Miten kieltää ympäröivä todellisuus ja luoda lisää harhoja

Suomen Kuvalehteä ( 3.10.2008) lukiessani törmäsin taas tähän samaan vanhaan jaaritukseen siitä, miten television väkivaltaviihde on alunperin syypää ihmisten väkivaltaisen käyttäytymisen lisääntymiseen. Nykyisin syypäänä ovat tietenkin tietokone- ja konsolipelit ja ennen kaikkea vanhemmat, jotka antavat lastensa näitä pelejä pelata.

Että mua sitten välillä nämä jeesustelut jaksavat ärsyttää. Kyllästyttää ottaa äitinä harteilleen vastuu kaikesta maailman pahuudesta. Koskaan ei puhuta halaistua sanaa siitä, MIKSI alunperin väkivaltaelokuvia alettiin nuorisolle syytää ja kuka niitä oikein teki. Valveutuneet vanhemmatko? Epäilen, mutta aikuisia ihmisiä ne kaiketi silloin olivat jotka elokuvia ryhtyivät tekemään. Vai tekikö ne sittenkin ihan joku muu? Kaikesta vastuuttomuudesta päätellen jokin ulkopuolinen ufotaho tupsahti tälle Tellukselle tuottamaan toinen toistaan väkivaltaisempia elokuvia, ja vanhempien olisi pitänyt alusta asti pitää nuorensa erossa tuosta vieraasta vihamielisten humanoidien kulttuurista, ettei se pääse lisääntymään...

Nykyisinkin elokuvien lisäksi pelejä kai tuottaa jokin muu olio, jota väkivalta erityisesti kiehtoo, ja ainoastaan lasten vanhemmat ovat vastuussa niistä seurauksista. Suksikaa kuuseen. Kaikki me aikuiset, olemme vanhempia tai emme, palkitsemme ja kiittelemme taiteilija tarantinoja upeista väkivaltakohtauksista, joiden avulla sohvalla maaten voimme nauttia ihanat katharsiskokemuksemme ja kritisoida vinot hymyt naamalla muiden ihmisten väkivallan käyttöä. Ennen kuin väkivallan ihannointi ei aikuisilta lopu, on kyllä ihan turha tekopyhästi odottaa, että se saataisiin lapsilta jotenkin kitkettyä.

Kysehän on ilmiselvästi siitä, että ihminen tekee toiselle ihmiselle väkivaltaisia elokuvia ja pelejä, KOSKA ne mitä ilmeisimmin kiinnostavat ja käyvät kaupaksi. Historiallisesti väkivalta on kiinnostanut ihmisiä tungokseen asti ainakin Roomassa. Psykologien mielestä ihminen on tullut väkivaltaisemmaksi noin 50-luvulta lähtien heti sen jälkeen, kun televisio keksittiin... Mielenkiintoista sikäli, etteivät esimerkiksi muinaisessa Roomassa tainneet tehdä tilastoja väkivallan yleisyydestä. Tilastoja ei liene ole ollutkaan olemassa kuin vasta viime vuosisadalla ja nykyisissä tilastoissahan väkivallan väitetään vähentyneen, mutta uutisoinnin puolestaan lisääntyneen.

Koskaan ei tässä markkinatalouden vankilassa kyseenalaisteta sitä, miksi väkivaltaviihdettä tehdään tai kuka niitä tekee ja onko vika kenties siellä suunnalla. Ei tietenkään, kun rahasta ja tuottavuudesta on kyse. Markkinatalouden rattaille ei kannata paljon ryttyillä. Koskaan kukaan puhuva psykopää ei todellakaan kritisoi väkivaltaviihteen tekijöitä, myyjiä tai näitä yhteiskuntarakenteita, vaan sälyttää kaiken vanhempien harteille. Olkaa vanhempia! Kieltäkää. Vanhempien pitäisikin olla joitakin yli-ihmisiä, joiden tehtävänä on vieraannuttaa lapsensa tästä ympäröivästä väkivaltatodellisuudesta, jossa nykyiset ja tulevat isät sekä äidit kehittelevät yhä verisempää viihdettä markkinoille myytäviksi, telkkarista katsottaviksi ja koneella pelattaviksi.

Eikö ihan oikeasti pitäisi miettiä sitä, miksi ihminen ylipäätään on niin väkivaltainen eläin?

