Kansalaisjournalismi kukkii...

Hämppinen on kuollut. Se oli meidän kotihämähäkkimme, joka asui eräässä nurkassa oven takana ainakin kaksi vuotta. En häirinnyt hämppistä koskaan, en edes imuroinut sen kotia, vaikka se näytti kovin törkyiseltä tyhjiin imettyine kärpäsenraatoineen ja läpikuultavine sääskineen. Vanhat sananlaskut pitänevät paikkaansa ainakin osin. Uskon siihen, että se tietää huonoa onnea jos hämähäkin tappaa. Se perustuu kuitenkin faktoille. Hämppikset syövät tuholaiset, muun muassa turkis- ja ihrakuoriaisten toukat, jotka taas söisivät vaatteetkin, mikä olisi aika ikävää. Se oli hyvä hämppis. Ja nyt hämppinen on kuollut, luultavasti vanhuuttaan meni. Siihen se oli kotiinsa kellahtanut ja raajat koukkuun kangistuneena se siinä seitissään makasi. Imuroin sen juuri. Hyvästi hämppinen.

Palkatkin on taas tältä kuulta laskettu. Mäkkäri makasi kolme tuntia jaloissani ja piereskeli. Nyt sitten pitäisi käydä esseen kimppuun, mutta vielä eivät ajatukset ole täysin koossa. Odottelen, että se tapahtuisi itsekseen, vaikka eihän se tapahdu. Minulle ei koskaan käy niin, ettei jonkin asian eteen tarvitsisi tehdä töitä, kuten että unessa saisin vastauksia minua arveluttaviin kysymyksiin. En ikinä. Aina niitten eteen pitää tehdä jotakin.

Joka tapauksessa sen esseen aihe (journalismin tulevaisuus) on kiinnostava sinällään, ettei siihen ole oikeata vastausta. Journalismin osittaista kuolemaa ennustetaan tapahtuvaksi kaikissa alan kirjoissa. Digiaika ja Internet pienentävät yhteistä julkisuutta, kun jokainen voi itse valita, mitä haluaa katsella tai lukea tai mistä haluaa keskustella. Ei ole enää kuin yksittäisiä asioita, jotka saavat massat kiinnostumaan. Kaikki muu kiinnostus hajoaa ympäriinsä. Julkisuus siis polarisoituu. Blogistaniassakin on jo omat julkkiksensa ja iltapäivälehdet puolestaan pitävät huolta niistä kirjoitustaidottomista julkimoista, jotka eivät osaa blogia pitää, mutta joilla on kuitenkin joitakin hyviä ominaisuuksia, kuten valkoiset, tosin tylsät hampaat ja vetävä ulkokuori sisällöttämässä varressa.

Myös tiedon alkujuurille on pääsy jo kenellä tahansa. Kansalaisjournalismi kukkii virtuaaliteiden penkereillä. Jokainen voi pyrkiä olemaan vallan vahtikoirana tai rakkikoirana tai minä tahansa koirana, mutta koirana kuitenkin. Toisaalta miten käy vallan, kun julkisuus kapenee? Pitääkö meidän alkaa lukea poliitikkojen blogeja, jotta tuntisimme olomme edes hieman alistetuiksi. Kaikenlaista sitä pitääkin ajatella. Entä miten käy toimittajien, jotka tähän asti ovat ovelasti pitäneet yhteiskuntaa pystyssä arvodiskursseillaan. Kun kansalainen ei usko enää mitä sille sanotaan, se lasettaa sanomansa ulos vaikka mitä kanavia pitkin ilman diskurssin häivääkään. Kääk. Koko asetelma muuttuu. Hierarkia romahtaa. Kielenkäyttö muuttuu. Aikakäsitys muuttuu. Miten käy mainonnan, kun yleisö onkin eriytyneenä omissa loosseissaan harrastamassa itse viestintää eri muodoissa. Siinä pistetään ulos videopätkää tai pidetään yllä jotakin hölmöä blogia, jolla on tuhansia lukijoita...

Ei ole oikeasti ihme, että journalistit ovat olleet kusessa. Bloggarit ovat todellinen uhka siinä missä kaikki muukin Internetin tarjonta. Journalisteilla kun on sellainen käsitys itsestään, että juuri he pitävät yhteiskunnan käynnissä ja ainoastaan he ajattelevat yhteiskunnan hyvää paljastamalla valtaapitävien hämäräpuuhia ja pitämällä tietyntyyppistä arvoasetelmaa uutisoinneillaan yllä. Ihan niin kritiikittömästi ihmiset kuitenkaan eivät ole lehtiä lukeneet ja uutisia katselleet kuin mitä toimittajat uskovat. Mutta ei kerrota sitä niille. Monesti on parempi olla autuaan tietämätön totuudesta.

Tutkimusten mukaan toimittajat kuitenkin siis uskovat ajattelevansa ensimmäisenä yhteiskunnan hyvää ja toimivat meidän kansalaistemme parhaaksi. Meidän on pitänyt siten luottaa siihen, että toimittajat todella tietävät mikä on yhteiskunnan hyvä ja varmasti toimivat siis oman etiikkansa mukaisesti, eivätkä missään tapauksessa vaikka työnantajansa toiveitten mukaisesti, jonka ensimmäisenä toiveena on luonnollisesti saada toiminnastaan voittoa, joka taas puolestaan ilman muuta on yhteiskunnan hyväksi sekin.

Kun nyt sitten näiden kauhukuvien mukaan kansalaiset aktivoituvat, niin journalismin kenttä hajoaa ja koko yhteiskunta kärsii. Ikään kuin toimittajilla ei itsellään olisi osaa eikä arpaa tämän kauhuskenaarion synnyssä. Jenkeissähän irtopäistä ja suolenpätkistä nauttiville suunnattu Shock -lehti tarjoaa värikuvaa mätänevistä ruumiista, verestä, luista ja muista mielenkiintoisista reaalimaailman asioista tiiviissä muodossa: Tämä on täydellinen lehti niille, jotka haluavat viihteensä sekunnissa. Ja nauttivat siitä sekunnin ennen kuin haluavat taas toisen sekuntinsa viihdettä. Amerikkalaiset haluavat tietoa pieninä, nopeina annoksina ja kunnon asenteella, sanoo päätoimittaja Mike Hammer. Britit nostavat otsikoihin jo niinkin tärkeitä asioita kuin My sister loves my mans's killer tai My best friend raped a baby, I cannot forgive her... (HS, Nyt-liite 4.8.2006) Suomessa ei olla vielä näin pitkällä, mutta eivätköhän nämä 7 päivää -lehti ynnä muut alan julkaisut pian ala kehittyä samaan suuntaan. Joka tapauksessa kyllä näkyvin journalismi on (osittain) pitkään ollut sellaista paskaa ja läpinäkyvää markkinapeliä, että kansalaisten vastaisku on ollut koko ajan vain ajan ja tekniikan kehittymisen kysymys. No nyt se on tässä käsillä, joten turha vinkua.















(Nyt-liite, sivu 49, 4.8.2006)

On toki niitäkin, joille Internet on fantastinen utopia, jonka puitteissa maailma on yhteinen demokraattinen kyläpahanen, mutta tähän ei moni usko. Pahimmillaan tutkijat ovat sitä mieltä, että yhteiskuntarakenteet romahtavat Internetin takia. Luottamus kansalaisiin ei siis ole kovin luja. Toimittajan toimenkuva onkin ilmeisesti jumalasta seuraava. Kehitystä vastaan on kuitenkin aika hassua alkaa enää tässä vaiheessa harata, siksi kai mediataloilla on jo omat blogitkin, etteivät vallan vallan kelkasta putoa. Jonkinlainen jalansija on pystyttävä hankkimaan, ennen kuin esimerkiksi bloggamisella voi alkaa tienata. Tienesteille tuskin kuitenkaan muut pääsevät kuin mediatalot, joten veikkaan, että vallan rakenteet tulevat pysymään ihan ennallaan.

Jalot teot jäänevät tältä illalta

Töistä lähtiessä päätin, että minäpä se kotiin päästyäni lasken palkat, siivoan ja alan kirjoittaa esseetä tulevaisuuden journalismista digi- ja Internetaikakaudella tässä bloggaamisen ohessa. Joo-o. Mistä näitä jaloja ideoita minulla aina riittääkin? Sohvalle kun pääsin, niin ylös enää en. Pari päivää on tullut tehtyä töitä vähän transsissa ja selkä menee aina lakkoon sen jälkeen, kun sitä ei ole otettu tarpeeksi huomioon. Ihan jumissa ollaan, mutta kyllä täältä taas noustaan. Tähän raahauduin jotenkuten parin tunnin elpymisen jälkeen. Jalot teot jäänevät tuonnemmaksi. Ennustan, että huomiseksi, mikä ei tietenkään mitään oraakkelin taitoja vaadi, kun kerran on pakko, niin on pakko. Tietty jos olisi ennustaja, niin voisi ennustaa itselleen jotakin hauskempaa; rakkautta ja ihanuutta. Tätini muuten näkee enneunia (ei vastaväitteitä, se on todistettu juttu), ja se on minusta valtavan stressaavaa. Toisaalta mitä väliä sillä on, tietääkö jonkin asian tapahtuvaksi vähän ennen kuin se tapahtuu, kun ei siitä tiedosta sillä tavalla hyötyä ole. Tapahtuu mikä tapahtuu. Tapahtuu se vaikka näkisi siitä ensin untakin. Mutta ei minulle. Olen odottanut sitä unieni miestä tuomaan niitä kenkiä, vaan eipä ole kuulunut, ei näkynyt. Että siinä mielessä.

Nyt kyllä...

Siis ymmärsinköhän ja kuulinkohan uutisista nyt ihan oikein? Finlandia-palkinnon esiraati valitsi ennätyksellisen 130 (?) kirjan joukosta 6 mielestään parhainta tänä vuonna julkaistua kirjaa. Missään ei sanota, milloin esiraati on saanut tehtävänsä aloittaa, mutta aikaa on kirjasäätiön ohjeitten mukaan vähintään kolme kuukautta, eikä se kai paljon enempää voi ollakaan, ainakaan osalla kirjoista, jotka ovat vasta syksyllä ilmestyneitä. Eli kolme raatilaista on lukenut 130 kirjaa kukin, mutta siis missä ajassa? Jos se olisikin se kolme kuukautta, se tarkoittaisi että he ovat lukeneet kaksi kirjaa päivässä ja ehtineet aloittaa jo kolmattakin. Minä vain ihmettelen tässä ääneen, että eikö niillä tosiaan sitten ole ollut muuta elämää koko aikana. Joka tapauksessa tämä on valtavan epäilyttävää.

Valkoinen

Valkoinen. Valokuvatorstai.

Tentti meni miten meni

Eka tentti on nyt sitten ohi ja tietenkin siinä kysyttiin myös sitä, mistä jo jäsennellessä ajattelin, että voi kun ne eivät kysyisi tätä, enhän mä saa tästä mitään tolkkua. Sinänsä jännä tunne, että olisi luullut nyt helpottavan, mutta paniikki onkin entistä isompi. Ei auta. Meni miten meni.

Yksin kotona 1.

Muistaakohan kukaan, kun taannoin, aika tarkalleen vuosi sitten, kerroin eräästä rouvashenkilöstä, joka halusi ostaa pornokortteja ja lähettää niitä Veijolle vankilaan. Kyseinen rouvashenkilö nuori nainen muassaan purjehti tänäänkin niine kahisevine helmoineen ja paljetteineen hieman kenossa kauppaan etsien tällä kertaa enkelikortteja.
- Näytä nyt mulle, missä ne kortit on? No, näytä... -- siinähän se on! Enkeli perkele... mitäs tässä sanotaan? Paljon onnea... no niin. Kirjoita sää tää mulle. Kirjota ny. Emmää osaa.
- Kyllä se nyt pitäis ite kirjoittaa, minä sanoin, koska osasishan se lukeakin.
- Emmää osaa kirjoittaa. Kirjoita ny.
- Enkä kirjoita.
- No kirjoita sää Sabina sitte.
- Se pitäisi ensin maksaa.
- Maksetaan sitten, parivaljakko sanoi ja eteni kassalle. Siellä alkoi sama huuto.
- Kirjoita ny tää kortti. Veijolle.
- En muuten kirjoita.
- No kirjoita Sabina sää sitte.
- Mitä tähän ny laitetaan?
- No pane siihen että... mitä niihin ny yleensä laitetaan?... Sydämellisesti onnea rakkaalle pojalleni... Veijolle. 28 vuotta. Ja pane siihen vielä että onnea. Sydämellisesti.

Sabina kirjoitti kymmenen minuuttia. Sitten alkoi osoitteen kirjoittaminen, johon vierähti toinen mokoma.

Veijo...
Sörnaisten vankila
Sörnäinen

- Pane siihen vielä että Helsinki.
- No sehän lukee siinä, Sabina sähähti.
- Ai lukee vai? No hyvä sitten jos kerran lukee.

