Katkeruus on kuollut, eläköön häpeä!

Jumankauta, sisällä on lämmintä 27,5. Ei auttanut tähän hikiseen olotilaan auringonpimennys, ei ukonilma. Kaikesta huolimatta aloin tonkia jälleen kerran kaappejani ja repiä ikivanhoja papereitani ja uusimpia tulosteitanikin - löysin samalla aimo kasan viimekertaiselta siivousvimmalta säästyneitä juttuja ja kässäreitäkin, joiden ei enää pitänyt edes olla olemassa. Nyt tuhosin myös niihin liittyvät vanhat levykkeet. Laitoin disketit (siksi kai niitä kutsuttiin) kuuman valuvan vesihanan alle ja lorautin hetken mielijohteesta päälle vielä mäntysuopaakin. Sitten taittelin levykkeet hajalle ja rutistin ne roskikseen.

Tämä puhdistautuminen johtuu tietenkin joskus tulevaisuudessa tapahtuvasta selkäleikkauksestani. Operaatio voi tapahtua piankin, mikäli jononhoitajalta saamaani kirjeeseen on luottaminen. As if. No, luonnollisesti pelkään kupsahtavani siihen leikkauspöydälle, enkä halua jättää jälkeeni niitä kaikkia typeryyksiä, haikailuja ja salaisuuksia, joita minulla on joskus ollut. Miten ihminen on voinutkin olla niin sekaisin. Ihastuminen on sairasta. Onneksi olen parantunut siitä kauan sitten. Ei ikinä enää...

Jostakin syystä olin siis säästänyt joitakin kahdeksan vuoden takaisia riipiviä ja sielua myllertäviä tekstejäkin. Olin piilottanut ne hyllypaperin alle. Niitä lukiessani kärsin ja häpesin. Kasvoin taas ihmisenä jonkin verran. Kahdeksan vuoden päästä varmastikin (jos olen hengissä siis), kärsin ja häpeän tätä ihmistä, joka nyt olen. Ja kasvan ehkä hieman. Vähiten häpeää aiheuttaisi se, ettei koskaan julkaisisi mitään, ei tunnustaisi mitään, ei kirjoittelisi kirjeitä, ei sähköposteja, eikä varsin väittelisi yleisillä foorumeilla. Niinpä jatkossa kielletylle listalleni joutuvat ehdottomasti tunteita herättävät mielipidetekstit, etenkin lehtiin lähetetyt yleisönosastokirjoitukset. Ei ikinä enää ainuttakaan. No huhhuh. Pelastetaan maailma Saaran paatosvuodatukselta. Ei helvetti sellaista kestä kukaan.

Olin siis säästänyt myös kustantajilta saamiani vastauksia eräästä romaanikäsikirjoituksestani*. Nyt noita vastauksia lukiessani huomaan eläneeni nämä vuodet siinä, että se kässäri oli toivoton paska, eikä siinä ollut mitään miksi se olisi pitänyt hioa julkaisukuntoon. Mutta eihän se niin olutkaan. Ehkä kyse olikin sattumasta. Ehkä kyse oli järjestyksestä. Jos positiiviset palautteet olisivat tulleet ennen totaalista latistamista, olisinko silloin kestänyt negatiivisen kritiikin paremmin? Nimittäin muistan, etten enää uskonut mitään muuta, kuin sen minkä olin ensimmäisenä saanut.

Miksi ihmeessä annoin sellaiselle kustannustoimittajanaiselle niin suuren vallan määrätä omasta tulevaisuudestani? Miksi en uskonut itseeni tarpeeksi? En siis itsekään tiennyt mitä olin tekemässä. En tiennyt yhtään mitä halusin. Jos olisin, minua eivät olisi pidätelleet mitkään kustannusalan ihmiset. Loppujen lopuksi tässä kävi juuri niin kuin pitkin käydä. En minä olisi halunnut kirjailijaksi. Yleensä ihmiset aina haluavat jotakin ihmeellistä, mainetta ja kunniaa, loputonta hyväksytyksi tulemista. Mutta lopputulos on ihan toinen. Niin monia itsensä ampuneita kirjailijoita, päänsä uuniin työntäneitä naisia, järveen kävelleitä lahjakkuuksia on käynyt maan päällä kääntymässä. Eivätkä ne ole koskaan tyytyväisiä! Miksi elämä ei itsessään riitä? Näyttäkää minulle yksi onnellinen kirjailija niin minä näytän teille makuuhuoneeni kaapit ja keittiön komerot myös. Alun perinkin ironisoin käsikirjoituksessani juuri sitä hinkua ja vonkunaa, kun kaikki aina saatana haluavat kirjailijoiksi. Jos siis se käsikirjoitukseni olisi kirjaksi julkaistu, olisin silloin tullut kirjailijaksi ja menettänyt näin ollen uskottavuuteni juuri sillä hetkellä, kun kirja olisi tullut painosta ulos. Mikä paradoksi.

____________________________________________________________

*Xxx on kertomus kotiäidistä, jolla on pakkomielle kirjoittamisesta. Kirjan päähenkilö ironisoi päähänpinttymäänsä tulla suureksi kirjailijaksi, ja vaikka kyseessä on ”täysin fiktiivinen kertomus kirjailijaksi tulemisen vaikeudesta”, Saara X kärsii epäilemättä samasta taudista. Moni kärsii. Valitettavasti vain kirjailijaksi tuleminen on oikeasti vaikeaa, eikä siinä välttämättä auta, että kirjoittaa parisataasivuisen selvityksen intohimostaan.

Xxx on tyypillinen viihderomaani erikoiselta tuntuvaa kehyskertomusta lukuunottamatta. Kirjan minä tuntee syntyneensä kirjailijaksi. Avioelämä ja lastenhoitokin kärsivät kun äiti vain kirjoittaa, eikä kuitenkaan onnistu julkaisemaan mitään. Päähenkilö – olkoon hän vaikka Saara, tuskin menee kovasti pieleen – päättää etsiä apua luovan kirjoittamisen kurssilta.

Pieneen saareen suljetut kolmetoista kurssilaista opettajineen ovatkin oivaa materiaalia erilaisten ihmistyyppien esittelyyn. Saari on myös hyvä tapahtumapaikka romansseille, mustasukkaisuuskohtauksille ja salaperäiselle piileskelylle. Onnettomuuksiltakaan ei vältytä. Kurssin jälkeen Saara joutuu pohtimaan parisuhdettaan, huomaamaan ettei kirjailijaksi ryhtyminen vieläkään ole kovin helppoa ja paljastamaan kaikki kurssiin kuuluneet juonittelut. Tässä kirjassa. Totuus on vihdoin tullut julki!