Samassa Suomen Kuvalehden numerossa oli erään jo aikuisikään ehtineen "Laurin" haastattelu, jossa Lauri kertoi, miten oli kiusaamisen seurauksena alkanut tosissaan suunnitella massamurhaa. Laurin tapauksessa näkee selvästi, että väkivaltaiset ajatukset kumpuavat kostosta. Kun siinä naama kuralammikossa makaa ja pari kaveria hyppii harva se päivä selän päällä, alkaa varmasti nousta esiin katkeria ajatuksia, vaikka rakastava äiti niin nätisti olikin kehoittanut kääntämään toisen posken. Kun opettaja tämän jälkeen vielä kuitenkin kielsi, ettei sellaista kiusaamista ollut koskaan tapahtunutkaan, Lauri selvisi kokemuksistaan vain ajattelemalla kostoa. Mutta mikä niitä kiusaajia sitten ajaa väkivaltaiseen käytökseen? Kotiväkivalta ehkä? Olemme sellaisessa väkivallankierteessä, jota ei yksinkertaisesti voi pelkästään pelit kieltämällä pysäyttää. Se on ajatuksena ihan naurettava. Todellinen väkivalta siellä kaduilla, kouluissa ja kotona sitä väkivaltaa lisää synnyttää, ja se antaa siihen lisäpontta, kun me kaikki aikuiset annamme mallia ja palkitsemme kaikkein väkivaltaisimmat elokuvantekijät, näyttelijät, kirjailijat ja käsikirjoittajat yms... erilaisilla kunnianosoituksilla hyvin tehdystä työstä. Romanttiset komediat harvoin saavat palkintoja. Hyvä-voittaa-pahan -elokuvia pidetään lähinnä lapsille sopivina satuina, jotka eivät arvostelijoilta epärealistisuutensa takia viittä tähteä koskaan tule saamaan.

Mutta kun väkivaltaviihde on nyt siis tutkimusten mukaan syypää väkivaltaistumiseen, eikö muilla peleillä tai elokuvilla ole sitten ollut mitään vaikutusta mihinkään? Onko sitä koskaan tutkittu? Onko esimerkiksi amerikkalaisilla hyvä-voittaa-pahan -hapatuselokuvilla ollut mitään vaikutusta koskaan kehenkään? Miksiköhän ei? Me näemme myös rakkauselokuvia ja romanttista viihdettä sarjatuotantona telkkarista joka päivä, mutta onko meistä tullut sen myötä rakastavampia ja romanttisempia? No ei. Onko meistä pornoelokuvia seuraamalla tullut parempia rakastajia tai parempia nussijoita? Huippurunkkareita? Onko lapsista jalkapallo- tai lätkäpelejä pelaamalla tullut innokkaampia tai taitavampia pelaajia? Ja vaikka joka vuosi näemme Tuntemattoman Sotilaan itsenäisyyspäivänä, onko meistä tullut sotahullumpia? Olemmeko tulevaisuudessa entistäkin pahempia ahmatteja, koska joka kännykässä on se samperin matopeli? Entä Pikku Kakkonen, onko sillä ollut mitään vaikutusta? Vai ihan turhako? Onnea kuitenkin 30-vuotiaalle Ransulle.

Tiesittekö että

... bloggaaminen on terveydelle vaarallista, jopa kuolemaksi, jos sitä tekee rahasta? Ai ette, no ei hätää, sillä ilmaiseksi bloggaaminen sen sijaan on terveydelle hyväksi.

Huutoja hanurista

Keski-iän matalasuhdanne (löysin Kervålta, kiitos vaan taas niin pirusti) jatkuu, jatkuu kenties viisikymppiseksi asti. Kahdelle miljoonalle ihmiselle tehty tutkimus 80 eri maassa paljastaa, ettei keski-iän kriisiltä välty kukaan ja että 44 vuoden iässä ihminen on eniten maassa. Se on ihan perkeleen maassa. Edessä ei näy enää mitään hauskaa ja taaksepäin ei pääse. Olen siis juuri matkalla kohti elämän mustinta ydintä. Sinne pääsevät tasapuolisesti kaikki, naidut ja naimattomat, äidit, isit ja lapsettomat. Aina kaikki on joka tapauksessa päin helvettiä, olet mikä olet.

- Paras arvaukseni [keski-iän ahdistuksen syyhyn] on, että ihmiset viimein oppivat luopumaan mahdottomista unelmistaan. He saavat odotuksensa tasolle, joka on mahdollinen saavuttaa, hän arvioi. - Siis näin sanoi Andrew Oswald, Warwickin yliopiston tutkija.

