten tule sisälle, joten tulkoon ulos. Olivat odotellessaan ostaneet safkaa ja söivät siellä parhaillaan salaattejaan, joten jouduin odottelemaan vähän aikaa. Sitten neiti tuli ja minä siinä takapuoltani esittelemään, että onko siellä mitään vaiko eikö ole. Tyttö pystyi vaivoin pidättelemään nauruaan. Kotona totesin, että sortsien persauksessa oli hirveä läntti. Suklaa oli levinnyt ihan koko takapuolen alueelle.

Päänsärky, jumitus, persläntti ja kaikki otti sitten niin hermoon, että kotiin tultuani huitaisin välittömästi siiderin ja heti perään toisen. Katsoin samalla elokuvaa, kun siinä näytteli niin iki-ihana Julie Walters. Elokuva oli tietojen mukaan komedia, mutta meikä itkeä tillitti koko pätkän, vaikka PMS on jo tältä kuulta kerran läpikäyty. Katsoin sitten vielä Charlien enkelit, jossa neitokaiset juoksivat 20 kilometriä ja pysyivät aina vain raikkaina ja vastameikattuina, nännit sievästi nöpöllään koko matkan, vaikka loikkivat kuin saatanan harakat. Koko ajan ryyppäsin lisää siideriä ja tässä sitä ollaan ihan tillin tallin. Ei mulla muuta. Pahoitteluni.

Macin kanssa lenkillä, osa 3.

Macin kanssa lenkillä, osa 2.

***

Joidenkin eilisiltainen hupimatka järkytti meitä sydänjuuria myöten. Pallo puhisi kuin petoeläin ja kahisutteli puiden latvoja. Meni kai siitä mistä aita on matalin. Sopii hyvin Helsingin Sanomien mainospalloksi.

























Valokuvatorstai, matka

Macin kanssa lenkillä, osa 1.

(Klikkaa kuvaa, jos haluat sen isommaksi.)

Muistutus

On se kyllä hyvä, kun ääneen valittaa. Eipä ole tuon alla olevan jälkeen ollut hetken rauhaa.