***


Olinpahan kuopuksen vanheimpainvartissa ja ihan ensimmäisenä sanottiin, että kaverikolmikko, johon kuopus siis kuuluu, on kiusannut joitakin tyttöjä ja heitellyt tyttöjä lumipalloilla koulumatkalla.
- Jaaha. No joukossa tyhmyys tiivistyy. Nielin ihan mukisematta, vaikka kuopus on todella kultainen ja herrasmies ollut aina. Villi kyllä, mutta ei kiusaaja. Päinvastoin. Tytöt sitä kuulemma kiusaavat. Fanittavat oikein, istuvat ruokalassa viereen ja varastavat pipoa. Se on niin ihqu, väittävät. Poikaa se kuitenkin rasittaa, koska tunne ei ole molemminpuolinen. Pikkumachona se kuitenkin kestää tämän kaiken hymyillen, mutta opettaja on ottanut asian puheeksi jo pari kertaa ja pitänyt tytöille puhuttelunkin. Siitä ei ole ollut mitään apua. Ne neidit eivät nyt kerta kaikkiaan saa pidettyä näppejään erossa minun pikkuisestani. En ole asiaan sitten sen enempää puuttunut. Ikävää se nyt kuitenkin on, että tytöt juoksevat perässä. Pakko se on myöntää. Mutta koulumatkalla kyseessä on olleet ihan eri neidit. Joista toinen oli sitten tehnyt valituksen ja äitinsä oli sitten opettajan kanssa puhunut asiasta. Sen enempää asiasta tietämättä, oletin että juttu on juuri niin.

Juttu oli kuitenkin niin, että tytöt olivat nimitelleet poikia mursuiksi ja ursuloiksi ja kikatelleet. Pojilta oli palaneet päreet ja ne olivat heittäneet lumipallot tyttöjä päin edes osumatta niihin sekä huutaneet "turpa tukkoon". Vakuuttelin monta kertaa kuopukselle, että pitää sitten puolensa huomenna opettajan puhuttelussa ja kertoo asian niin kuin se on, mutta en minä usko, että se saa suunvuoroa. Viimeksikin se oli joutunut jälki-istuntoon, kun kaksi poikaa olivat tapelleet käytävällä keskenään ja kuopus oli mennyt väliin. Eikä sitä oltu kuunneltu, vaikka se oli sanonut, ettei tapellut.

No, perheen miesväki lähti juuri Iron Maidenia katsomaan. Kuopus ei ensin ollut oikein innostunut ajatuksesta. Sille jäi todellakin pelko siitä kaljapullosta, joka siellä Lordin voitonjuhlissa sen päähän lensi. Mutta sitten se rohkaistui ja halusikin oikein kovasti lähteä. Ota näistä nyt selvää. Neiti on joka tapauksessa aerobiccaamassa ja minä olen koiran kanssa yksin kotona. Tentti olisi huomenna ja kai tässä pitäisi luk... eih! Mä vaan bloggaan. Koira muuten murtautui taas perjantaina jääkaappiin ja söi sen tyhjäksi. Nyt se siis sai jollakin hemmetin ilveellä väännettyä sellaisen koukkuruuvin irti kaapin kyljestä. Sen koukun ja jääkaapin ovenkahvan väliin on viritetty hiuslenkki,



















että se ovi sitten niin kuin automaattisesti aina palaa takaisin kiinni, jos Mäkkäri yrittää sitä aukoa. Mutta siis nyt se on opetellut kiertämään ruuvinkin irti. Me ei sitten todellakaan pidetä sitä koiraa nälässä, joten turha yrittää.

Mitä helvettiä tämä kirja tekee täällä?

Blogger problem. Again. Mutta tottahan se on - bloggarilla on probleema, kun bloggaaminen ei kiinnosta. Ja sitten toisaalta taas on huono omatunto, kun se ei kiinnosta. Tarkemmin ajatellen omat ajatukseni ovat niin syvältä, ettei niistä mitään hengentuotteita saakaan aikaan. Viime päivinä on tuntunut siltä, kuin sydämeni olisi jatkuvassa venytyksessä ja aivoni kuiviin puristettu. Päässäkin on jyskyttänyt siihen malliin.

Trisin meemihaaste sattui sikäli pahaan saumaan, että just meemiin tarttuminen viimeisenä oljenkortena on jotenkin säälittävää ja väkinäistä. Meemiin pitäisi tarttua riemuiten, ilon kautta, ettei pilaisi kenenkään toisen innostusta. Olisi kurjaa olla ilonpilaaja, kun toiset sentään yrittävät. Eli okei.

Yhdeksännet kirjat viideltä hyllyltä ja jotakin tarinaa niistä:

Henrik Tikkanen, Mariankatu 26 Kruunuhaka

No nythän on niin, ettei ole aavistustakaan mistä tämä kirja on tänne tullut. Olen luultavasti syntynyt kirjahyllyn kanssa, joka on sitten vuosi vuodelta lisinyt itsekseen toisia kirjahyllyjä ja toinen toistaan oudompia kirjoja. Tämän kirjan erona moniin muihin itsekseen lisinneisiin kirjoihin on se, että tämän olen lukenut. Jihuu! Mutta eipäs innostuta liikaa siellä. Nimittäin tämä kirja kaikessa rehellisessä paljastavuudessaan ja suorapuheisuudessaan ei saa voimaan pahoin, vaan se masentaa. Jos kaikki kirjailijat ja taiteiljat ovat tämmöisiä kuin Henrik, niin näkemiin vaan murut. Ei ole esimerkiksi mitään oikeutta mennä kajoamaan toisen oikeuteen tehdä kainalokarvoilleen mitä haluaa, olkoonkin toinen sitten kuinka vaimo tahansa. Inhottava tyyppi. Takakannessa sanotaan: "Niin syvästi inhimillistä tekstiä kuin ainoastaan merkittävä kirjallisuus voi olla. Ja tällöin todella tarkoitan merkittävää kirjallisuutta..." -Thomas Henrikson, Helsingin Sanomat. Voi herranjumala. Kun toinen tunnustaa ryyppäävänsä päivät pääksytysten ja naivansa kenen tai melkein minkä kanssa tahansa, missä tahansa, vailla minkäänlaisia tunnontuskia vaimonsa tai läheisiensä pahasta olosta, niin miksi juuri se on inhimillistä? Voisiko joskus, edes yhden kerran olla niinkin, että ihmiset pitäisivät tai edes yksi (mikä se oli? mullinaama? siis) kriitikko pitäisi joskus inhimillisenä sitäkin, että joku ottaisi lähimmäisensä huomioon? Mitä, onko liikaa pyydetty? Fuck you. Ja ajattele, tämä kirjahan on kirjoitettu 1977. Voi sitä inhimillisyyden ylistystä onkin kestänyt aina näihin päivin asti. On se vaan niin ihmeellistä ollut vuosikymmenten ajan, kun joku aina jaksaa ryypätä ja nussia ja kirjoittaa siitä. Voi ihqu.


Vladimir Nabokov, Lolita

Mitä helvettiä tämä kirja tekee täällä?

Michel Houellenbecq, Alkeishiukkaset

Mitä helvettiä tämä kirja tekee täällä?

Alkeishiukkaset on masentavin kirja minkä tiedän. Tarkoitus on kai ollakin. Niinhän ne aina sanoo mällättyään näillä samoilla ryhmäseksiorgiafantasioillaan, ettei tarkoitus ole fantasioida, vaan näyttää karu totuus satiirin keinoin. Houellenbecq voi työntää totuutensa just sinne, minne muutenkin uneksii työntyvänsä kirja toisensa jälkeen. Luin sen toisenkin perversion (Oikeus nautintoon), mutta kas kummaa, en tuntenut oloani yhtään perverssimmäksi kuin ennenkään. En ikään kuin löytänyt ihmeen sitkeästä (siis kaksi kirjaa tätä!!!) yrityksestäni huolimatta sisältäni niitä ihmisen inhimillisiä piirteitä, joita Houellenbecqin kuvaamilla ihmisillä yleensä on. Minulla ei esimerkiksi ole tarvetta mennä joihinkin ihme salaklubeihin kontilleni odottamaan, että kuka tahansa sieltä sitten tulee jonkin (minkä tahansa) pystyssä olevan vehkeensä kanssa ja pökkäisee menemään. En toki väitä, etteikö monilla voisi näitä inhimillisiä piirteitä olla, ja minä olenkin humanoidi kai sitten. Toki kirjassa on moraalinen opetus, ja päähenkilön naisystävän (hei, mä kyllä nyt paljastan tän, kyllä... on se vaan niin huikeaa) häntäluu ja koko alaselkä moisesta takapääriettailusta sitten lopulta murtuu, ja niin elämänilo kaikkoaa ja kuolema tulee ennenaikaisesti. Mutta kuolema ja opetus koituvat kirjassa vain naiselle. Mies voikin huoleti jatkaa silmitöntä pökkimistään heti, kun muisto ihanasta orgianaaraasta on haalistunut. Eli ollaanpa siinä satiirismissaan vastedes tarkkoina, ettei vallan tykkänään mene koko satiirilta pohja, niin kuin nyt pääsi käymään.

Esa Saarinen, Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin

Sanokaa Esasta mitä pahaa tahansa, niin tämä kirja on silti huippu. Lainasin sen ensin kirjastosta ja luin oikein ajatuksen kanssa. Ostin sitten pehmeäkantisen kotiin kahdella eurolla (miinus hölöalennukset). Kirjassa Saarisen ääni puskee tekstistä läpi. Ihan niin kuin se puhuisi ääneen siinä sivuilla. Niin justiin. Pikkuinen Esa heiluu siellä rivien välissä ja selittää. No tämä kirja ei ollut yhdeksäs, jos totta puhutaan. Se oli kahdeksas. Yhdeksäs olisi ollut Kalle Österlundin Lasten kotilääkäri. Olen lukenut kyllä senkin. Mutta tähän Saariseen vielä palatakseni, että kerroin äidilleni tämän saman Saarisen äänijutun silloin, kun luin sen kirjan. No, kun äitini oli muutama vuosi takaperin Saarisen luennolla tekemässä aiheesta lehtijuttua, äiti otti ja meni juoruamaan tästä minun lukukokemuksestani sitten itse Saariselle, mistä minä en tiennyt mitään. Eräänä päivänä postilaatikosta sitten tupsahti Saarisen Filosofia cd-levy omistuskirjoituksella, ikävä kyllä en saa siitä mitään muuta selvää, kuin että se on osoitettu minulle. Mutta Esa oli kuule ihan itse sen postittanut. Olen iäti otettu.

Gaby Hauptmann, Etsitään impotenttia miestä.

...mmmitä helv... ööh... olen saanut tämän kirjan eräältä porvoolaiselta ystävättäreltäni muutama vuosi sitten kiertokirjana. Minun olisi pitänyt laittaa tämä kai eteenpäin... kuka haluaa? En siedä koko kirjaa silmissäni. Sen teksti vallan juoksee. Lukiessa hengästyy aivan. Impotenttia etsiessään kirjan seksikäs päähenkilö on saanut tarpeekseen kuolaavista miehistä, koska on niin pirun vetävän näköinen pimatsu, siis sellainen, jonka perään kaikki äijät kuolaavat. Yäääk. Minähän en tämmöistä soopaa lue. Jokaisen naisen pitäisi nähdä puutetta edes kerran elämässään, että loppuisi tuollainen turha haihattelu. Kirjan maailma on mahdollisimman kaukana omastani, varsinkin kun lopussa paljastuu, ettei... ja sitten on niin... aah. Voi läähpuuh.


Sori sori sori, olen niin itteäni täynnä, että meinasin unohtaa haastaa kolme muutakin tähän meemiin! Ja oikein olin päättänyt, että haastaan Dionysoksen kevään, Diogenenksen ja kuka muu alkaa di:llä? Öh, Dinka... Tinka! Ja Veke.

Opiskelupäiväkirjaa

No terve. Tämän viikonlopun pyhitin kokonaan siivoamiselle ja tenttiin valmistautumiselle. Hyvä kun uskalsin selainta vähän tökkiä, etten olisi jäänyt kiehtovien blogien koukkuun. Sähköpostin uskalsin käydä lukemassa ja ihan pikkuisen vilkaisin... no niin.

Nyt on tenttikysymyksiin tehty höyrypäisiä vastauksia. Tentti on siis keskiviikkona ja se kestää kolme tuntia. Siinä ajassa pitäisi kirjoittaa kaksi tenttivastusta kahdesta kirjasta, mikä ei meikältä tule onnistumaan alkuunkaan. Joka tapauksessa koska aikaa on vain kolme tuntia, on tenttivastauksien oltava lähes valmiita. Ei siinä ajassa ehdi tehdä kuin tarkistuksia ja joitakin lisäyksiä, jos sattuu tulemaan vielä mieleen. Tenttikysymykset annettiin etukäteen, mutta niitä annettiin kustakin kirjasta kuusi. Eli kaksitoista parin arkillisen vastausta on pitänyt kirjoittaa ja niiden lisäksi neljä esseetä sekä pari kannanottoa on tullut tussattua. Nyt koittaa luojan kiitos rauhallisemmat ajat. Yksi tehtävä on enää tekemättä ja sen jälkeen tammikuuhun asti on luettavana kaksi kirjaa ja naputettava vain kaksi esseetä per viikko.

Ynnäsin nämä tiedot kiduttaakseni itseäni ja puin sanoiksi sen tosiasian, että työssä käyvälle perheenäidille tässä on mielestäni liikaa. Olen siis vähän kiikun kaakun jatkon suhteen, koska en näillä näkymin ehdi tekemään vapaa-aikoina mitään muuta, kuin opiskelemaan ja hätäisesti siivoilemaan. Toisaalta, mitä muutakaan tekemistä minulla nyt voisi olla? Ei kai mitään.

Huomenna alkaakin sitten kello puoli viiden aamuherätyksien sarja jouluun asti, kun aukioloaika pitenee molemmista päistä tunnilla. Luulisi ihmisten ehtivän klo 8-22 välillä kirjaostoksille melko helposti ja minun olevan unessa jo alkuillasta.