Toisaalta voisi olla kiitollinenkin monista asioista, esim. siitä ettei asteroidi osunut päähän (vakoilusatelliitilla on tosin vielä mahdollisuus) eikä oma tytär ole tietääkseni vielä palkannut kavereitaan ampumaan meikäläistä jalkajousella takaraivoon. Mitä tahansa voi tapahtua. Voisi siis olla kiitollinen myös siitä, ettei mitä tahansa tapahdu.

Nelikymppiset ovat typeriä. Antavat elämänsä suistua ahdinkoon ihan vain sen takia, että on pitänyt pistää unelmat realistisemmiksi. Mistä tässä nyt unelmoisi edes. Että pääsisi eroon kuukautisista ja pemssistä. Saisi selän kuntoon ja heräisi jonakin päivänä siihen, ettei mihinkään satu. Lääkärini kyllä väitti, että silloin ihminen on kuollut. Pitää siis olla kiitollinen vielä siitäkin, että sattuu. Kuka tätä valitusvirttä jaksaa lukea. Piti kirjoittaa ihan eri sävyyn, mutta ahdistus iski taas puun takaa.

Väitösjuoruja ja harhaisia todellisuuksia

Selailin eilen Risto Niemi-Pynttärin väitöskirjaa Verkkoproosa. Tutkimus dialogisesta kirjoittamisesta. Luinkin sitä paikoin mietteissäni ja eilen minulla oli siitä paljonkin sanottavaa. Ihme että sain yöllä edes unta. Niin säkenöiviä ajatuksia aivoissani tuikahteli. Miten tänään pää onkin yllättäen kuin lingottu pipo, eikä sanottavaa ole enää helppo tämän päiväisen inventaarion jäljiltä puristaa. Onneksi Viides rooli on jo pohtinut hieman tutkimusta ja siitä muistui mieleen se olennainen asia, joka aiheutti minussa suurta ihmetystä. Viides rooli kirjoittaa Niemi-Pynttärin sanoneen, että todellisuus on se, mikä jaetaan toisten kanssa, ei vain katsomalla ja kuuntelemalla, vaan keskustelemalla.

Ihan ensin kuitenkin haluaisin juoruta. Harvoin väitöskirjoista juoruillaan, mutta näin meheviä uutisia on tietenkin aina ilo jakaa. Väitöskirjan sivuille ovat päässeet jokuset bloggaritkin. Veloenan ja hetket-blogin mehukkaita metaforia luonnehdittiin pitkään, samoin Pettäjän kotona -blogin fiktiivisyyttä. Ylipäätään Niemi-Pynttäri on pohtinut verkkokirjoittamisen kielenkäyttöä ja kielenkäyttämisen muotoja niin suurella antaumuksella, ettei aukkoja hevin löydy. Lisäksi Niemi-Pynttäri on punninnut blogin perustamisen syitä, yksityisyyden ja julkisuuden rajoja, sekä tietenkin dialogisuutta ja sosiaalista verkkoelämää. Näin ollen väitöskirjaan ovat myös päässeet keskustelujen kiistämätön kuningattaremme Ikkunaiines (s.111 ja 371) sekä verraton vyöryttäjämme Minh (s.363).

Mutta asiaan, joka ei kiinnosta kuin asianosaisia. Täällä käykin muutamia, joten jos ei aihe muita kiinnosta, niin hypätkää tuonne loppuun, jossa tarjotaan kahvia ja pullaa.

Sivulta 448 alkaen väitöskirja sisältää pitkän analyysin edesmenneen Jippiin Kirjallisuusfoorumin vuosia kestäneestä kriisistä. Voitteko kuvitella? Väitöskirja foorumin kriisistä. Perhana. Tuostahan olisin voinut itsekin väitellä. Toki sen alun 400 sivua olisi joutunut tekemään joku muu ja tässä tapauksessa ehdottomasti Niemi-Pynttäri, jos joku. Jokin aikaa sitten muistan Niemi-Pynttärin olleen hieman hakoteillä verkkodialogin meiningin kanssa, mutta nyt idea oli löytänyt perille ja tulos oli varsin joviaali. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Joka tapauksessa ilman tuota väitöskirjan osuutta aika olisi kullannut meitsin muistot, ja olisin hyvinkin voinut elellä pitkään siinä autuaassa unohduksen tilassa, ettei juonittelijoita muka ole. On niitä ainakin yksi.