Saara X:n tekstissä on joitakin hauskoja oivalluksia, itseironiaa riittää ja kotiäidin arjen kuvaukset ovat paikoin hilpeitä. Kielikin on melko elävää, verevää, mutta antaisin Saaralle saman neuvon kuin kirjoituskurssin opettaja.. Hienot sanat eivät tee tekstistä hyvää kirjallisuutta. Pitää olla jotain tajua siitä, miten niitä käytetään. (Ja ihan hyvä jos olisi jotain sanottavaakin…) Valitettavasti kirjoittajalla ei tunnu olevan juuri minkään näköistä käsitystä suomen kieliopista tai lauserakenteista. Sananvalinnatkin ovat täysin pielessä. Saara X:n pitäisi myös kuulla entisen äidinkielenopettajani mylvivän ”Rakastakaa pistettä!”

Kirjan päähenkilö toteaa lukukokemuksestaan (ensimmäisestä?) innostuneena että lukeminen kannattaa aina. Suosittelisin Saara X:llekin muutamia kymmeniä tuhansia sivuja hyvää kaunokirjallista tekstiä ennen kuin kirjoittaa seuraavan romaaninsa.

Ei myöskään ollut kovin hyvä idea, vaikka tyylikeinona joissain tapauksissa saattaisikin toimia, liittää Saaran novellia ja lehtiartikkelia osaksi kertomusta. Ne antoivat kuvan, että tässä todella ollaan pyrkimässä kirjailijaksi, mutta eivät tässä pyrkimyksessä ainakaan auttaneet. Olivat nimittäin huonoja.

Helsingissä 1.6.2000

NN

Plaaplaaplaa.

Mutta käsikirjoitukseesi. Siinä on erikoinen aihe, kertojan pyrkimys saada julkaistuksi kirja. Vaikka aihepiiri on useimmille tuttu, en muista aikaisemmin lukeneeni siitä kirjoitettua tekstiä. (plaaplaaplaa)

Käsikirjoituksesi on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, niin että luin sitä uteliaana, eikä vähiten sen vuoksi, että siinä käsitellyt asiat liittyvät työhön. Olet ikään kuin koonnut yhteen monia sellaisia kysymyksiä, jotka ovat tuttuja kirjoittajille. Varsinkin kirjoituskurssin aikana ongelmat kärjistyvät huippuunsa, kun päähenkilö raivostuu…

Käsikirjoituksesi kiinnostavista puolista voisi kirjoittaa pitkäänkin, mutta tiedät ne itsekin, joten keskityn tässä vain kriittisiin huomautuksiin.

(Lisäksi plaaplaaplaata esim:

Muutamat sanat toistuvat tavallista useammin, kuten ihan, aina, koko, johdosta, vuoksi, kohtaan, mikä, minkä, pistää, äkisti, äkkiä.

Sanajärjestys on toisinaan saksalainen.

Sivulla 178 kertoja sanoo puolustelleensa itseään äitinä ja kirjailijana. Kirjailija-nimikettä käytetään kirjoja julkaisseesta. Ja muistaakseni jossain käsikirjoituksen alkupuolella puhutaan kirjasta, kun tarkoitetaan käsikirjoitusta.

Liuskalla 182 on puhe kettutyttöjen pukeutumisesta. Ainakin tv:ssä esiintyessään he ovat olleet asiallisesti ja siististi pukeutuneita.)

15.6.2000

ÖÖ

___________________________________________________________________________

Arvoisa kirjoittaja,

Olen tutustunut romaanikäsikirjoitukseenne XXX. Olette tavoittanut kotiäidin ja ”kuuluisan kirjailijan” NN:n kohtaamiseen kesäisellä kirjoittajakurssilla osuvia, kärjekkäitä ja humoristisia sävyjä. Pönäkän itsetietoinen ohjaaja ja kurssilainen löystyvine moraaleineen, kvasi-intellektuelli ja olevinaan naiivi perheenäiti kohtaavat haaveessa, kirjailijaksi tulemisen ja rakastumisen haaveessa. Näille ilmiöille Teillä on silmää.

Kerrontaa taittavat tulevaisuusjaksot ”Tapahtui vuonna 2100” jäävät jotenkin koleiksi aikalaisaineston rinnalla.

Käsikirjoituksenne on kerronnaltaan pitkitetty. Tämä tragikoominen tarina kirjoittamisvimman valtaamasta naisesta, joka vähättelee verevää elämää ympärillään ja kaipaa älyllisiä haasteita, on sisäiseltä volyymiltään pikemminkin pienoisromaani. Henkilössänne voi aavistaa suomalaisen kipeän kohdan, itsetunnon vajauksen, joka hakee hyvitystä, hyvitystä jostakin, jolle en osaa antaa nimeä ja jonka juuriin en yllä.

Kiitän lukukokemuksesta. Melkoinen tie Teillä olisi vielä edessä, jos…

Parhain terveisin

MM

12.11. 2000

Kuka kuljettaa juonta?

Olen lukemassa kirjaa Kirjoita hyvin - ilmaise itseäsi, tavoita lukijasi (toinen uudistettu laitos, Tammi, 2002). Sen on kirjoittanut toimittaja Marketta Rentola. Kirjoittamisen opettamisesta on puhuttu paljon. Epäilijöitä riittää, meitsi mukaan lukien. Olenhan kaikki runo-, proosa- ja lehtiavustajakirjoituskurssit sen kummemmin kehittymättä läpensä käynyt, paitsi tätä, mitä nyt käyn. Tai käyn ja käyn, mitään en ole vieläkään saanut aikaiseksi. On vähän ollut motivaatio hukassa, koska motivaationa on pelkkä todistuksen saaminen. Onhan tämä maa niin titteleiden kipeä, ettei täällä mitään työtä saa pelkästään kertomalla, että onhan tässä tullut jonkin verran kirjoitettua, notta pääsiskös töihin? Itse asiassa lehtiinkään on turha tarjota mitään juttua ilman jonkinlaista todistetta siitä, että on kirjoittanut ennenkin. Eipä silti, että olisi mitään tarjottavanakaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Joka tapauksessa vaikka toiselle ihmiselle ei millään pysty välittämään sitä päänsisäistä tapahtumaa, jonka avulla tekstiä syntyy, kursseista on ainakin se hyöty, että on pakko kirjoittaa (on ja on, joo, ihan kohta). Ja kirjoittamalla monesti oppii ainakin vähän kirjoittamaan. Tämä ei kyllä koske esimerkiksi Kirkkonummen Sanomien toimitusta, mutta noin yleensä se mahdollisuus on aina olemassa, että edes vähän kehittyy. Voihan joku hautoa päässään pitkäänkin asioita ennen kuin laittaa ne hienosti paperille. Vähän niin kuin serkun lapsi, joka alle vuoden vanhana sanoi kerran kissa, eikä sen jälkeen puhunut mitään kokonaiseen vuoteen, mutta eräänä iltana äitinsä laulaessa tuutulaulua poika sanoi selvästi: äiti, älä laula. Eli ihan välttämätöntä harjoittelukaan ei ole. Mutta kyllä se tekniikkaan voi auttaa, jos esimerkiksi maalaa tauluja. En usko, että maalamatta voi oppia maalaamaan, soittamatta soittamaan ja kirjoittamatta kirjoittamaan. Ja kursseilla on pakko kirjoittaa, mikä on erittäin hyvä keino silloin, jos muutoin ei oikein tiedä, mistä aloittaisi ja mitä kirjoittaisi. Tässäkin Rentolan uuvuttavassa opuksessa on hirveästi harjoituksia, muistilistoja ja suoranaisia kaavoja, joilla lukijan voi koukuttaa. Puuttumatta nyt kuitenkaan tämän enempää kirjoittajakoulutukseen, haluaisin takertua kaavojen juonitteluun.