Varsinainen älypää

No niin. Synttärit on juhlittu. Muistatko, kun pyysin äitienpäivälahjaksi vessanpöntön ja sen myös sain. No synttärilahjaksi pyysin, että se asennettaisiin paikoilleen, koska äitienpäivänä en osannut olla toivomuksessani kyllin täsmällinen. Vessanpönttö on kuitenkin edelleen autotallissa. Sen sijaan ruusut ovat maljakossa ja sacherkakku massussa ja se siitä. Kännykän kameraan on tullut jokin vika. Sillä saa utuisia kuvia kirkkaallakin säällä. Herkkää.

Innostuin lasteni kanssa tekemään netissä jotakin älypää-visailua ja jäin niiden kanssa siihen jumiin tuntikausiksi, mikä oli erittäin fiksua näin tentin aluspäivinä. Siitä on varmasti hyötyä, kun nyt tiedän olevani kirjastotätitasoa ja terveysintoilija. Ja varmasti siitäkin, ketkä olivat Peppi Pitkätossun kavereita tai mikä on Tasmanian tuholainen. Jep. Tenttisivätpä näitä.

...ettei sitten käy niin kuin viimeksi

Lähdin tänään asioille ostelemaan jatkojohtoja ja muuta sen sellaista tärkeää töihin ja tieni vei mutkien kautta Kaisaniemen Kodin Anttilaan. Sain ahaa-elämyksen! Täällähän olisi se kirjasto, josta saa niitä Helka-kortteja, ajattelin ja onnittelin itseäni. Nyt vain kävisin ostamassa yhden hyllyn töihin ja etsisin sen kirjaston oven sitten. Kiersin ensin Anttilan alakerran, sitten yläkerran, ja löysin hävyttömän hintaisia puunpalasia, joten päätin toimia suunnitelman b mukaisesti, ja ostaa roskiksesta löytämäni hieman törkyisen hyllyn päälle jotakin paksua sisustuskontaktimuovia - en tiedä mitä se on nimeltään, joten en kehdannut kysyä myyjältäkään. Sellaista on, tiedän että on. Olen käyttänytkin sitä.

Marssin takaisin Anttilan alakertaan ja kiersin sen löytämättä mitään kontaktimuovin näköistäkään. Etsin sellaisen opastetaulun sitten, että ymmärtäisin, miltä osastolta sellaista voisi todella löytyä. Voi sitä riemua. Taulussa luki, että kerroksessa kolme on se kirjasto. Hinasin itseni takaisin yläkertaan ja päätin, etten katso ketään ihmisiä päinkään, ettei sitten käy niin kuin viimeksi. Reippain mielin astelin kohti kirjastoa, josta saisi niitä Helka-kortteja. Tunsin jo Helka-kortin hyppysissäni. Ajattelin, miten hienolta se näyttää ja miten helposti minä sitten saan kurssikirjoja.

Jo aulassa istui monta kaunista tyttöä ja vastaan tuli heti parrakas mies. En ollut millänikään. Ne pelkää mua yhtä paljon kuin minä niitä, jankutin Oharilta saamaani neuvoa ja pyörin muorilookissani keskellä jotakin kummallista tilaa, jonka yhdessä ovessa luki jotakin opiskelijoitten ryhmätiloista ja toisessa vain henkilökunnalle ja opiskelijoitten yösisäänkäynti. Herranjumala. Pitääkö niiden öisinkin päästä kirjastoon, josta saa Helka-kortteja?

Siinä aulassa oli koppi, jonka päällä luki Info. Siellä kopissa istui jumalattoman julman näköinen mies, mutta missään ei lukenut mitään varsinaista tietoa siitä, olisiko se just kirjaston infopiste. Sehän olisi voinut olla vaikka minkä Kaisaniemen kyläyhdistyksen infopiste tai niitten opiskelijoitten ryhmätilan infopiste. Menin ihan raiteiltani taas. En olisi millään kehdannut kysyä, onko tämä nyt just sen kirjaston infopiste, josta saa niitä Helka-kortteja. Olin niin kuin en muka olisi nähnytkään koko ukkoa ja aloin kiireesti etsiä infotaulua, jossa neuvottaisiin se sellainen tiski, mistä saa niitä Helka-kortteja. Ei siinä neuvottu sellaista. Asiakaspalvelu olisi kerroksessa kaksi, ja minä olin kerroksessa kolme, mutta siitä tilasta ei vienyt mitään tietä kerrokseen kaksi. Kerroksessa kolme oli opastetaulun mukaan todellakin vain ryhmätiloja kauniille naisille ja parrakkaille miehille. Pakenin äkkiä ulos ensimmäisestä ovesta, jonka päällä oli kuva siitä vihreästä juoksevasta ihmisestä. En tiennyt yhtään, mihin kohtaa Helsinkiä putkahdin. Pettämätöntä suuntavaistoani hyväksi käyttäen päätin lähteä mäkeä alas ja huomasin tulleeni niille samoille kulmille, jossa viimeksikin hätäpäissäni olin sitä kirjastoa etsinyt.

Olin luvannut tulomatkalla käydä toimistolla moikkamaassa toimitusjohtajaa. Se on niin lähellä Stockmannia, että jos vain näen Stockmannin, löydän perille. Jostakin syystä, vaikka minä jumankauta näin sen Stockmannin kyltin jo kaukaa, niin minun piti silti mennä muka jotakin reittiä, josta varmaan pääsisin paremmin tai jotain. No en ihan päässyt.




















En minä kyllä tajua, miten menen siitä Yliopiston atmosfääristä niin sekaisin, etten vähään aikaan tajua mitään. Siellä minun ei ainakaan kannattaisi opiskella, se nyt on jo aivan varma.

Enhän minä taida tätä enää jaksaa

Olen aivan kypsä. Se alkaa olla siinä hilkulla, etten ota lopareita. Näin naurettavalla palkalla ei kukaan muu hullu saattaisi itseään tällaiseen stressipisteeseen. Heräilen öisin, ja mietin tuntikausia, mitä sanoisin sille ja sille siitä ja siitä asiasta. Suorat sanat sanoisin, jos voisin. Mutta enhän minä voi. Ne pistäisivät minut vielä pahempaan kuseen. Enkä saa enää unta. Kaikki tekevät mitä tykkäävät ja minä anon polvillani porukkaa tulemaan töihin, tai sähkömiestä korjaamaan lamppua, tai huoltomiehiä korjaamaan vesiputkia, tai hissimiehiä korjaamaan hissiä, tai nettimiehiä korjaamaan nettiä, tai hallintoa hallinnoimmaan edes jotakin, ihan vähän kun saisin tätä vastuuta pois. Sen verran edes, ettei enää väsyttäisi ja itkettäisi... joka maanantai menee iltapäivään, ennen kuin viikonlopun sotkut ja kämmit on setvitty ja työvuorolistan toiveet täytetty, omalla kustannuksella monia kymmeniä tekstiviestejä sinne tänne, että jokaisella vuorolla olisi sittenkin tekijänsä, vaikka puolet on perunut. Ja sitten jostain päästä hajoaa kuitenkin, joku sairastuu ja kaikki alkaa taas alusta. Minä en enää jaksa tätä paskaa. Olisinpa itse extra ja tekisin töitä silloin kun huvittaa. Tänä aamuna olen herännyt kolmelta ja noussut ylös viideltä, kiiruhtanut junaan, yrittänyt unissani lukea tenttiin, joka on yhdeksän päivän kuluttua, taistellut taas yhden päivän ajaksi kaupan jotenkuten selville vesille, lukenut tulomatkalla junassa tenttiin silmät kiinni, laittanut kotona perheelle ruokaa ja viikannut pyykkiä. Enkä minä jaksa valvoa enää minuuttiakaan. Johan kellokin on pian seitsemän.

Valmis

Valokuvatorstai.

Jotain tarttis varmaan tehdä

Jos tuon aurinkovarjon edes kävisi ottamassa pois. Tai grillin. Enpä tiedä. On siellä kyllä niin kamalan kylmä, ettei sinne oikein tarkenisi mennä rahtaamaan tavaroita, joskaan ei siellä kyllä tarkene istuskellakaan. Eilen kyllä näin jo yhdessä pihassa valaistun joulukuusen. Ylipäätään ihmisten on turha valittaa siitä, että kaupoissa joulu alkaa liian aikaisin. Meiltä kysyttiin jonossa joulukortteja ja joulupostimerkkejä jo yli kuukausi sitten. Joululahjapaperia ja -pakettitarrojakin kysyttiin ensimmäisen kerran pari viikkoa sitten. Kyllä se vaan niin on, että kauppiaat vastaavat kysyntään tässä tapauksessa. Minulla ei kyllä olisi vielä kiire joulua tyrkyttämään. Kun nyt tämän kesän saisi ensin alta pois.

Onko tämä muka epäinhimillinen koira?

Eilen piti niin kiirettä, että olin kotona ilta kahdeksaan mennessä ollut pari parinkymmenen minuutin pätkää. Jäähallien väliä autolla ajaessa se aika siinä hurahti. Unohtui taas lukita jääkaapin ovi lähtiessä ja eikö se ollut taas tuo koira syönyt koko kaapin tyhjäksi. Illalla nukkumaan mennessä sängystä löytyi vielä kokonainen nakkipaketti. Tuli siinä mieleen, että noinkohan tuo karvakasa on oppinut lukemaan vai osaako se yhdistää näkemänsä muovikelmun läpi. Joka tapauksessa on turha tulla väittämään, ettei koiria saisi inhimillistää. Vähän vaikeaa se on olla inhimillistämättäkään, kun Mäkkelson aukoo ovia (myös lukittuja), hakee jäääkaapista pikkupurtavaa ja menee sängylle niitä nautiskelmaan, retkottaa sohvalla, katsoo televisiota, nukkuu pää tyynyllä... ja poseeraa.

Viihdettä

Olen tässä nyt sitten joutunut tekemään kulttuuritutkimusta tv-ohjelmista. Hemmetin vaikea läksy, kun ei sitä telkkaria tule oikein koskaan katsottua. Tai jos katsonkin, niin olen miesväen actionmaun armoilla. Teepä siinä sitten toinen toistaan actiommasta ohjelmasta tutkimusta. Kamalan hauskaa; mukavia identiteettejä, representaatioita ja diskursseja eri konteksteissa. Mmmm ja mikä intertekstuaalisuus.

Kävi sitten niin, että viikonloppuna en saanut millään katsottua yhtä elokuvaa loppuun ja nyt kun olen jäsennellyt pitkin viikkoa näitä ajatuksiani tv-tarjonnasta, niin huomasin, että viime perjantain kaksi elokuvaa sopisivat loistavasti tähän tutkimukseen. Toinen oli olevinaan totinen kauhuelokuva vanhasta aiheesta: ihmisistä tuli pahiksia, kun ne saivat eläinaktivistien laboratoriovankeudesta vapauttaman viruksen. Raivopäissänsä tartunnan saaneet hemmot alkoivat purra muita ja tartuttaa tautia veren välityksellä. Siis järkky hyvispahis -juttu, jonka jätin kesken neloselta tulleen Tarantinon kauhukomedian takia. No siinä sitä oltiin samassa asetelmassa kuin edellisessäkin elokuvassa, mutta eri genressä. Tässä piti nauraa, kun ihmisiä purtiin ja ne saivat tartunnan. Siinä toisessa ei saanut nauraa. Se oli vakavaa. Nyt kysyisinkin, sattuiko kukaan katsomaan sitä 28 päivää myöhemmin -leffaa loppuun. Jos sattui, niin mitenkähän se mahtoi loppua? Jos ei kehtaa tunnustaa katsoneensa sitä, niin ihan anonyymivastauskin käy. Olisin kiitollinen.

Tämä kulttuuritutkimus on kai aiheuttanut sen, että olen alkanut nähdä unia. Ihan toinen toistaan järjettömämpiä unia. Yksi yö minulta irtosi hammas. Se ei edes irronnut, vaan pomppasi suustani ulos kuin alien ja sätki mennessään. Se sätki hyvin elinvoimaisena vielä kämmenellänikin. Mutta viimeöinen uni oli ihan huippu. Se alkoi kauhu-unena. Oikein totista kauhua siis. Yritin huutaa unissani, että joku herättäisi minut pian, sillä pihalla hiippaili joku tumma hahmo. Nojasin seinään ikkunoiden välissä, huohotin kauhuissani ja pälyilin puoleta toiselle. Joku siitä sivusta huikkasi minulle, että se hiippari oli harras ihailijani! Mutta ilostuinko siitä. No en, mikä yllätti minutkin ihan täysin. Olin entistä enemmän peloissani ja raivoissani. Yritin huutaa, mutta ääntä ei lähtenyt. Ihailijani jatkoi hiippailuaan siellä ulkona pimeässä odottaen näkevänsä vilauksen minusta. Sain siitä sitten oikein raivokohtauksen ja säntäsin nyrkit pystyssä pihalle. Hakkasin sen hyypiön. Mutta eihän se ollut millänsäkään. Ja kun sitten katsoin sitä miestä, niin jumankauta, rakastuin siihen heti. Genre vaihtui kauhuelokuvasta rakkausviihteeksi. Mies oli aivan älyttömän hurmaava, vanhempi ja oikein hyväkäytöksinen charmantti tyyppi. Ihan tosiaan tunsin rakkauden tunteita siinä unen aikana. Pyörrytti ja lämmitti. Kaiken lisäksi paljastui, että sillä miehellä oli valtavasti rahaa. Aivan kroisos oli tämä ihailija kerta kaikkiaan. Lahjoja sateli ja minusta tuntui, että olin vähän ahne. Kengät ainakin sain. Välillämme sattui myös kiihkeä episodi, jonka jälkeen mies ilmoitti pahoilla mielin lähtevänsä pois. Se asui jossakin toisessa kaupungissa, eikä ollut kuin pyörähtämässä täällä meidän kulmillamme. Yhtään en ihmetellyt kuitenkaan, että missä välissä se oli minuun sitten ihastunut. No, kaikkea ei pidä kyseenalaistaa. Lupasihan mies tulla takaisin. Vielä aamullakin olin aivan onnessani ja hipsin hymyssä suin junalle.