Niemi-Pynttärin kokemus tuon kirjallisuusfoorumin kriisistä poikkeaa omastani täysin. Hänen mukaansa kriisin syynä oli foorumin perustajajäsenen kirjailija Donna Scepticin (ent. Ronah*) virtuoosimainen kielenkäyttö ja hänen ylimielisyytensä, jonka takia tuon huonon yhteisön jäsenet pyrkivät tekemään Donna Scepticistä syntipukin ja uhraamaan hänet. Niemi-Pynttärin tulkinta on siis tämä, että siellä joukolla hyökättiin Donnaa vastaan syntipukin löytämisen toivossa. Minun näkemykseni on aivan päinvastainen. Donna Scepticiä vastaan hyökkäsi vain yksi henkilö, joka kirjoitti monella eri nimimerkillä. Sen näki ja kuuli, sen jopa haistoi.

Minua siis ihmetyttää, kuinka näin erilaiset tulkinnat voi syntyä vuosia kestäneestä kinastelun seuraamisesta. Siihen ehkä vaikuttaa se, että olimme useat Donnan kanssa sähköpostikirjeenvaihdossa, kävin jopa tapaamassa häntä kerran kesäreissullani. Tuon kinastelun takana jaoimme todellisuuttamme myös muiden foorumilaisten kesken. Meille oli päivänselvää, että oli vain yksi juonitteleva häirikkö, eikä se ollut Donna. Ja tuon häirikön päämääränä oli jostakin syystä saada Donna Sceptic ja välillä allekirjoittanutkin hulluuden partaalle siinä lähes onnistuen. Lopulta foorumista muodostuikin näiden kahden välinen taistelutanner. "Keskustelu" oli aivan sietämätöntä kinastelua, provosointia ja tahallista ärsyttämistä. Eikä se loppunut ollenkaan. Niemi-Pynttärin mukaan kyse oli yhteisön kriisistä. Kyllä kyse oli ihan vain kahden ihmisen välisestä kriisistä, josta muodostui molempien elämää kannatteleva missio. Yhteisössä sinänsä ei ollut mitään vikaa. Päinvastoin. Mehän perustimme tuon kriisin keskellä parinkymmenen hengen salaseuran, jonne häirikköä ei sitten kutsuttu. Donna kyllä kutsuttiin useampaankin kertaan, mutta hän kieltäytyi aina. Joka tapauksessa muistini mukaan viimeinen kommenttini foorumille oli jotenkin sinne päin, että tästä ei tule enää hevonhelvettiä.

Mitä tästä opimme? Ainakin sen, ettei verkkokeskustelussa voi jakaa todellisuutta. Antennit pitää olla edes samaan suuntaan ja vastaanotin samalla taajuudella. On kerrassaan häkellyttävää lukea tieteellistä tutkimusta, jonka tulokset ovat omasta mielestäni ihan pielessä. On tässä kuitenkin myös se mahdollisuus, ettei Niemi-Pynttärikään ole uskonut juonittelijoiden olemassaoloon, jonka takia tulkinta on sellainen kuin on. Minusta on kuitenkin hieman sinisilmäistä kuvitella, että useiden ihmisten jakamaton huomio ja energia suuntautuisi yhteen henkilöön ja hänen jahtaamiseensa netissä. Ihan oikeasti. Eikö tosiaankaan käynyt koskaan mielessä, että koko touhu oli pelkkää yhden miehen farssi, johon tämä toinen lähti yllytettynä mukaan, kunnes sairastui vakavasti.

Tässä vielä mukana olleille ikävien muistojen kunniaksi ote väitöskirjasta:

Donna Scepticiin liittyvä paranoia kasvoi lopulta siihen mittaan, että
viimein joku epäili, että sama kirjailija olisi useiden foorumin keskeisten nimimerkkien
takana:

Nyt näköjään transseksuaali Donna [nimi poistettu] pisti koko naisenergiansa
likoon. Eilen putkahti jo tämä Miss Daisy, tänään Saara ja Sylvi.
Naisenergiaan lasken myös vanhan aaken […] (luulottelija (20.5.2005).

Tässä vaiheessa nämä foorumin keskeiset ja sosiaalisesti arvostetut
nimimerkit Miss Daisy, Saara* ja Sylvi olivat myös menettäneet luotettavuutensa.
Tämä osoittaa kuinka kohtuuttomaksi ”donnahysteria” oli mennyt.
Kun uskottavuus hahmoihin katoaa, edes positiiviset kommentit toisten
viesteihin eivät ole enää uskottavia. He kuitenkin he onnistuivat palauttamaan
jonkinlaisen uskottavuuden foorumille. Kirjallisuus-foorumin kriisi
laantui hieman kesällä 2005, ja Donna Sceptic pysyi foorumilla, kunnes Jippiifoorumit
uudistettiin niin, että nimimerkit rekisteröitiin ja foorumi hiljeni vähitellen.