"Juonittelija kuljettaa juonta. Hän valehtelee, teeskentelee ystävää tai rakastettua. Hän myrkyttää viattoman sankarin mielen, huijaa hyväsydämistä naista tai yksinkertaista vanginvartijaa. Hän nauttii, kun saa muut kärsimään. Me emme tiedä, miksi hän on niin paha."

Kursseilla olen aiemminkin törmännyt tähän juonitteluun. Kuka siis kuljettaa juonta? Kirjoittaja vai juonittelija? Eikö ilman juonittelijaa juoni tosiaankaan voi kulkea? Kun Rentola ja muutkin kouluttajat tarjoavat juonittelevaa henkilöhahmoa itsestään selvänä osana proosan juonta, minä valahdan ihan veteläksi ja into kirjoittamiseen hulahtaa helvettiin. Minä haluaisin nimittäin nähdä ihan livenä kerrankin edes yhden aidon juonittelijan, siis sellaisen ihmisen, joka juonittelee läpi elämänsä aina jotakin, on selittämättömän paha ja loputtoman kostonhimoinen paholainen, jonka käkätys kaikuu vielä haudan takaakin korviini. Mutta sellaisia ihmisiä ei ole. On pahiksia ja patologisia valehtelijoita, on tappajia ja ilkimyksiä ja rehellisiä huijareita, mutta juonittelijoita, herrantähden!

Juonittelijan ovat alun alkaen keksineet kirjailijat, joiden tarinan juoni on alkanut laahata ja on pitänyt keksiä selkeä kontrasti hyvän ja pahan välille; sankari ja juonittelija. Niinpä ihmiset lukevat tai katsovat nykyisinkin televisiosta joka päivä jonkun juonittelijan juonia. Juonittelija on iskostettu mieliimme niin päivänselväksi asiaksi, että tuntuu kuin niitä eläisi meidän keskellämme, jokaisessa suvussa, jokaisessa perheessä, jokaisessa talossa, jokaisessa työpaikassa, jokaisessa yhteisössä. Jopa bloggareihin on siis pesiytynyt juonittelijoita, jotka päivät pääksytysten punovat juoniaan toisten bloggareiden päänmenoksi. Uskottavaa? Ketä kiinnostaa?

Jo lapsille opetetaan saduissa, miten juonitellaan. Juonittelemalla saadaan erityisesti rakastajia, rahaa ja kunniaa. Nykyisinkin juonittelijoita on erityisesti pesiytynyt suomalaisiin kerrostaloihin, joissa ne lähikuvassa siristelevät silmiään ja puhuvat pitkään itsekseen. Ilman juonittelijoita yhdessäkään loppumattomassa saippuasarjassa ei olisi viittä osaa enempää, koska elämä yksinään ei sisällöntuottajille riitä. Juoni alkaa laahata ja katsoja tai lukija menettää mielenkiintonsa. Ja se menettää mielenkiintonsa siksi, että se on pienestä pitäen opetettu kuvittelemaan juonittelijoiden kuuluvan tähän maailmaan ja kehittelemään äksöniä tylsien ihmisten tylsään elämään. Tässä herää myös kysymys satujen kyseenalaistamattoman hyväätekevästä vaikutuksesta lapsukaisiimme, mutta näin äkkiseltään tökkäistynä se taitaa olla tabu, ja tabussa on nyt hieman liikaa meikäläiselle tällä erää.

Yhtä kaikki tässä juonittelijassa piileekin se syy, miksi en kestä saippuasarjoja enkä niitä vastaavaa kirjallisuuttakaan. Sisällönhän pitäisi olla uskottava. Me emme tiedä, miksi hän on niin paha ei yksinkertaisesti riitä minulle. Minun pitäisi nimenomaan tietää miksi, ja silloin kyse ei enää varsinaisesti ole juonittelijasta, vaan mieleltään järkkyneestä ja läpensä katkerasta ihmisestä, jolla hänelläkin on tarinansa.

Fiiniä aasinsiltaa pitkin loppuhuipennukseen

Uusia kirjoja ja kirjailijoita tulee taas tuutin täydeltä. Kirjan elinkaaren loppupäässä työskentelevänä homma saa niin paljon raadollisiakin piirteitä, että se on kyllä opettanut karsimaan turhat luulot omasta erinomaisuudestaan. Pitäisi olla jotakin niin omintakeista sanottavaa, niin erottuvaa kieltä, että kirjan kirjoittamisella olisi itsellekin jokin funktio. Jos motivaatiota ei löydy kuin rahasta sekä maineesta että kunniasta, niin homman pitäisi antaa vain olla. Sillä ei rikastu, eikä maine ja kunnia kestä ikuisesti, jos sisältö on pelkkää tekotaiteellista soopaa tai pinnallista huttua. Uskoakseni tätä voi verrata vaikka taulun maalaamiseen. Jos ei löydy mitään sopivaa aihetta mitä maalata, niin ei se pelkkä keksimällä keksitty kuva kyllä kovin pitkälle kanna, vaikka se olisi teknisesti kympin suoritus.