Miksi bloggaan

- Hei kaikille. Olen Saara ja olen blogholisti. No se alkoi vuosia sitten ihan vain foorumeilta. Aloin ottaa kantaa yhdellä kirjallisuuspalstalla ja se tuntui aluks ihan sopivalta. Mutt sitten se karkas käsistä ja mä olin kohta koukussa moniin kirjallisuuspalstoihin. Hei, se oli pientä, välillä mä kävin ottamassa kunnon fiilareita ihan kauheiltakin foorumeilta, mammapalstoilta ja politiikkafoorumeilta. Niissä käytettiin kovia sanoja, mut se ei kuitenkaan ollu mun juttu. Mä palasin aina kirjallisiin palstoihin. Olihan siellä se jengi. Sit ku on siinä jengissä kiinni, niin ei sieltä niin helppoo oo irrota. Aina joku oli houkuttelemassa sanomaan jotakin.

Sit mä aloin tuntea oloni jotenkin ulkopuoliseksi ja yksinäiseks, enkä mä saanu enää sellaisia kicksejä kuin alussa. Mun oli pakko ottaa jotakin vahvempaa ja mä kokeilin blogia. Muutama muukin pääs irti siitä jengistä ja kokeili blogia samaan aikaan. Tätä on nyt jatkunut melkein joka päivä puoltoista vuotta. Välillä oli kausi, ett mä vedin vaikka mitä blogeja. Ihan sairaasti kaikenlaisia blogeja. Ei ollut mitään blogia, mitä mä en olis kokeillut. Kaikkein pahinta oli se, että mä aloin Kirstin kanssa suositella blogeja muille. Me vedettiin kimpassa ihan hirveesti. Silloin mulla meni lujaa, mutta nyt mä olen melkein kohtuukäyttäjä. Välillä tulee poltettua parikin pärettä päivässä, joskus taas menee päiviä, ettei tee yhtään edes mieli.

Joo, mulla on perhe, eikä vielä mitään lopullisia seurauksia ole ollut. Mä pystyn oleen melkein koko päivän töissä, etten ajattele blogeja ollenkaan. Joitakin tyyppejä tulee kyl ajateltua välillä päivisinkin. Mä tiedän, ett tää on kauheen itsekästä. Mun pitää päästä tällä tavalla ottamaan kontakteja ja näpyttelemään tätä näppistä. Mä bloggaan aina suoraan bloggeriin, ett mä niinku tunnen olevani kiinni netissä ja sit kun mä painan Publish Post, niin mä olen narsismin huipulla. Kohta mä pääsen painamaan. Se on paras hetki tässä yksin bloggaamisessa, kun joku tulee mun kans jutteleen. Tai joskus me lauletaankin. Mä en tiedä, miks mä bloggaan. Välillä mua kaduttaa, mut joskus mulla vaan on niin mukavaa. Se on yhtä helvettiä, ett tykkää siitä kun on mukavaa. Mä tajuun niitä ihmisiä, jotka käskee mua ottamaan itseäni niskasta kiinni ja lopettamaan tän hauskanpidon. Ehkä mä joskus lopetankin niitten mieliks, mut kyl sen motivaation täytyy lähteä itsestä, muuten sitä retkahtaa taas heti, kun vaan näkee jossakin näppiksen ja nettiselaimen. Ei siihen paljon muitten puheet auta.
















Kuva on niiltä ajoilta, kun mä olin ihan koukussa. Välillä oli tosi kauheet olot.



Medis, Tuhatsanaa, Schizo, Hurina...

Keskiviikon nopee

En ollutkaan keskinkertainen! Arvosanani nousikin mukavasti, eikä se edes ollut mikään tulkintakysymys eikä makuasia, vaan ihan todellinen kämmi. Mutta ei siis minun, vaan opettajan!

Olen nyt parin viime viikon aikana kiinnittänyt huomiota diskursseihin. Viimeksi Alepan kassajonossa silmiin pisti muistaakseni Anna-lehden kansi (sitä ei voi nyt linkittää, koska uusin lehti on jo vaihtunut). No niin, mutta siinä siis oli näin:

• Menetin mieheni peleille.

• Menetin vaimoni uskonnolle.

• Menetin ystäväni äitiydelle.

Todella viehättävää rinnastaa äitiys pelihimoiseen tai uskontoon hurahtaneeseen ihmiseen. No, mutta tänään löysin töistä tärkeiden papereiden seasta tämän mainoksen:
















Sori, en saanut mitenkään parempaa kuvaa kännykällä. Joka tapauksessa alareunassa lukee:
Ei koske alkoholi-, tupakka-, äidinmaidonvastike-, eikä Plussa -tuotteita.

Ihan hulluksi on mennyt, kun jo vauvana ovat niin äidinmaidonvastikkeelle addiktoituneita, että pitää myyntiä rajoittaa muiden paheiden kanssa.















Kerta kaikkiaan.

En ole yksin tällä tyhjällä tiellä

Kyllä olikin taas älykäs olo töistä kotiin tullessa. Sateenvarjo levähti kertaalleen jo Lasipalatsin edustalla. Ajattelin sitten, että on siitä sateenvarjosta ehkä pieni apu, jos junassa vähän korjailen sitä. Justiinsa.

***














Hain juuri kuopuksen treeneistä, ja radiossa soi Hassisen koneen Tyhjällä tiellä:

Aamu, sänky on vieras, kylmät seinät huokuvat tuskaa Eilinen hyökkää kuin vihainen tuuli, se repii, raastaa ja kiduttaa Eilen omistin tuskan, nukahdin pelkoon ja uneen ahdistavaan Eikä tuska unoh

- Äiti, mitä toi laulaa?
- Noh, ööö... laulua.
- Niin mut mistä se laulaa?
- Mmm...

Ja mä kävelen tätä tyhjää tietä Taloon jota kodiksi kutsutaan Vaikka siellä ei ole minulle ketään Olen yksin tällä tyhjällä tiellä Olen yksin tä

- Siis mikä koti se on? Onko se niinku talo ja jonkun toisen koti?
- No... (äh)... se on sen oma koti, mutta... jotenkin se ei koe sitä kodikseen kun se sanoo noin. Kun siellä ei ole sille ketään.
- Ahaa.

Ilta, pöytä on tuttu, vieraat kasvot aukovat suita Tyhjyys ympäröi meitä ja tuska, eikä kukaan uskalla kevättä aloittaa Yö tulee ja heittää meidät tyhjille kaduille taas Synkät kadut kuin tuhannet sillat vievät pimeydestä pimeyteen

Ja mä kävelen tätä tyhjää tietä Taloon jota kodiksi kutsutaan Vaikka siellä ei ole minulle ketään Olen yksin tällä ty

- Äiti, nää on ihan pimeet sanat. Se on varmaan keksiny ne ite.

Matalamielisyyskäyrän jyrkkä kohoaminen

Tässä näette tämän päivän tunnekäyräni. Musta kuvaa mahdollisimman matalamielistä olotilaa, jota rahvas myös vitutukseksi kutsuu. Turkoosi käyrä kuvaa tyhmyystasoani.

Eli aloitetaanpa aamusta. Tytär herätti ja väitti, että on kiire jo viemään häntä nuorisoteatterin harjoituksiin. Kello oli muka yhdeksän. Säntäsin vessaan, harjasin hampaat ja suin kuontaloni pystyasennosta vaakatasoon. Avasin tekstiteeveen. Kello ei ollut yhdeksää. Kello oli kahdeksan. Koskaan aikaisemmin en ole näin täydellisesti pystynyt unohtamaan kellojen siirtämistä talviaikaan, enkä sen puoleen kesäaikaankaan. Miten paljon tyhmemmäksi minä vielä voin tulla?

Sain tyhmyystason laskemaan vähitellen, luin lehden ja sain taas voimia. Silti tunsin koko ajan jäytävää matalamielisyyttä pystymättä kohdistamaan sitä varsinaisesti mihinkään yksittäiseen asiaan. Turhautuneisuutta, kaipuuta, pettymystä ja kateutta kai. Kaivoin sitten varastosta talvivaatteita esiin ja kävin ulkona. Pureva viima tunki sisuksiin. En tuntenut olevani lehdetön puu, vaan puun hylkäämä lehti.

Puoli kahdeltatoista sain arvosanan edellisestä kurssitehtävästä, joka mielestäni oli onnistunut kaikilta osin erinomaisesti. Opettajan mielestä olin ollut keskinkertainen. Järkytyin. Kahdeltatoista opettaja laittoi yhteispalautteen kaikille kurssilaisille ja selitti arvostelukriteerinsä. Tunsin tulleeni epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi ja ajattelin jo lopettaa koko opiskelun. Ajattelen vieläkin. Motiivi on heikko. Tyhmyystaso korkea.

Samaan aikaan huomasin, että olin ollut kotona yksin monta tuntia tietämättäni. Olin kyllä huomannut, että auto hävisi pihasta, mutta koska minua ei yleensäkään hyvästellä, en kiinnittänyt siihen niin valtavasti huomiota. Luulin, että vain osa porukasta on poissa. Mutta ne olivatkin kaikki. Ei kai se mitään olisi muuttanut, jos olisin tiennyt. Yksin sinä täällä olet, ihminen, muutenkin.

Kaikesta jäytämisestä ja matalamielisyydestäni huolimatta ryhdyin ponnekkaasti tekemään kurssitöitä. Sain yhden virkkeen valmiiksi. Aikaa meni pari tuntia. Aloin kirjoittaa postaustakin viitisen kertaa. Luulin että se piristäisi. Lopulta päädyin haahuilemaan blogosfäärissä ja odottamaan kommentteja tänne matalamielisyyden tason yhä kohotessa... ja lopulta käämien kärähtäessä tähän saatanan bloggeriin! Se todellakin väittää nykyisin joka kerta, että jossakin postauksistani on virheitä. Minun pitäisi siis poistaa postaus kerrallaan jokin, että saisin uutta tulemaan tilalle. Nyt ei ole itku enää kaukana.

"Miksei järjestettäisi Blogimessuja!"

Tänä vuonna porukkaa oli ihan liikaa.
















Saaalistakin tuli. Ja kuten huomaat, Tuomas Kilven Blogit ja bloggaaminen tarttui mukaan. Ensin ajattelin, etten varmaan osta, selaan vain äkkiä läpi, mitkä nyt sitten ovat Kilven mielestä ne Suomen 50 parasta blogia (s.109), koska onhan se nyt aivan järjenköyhyyttä panna blogeja paremmuusjärjestykseen. Jotenkin huomaavaisempaa kaikkia niitä tuhansia muita bloggareita kohtaan olisi ollut nimetä luku vaikka Tuomas Kilpi suosittelee, tai jotain muuta korrektimpaa. Tuollaista mokaa ei olisi voinut Blogisanomissakaan ikinä tehdä tai turpaan olisi tullut. Nyt joku kirjailija tekee sen tietokirjansa sivulla ikään kuin tutkijan ominaisuudessa. Ne eivät siis edusta kirjailijan omaa käsitystä, vaan ovat jotenkin muka virallisemmin Suomen 50 parasta blogia. Etikettivirhe. Tietokirjaan ei voi laittaa sekaisin objektiivisia tutkimustuloksia ja omia subjektiivisia toplistojaan totuuksina. Päiväkirjaan kyllä voi ja mihin muuhun tahansa kirjaan. Mutta ei tietokirjaan.

Koska siis niiden 50:n parhaan blogin joukossa oli mielestäni paljon sellaisia blogeja, jotka eivät millään tavalla poikkea muista muutoin kuin listasijoituksensa takia, ajattelin ostaa kirjan, jotta voin sen sitten kostoksi julkisesti haukkua. Ihminen, joka ei osaa etsiä blogeja kuin toplistan kärjestä, ei kerta kaikkiaan voi olla kelvollinen kirjoittamaan blogikirjaa. Jotakin olennaista täytyy päästä puuttua tai sitten siellä on jotakin liikaa. Näin siis ajattelin. Todellakin. Viekää vaikka saunan taakse.

Ehdin kuitenkin kotimatkalla junassa lukea kirjasta noin yksi viidesosaa. Valitettavasti on todettava, että olin... liian jyrkkä. Kirja vaikuttaa positiiviselta, innokkaalta, iloiselta ja blogimyönteiseltä, enkä minä siitä voi tämän enempää pahaa sanoa. Olihan niiden 50:n parhaan joukossa kuitenkin jo tutuksi tulleiden median kiintiöblogien lisäksi Valokuvatorstai, Jatulintarha, Vammaisen vartalon kuvat, 127.0.0.1 ja Viistolla pinnalla!




















Arvaa kuka? SusuPetal ehti nostaa kätensä paparazzin salamaa nopeammin. Tähän kuvaan on nyt tyytyminen. Susu muuten keksi aivan loistavan idean:
- Blogimiitingit on ihan lapsellista puuhaa. Miksei järjestettäisi Blogimessuja! Jokaiselle oma ständi ja oheiskamaa myyntiin. Mukeja, kortteja, hiirimattoja...