No niin, nyt sitä kahvia ja pullaa.

* Kröhm.

Voiko maisteri olla läski?

Onpas taas ollut mielenkiintoinen tutkimus meneillään. Minulla on sellainen muistikuva, että olen tämän vuoden aikana vastannut johonkin Kelan ruokailutottumuskyselyyn. Tai sitten vain luin sen läpi, enkä tapani mukaan lähettänyt sitä eteenpäin. Tai sitten lähetin.

No, tutkimuksessa siis kävi ilmi, että vaikka suomalaiset syövät nykyään erityisen terveellisesti ja ovat vähentäneet tyydyttyneiden rasvojen sekä suolan syöntiä, ne ovat järjestään läskejä kaikki tyynni. Tai ainakin puolet suomalaisista. Huonosti koulutetut eritoten. Siis lihottaako terveellinen ruoka?

Parhaiten koulutetuilla on matalin verenpaine ja pienin painoindeksi. Kannattaa siis kouluttautua, hyvä nuoriso. Pääsette vähemmillä paineilla, eikä tarvitse mussuttaa suruunsa. Tai vastaavasti tulette nipoiksi, jotka laskevat jokaisen suupalansa, mutta toisaalta on aikaa myös sitten nukkua hyvin, kuntoilla ja vahdata itseään herkeämättä. Mahdollista on myös ostaa vähärasvaisia fileitä arkiruokapöytäänkin tai käydä ravintolassa syömässä keveitä salaattilounaita, kunhan rutiköyhänä opiskeluaikana olette lihottaneet ensin itsenne hampurilaisilla, tonnikalalla ja makaronilla muutamia vuosia. Siitä se sitten lähtee. Kilot karisevat, kun paperit on kourassa.

Ihan erillisenä ihmettelynä: Ketkä siis ovat parhaiten koulutettuja? Lääkärit? Professorit? Vai riittääkö FM? Voiko maisteri olla läski?

Olen syönyt joka päivä lounaaksi salaatin entisen kahden reissumiehen sijaan. Olen tehnyt niin jo heinäkuusta asti enkä ole laihtunut grammaakaan. Enkä ole jatkanut mussuttamista toisesta päästä päivääkään. Suoraan sanoen vituttaa. Eläessäni en ole syönyt suklaalevyllistä kerralla, enkä muutenkaan pysty mässäämään. Ei meillä ole kaapissa koskaan mitään mässättävää, kun lapset ovat aina ehtineet vetää kaapin tyhjäksi. Tai sitten siellä on niin vähän, etten äitinä kehtaa ottaa, ettei kukaan lapsista vaan jää ilman.

Olen pitänyt nyt kolmena päivänä peräkkäin askelmittaria töissä. Kevyenä työpäivänä (7,5 h) tulee sellaiset 10 000 askelta, vähän rankempana 12 000 ja rankinta päivää ei tällä viikolla vielä ole ollutkaan. Askelten lisäksi sylissä on jatkuvasti jokin kuorma tulossa tai menossa jonnekin. Kyykin myös ylös alas pitkin päivää, kurottelen korkealle ja ryömin hyllyjen alle. Tätä olen tehnyt nyt viisi vuotta.

Herään normaalisti puoli kuusi, nyt marras-joulukuussa puoli viisi, käyn koirien kanssa ulkona, juoksen junalle ja säntään töihin. Tulen kotiin neljän kieppeissä ja laitan ruuan perheelle. Kello 17.00 alkaa vapaa-aika ja pääsen hetkeksi istumaan. Kun otan sukat pois jaloista, nilkkojen ympärillä on puolen sentin vahvuiset painaumat. Noin seitsemän kieppeissä alan järjestää paikkoja, pesen pyykkiä tai lakaisen lattioita. Lataan astianpesukoneen ja käytän koiria pihalla. Sen jälkeen olen valmis sänkyyn. Uni tulee siinä kymmenen maissa, vaikka seitsemän tunnin yöuniin pitäisi nukahtaa jo yhdeksältä.

Ymmärrän hyvin, että olen läski. Enhän minä voi millään laihtua, koska en ole hyvin koulutettu. Hyvä ihme sentään. Kaikkeni olen tehnyt, mutten vielä laihduttamismielessä ole älynnyt lukea maisteriksi.

Olen mittaillut verensokeriani tässä parin kuukauden ajan. Ei kovin hyvältä näytä. En kuitenkaan uskalla mennä lääkäriin, sillä tinttaisin sitä turpaan, jos se kehottaisi liikkumaan enemmän.