Kirjailijoita on nykyään jumalaton määrä (muistaakseni kirjailijaliiton jäseniä on noin 500, siihen toinen mokoma päälle, jotka ovat kirjoittaneet kirjan syystä tai toisesta, kuten toimittajat, joka ovat koonneet kolumninsa kirjoiksi tms. sekä ulkomaiset kirjailijat, tietokirjailijat ynnä muut keittiömestarit, papit ja pastorit, vitsiniekat, sarjakuvataiteilijat, tyttöystävät ja salarakkaat... ), eikä niitä meinaa enää kaikkia muistaakaan. Jokaisessa kuormassa tulee aivan ennen kuulemattomien kirjailijoitten kirjoittamia kirjoja, vaikka itse tutkailen koko kenttää jatkuvasti. Minulla hieman kihahtaa takaraivossa, kun näen tuntemattoman nimen. En tajua, miten se on päässyt skannerini ohi huomaamatta. Inhoan sitä, jos asiakas tulee kysymään jonkun kirjailijan teoksia, jos en yhtään tiedä kenestä puhutaan. Siinä sitä on riittänyt työsarkaa lukea niiden tuhansien nimikkeiden sivuliepeistä kenestä oikein on kyse.

Hommaa helpottaa huomattavasti, kun lukee sanomalehtien kritiikkejä. Jotkut tyypit jäävät mieleen sentään jostakin. Tänään esikoiskirjailija Miina Supinen jää mieleen kiinnostavalla kirjan aiheellaan: Liha tottelee kuria. Lukematta ei kannata ottaa kantaa, miten Miina tehtävässään onnistuu. Mutta Supinen jää myös mieleen hieman ristiriitaisilla kommenteillaan.

Naistenlehtiä Supinen ei opiskellut kirjaa varten eikä sano niitä muutenkaan lukevansa. "Mutta jos on herkässä iässä niitä lukenut, luulen että ne iskostuvat päähän, ne opit eivät koskaan unohdu." (HS 29.9.2007)

Ja kuitenkin:
Supinen muistelee, että ollessaan kirjan Astran ikäinen [eli ?, herkässä iässäkö?], televisiosta tuli ATV:ltä joka yö kovaa pornoa. "Jostainhan sitä saa ajatuksen, mikä on kiihottavaa. Kun vielä ei ole elämänkokemusta, saattaa vähän rämpiä ennen kuin hyväksyy sen, ettei oikeassa elämässä ole niin yliampuvia juttuja, vaan se on tasaista tallustelua." (HS 29.9.2007)

Näinkö on? Että pornon kohdalla ihminen kyllä tajuaa, ettei elämä olekaan sellaista, mutta naistenlehtien opit iskostuvat päähän eivätkä lähde sieltä enää millään pois? Naisten jutut ovatkin just todella vaarallisia. En tiedä, ehkä ne pitäisi kieltää, etteivät tyttäret mene herkässä iässä ihan pilalle. Parempi olisi, että kasvavat kovan pornon vaikutuspiirissä. Sillä tavalla meistä kasvaa kuulkaa kunnon naisia. Tämä on taas yksi näitä asenteita, jotka jotenkin hyppivät silmille juuri esikoiskirjailijoiden haastatteluista. Ne tietävät aina, miten naiset menevät herkässä iässä pilalle lukiessaan naisten juttuja, mutta perinteisillä miesten aloilla on aina järki ja realismi mukana, vaikka olisi mistä hardcoresta kyse.

________________________________________________________________

Jaaha, Missä kaikki taas ovat -kyselyn mukaan 53% tunnusti olevansa täällä, mutta 40 %:lle vastaajista sen tunnustaminen otti voimille. Yksi ei taaskaan tykännyt koko kysymyksestä.

Mitä helvettiä tämä kirja tekee täällä?

Blogger problem. Again. Mutta tottahan se on - bloggarilla on probleema, kun bloggaaminen ei kiinnosta. Ja sitten toisaalta taas on huono omatunto, kun se ei kiinnosta. Tarkemmin ajatellen omat ajatukseni ovat niin syvältä, ettei niistä mitään hengentuotteita saakaan aikaan. Viime päivinä on tuntunut siltä, kuin sydämeni olisi jatkuvassa venytyksessä ja aivoni kuiviin puristettu. Päässäkin on jyskyttänyt siihen malliin.

Trisin meemihaaste sattui sikäli pahaan saumaan, että just meemiin tarttuminen viimeisenä oljenkortena on jotenkin säälittävää ja väkinäistä. Meemiin pitäisi tarttua riemuiten, ilon kautta, ettei pilaisi kenenkään toisen innostusta. Olisi kurjaa olla ilonpilaaja, kun toiset sentään yrittävät. Eli okei.

Yhdeksännet kirjat viideltä hyllyltä ja jotakin tarinaa niistä:

Henrik Tikkanen, Mariankatu 26 Kruunuhaka

No nythän on niin, ettei ole aavistustakaan mistä tämä kirja on tänne tullut. Olen luultavasti syntynyt kirjahyllyn kanssa, joka on sitten vuosi vuodelta lisinyt itsekseen toisia kirjahyllyjä ja toinen toistaan oudompia kirjoja. Tämän kirjan erona moniin muihin itsekseen lisinneisiin kirjoihin on se, että tämän olen lukenut. Jihuu! Mutta eipäs innostuta liikaa siellä. Nimittäin tämä kirja kaikessa rehellisessä paljastavuudessaan ja suorapuheisuudessaan ei saa voimaan pahoin, vaan se masentaa. Jos kaikki kirjailijat ja taiteiljat ovat tämmöisiä kuin Henrik, niin näkemiin vaan murut. Ei ole esimerkiksi mitään oikeutta mennä kajoamaan toisen oikeuteen tehdä kainalokarvoilleen mitä haluaa, olkoonkin toinen sitten kuinka vaimo tahansa. Inhottava tyyppi. Takakannessa sanotaan: "Niin syvästi inhimillistä tekstiä kuin ainoastaan merkittävä kirjallisuus voi olla. Ja tällöin todella tarkoitan merkittävää kirjallisuutta..." -Thomas Henrikson, Helsingin Sanomat. Voi herranjumala. Kun toinen tunnustaa ryyppäävänsä päivät pääksytysten ja naivansa kenen tai melkein minkä kanssa tahansa, missä tahansa, vailla minkäänlaisia tunnontuskia vaimonsa tai läheisiensä pahasta olosta, niin miksi juuri se on inhimillistä? Voisiko joskus, edes yhden kerran olla niinkin, että ihmiset pitäisivät tai edes yksi (mikä se oli? mullinaama? siis) kriitikko pitäisi joskus inhimillisenä sitäkin, että joku ottaisi lähimmäisensä huomioon? Mitä, onko liikaa pyydetty? Fuck you. Ja ajattele, tämä kirjahan on kirjoitettu 1977. Voi sitä inhimillisyyden ylistystä onkin kestänyt aina näihin päivin asti. On se vaan niin ihmeellistä ollut vuosikymmenten ajan, kun joku aina jaksaa ryypätä ja nussia ja kirjoittaa siitä. Voi ihqu.