Muitakin tuttuja bloggareita pääsin pitkästä aikaa naamakkain tapaamaan. Kyllä se aina tuo tämän virtuaalin jotenkin lähemmäksi. Käsinkosketeltavammaksi.















Remukin ehti painaa päänsä alas paparazzin salamaa nopeammin,





















... mutta Tabermann ei. Julkkiksia oli paljon. Eniten niitä löytyi yläbaarin tupakkapuolelta janoaan sammuttamassa. Ei sillä, että minä olisin siellä ollut niitä näkemässä, ehheh.

Aitaa kaatuu

Viimeisen parin viikon aikana meillä on töissä lorissut vettä katosta, loisteputket ovat palaneet jo useamman kerran ja kuravelliäkin on katonrajasta valunut kirjojen päälle. Syytän ongelmista niitä räjäytyksiä, joilla louhitaan keskustatunnelia juuri siinä alapuolella. Pommien ansiosta koko makkaratalo keinahtaa hieman paikaltaan, minusta nyt puhumattakaan.

Tänä aamuna oli puolikas järvi kaupan oven edessä. Citykäytävän sadevedet olivat tulleet iloisesti solisten rappusia pitkin alas. Sain jumankauta kahlata töihin. Muutenkin oli jo lahkeet polvia myöten läpimärät. Se on kun täältä maalta myrskyssä lähtee töihin, niin sateenvarjolla on yhtä paljon virkaa kuin drinkkikoristeella. Joskus aikaisemminkin on naapurikaupan viemärivedet tulleet röyhkeästi meidän puolelle koko pitkän kirjaseinän täydeltä, ei siitäkään ole kuin pari kuukautta. Varasto on tulvinut pari kertaa, joulun aikaan kattoputkisto petti ja toisen kerran työmiesten jääkaapin sulamisvedet tulivat meidän puolelle. Sepä olikin jäässä mokoma jääkaappi, ettenkö sanoisi. Olen kyllästyttänyt huoltomiehet yhteydenotoillani tainnoksiin. Kohta ne vissiin alkavat puhutella etunimeltä. Miksi mikään ei toimi niin kuin pitäisi. Töissä on pimeää ja märkää. Ulkona on pimeää ja märkää... Mitä helvettiä? Hah, no niin, tuo rysähdys oli sitten naapurin ja meidän välinen aita, joka juuri kaatui. No niin. Kohta meiltä menee sähkötkin.

Äidin pikku punkkari

Niin se on taas vuosi meidän pikku-Hitleristäkin vierähtänyt ja tänään on uudet Halloween- naamiaiset. 45 minuuttia oli töitten jälkeen aikaa rakentaa jätkästä punkmies. Kiire tuli ja irokeesikin lerpahti moneen kertaan. Kiitos Emmille ideasta, jota kannoin mukanani aina vappunaamiaisista lähtien.

Todella kehittävää keskustelua

Työntekijöiden kanssa käydyt kehityskeskustelut ovat edenneet yli puolenvälin. Jos tässä ei tule hulluksi, niin ei sitten missään. Työntekijöiden antamien palautteiden mukaan on

a) erittäin hyvä, että työvuorolistat tulevat ajallaan
b) mutta on erittäin kamalaa, että työvuoroihin pitää sitoutua niin pitkäksi aikaa.

a) on hyvä, että kaikki on ohjeistettu selkeästi
b) mutta lappuja on hirveästi ja se on kamalaa

a) on hankalaa, kun ei oikein pääse rutiineihin kiinni
b) mutta arkisin en kyllä pääse töihin

a) on ärsyttävää, kun vonkaat aina tulemaan töihin, silloin kun mulle ei sovi
b) ja saisinko ensi lauantain vapaaksi

a) en pidä siitä, että minua kysellään töihin niin lyhyellä varoitusajalla. Ei käy...
b) voi raukkaparkaa, onko se vakavasti sairaana. Ai, mulla oli se sama flunssa viimeviikolla, kun en päässyt...

a) olisi kivaa, kun olisi jotakin tekemistä,
b) mutta ei täällä ehdi mitään tekemään!

Tämä lista on loputon. On siis hyvä, että työvuorolistat tietää etukäteen, mutta niihin sitoutuminen on perseestä. Ohjeetkin on mukavat olla olemassa, kun niitä ei vaan tarvitsisi lukea. Sairaille löytyy kyllä sympatiaa, mutta jokaisen sairastumisesta minun ilmeisesti pitäisi etukäteen tietää parin viikon varoitusajalla. Se ei tietenkään koske sitä, joka parhaillaan on sairastuu, koska eihän sitä omaa sairastumistaan voi etukäteen tietää... puuh, minusta alkaa tuntua, että kaikki mitä kirjoissa ja kursseilla opetetaan, on aivan turhaa. On ihan sama mitä minä teen, kaikki menee kuitenkin pieleen.

...minä muita lue kuin Hasselia, saatana

Millaistahan elämä olisi, jos kirjallisuuden portinvartijat, kauppiaat ja kustantajat eivät olisi määräämässä, mitä kenenkin tulisi lukea?

Yleisesti ottaen asiakkaan pitää saada sitä yhtä ja samaa kirjaa, jonka kaveri on kerran kännissä kehunut tai josta joku muu mullinaama on lehdessä kauniisti kirjoittanut. Yleensähän on myös niin, että toiset kirjailijat paistattelevat julkisuuden päivänvalossa, kelliskelevät oikein niin että napa paukkuu, ja heidän kirjansa myös myyvät. Tällaisia kirjoja ei sen kummemmin tarvitse edes esille laittaa, niitähän tullaan ihan kysymään. Ovelta jo huudetaan, että onko teillä sitä juoppohullua. Mutta suurin osa kirjailijoista sillä aikaa repii perseensä, kuten olemme saaneet Hesarista viime päivinä lukea.

No usein ongelma on se, että vaikka olisi kuinka hyvä kirja ja asiakas suorastaan kompastuisi siihen, niin ei se sitä ota, ei millään, jos ei ole siitä nähnyt mitään informaatiota etukäteen. Ei se osta niitä köngäksiä, sammalkorpia, alasalmia... kun ei ne ole ikinä niistä kuullutkaan. Joskus tekisi mieli... ihan nätisti vain tunkea jonkun kurkkuun kirja... no ei nyt sentään... Vaikka kirjoja ostava porukka on laaja, niillä ei ole kirjoista paljoakaan tietoa. Se on se yksi aina; Perkele, minä muita lue kuin Hasselia, saatana... tai Tsihihi, näissä Cooksoneissa on aina niin ihania kaikkia... Ja niihin tuttuihin sitten jäädään. Joku jäärä todellakin kerran sanoi, ettei se muuta lue kuin Hasselin kirjoja ja se siitä.

Voisi tietty olettaa, että kirjakaupoissa tai kirjastoissa tai missä tahansa olisi aikaa esitellä jokaiselle asiakkaalle tai ihmiselle kiinnostavia kirjoja, ensin pitäisi toki selvittää mistä asiakas voisi olla kiinnostunut - juu, sellainen kehityskeskustelu jokaiselle joka tulee ovesta sisään, että mites viime vuosi meni ja mitä tuli luettua, ja onko ajateltu uusia haasteita ja miten me voisimme niitä edistää... - mutta siis tiesithän, että kotimaisten kirjojen tietokannassa on yli 70 000 eri kirjaa (siis mitä mä olenkaan sanonut siitä kirjojen määrästä...) ja vain murto-osa niistä pääsee esille ja lehtien sivuille. Niin tulipahan vain mieleen, että mitäs jos mikään kirja ei pääsisikään? Lopetettaisiin kaikkinainen kilpailu ja kanonisoiminen. Melko reilua, vai mitä? Joka jumalan jannu joutuisi ihan itse miettimään mitähän sitä seuraavaksi lukisi... Mutta mistä se silloin tietäisi mitä se miettisi? Hmm...

Eli otetaanpa alusta.
Ja vaihe yksi: mullinaama kirjoittaa kirjasta jotakin, milloin mitenkin (mullinaamalla ei ole mitään loogista kaavaa); joskus hinkkaa juhlakuntoon, joskus taas antaa luunappia niin että raikaa.

Vaihe kaksi: sen jälkeen ihmiset eivät ensimmäiseksi ostakaan sitä kirjaa, vaan alkavat samaan syssyyn arvottaa mullinaaman mieltymyksen mukaan kanssasisartaan tahi -veljeään, että onko se nyt lukenut sitä kirjaa vai eikö se ole. Ja jos ei ole, niin hyi hitto. Itseäänkin alkaa samaan hengenvetoon hävettää, kun ei ole tullut lukeneeksi. Vau. Tämä touhu tekee minuun aina yhtä suuren vaikutuksen. Minuahan se ei tosin haittaa. Pystyn ihan sujuvasti häpeämään ihan mitä vain haluat, mutta vastaavaa merkitystä sillä ei ole. Monille näyttää kuitenkin olevan. Miten hemmetti soikoon joidenkin kirjojen lukemisella voisi lunastaa jonkin älymystöpaikan tässä höperöiden maassa?

Vaihe kolme: Mietitäänpä nyt, onko niitä aivoja siellä kuoren sisällä vaiko eikö ole. Jos kerran tekee mieli jotakin lukea, niin kuin voisi kuvitella siitä kanonisoitujen kirjojen määrästä että mieli on tehnyt, niin onko milloinkaan mahdollista päättää sen lisäksi jotakin itse? Ihan voisi vapaasti valikoida siellä kaupassa niitä kirjoja ja kuulkaa ottaa rohkeasti riskejä. Nehän ovat vain kirjoja!, eivät mitään piraattiviagroja tai dynamiittipatukoita. Ottaapi vain sen kirjan käteensä ja hiplaa vähän, eikö niin. Siellä kaupassa sitten huomaat, että eihän se niin kamalaa ollutkaan.

No, jotenkin vain tuntuu, että ne kirjailijat jaksavat aina valittaa sillä miten eivät elä, vaikka kirjoittavat päivät pääksytysten. Onhan se rankkaa varmaan kirjoittaa joka päivä. No siis ihan oikeata tekstiä, eikä mitään tämmöistä päläpälää. Mutta onkohan sen valittamisen lisäksi ajateltu joskus ryhtyä joihinkin muihin toimenpiteisiin.

Hyvä äiti -palkintoraati voi poistua

Olen muuten ollut koko viikon lomalla. Koko viikon olen yrittänyt järkeillä näitä tenttikirjoja, tehnyt muistiinpanoja ja muodostanut muka joitakin kokonaisuuksia viestinnästä. Olen myös osallistunut kurssilaisten kanssa foorumikeskusteluun, josta en sano mitään. Olen tavoitteestani jäljessä rutkasti. Minun pitää hommata silmälasit. Tuntuu, että joka paikassa on liian pimeää. Eilenkin oli niin pimeää, että nukahdin kesken lukemisen. Makkarin sänky on nyt ehdottomasti kiellettyjen opiskelualueitten listalla. Keittiönpöydälläkään siitä ei tule mitään.
- Vie ny helvettiin ne paperis siitä, minulta näin kohteliaasti eräänäkin päivänä pyydettiin ennen ruokailua. Tämä oma koppi se vasta pimeä onkin, mutta täällä ei voi liikkua. En tiedä miksi pitäisikään, mutta ei täällä nyt vaan mahdu. On meillä siis sähköt ja valojakin, mutta silti tuntuu, etten näe enää mitään. Otsa on kroonisesti kurtussa, kun silmien zoomi ei oikein toimi.

No siis, lapsethan olivat myös loppuviikon syyslomalla, mutta minä pöllysin jo siinä vaiheessa teorioita, enkä pystynyt keksimään mitään järkevää tekemistä rankkasateessa. Laatuaikaa ei siis tullut vietettyä. Tytär pelasi tietokonepeliä ja pojat pleikkaa ja x-boxia. Hyvä äiti -palkintoraati voi poistua. Sivukorvalla (millä sitten jos ei sillä, ei minulla ole etu- eikä takakorviakaan) kuuntelin tyttären epätoivoisia yrityksiä pitää hengissä koneelle luomaansa perhettä (Sims2). Mitä vastoinkäymisiä sitä voikaan olla! Siis ensimmäisen perheen äiti kuoli nälkään, koska pizzataksi ei suostunut toimittamaan pizzaa. Perheen poikalapsi otettiin huostaan, koska se ei jaksanut tehdä läksyjään. Lopulta kaikki muutkin perheenjäsenet kuolivat nälkään, paitsi se sosiaaliviranomaisen kanssa ollut poika.

No, uuden perheen ongelmat alkoivat vuotavasta suihkusta. Se perheen äijä ei saanut sitä korjattua ja suihkuhuone tulvi tulvimistaan. Kaikki joutuivat kuivaamaan kylpyhuonetta eivätkä muistaneet syödä. Lopulta vessan lattialla alkoi kasvaa rikkaruohoja, ja koko perheen aika meni siihen, kun ne nyppivät niitä rikkaruohoja. Samaan aikaan taloon iski tuholaiset, joita perheen isä yritti välillä käydä myrkyttämässä. Perhe ei saanut taaskaan ruokaa, koska pizzataksi kieltäytyi jälleen. Perheenjäsenillä oli tapana saada raivareita, kun niillä oli nälkä tai pissahätä ja vessa oli liian kaukana. Silloin ne tuskastuivat ja pissasivat lattialle. Ihme porukkaa.