Vladimir Nabokov, Lolita

Mitä helvettiä tämä kirja tekee täällä?

Michel Houellenbecq, Alkeishiukkaset

Mitä helvettiä tämä kirja tekee täällä?

Alkeishiukkaset on masentavin kirja minkä tiedän. Tarkoitus on kai ollakin. Niinhän ne aina sanoo mällättyään näillä samoilla ryhmäseksiorgiafantasioillaan, ettei tarkoitus ole fantasioida, vaan näyttää karu totuus satiirin keinoin. Houellenbecq voi työntää totuutensa just sinne, minne muutenkin uneksii työntyvänsä kirja toisensa jälkeen. Luin sen toisenkin perversion (Oikeus nautintoon), mutta kas kummaa, en tuntenut oloani yhtään perverssimmäksi kuin ennenkään. En ikään kuin löytänyt ihmeen sitkeästä (siis kaksi kirjaa tätä!!!) yrityksestäni huolimatta sisältäni niitä ihmisen inhimillisiä piirteitä, joita Houellenbecqin kuvaamilla ihmisillä yleensä on. Minulla ei esimerkiksi ole tarvetta mennä joihinkin ihme salaklubeihin kontilleni odottamaan, että kuka tahansa sieltä sitten tulee jonkin (minkä tahansa) pystyssä olevan vehkeensä kanssa ja pökkäisee menemään. En toki väitä, etteikö monilla voisi näitä inhimillisiä piirteitä olla, ja minä olenkin humanoidi kai sitten. Toki kirjassa on moraalinen opetus, ja päähenkilön naisystävän (hei, mä kyllä nyt paljastan tän, kyllä... on se vaan niin huikeaa) häntäluu ja koko alaselkä moisesta takapääriettailusta sitten lopulta murtuu, ja niin elämänilo kaikkoaa ja kuolema tulee ennenaikaisesti. Mutta kuolema ja opetus koituvat kirjassa vain naiselle. Mies voikin huoleti jatkaa silmitöntä pökkimistään heti, kun muisto ihanasta orgianaaraasta on haalistunut. Eli ollaanpa siinä satiirismissaan vastedes tarkkoina, ettei vallan tykkänään mene koko satiirilta pohja, niin kuin nyt pääsi käymään.

Esa Saarinen, Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin

Sanokaa Esasta mitä pahaa tahansa, niin tämä kirja on silti huippu. Lainasin sen ensin kirjastosta ja luin oikein ajatuksen kanssa. Ostin sitten pehmeäkantisen kotiin kahdella eurolla (miinus hölöalennukset). Kirjassa Saarisen ääni puskee tekstistä läpi. Ihan niin kuin se puhuisi ääneen siinä sivuilla. Niin justiin. Pikkuinen Esa heiluu siellä rivien välissä ja selittää. No tämä kirja ei ollut yhdeksäs, jos totta puhutaan. Se oli kahdeksas. Yhdeksäs olisi ollut Kalle Österlundin Lasten kotilääkäri. Olen lukenut kyllä senkin. Mutta tähän Saariseen vielä palatakseni, että kerroin äidilleni tämän saman Saarisen äänijutun silloin, kun luin sen kirjan. No, kun äitini oli muutama vuosi takaperin Saarisen luennolla tekemässä aiheesta lehtijuttua, äiti otti ja meni juoruamaan tästä minun lukukokemuksestani sitten itse Saariselle, mistä minä en tiennyt mitään. Eräänä päivänä postilaatikosta sitten tupsahti Saarisen Filosofia cd-levy omistuskirjoituksella, ikävä kyllä en saa siitä mitään muuta selvää, kuin että se on osoitettu minulle. Mutta Esa oli kuule ihan itse sen postittanut. Olen iäti otettu.

Gaby Hauptmann, Etsitään impotenttia miestä.

...mmmitä helv... ööh... olen saanut tämän kirjan eräältä porvoolaiselta ystävättäreltäni muutama vuosi sitten kiertokirjana. Minun olisi pitänyt laittaa tämä kai eteenpäin... kuka haluaa? En siedä koko kirjaa silmissäni. Sen teksti vallan juoksee. Lukiessa hengästyy aivan. Impotenttia etsiessään kirjan seksikäs päähenkilö on saanut tarpeekseen kuolaavista miehistä, koska on niin pirun vetävän näköinen pimatsu, siis sellainen, jonka perään kaikki äijät kuolaavat. Yäääk. Minähän en tämmöistä soopaa lue. Jokaisen naisen pitäisi nähdä puutetta edes kerran elämässään, että loppuisi tuollainen turha haihattelu. Kirjan maailma on mahdollisimman kaukana omastani, varsinkin kun lopussa paljastuu, ettei... ja sitten on niin... aah. Voi läähpuuh.


Sori sori sori, olen niin itteäni täynnä, että meinasin unohtaa haastaa kolme muutakin tähän meemiin! Ja oikein olin päättänyt, että haastaan Dionysoksen kevään, Diogenenksen ja kuka muu alkaa di:llä? Öh, Dinka... Tinka! Ja Veke.

Kesämuistoja ainakin osa 1

Pienenä tyttönä poimin kerran mummolle kukkakimpun. Ei saareen niin moni laji vielä ollut ehtinyt. Nyt siellä on kieloa ja lupiinia, silloin päivänkakkaroita ja harakankelloja ja kuin ihmeenkaupalla tuo kuvan valkoinen kaunokainen, joka kasvoi varjoissa. Sen minä poimin siihen kimppuun ja kiikutin mummolle.

- Tyhmä tyttö! Mitä sinä olet mennyt tekemään? Tämä on rauhoitettu kukka. Lehdokki, ymmärrätkö. Älä enää koskaan poimi tätä kukkaa. Nyt se on mennyttä.

En muista lapsuudestani kovin paljon. Minulle ei kasvanut minuutta missään vaiheessa. En tiennyt kuka olin ja miksi olin tänne syntynyt. En edes ajatellut sitä. En edes tiennyt miksi minun olisi pitänyt sanoa vastaan tai kasvattaa kiukkua. Minä vain olin olemassa. Vasta nyt tänä kesänä kun näin tuon lehdokin saaressa, muistin yhtäkkiä koko tapauksen. Sitä en muista itkinkö ja oliko minulla käsitystä siitä, kohdeltiinko minua oikein vai väärin.

Joka tapauksessa minut ja veljeni vietiin joka kesä saareen mummon ja papan luokse. Mummo oli harras raittiusihminen ja pappa kirjoitti vintillä juttujansa. Vintin ikkuna oli auki, ja sieltä kuului ainainen kirjoituskoneen naputus. Pappaa ei saanut häiritä. Minä kitkin kasvimaan, kastelin sen peltisellä suurella kastelukannulla, jonka olin järvessä täyttänyt. Söin raakoja retiisejä, mitä raaempia sen parempi, vaikka vesi tuli silmistä. Muut serkut väittävät, että olin mummon kanssa niin läheinen, että siksi hän pisti juuri minut tekemään kaikki työt muiden noustessa pedeistään suoraan yöpaitasillaan rantaan. Minun piti sijata petini aina, vaikka se oli yleensä vintin pimeimmässä sopessa. Rullasin aamuisin makuupussini ja laitoin sen pussiin. Varmaan siinä toivossa, että minut haettaisiin sieltä minä hetkenä hyvänsä, tai siinä pelossa, että jos joku tulee vielä, minut siirrettäisiin vieläkin pimeämpään soppeen. Sellainenkin oli. Siellä kun hautautui makuupussiin kokonaan, eivät hämähäkit päässeet munimaan korvaani tietämättäni, eivätkä hiireet tulleet nuuskimaan hiuksiani. Muistan myös mummon limaisen rusinasopan ja tunkkaiset talkkunajauhot, ne kamferitipat ja jodin, jolla hän paransi huonoa omaatuntoaan sivelemällä sitä ranteisiini iltaisin. Että pysyisin terveenä.

Hieman vanhempana ihastuin sokeasti kaikkiin. Ei siihen mitään syytä ollut. Ehkä siihen riitti yksi katse. Jos joku huomasi minut, sydämeni läkähtyi. Seurasin ihastukseni kohteita kuin noiduttuna. Joskus epäilen, onko minulle kasvanut edes aivoja. Ei minulla mitään sanottavaa koskaan ollut, jos sitä olisi kukaan kysynyt. Ei minulla ollut mielipidettä edes minusta.

Seurasin jotakin ihailemaani kovista jonakin yönä Viitaniemen rantaan ja se heitti hollannikkaani järveen. Etsin sitä kenkää tyynestä vedestä pitkään. Hollannikas oli ruskea ja niin oli vesikin. En muista, että olisin hätääntynyt, vaikka tiesin, että olisin joutunut kävelemään kotiin varmastikin kymmenen kilometriä ilman toista kenkää. Se vain oli asia, joka osui kohdalle. Istuin sitten takaisin rantaan ja heitin toisenkin kenkäni järveen, koska en minä olisi sillä yhdellä kuitenkaan enää mitään tehnyt. Uteliaisuuttani menin sitä järvestä hakemaan. Se oli pudonnut toisen hollannikkaan päälle.

Samana yönä istuin Savelan Esson yöbaarissa ja pelasin pajatsoa. Kovis ja sen kaveri nauroivat, eikä minulla ollut mitään tietoa siitä, mille ne nauroivat. Minulle tietenkin. Olin vasta kaksitoista, vaikka näytinkin muutaman vuoden vanhemmalta. Se onkin petollista, kun ihminen ei ole vielä lähellekään kokonainen sisältä, mutta näyttää päältä päin siltä kuin olisi, mitä tahansa voi tapahtua. Ja tapahtuikin vähän myöhemmin, mutta ei vielä sinä yönä. Ostin tupakkaa voittorahoilla ja kysyin taksikuskilta neuvoa, miten pääsen kaupunkiin, koska kovis ja sen kaveri vain nauroivat, kun kysyin minne päin minun pitäisi lähteä. Vähän matkaa käveltyäni aloin tunnistaa rakennuksia, paloaseman, Voionmaan koulun, yliopiston. Kadut olivat autiot ja aurinko värjäsi lehmukset vihreimmiksi. Kaupungista osasin jo kotiin. En minä muista, että olisin herätessä ollut millänikään. En usko, että edes kykenin tuntemaan itseäni loukatuksi. Silloinhan minä olisin ollut joku.

Muusa ja mullikat

Nyt kun lehmä on asettunut paikoillensa, tahdon kertoa lehmän kunniaksi sanasen. Olen pahoillani.


Valo lankesi pirtin ikkunasta puulattiaan. Tuvassa oli hella ja leivinuuni, ja peräkammarin ohutta ikkunalasia raapi sireenin oksa. Kellastuneella seinällä roikkui lasinen huoneentaulu, jossa luki ”oma koti kullan kallis”. Lattia narahti jalan alla, ikkuna antoi naapurin niitylle. Talon ja laitumen välissä kasvoi kaistale neidonruusuja sekä villiintyneitä lupiineja, joiden kypsät kodat paukahtelivat auki osuessaan sähköpaimeneen. Laidunta halkoi pieni joki ja muutama lehmä oli kumartunut juomaan sen reunamille. Muut lypsettävät makasivat kauempana rinteessä. Etelätuuli pakkasi kiivaasti pilviä pohjoiseen ja niiden varjot häilyivät niityllä levottomana. Sireenin lehdeltä rapsahti lasiin pisaroita. Ikkunan karmien välissä makasi kärpäsiä selällään. Kaikki oli kohdallaan, mutta talossa haisi raato. Avasin uunin luukun ja nuuhkin tuhkaa. Hormissa se ei ainakaan ollut. Ostopäätös oli vaikea. Pohjoisen puoleinen ulkoseinäkin oli uutta laudoitusta ja punamultamaalia vailla. Mutta sitten ikkunan alle tuli naapurin lehmä. Se jauhoi ruohoa, tapitti minua märillä silmillään, pysäytti häntänsä, nielaisi ja mylväisi. Sopimus tehtiin siinä paikassa.

Oli elokuu ja venähtäneet kultapallot paistoivat kuihtuneiden koiranputkien seasta sorjat varret paksujen kukintojen painosta taipuneina. Lehmä jatkoi häntänsä huiskimista ja lähti laiskasti kohti kauempana laiduntavaa laumaansa.
Kiinteistövälittäjä oli aivan varmasti maaseudun miehenä tietoinen siitä, että EU veisi seuraavana kesänä tuon lehmän ja kymmenen muuta lypsettävää pois mummonmökkimme ikkunan alta. Häneltä tuli kuitenkin joulukortti. Keväällä lehmät olikin jo myyty. ”Muutama mullikka ja yksi likka vielä jäi”, sanoi isäntä ja laittoi entisen laitumen kasvamaan rehua ja vei viimeiset elikkonsa kaukaiselle niitylle, jota ei meidän mökin ikkunasta näkynyt.