Perheen äiti, joka oli ammatiltaan sotilas, nukkui kaikki vapaa-aikansa ja joi pelkkää kahvia, vaikka taloon hommattiin puffetti. Siitä vaan sai käydä hakemassa kuka mitänenkin tykkäsi. Vaan kun ei kelvannut. Pian jokaisen energiataso laski niin alas, etteivät ne voineet tehdä enää mitään muuta kuin nukkua. Mutta eivät ne voineet sitäkään, sillä se edellinen kuollut perhe tuli kummittelemaan, eikä nukkumisesta tullut mitään. Niinpä nekin kuolivat. Valtavan opettavainen peli. Miksi tämmöiset asiat muistaa kertakuulemalla, mutta toisia sitten taas ei.
No tyttärelle ainakin tekee hyvää repiä hiuksiaan, jotta saa homman onnistumaan. Tänään ei ehkä ollut siihen paras päivä. Meillä molemmilla on PMS-oireita. Tyttärellä ensi kertaa tänään. Tätä en olisi saanut kertoa. Mutta arvatkaa kuinka vanha minä olen nyt. Satavuotias.

Saarna: Hölmön liköörin yö

Oletko muuten huomannut, että Saaran blogin kun kirjoittaa nopeasti, siitä tulee helposti saarnablogi. Miten kummassa olisit. Harva se tyyppi tietty kirjoittelee saaranblogia kaikkina vapaa-aikoinaan. No, itse kirjoittelen sitä väärin yhtenään muihin kommenttilaatikoihin, joten siis ennen sunnuntaijumalanpalveluksia olisikin hyvä pitää näin lauantaisin jonkinlainen Saaran saarna. Itselleni.

On nimittäin äärettömän hölmöä avata jättimäinen kermalikööripullo yksinään puolen yön jälkeen. Onhan se namia, mutta hyvä ihme, siihen aikaan yöstä kermalikööriä ehtii juoda vain muutaman annoksen (lue puoli pulloa), ennen kuin uni ottaa vallan. Ja onhan se niin imelääkin, ettei sitä voi mitään jättikulauksia ahmia. Sievästi naukkailin liköörini kahvimukista ja tässä sitä ollaan. Kaloreja on tullut vedettyä parin viikon tarpeiksi. Olo on täyteläinen ja tahmea. Yököttää ja päätä särkee, morkkiksesta puhumattakaan. Morkkis -sanan muuten opin ihan vanhempana vasta. Ihmettelin aivan tosissani, mitä se tarkoitti, kun kankkuspäiset kaverit kehuskelivat karmealla morkkiksella. Minullakin oli kyllä krapuloita, mutta en yhtään tiennyt, mikä sen erotti morkkiksesta, enkä kehdannut keneltäkään kysyä. Usein ihmettelin, mitä minun vielä olisi pitänyt tehdä, jotta olisin saanut morkkiksen. Kun asia sitten jotenkin paljastui, tajusin kokeneeni morkkiksia useinkin, mutta olin jollakin tavalla hyvin pettynyt, etten ollut osannut julkistaa niitä, kuten muut tekivät. Mokailtua oli tullut ja paljon ja minä olin katunut yksinäni sen sijaan että olisin katunut julkisesti. No nythän senkin voi korjata. Blogin kanssa voi tehdä niin paljon kaikkea kivaa yhdessä. Mehän piirtelemme ja lueskelemme, joskus jopa laulamme yhdessä. Tämähän on kuin äiti-lapsi -kerho.

No nyt pullo on sitten avattuna jääkaapissa ja se on ISO. Eli jotta se ei happane, minun olisi nyt juotava sitä joka päivä. En tiedä montako päivää tässä kännissä menee, mutta tenttiin pitäisi valmistautua. Jos tenttiin valmistautuu päissään, niin häipyyköhän se päähän kannettu tieto niiden alkoholista kuolevien aivosolujen mukana. Ahneus, niin, se kuolemansynti. Synneistä onkin ollut jumalattomasti puhetta joka puolella. Joskus muinoin kyräilin minäkin uskovaisia alta kulmain; kaikki se mitä ne syntinä pitivät, olivat mielestäni tämän kamalan elämän synonyymejä. Kuolemansynti tarkoittaakin siten kuolemaan nopeasti johtavaa elämäntapaa tai se aiheuttaa sellaisia tilanteita, joiden takia ihmisen inhimilliset tarpeet jäävät tyydyttämättä, eli mikä taas puolestaan johtaa omaan tai jonkun toisen nopeampaan kuolemaan. Kai. No niin siis käytännön juttuja.

Blogikirja -blogissa kerrottiin, että tämä blogiaddiktio on uuden tutkimuksen mukaan verrattavissa alkoholismiin. Syntiä, syntiä, kaikki on syntiä. Kaikkea tutkitaan sitä silmällä pitäen, miten paljon syntistä siitä voisi keksiä. Olisihan sen tutkimuksen voinut tehdä toiseltakin kantilta. Lähtökohta voisi olla vähemmän syntinen ja enemmän positiivinen. Esimerkiksi voisi tehdä kaksostutkimuksen. Toinen pitäisi blogia ja toinen katsoisi televisiota vaikkapa vuoden yhteen menoon. Sitten arvioitaisiin vaikutuksia (esimerkiksi muutoksia mielipiteissä tai sosialisoivia vaikutuksia), tyytyväisyyttä ja kokemuksia. Näin. Se olisi paljon kehittävämpää. Ja hauskempaa.

Tänään...

Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta.
- Osmo A. Wiio

... en edes yritä.

...olisipa aika onnetonta olla kustantamon luottokirjailija

Opiskellessani törmäsin tällaiseen lausuntoon:
Eräs keino monitoroida ympäristöä ja seuloa siitä heikkoja signaaleja, on seurata Internetin keskustelu- ja muita vastaavia palstoja. Tämä seulonta voidaan automatisoida. Tuloksia voidaan käyttää mediateollisuudessa esimerkiksi siten, että Internetin keskustelupalstojen avulla tunnistetaan nousussa olevia juttuaiheita. Menetelmää on käytetty myös kirjojen kustantamisessa. Kustantaja etsii Internetin kautta uusia aihealueita ja tilaa kirjoittajilta ko. aihealueeseen sijoittuvan kirjan. (Innovaatiota etsimässä-media valinkauhassa, Siivonen, Lindqvist, Södergård, 2003)

Seuratkaas sitten tätäkin heikkoa signaalia: Keksikää itse aiheenne, köyhät.

Mikä kirjailijoita oikein vaivaa? Eikö kirjan kirjoittamisen pitäisi lähteä sisäisestä tarpeesta? Ei ole ihme, että porukka suoltaa kirjan vuodessa, vaikka mitään sanottavaa ei olisikaan. Kyllähän netissä aiheita piisaa. En kyllä enää yhtään ihmettele, miksi peruskynäreitten kirjoista ei enää saa irti mitään uutta. Ne aiheet on kaluttu loppuun jo keskustelupalstoilla ja blogeissa. Sellaisia oivaltavia kirjoja kirjoittavatkin nykyisin vain esikoiskirjailijat tai tuoreet tapaukset, joilla se signaali on sisällään herännyt eloon.

Haanpäät sun muut kovanaamakustannustoimittajat valittavat, että roskaa tulee tonneittain kustantamoihin, niin että saavat kauhakuormaajalla tuuppia sitä törkykasaa nurkkaan häpeämään; eihän niitä kukaan hullu jaksaisikaan lukea. Eipä niin, kun netistä automaatti nappaa signaaleja ja kustannustoimittajat vain valikoivat tulosten perusteella aihepiirejä ja lykkäävät ne ontoiksi imetyille sisällöntuottajille. Mihinkähän kaikkialle ne tutkat on suunnattu? Rihmastoon? Kiiltomatoon? Jippiille?... Blogeihin, jotka on kategorisoitu kirjoittamisen ja kirjojen piiriin? Minäkö vainoharhainen?

No, kustannustoimittajan työ alkaa vaikuttaa yhä enemmän markkinoinnilta, se taitaa olla sitä promillen luokkaa (sama kuin mitä käsikirjoituksista julkaistaan) juuri, joka siinä työssä enää liittyy muihinkin kirjan arvoihin kuin sen taloudelliseen hyötyyn. Mukavaa duunia ja helppoa varsinkin. Vaan olisipa aika onnetonta olla kustantamon luottokirjailija. Voi voi.

Syksy

Syksy, Valokuvatorstai

HETKINEN

Katkos aivosolujen välisissä yhteyksissä.

Ajatus harvinaisen kaukana sormista

Aika huonosti on asiat, kun fyysiset rajoitukset estävat tenttiin valmistautumisen. Selkää polttaa ja hartiat palaa. Nyt nostin läppärin pöydälle puulaatikon päälle ja laitoin näppiksen alle tiiliskivet. Ai niin, mulla on erillinen näppis, kun läppärin näppis on niin jumalattoman ärsyttävä. En kerta kaikkiaan tullut toimeen sen kanssa. Kymmensormijärjestelmän jo tyttösenä kunnon paukutuskirjoituskoneella opetelleelle ei tuollainen matala ja tasapaksu näppäimistö sovi ollenkaan. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun koko pitkä juttu on saatu sillä katoamaan täältä bitti-ikuisuuteen.

No niin, nyt siis seison ja kirjoitan. Minähän olen tottunut töissä seisomaan muutenkin kaiken päivää ja näpyttelemään konetta. Ei tällainen kokopäiväinen istumatyö sovi minulle ollenkaan. Ihan vatsaa kouristi, kun ajattelin, että koko jumalan päiväkö tässä pitää vielä noita tenttivastauksia valmistella, ennen kuin tajusin nousta seisomaan. Aika hidasta tämä onkin. Välillä tekisi mieli heittää hanskat tiskiin. Siis mitä virkaa näillä teorioilla edes on? Samat asiat pystyy päättelemään ihan kuka vain ilman noita itsestäänselvyyksien teorisointeja. Siis ajatelkaa nyt, tiedättehän te tämän Shannonin ja Weaverin 1949 tekemän informaatioteoreettisen viestintämallin: Joku lähettää viestin ja toinen ottaa sen sitten vastaan. Vau.

Siis näin: lähettäjä-lähetin-hälyääni-vastaanotin-vastaanottaja. Ajatelkaa, tätä sitten hierotaan joka välissä ja joka kirjassa. On se vaan niin ihmeellinen tuo viestinnän prosessi, että siitä riittää kuulkaa vääntämistä. Ja tällä teorialla on ollut vahva vaikutus koko hemmetin viestinnän vaikutuksen tutkimiseen. Siis kuinka höynäytettävän porukan kanssa minä nyt oikein olen tekemisissä?

Mitään uutta ja oivaltavaa näistä ei siis irti saa, muuta kuin nimiä ja nimiä ja toisia yhtä tyhjänpäiväisiä nimiä ja teorioita toisten tutkijoitten puljattaviksi.

Sen verran tuntuu kyllä omituiselta tässä seisoma-asennossa kirjoitellessa, että ikään kuin ajatus olisi hieman kauempana sormista. Kenties tämä siis vaatisi hieman enemmän ponnisteluja, kuten jäljestä voimme päätellä.

PS.Voi hyvä ihme - en kyllä tiedä kannattaisiko tätä kertoa, mutta kerron nyt kuitenkin - kun koko päivän ensin istuu ja sitten seisoo pitkään paikallaan, niin alkaa muuten ihan älyttömästi pierettää.

PSPS. No nyt tuli kylkipistos! Aaaa....

Minusta on alkanut kasvaa juuria

Olin juuri tämän meidän kyläpahasemme historiankirjan julkistamistilaisuudessa asukasyhdistyksen järjestämien pippaloiden yhteydessä. Samoissa bileissä oli tyttäreni nuorisoteatterin esitys, nykyaikaistettu muunnelma Prinsessa Ruususesta, jonka olen jo kerran nähnytkin.

Aikoinani olin mukana herättelemässä henkiin ruususen unta nukkuvan asukasyhdistyksen toimintaa. Tuntuu ihan uskomattomalta, että aikaa ja energiaa riitti nettisivujen tekemiseen ja kokouksissa istumiseen sekä niiden lisäksi kaikkeen siihen talkootouhuamiseen ja niistä lehtijuttujen kirjoittamiseen. Tänään monen vuoden jälkeen kun näin ja halasin ne samat asukasyhdistyksen miehet ja naiset siellä juhlassa, pyyhkäisi lämpöaalto ylitseni, kun ajattelin, että ne ovat koko ajan jaksaneet pakertaa ja siinä ne olivat yhtä aurinkoisia niin kuin aina, aivan kuin mitään vuosia ei olisi välissä ollutkaan. Siis ihania ihmisiä. Ja minä olin unohtanut heidät tyystin. Kun tein asukasyhdistyksen logoa, en juuri ajatellut mitään. Tänään tajusin, miksi olin laittanut siihen auringon. Nämä pimeät nettivuodet vain olivat hämärtäneet käsitykseni ihmisistä, tehneet niistä osaksi manipuloivia ja kieroja, saanut minut uskomaan, että aina kaiken takana on jokin itsekäs taka-ajatus.

Jokseenkin vääristyneeksi on meinannut muuttua myös mieskuvani, joka osittain tietenkin on perustunut empiirisiin kokemuksiin, mutta lisäksi myös siihen, että naisille kaikkein katkeroituneimmat ovat äänekkäällä riehumisellaan antaneet ymmärtää, miten onnettomiksi naiset heidät ovat tehneet. Siitä on alkanut vähitellen jopa kantaa syyllisyyttä kaikkien naisten puolesta. Kun kuuntelin esitelmöivää historiankirjoittajaa, yli seitsenkymppistä miestä, joka vielä silmät palaen jaksoi olla innostunut, sydämellinen ja puhelias, heräsi kuitenkin toivo siitä, etteivät kaikki naiset sentään ole pilanneet jokaisen miehen elämää. Ja sama toisinpäin. Tuskin kaikki miehetkään ovat lopullisesti pilanneet jokaisen naisen elämää. Joka tapauksessa sen kirjan kirjoittaja teki lähtemättömän vaikutuksen paneutumisellaan, välittömyydellään ja tietämyksellään tietysti.