Ikävöin lehmiä. Niiden olisi pitänyt käyskennellä ja makoilla lähilaitumella suunnitelmieni mukaan. Ja minun piti istua juuri siinä ikkunan edessä, katsella märehtimistä ja jouten oloa, samastua täysin rinnoin emälehmiin. Remontilta oli pohja poissa. Se tehtiin kuitenkin vanhaa kunnioittaen. Televisio ei näyttänyt hyvältä kapioarkun kyljessä eikä sitä voinut rukinkaan viereen laittaa, mutta kyllä se siihen sitten jäi. Muutaman päivän ikäiselle kuopukselle löytyi varastosta vanha pinnasänky, jonka päätyyn oli maalattu bambin kuva. Tuvan seinälle ripustin leipälapion ja vanhan kahvimyllyn asettelin lautaskaapin ylähyllylle. Peräkammarin kukallisia tapetteja kiersi pitsiset boordinauhat ja seinälle naulattiin soikeat valokuvakehykset lapsiaiheineen ja hääkuvineen.

Vintiltä löytyi kissan luuranko ja sen vierestä lapiollinen kuolleita turkiskuoriaisia. Kissa oli kynsinyt oveen ja rappusten pieliin syvät naarmut. Sen ahdistus asui siellä yhä. Isäntä tyhjensi vintin puruista ja minä yritin pestä hajun pois, eikä vinttiin enää sen jälkeen menty. Matalapaineen aikana tahmea lemu valui aina alakertaan ja tarttui vaatteisiin. Kissan tuska kulki mukana kaupunkiin asti.

Kesäloma loppui ja arki jatkui lähiössä. Viikolla muovailin massasta pieniä lehmäpatsaita, joille maalasin mustia laikkuja. Perjantai-iltaisin asettelin niitä mökin ikkunalaudalle; joku noukki ruohoa suuhunsa, toinen kurkotti kaulaansa, yksi makasi, mutta useimmat seisoivat ja katsoivat minua. Maalasin myös lehmätaulun ja ostelin lehmämukeja sekä lautasia.

Lehmättömyys teki naapurin isännästä sorakeisarin. Se alkoi kaivaa pitkäkaulaisella kaivinkoneellaan hiekkaa viereisestä harjusta. Kaivuri oli kauttaaltaan ruosteessa ja sen ääni sai harakatkin pois tolaltaan. Ne säntäilivät ilmaan ja katosivat hiekkamontun taakse, villisikafarmille päin. Pöllötkin nukkuivat öisin, kun eivät päivisin saaneet enää rauhaa. Harakat kävivät vain aikaisin aamulla kissoja härnäämässä. Päivisin näkyi lintuja harvakseen, jokunen hermostunut parvi pyrähti silloin tällöin lentoon läheisestä lehdosta. Niinä hetkinä oikaisin kasvimaalla puutuneen selkäni. Minusta oli outoa, että lehmät piti hävittää, mutta villisika-, puhveli- ja strutsifarmeja pystytettiin ongelmitta. Globalisaatio ei koskenut pelkästään ihmistä, eläintenkin oli rynnättävä uusiin maisemiin ja vaihdettava elämäntyyliä.

Kesä oli ollut pitkä ja kuuma. Ukkoshelteet olivat ajaneet päästäiset syvemmälle viljapeltoon, ja kun ohra oli puitu, sängen seassa luikerteli kylläisiä kyitä. Aamukaste jäi maahan jo koko päiväksi. Naapurin isäntä kuivatteli rehua kuivurissaan ja humina jatkui taukoamatta kaikki viikonloput. Soramontulla kaivuri jatkoi kaivamistaan ja traktorit kuljettivat hiekan pois. Tiellä oli jatkuva liikenne ja pientareen kasvusto tukehtui paksun hiekkakerroksen alle.


Syysarki alkoi saada järjestyksen, mökille ei enää tehnyt mieli. Kasvimaata oli kuitenkin kitketty ja kasteltu koko kesän. Sato odotti kypsänä korjaajaansa. Kun astuin autosta ulos, maa tuntui väsyneeltä ja sitkeältä. Tuoksui herneille ja perunanvarsille. Pihamaalla puut olivat pudottaneet rupisia omenoitaan villiintyneen ruohikon sekaan. Niitä noukkiessa nenääni tulvahti väkevä sonnan haju. Sitä oli kaikkialla, omenapuiden alla, polulla ja mökin rappusilla. Kukkapenkit oli myllätty, sorkan kuvioita näkyi joka puolella. Sireenien alaoksat olivat revenneet ja omenapuistakin roikkui katkenneita oksia maahan asti. Kiersin tontin ja kuljin tallaantuneelle lupiinipellolle. Näin mullikoitten tulleen laitumelle. Ne olivat niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kolmannen rehunkeruun jälkeen naapurin isäntä oli päästänyt mullikat pellolle. Niiden laidunelämä oli murrosikäistä; keskinäistä nujakointia ja tappelua likan suosiosta. Pientä rynnimistä toinen toistaan kohti, äkkipysähdyksiä ja tuhahduksia. Ruohoa ne haukkasivat vain ohimennen.

Kun olimme mieheni kanssa saaneet pihan siistiksi, lantakasat levitellyiksi pensaiden juurille, oksat saksittua ja roskat haravoitua, kävin vielä kerran katsomassa mullikoita. Seisoin siinä tuoretta ruskaansa hohtavan vaahteran alla ja mietin miksi oikeastaan edes pidin lehmistä, kun naapurin isäntä kaasutti mersullaan tietä pitkin ja pysähtyi kohdalle. Kerroin hänelle mitä mullikat olivat tehneet. Isäntä sälytti syyn likan niskoille ja pyysi lehmiensä puolesta anteeksi. Nimitteli sitten likkaa oudoksi naudaksi, kertoi sen kaatavan aitoja ja innostavan mullikoita tihutöihin. Isäntä lupasi tulla puutarhurin kanssa leikkaamaan ruhjoutuneet omenapuut, sitten kevättalvesta ja ”täsmälleen oikeaan aikaan”, hän lisäsi ja yritti lukea kasvoiltani olinko ymmärtänyt. Miehelleni isäntä iski silmää ja kaasutti sitten tiehensä.