Kun asuimme tuolla kylän keskustan tuntumassa, kävin keräilemässä pellolta puutarhoista karanneita kukkia maljakkoon ja illakon siemeniä kasvatettavaksi tietämättä, mistä ne kaikki kukat olivat siihen pellolle tulleet. Nyt tiedän. Tämä koko alue on ollut kasvihuoneita täynnä. Hevosenlantaa kuskattiin Helsingistä junalla tänne ja kukkia täältä Helsinkiin. Ylipäätään ihmisiä tuntui kiinnostavan eniten kasvit, villiintyneet omena- ja luumupuut sekä tietenkin kivijalkojen rauniot, joita tällä alueella on joka puolella. Olisin ostanut sen kirjan, mutta rahat eivät riittäneet. Kotoa lähtiessä tuli niin kiire, että hyvä kun muistin koko lompakon. Naapurin rouvalta sen kirjan varmaan saan myöhemminkin, hän kun on sen suomentanut. Kirja on alunperin ruotsiksi kirjoitettu, koska täällä meillä päin vanhat ihmiset puhuvat ruotsia. Mutta kyllä ne suomeakin osaavat, vähän hassusti tosin: Se talo, missä vanhat ihmiset asuvat... se työläinen, joka takoo rautaa... Se jotenkin loi vieläkin innostuneemman kuvan koko touhusta.

Kaiken lisäksi huomasin, että minulle on kohta kahdessatoista vuodessa kasvanut tänne juuret. Enimmäkseen lasten ansiosta tietenkin, sillä ilman heitä olisin tuskin joutunut samalla tavalla kosketuksiin tämän ympäristön kanssa, mutta myös tuon asukastoiminnan kautta.

Nuorisoteatterin esitys meni paljon pilalle häsläävän yleisön takia. Melkein jo ponnahdin ylös huutamaan, että täällä on jumalauta teatteriesitys!, mutta likka olisi joutunut ikuiseen häpeään, joten tyydyin vain vähän mulkoilemaan myöhässä tulleita, paikkaansa vaihtavia tai keskenään juttelevia ihmisiä.




















Tytär saksalaisena prinssisotilaana aikeissaan herättää Ruusunen satavuotisesta unestaan. Pian hän kuitenkin joutui orjantappuroiden vangiksi ja ärähti scheisse. Kun prinsessan sai joku viaton sydän elikkäs nyhverö, tämä saksalainen pillahti äänekkääseen itkuun.

Tämä olisi tässä nyt

Muistelisin, että minulla oli aamulla jokin mielipide jostakin. Ei nyt vain tule mieleen mitään.

Maanantai

Tuolla ei edellisessä, mutta sitä edellisessä päreessä Etappisika epäili, että eikö bloggareitten tapaaminen särje julmasti ihania illuusioita, joita tässä tulee kuulemma ihmisistä väkisinkin luotua. Minä siihen sitten rehvakkaasti vastasin, että mikä niissä omissa illuusioissa nyt sitten on niin ihanaa, ettei niitä muka voisi rikkoa, mikä on ihan totta. Ei ihmistä voi luoda itse ja jos niin tulee tehdyksi, tekee aina vääryyttä sen oikean lihallisen ihmisen persoonallisuudelle. En olisi osannut tehdä sen täydellisempää Oharia (jonka kanssa siis loppuviikosta join kahvia ja söin suklaakakkua), enkä sen paremmin niin täydellistä Minhiäkään, jonka tänään tapasin ja toivottavasti tapaan samoissa merkeissä useamminkin.

***

Eräänä maanantaiaamuna kauppaan astui mummo, joka etsi kuumeisesti valokuvausliikettä, jonne oli jättänyt filminsä kehitettäväksi.

- Minä olen jättänyt jonnekin valokuvani kehitettäväksi. Se oli semmoinen pieni liike, niin kuin kioski, mutta en muista sen nimeä, eikä minulla ole vastalappuakaan. Kyllä se täällä jossain oli. Oli se täällä... Olihan se täällä?

Hänet luonnollisesti ohjattiin kuvaamansa valokuvausliikkeeseen, mutta mummo palasi seuraavana maanantaina takaisin kuin vanha bumerangi.

- Minä olen jättänyt jonnekin valokuvani kehitettäväksi. Se oli semmoinen pieni liike, niin kuin kioski, mutta en muista sen nimeä, eikä minulla ole vastalappuakaan. Kyllä se täällä jossain oli. Oli se täällä... Olihan se täällä?

Viime viikolla katsoin perään oikein, että mummo kääntyi oikeaan suuntaan ja käsittääkseni katsoi sitä liikettä suoraan päin. Huokaisin jo helpotuksesta, kunnes tänään mummo tuli ja lausui näin:

- Minä olen jättänyt jonnekin valokuvani kehitettäväksi. Se oli semmoinen pieni liike, niin kuin kioski, mutta en muista sen nimeä, eikä minulla ole vastalappuakaan. Kyllä se täällä jossain oli. Oli se täällä... Olihan se täällä?

Satuin olemaan varattu ja perin kiireinen siinä kassalla juuri sillä hetkellä, joten työkaverini lähti vuorostaan saattamaan mummelia samaan kioskiin valokuviaan hakemaan. Työkaverin tullessa takaisin kysyin, että veihän hän varmasti muorin perille asti. Oli kuulemma melkein vienyt. Patistin takaisin, että mene nyt juoksujalkaa ja taluta se sinne liikkeeseen sisälle. Mutta mummoa ei ollut näkynyt enää missään. Se oli minuutissa hukannut itsensä ja eksynyt siitä valokuvausliikkeestä. Ehkä sitten ensi maanantaina.

"blogin kirjoittaja on mimoosamaisen herkkä"

Vähän viihteellisempää välillä. Taas hakusanat kirvoittavat mieleni ja saattavat minut yliluonnollisen häikäiseviin suorituksiin bloggaamisen löysäpäisellä saralla.

Narsistin vastakohta

Noh, narsistin vastakohta olisi niin kuin meillä kotona nuorison keskuudessa sanottaisiin: epänarsisti. Epänarsisti puolestaan ei ilmaiseksi bloggaa, ei kerskaa eikä pöyhkeile. Epänarsisti esim. kirjoittaa kirjoja, ei anna haastetteluja ja haukkuu välipalaksi bloggareita. Juha Seppälä on tästä hyvä esimerkki. Hänen epistolansa kaikki tahtovat kirjailijaksi kannattaa lukea, jos ei vielä ole. Seppälä vaikuttaa tässä aihepiirissä hieman jälkeen jääneeltä, mutta mitäpä tuosta. Se onkin varmasti yksi epänarsistin pääpiirteitä; vähän friikki, vähän omissa maailmoissaan, vähän vaatimaton... kyllä te tiedätte...blogin kirjoittaja on mimoosamaisen herkkä, sanoo Seppälä. Hehheh, niin tuore vertaus ja aina niin osuva. No, kirjailijat ne osaavat noita klassikkoja käyttää ja tehdä.

Feministin vastakohta

Hämmentävää. Mikä vastakohtien maa tämä nyt on olevinaan? Feministin vastakohtahan ei ole epäfeministi, vaan sovinisti. Sehän on sitä oikein kaksinkerroin.

Mutta mikä tosiaan on nainen, joka ei ole feministi, mutta kannattaa tasa-arvoa? Feministiä ei hyväksytä. Se on pilalle mennyt. Eli jos ajatellaan, että ei olisikaan feministi, niin tarkoittaisiko se automaattisesti sitä, ettei kannattaisi tasa-arvoa? Sikamaista.

***

Etappisika on pistänyt nyt niin koville meikäläisen tuossa alla olevassa päreessä, ettei tämän enempää tänään. Hartiat kaipaavat jo jotakin muuta, kuin näppäilyä. Se oli hyvä keskustelu, jossa puhuttiin paljon juuri tuostakin, mistä Seppälä blogissaan bloggareita syyttää. Kiitos siis keskusteluun osallistujille. Ja erityiskiitos Etappisialle:

Tappi seinässä

Kuinka hauskaa. Luultavasti google ei osaa suomen kielen oikeinkirjoitusta. Olen varmasitkin sanonut: Tappisein ässä.

Elämä on yhtä eroa ja ekstaasia

Pitäisi tehdä läksyjä ja lukea mielummin kirjoja, kuin blogeja tai lehtiä. Kaikkein typerintä mitä tässä vaiheessa on tehdä, on kirjoittaa päre, mutta kun jokin alkaa vaivata, sitä ei näköjään enää osaa käsitellä itsensä kanssa kahden, vaan se pitää kirjoittaa ylös.

Olen viime päivinä kiinnittänyt erityishuomiota siihen, miten media suhtautuu rakastumiseen. Onhan se valtavan hienoa, että joku on joskus rakastunut. Mutta yhtä hienoa näyttäisi olevan se, kun on ottamassa eroa ja aikoo kieriskellä pari viikkoa tuskissaan syvän masennuksen vallassa - enempää aikaa ei anneta, koska julkkis menettää nopeasti mielenkiintonsa. Eihän tänne sentään kärsimään ole tultu. Elämähän on pelkkää ekstaasia, kuten varmasti Nigerissäkin ajatellaan. Pian julkkis onkin siis ottanut uuden suunnan elämässään ja tänään hän näyttää jälleen kauniilta ja elämä on ihanaa. Vanha sai jäädä, mirkku tai markku on taas rakastunut.

Tällaista nopean rakastumisen kykyä pidetään erinomaisen vitaalina toimintonta. Sitä seuraava eroprosessi on myös mainiota ainesta, ajan hengen mukaan pitää napakasti siirtyä tunteesta toiseen. Syvästä, noin kaksi viikkoa max. kestävästä surusta saa pureskeltavaa sopivan annoksen. Sen jälkeen on jo kyllä annettava todiste siitä, ettei tunnepuolella tai jalkovälissä ole tapahtunut mitään pysyviä vaurioita. Uudet rakastumiset odottavat niin julkkista kuin lukijaakin. Ja tämä kaikki on olevinaan ihan helvetin jeesmeininkiä.

On siis vallan mainiota, että uimaripoika viihtyy erotragedian jälkeen avoimesti missin seurassa, kun tuleva ex-vaimonsa on juuri potenut pohjattoman masennuksen idolsidolin kainaloisena. Uimarilla seisoo vielä, vaikka hyljeksitty vaimoparka taisi julkisesti muuta väittääkin. Oliko niillä muuten lapsia? Koko perhe on pian poispyyhkäisty uusien ihanien rakastumisien alta. Mitään ei ole ollutkaan, paitsi haluttavuus ja kyky rakastua aina uudestaan ja uudestaan. (Siis minähän olen vain katkera ja kateellinen, se on totta, mutta siitä huolimatta asiassa voi olla jotakin perää.)

Myös avioliittojen myötä-ja vastamäet käydään salamana läpi. Myllylän Mikan vaimonkin piina päättyi kuukaudessa. Mika meni, Mika tuli, Mika meni taas ja vihdoin muutaman viikon juoppouden jälkeen Suvi-vaimo sai Mikansa takaisin kotiin. Siis minkä tyyppinen alkoholiongelma kestää juoppoputkineen ja hoitokausineen kuukauden?

Ylipäätään nykymenoisen trendiperheen idylliin kuuluukin kauniisti sisustetun omakotitalon, 1,3 lapsen, koiran ja kesämökin lisäksi myös syvä avioero, masennus, uusi rakastuminen, uusi omakotitalo, uusi sisustus, yksi kappale uusia lapsia (koska entiset ovat lakanneet olemasta). Ei siinä oikeastaan ole mitään uutta, julkkiksilla on kaikki niin kiihkeää ja nopeaa muutoinkin, mutta kun se näyttää tarttuneen jokaiseen tavikseenkin, joista parhaiten asian sisäistäneet ehtivät käydä nämä ruljanssit läpi ennen niitä lapsia. On kannattavaa potea parin viikon masennus ihan ilman ylimääräistä taakkaa, jotta sitten taas on voimia uuteen, jo nurkantakana odottavaan rakkauskoitokseen. Tämä kaava alkaa näkyä myös blogeissa. Toisten vilpittömyys on tietenkin silmiinpistävää ja toisten taas läpinäkyvämpää, tai sitten todellakin on menossa jokin kollektiivinen petturuus- ja erovaihe, ja täytyy nyt vain olla tarkkana siellä sekä täällä, että milloin se oma mies tai vaimo on kapsahtanut jonkun uuden pelastavan rakkauden kaulaan. Joka tapauksessa jengi on hengessä mukana kuin huumattuna. Tämä kansa on mediansa ansainnut.

(En aio tänäänkään linkata niitä kaikkia blogeja ja lehtiä, joista tämä juttu sai alkunsa, jo ihan pelkästään siitäkin syystä, että se on joissakin blogeissa erikseen kielletty.)

Olen nähnyt Oharin

Vähänkö käihä, nääs Ohari.

***

No soon moro taas. Palaverit on pidetty ja olo on kylpylässä käynnin jälkeen tietty rentoutunut ja hehkeä. Niin varmaan. Olo on ihan kamala ja niska jumissa. Sydän lyö pumpum...pum...tädää. No onneksi sentään lyö. Unohdin taas sen kameran, kun kerran olin Tampereella. Jokin alitajuinen boikotti varmaan, en kyllä ymmärrä miksi. Kännykällä räpsin sitten kuvia ensimmäisen vartin siinä hulppeassa huoneessa; oli oma saunakin ja just kaikkia niitä juttuja, joista viimeksi kerroin, seinät, tuolit, sängyt. Jääkaappikin oli ja siellä tossut, karkit, sipsit, kondomit ja kaikki tykötarpeet.



















Respan nainen sanoi, että kun olette tulossa kylpylään, riisuutukaa huoneessa, pankaa kylpytakki päälle ja ulkokengät jalkaan ja hipsutelkaa kylpylän puolelle tästä näin, ja huitaisi kädellän jonnekin sinne receptionin taakse. No justiinsa. Huoneessa piti arpoa, että jätetäänkö alusvaatteet päälle vai ei, ja mihin uikkarit laitetaan ja puhtaat alusvaatteet... Hirveä ongelma siitä tuli. Hyvä kun pääsin ollenkaan lähtemään. Varulta jätin alusvaatteet ylleni, jos vaikka olisin kaatunut siihen aulaan ja kaikki olisi levähtänyt näkyville. Kyllä hirvitti. Melkein jäi lähtemättä kokonaan. Saunan olisin voinut laittaa päälle ja juoda jääkaapin tyhjäksi sillä aikaa kun muut polskuttelisivat kylpylän iloissa ja nauttisivat allasbaarin antimista. Sisukkaasti tsemppasin, että tämä tehdään nyt kyllä ilon kautta, ilon kautta, ilon kautta...

Olipa sekin kuulkaa näky, kun piti kulkea alakerran ravintolan ohi valkoisessa, muhkeassa, juuri polviin asti ylettyvässä froteekylpytakissa ja tukevissa kävelykengissä sekä kätösissä tykötarpeet muovipussiin käärittynä. Tämä oli ihan niitä topkymppikokemuksia idiotismin saralla.

Tiedättehän te myös kun kylpylöissä ja edistyneimmissä uimahalleissa on sellaiset porettimet, ja niissä voi sitten ottaa vesihierontaa niiden päällä tai alla olemalla. En tajua. Eihän ne mitään auta, kun muutenhan sitä hukkuu, jos ei pidä jostakin kiinni ja jännitä hampaat irvessä, eikä mikään hieronta auta, jos kerran jännittää. Siis mikä tämä pointti sitten on? Hirveällä paineella kuohuu vesi milloin mistäkin ja sitten yritetään vain kovasti olla hukkumatta.

Tuli oltua myös ruoka- ja viinikurssilla. Eihän se hirveästi ilahduttanut ensi alkuun, kun kuulin, että me päästään tekemään kuuden ruokalajin ateriamme itse ja nämä huippukokit sitten vain tarjoilevat ne kauniisti katettuna. No kun joka päivä laittaa ruokaa perheelle, niin kyllähän ensireaktio on, että ei helvetti, eikö sitä pääse valmiiseen pöytään edes hotellissa, jumalauta. Mutta menihän se siinä. Kalttasin tomaatteja ja revin puhvelinjuustosta palasia sekä nypin basilikaa... ja taas Saara, nyt ilon kautta, ilon kautta, ilon kautta... ja auttoihan se... iiihan hyvin se meni sitten, kun päästiin siihen viinien haisteluun ja maisteluun.













Alkupala, jonka kerran valmistin:

Antipasto

Prosciutto di parma,
cantaloupemeloni,
viikuna ja pecorino

balsamico

mozzarella
di bufala,
ja marinoitu
tomaatti

barbeque
kananrinta
ja yrtit

Jonkun (no ei tasan minun) hemmetin hyvä idea oli sitten lähteä jatkoille Tampereen keskustaan. Ja kun aikuinen ihminen ei ymmärrä, että siihen aikaan yöstä se ei ole kovin hyvä idea, eikä siinä menetä mitään, jos ei lähde, niin sehän lähtee. Taksikuski päätteli kai naamojemme perusteella, että nuo ämmät on selkeesti tangoprinssiä tai ehkä jopa kuningasta vailla, en tiedä. Mutta sellaiseen menomestaan se meidät vei. Olihan siellä sitten baarin puolikin sentään, ja jokunen tamperelainen juoppo sekä työtön viettämässä mukavaa tostai-iltaa. Ja me. Epätoivoinen ajatus. Jossain vaiheessa yötä pää hieman selvisi ja itseironia sai vallan. Melko lailla nauraen tuli lähdettyä takaisin hotellille.

PS. Olen nyt korjaillut jotain toistakymmentä kirjoitusvirhettä tästä jutusta, välillä jopa huonompaan suuntaan, joten nyt saa riittää. Jonakin toisena päivänä sitten.

Säälittävä päreyritys

Takki tyhjä. Ei mitään mielipidettä mistään. Ihan sama mitä maailmalla tapahtuu. Kehityskeskusteluja on tullut tyttöjen kanssa pideltyä ja ovathan ne minusta aika vaikuttavia tilanteita, mutta toista näkökulmaa ei nyt ainakaan tähän hätään ole tulossa, joten saat tyytyä tähän. Saattaahan se kehari (näin meidän tuttujen kesken) jostakusta olla ihan hirveä paikka, mutta ei sitä niiden naamasta ainakaan näe. Siinä olisikin jollekin tutkijalle hutkittavaa, miten ihmiset ovat muuttuneet parissakymmenessä vuodessa. Se miten ne nykyään osaavat ottaa kritiikkiä vastaan ja miten kehuja, on kyllä tasan tarkkaan muuttunut. Ennen vanhaan paiskottiin pienemmästäkin ovia, mutta ei tänä päivänä. Asiallisesti nyökytellään, otetaan vastaan mitä tuleman pitää, kirjoitetaan haukut ja kehut ylös ilmettömästi ja odotetaan kiltisti omaa puheenvuoroa. Ja sitten on sen toisen vuoro nyökytellä.

No ainahan siellä on se sama ongelma, että alkuun pääseminen on hieman hankalaa, mutta kyllä sieltä yllättävän hyvin saa pumpattua niitä oikeita ongelmiakin. On muuten helkkarin palkitsevaa, kun niitä voi rauhassa ratkoa. Sekin on kiinnostavaa, miten vastapuoli reagoi, kun katsoo silmiin, pälyileekö ympärilleen, katsooko takaisin vai harhaileeko katse ja miksi. Valehteleeko se vai mitä tekee. Salaako jotakin ja miten sen saisi kaivettua. Ihanan haasteellista.

Äh, jotakin viihdyttävämpää pitäisi kirjoittaa, ettei koko blogi jää ihan hunningolle, kun huomenna on lähtö Tampesteriin, eikä sitten tule oltua koneella lainkaan pariin päivään. En oikein tiedä missä sitä tulee oltua, mutta ohjelmaa riittänee. Enkä kyllä ymmärrä, miksi yöpyminen on varattu kylpylästä, kun vapaa-aikaa on kaikki kolme tuntia ennen illan ohjelmaa ja siitähän menee puolet silkkaan ihmettelyyn, kun meikäläinen johonkin pääsee. Ooh, seinä! Lamppu! Tuoli. Täällön hei sänkykin! Oi voi, vaatekaappikin. Pitäisik... Hei, vessa! Kaikkea ne keksii... No mutta mikäli aikataulu edes pitää, kolmessa tunnissa justiinsa ehtii pulahtaa altaaseen. Kai sitä voisi käydä uimahallissa täälläkin, mitä sitä edes kolmea tuntia, ihmettelen vain.

Toisaalta on aika järkyttävää, että tällainen postaus jää tähän moneksi päiväksi. Ei ole edes valokuvaa Tampereesta, vaikka asuin siellä taannoin puolitoista vuotta. Ei ollut varmaan kameraa vielä keksittykään. Jaa, kotieläinpuistossa oli kerran kamera mukana, mutta se olikin jo viime vuosituhannella. Ja kuka tässä jaksaa vapaa-aikanaan skannailla, kysyn vaan. Tampereen sijaan voisinkin laittaa kuvan Pariisista. Sehän on melkein sama asia.















Tampere, oikealla Näsinneula. Soon moro.

Onko inhimillisen pahuuden alkusyy peenis?

No niin, siis S. Liuhto from Diogenes sanoo, että

Olen ongelmissa näiden nykyajan naisten kanssa, kun ei oikein tiedä miten olisi. Esimerkiksi, onko kohteliaisuus, nainen menee ensin ovesta, naisen alistamista? Haluaisin selventäviä rajanvetoja, joita voisinkin kysyä Iinekseltä tai Saaralta, joka myös kerkeästi löytää inhimillisen pahuuden alkusyyn peniksenkantajista. On tää minunkin bloggaamiseni erinomaista, kun linkkilistani täyttävät feministit ja muut hörhöt esasaarisineen, panurajaloineen ja raunoräsäsineen.

Ensinnäkään minähän en ole varsinaisesti feministi, vaan muu hörhö. Naisen aseman edelle menevät arvoasetelmassani aina lapset, jotka taas feministeillä eivät mene. Feministit erottavat lapset naiseudesta, mikä on minusta epäluonnollista. Se välittää lapsille sellaisen viestin, että ne roikkuvat siinä perässä, silmät selällään ja nenä räkää vuotavana, kun äiti mennä viuhtoo ottamaan omaa aikaa. Miksi ylipäätään ei ymmärretä sitä, että lapset kuuluvat siihen omaan aikaan? Mielestäni kun lapsia kerran tehdään, niin niistä huolehditaan ensimmäiseksi, ei vasta toiseksi. Aikuinen kyllä pärjää sen aikaa. Tämä ikuinen tasa-arvotaistelu ei tule loppumaan feministien tavalla. Pikkupojista kasvaa äideilleen katkeria otuksia, jotka malliesimerkin mukaan kasvavat yhtä itsekkäiksi. Jos lapsista huolehditaan hyvin, ne kunnioittavat vanhempiaan, äitiä ja isää, ja aikuisena naista sekä miestä.

No, olihan tuo aikamoinen kärjistys, hupsistaheijaa.

Minusta on mukava mennä ovesta ensin, mutta ei minua haittaa, vaikka siitä menee joku toinen. Jos sillä vaikka on kiireempi, mitä vähän epäilen. Tänään menin seitsemään töihin, enkä ollut vielä neljään mennessä ehtinyt syömään. Kun tulin kotiin ja join lasin vettä, tunsin, miten se meni kylmänä vanana vatsaan asti. Mutta siis ovesta ensin päästäminen on huomioon ottamista. Olen minä tehnyt sitä miehillekin monta kertaa. Myyjä kun ei ole oikeastaan nainen ollenkaan, vaan astetta alempana, eli kyllä asiakas päästetään ovesta ensin, oli se mies tai nainen. Eikä se miehiä ainakaan näytä vaivaavan. Tällainen käytös jää sitten päälle ja vahingossa on tullut päästeltyä muutoinkin miehiä ovesta, mikä taas on siinä kontekstissa aiheuttanut joskus hämmenystäkin. Minulle oven avaaminen ei siis ole alistamista. Minusta se on hienoa, niin hienoa, että toisinaan ihan nolottaa ottaa sellaista ylimääräistä huomiota vastaan.

S.Liuhto tuskin tarkoitti tätä, vaan hänhän väitti, että haen inhimilliseen pahuuteen syypäitä miehistä. Tämähän ei ole totta. Silloin kun kirjoitan jostakin ongelmasta, niin kirjoitan jostakin ongelmasta. En ole kirjoittamatta ongelmasta siksi, että sen aiheuttaja on mies. Mutta en myöskään siksi, että se on nainen. Se on sitä tasa-arvoa, pojat. Jos lukija tulkitsee asian niin, että haen syypäätä sukupuolen perusteella, voi olla, että lukijan nivuset ovat hieman hellinä. Tarkoituksenmukaista käytökseni ei ole, vaikka nyt kun tuli puheeksi, niin miksi minä en saisi olla yhtä katkeroitunut miehille kuin ne yleensä ovat naisille? Toisaalta on imartelevaa, että minun oletetaan olevan niin helvetin fiksu ja jonkinlainen yli-ihminen, johon eivät elämän pettymykset löisi leimaansa, ja joka kirjoittaisi henkilökohtaista nettipäiväkirjaansa objektiivisesti kuin kulttuuritutkija. Voi itku, ikävä tuottaa pettymys. Kyllähän nämä ovat niin subjektiivisten kokemusten värittämiä meidän kaikkien kirjoitukset. Tavallaan olen syytön siihen, kun en millään pysty hallitsemaan näitä tiedostojani ja poistelemaan sieltä asioita, joiden takia olen tuntenut pettymyksiä, suruja ja murheita, ja joiden takia olen tullut sellaiseksi kuin olen. Yrittänyt kyllä olen, luoja paratkoon.

***

Loppukevennys: En ole vielä ehtinyt hakemaan sitä Helka-korttia. Tänään yksi tenttikirja piti jo palauttaa ja tenttihän on siis marraskuussa. No minä siitä itkemään sitten kirjastoon, ettei näin saa tehdä, aika ei riitä, kun hädin tuskin olen ehtinyt koko kirjaa avaamaan, niin sieltäpä löytyi sitten toinen samanlainen kirja, joka oli tullut Mikkelista kaukolainana jollekin toiselle, ja se oli nyt palautettu, eli sain taas kaksi viikkoa lisäaikaa samalle kirjalle, kun maksoin siitä sen neljän euron kaukolainamaksun. Kävin siis vaihtamassa saman kirjan toiseen samanlaiseen kirjaan ja maksoin neljä euroa väliä. Tunnen itseni jälleen tosi typeräksi.