Jo parin tunnin päästä mullikat kävelivät tietä pitkin kohti kauempana siintävää hevoshakaa. Minä komensin lapset sisälle. He eivät totelleet. Hain kiikarit ja seurasin, miten hevoset häiriintyivät, kun mullikat tuijottivat niitä vain senttien päästä aitausta ympäröivästä sähköpaimenesta. Ilma oli niin jännittynyttä, että sitä oli vaikea hengittää. Hartioitani kiristi. Jokainen halusi kiikarit itselleen. Ne revittiin käsistäni ja minun oli käveltävä lähemmäksi, jotta olisin nähnyt paremmin, kun naapurin isäntä kurvasi mersunsa mullikoittensa viereen ja hiekkapölyn keskeltä juoksi kaksi tyttöä kädet ylhäällä, huutaen jotakin, mistä ei saanut selvää. Mullikat kääntyivät vastahakoisesti tielle, mutta lähtivät väärään suuntaan. Tytöt juoksivat niiden edelle ja tuuppivat lehmiä toisaalle. Siinä meni aikaa ennen kuin elikot olivat laitumella ja aita nostettu pystyyn. Hevoset hirnuivat harjat pystyssä koko loppupäivän, vaikka niitä käytiin silittelemässä ja syöttämässä moneen kertaan. Lapsetkin olisivat halunneet viedä hevosille omenoita, mutta minä kielsin lähtemästä minnekään koko talosta. ”Edes apiloita”, tytär aneli, mutta minusta hevosten oli parempi antaa olla rauhassa.

Aamulla heräsin ryskeeseen. Ääni tuli talon takaa. Hellan ylisillä kissat luimistivat korviaan silmät mustina, lapset säntäilivät ikkunasta toiseen ja kaikkia pissatti. Kukaan ei uskaltanut juosta huussiin. Mullikat olivat hajaantuneet eri puolille pihaa. Otin esikoisen kuulapistoolin kuistin penkiltä ja latasin sen pienillä taivaansinisillä muovipanoksilla. Astuin rappusille kukallisessa yöpuvussani ja tähtäsin ensimmäiseen lehmän ahteriin. Sillä ei ollut mitään vaikutusta. Eikä seuraavillakaan; tuskin erottuivat kärpäsen kosketuksesta. Betoni kylmäsi varpaitani ja ihoni nousi nystyröille. Mullikoitten turvat huurusivat ja ne jatkoivat sontimistaan hamuten samalla sireenin lehtiä suuhunsa. Tunnistin likan rehevässä kukkapenkissä ja muistelin, olivatko pionin lehdet myrkyllisiä tai edes huumaavia. Pissalle oli kuitenkin päästävä ja esikoinen nousi ikkunalaudalle sohottamaan suihkunsa korkealle. Tytär nöyrtyi potalle tämän kerran. Vauvalle vaihdoin vaipat.

Ehdin jo asetella pottaa jalkojeni väliin, kun tyttöjen ääni kantoi kaukaa tieltä: ”Saatanan sonnit! Nyt kotio ja vähän äkkiä!”. Mullikat säpsähtivät liikkeelle yksi toisensa jälkeen. Likka jäi viimeiseksi. Se märehti kukkiani omissa maailmoissaan missä lehmät saivat kuljeksia vapaana ja etsiä ruokansa sieltä mistä halusivat. Astuin ulos ja käskin likan häipyä pihaltani. Tytöt kikattivat.
- Sitä pitää heittää kivillä, ei se muuten mitään tottele. Se on ihan kahjo.
Likka ei välittänyt kritiikistä. Se mulkaisi olkansa yli ja viskasi häntäänsä. Silloin toinen tytöistä nappasi tieltä kiven ja nakkasi sen lehmän kylkeen. ”Helvetin kanttura!”, tyttö sähähti. Likka hörähti ja lähti sitten hitaasti liikkeelle. Tytöt seurasivat sen perässä ja supisivat toisillensa. Juoksin huussiin ja ajattelin, että voisihan tämän mökin vaikka myydäkin, mutta tuskin sitä kukaan ostaisi.

Ristus junassa

Kun lähtee sunnuntaiaamuna töihin, tuntuu siltä ettei lähtisi töihin vaan jonnekin ihan muualle. Lähdön tunnelma on tyystin toisenlainen, niin kuin olisi menossa matkoille tai kenties haahuilemaan pitkin Helsinkiä. Joka tapauksessa sunnuntaiaamuisin tuntuu siltä, että pitäisi olla matkalaukku mukana. Tunne vahvistuu vain matkan varrella kun matkalaukkumiehiä ja -naisia nousee joka asemalta kyytiin. Ja toisaalta niitä haahuilijoita myös, iäkäs juoppo, karvareuhka päässään ja vähän nuorempi huppupäinen kaveri, jolla on kova yskä. Vanhan viinan haju ottaa koko tilan ja yleisön haltuunsa yhdellä vaivattomalla uloshengityksellä. Vanhaa miestä katsellessa tietää, ettei se tule enää koskaan lopettamaan juomista. Nuoremman naama on pahasti ruvella. Joko se on kyntänyt pitkin katua omia aikojaan tai sitten saanut turpaansa.

- Missä sun hanskas on? Vanhempi kysyy ja nuorempi saa jotenkuten yskältään vastattua, ettei tiedä.

- Sun kätes ihan jäätyy. Ne on ihan punaset jo.

- Niinhä ne vähän taitaa olla, nuorempi vastaa. Sen ääni kähisee ihanasti.

- Pelataanko korttia? Kato, mulla on James Bond-kortit mukana. James Bond. Siis Zeims. Näissä on hyvän näkösiä naisia. Pelataanko? Ristiässää?

- Mitä se on?

- Iha helppoo. Hyvä rahapeli kuule. Mä jaan. Matteus, Markus, Luukas ja Johannes. No niin, kato nyt, onks sulla?

- Onks mulla mitä?

- Ristiässää. Ristiässä on ristus.

- Ei oo.

- Mulla on. Yks nolla.

- Miks et sä näyttänyt sitä.

- Tässähän se oli just. Kuule, tää ois hyvä rahapeli.

- Niin niille joilla on rahaa.

- Onks sulla yhtään?

- Voi mulla kakskyt senttii olla.

- No paa likoon. Mulla on kans. Kolmesta poikki. Se on nyt yks nolla. Sä teet työt. Jaa nyt. Mä nostan.

- Miten se menikään?

- Matteus, Markus, Luukas ja Johannes. Just noin, hyvä. No onks sulla?

- On.

- Kato, sä voitit. Mulla ei oo. Se on kaks yks.

- Miten niin kaks yks? Sehän on tasan.

- Eikä ole. Mä sain kaks pistettä siitä ekasta.

- Ai jaa.

- Pyyhi vähän silmääs. Siinä on rähmää. Mä jaan nyt. Matteus, Markus, Luukas ja Johannes… No niin, onks sulla?

- Ei oo.

- Kato, ei mullakaan. Sillon suurempi voittaa. Mitä sulla on.

- Mulla on ässä.

- Niin mutta suurempi voittaa. Mitä sulla on yhteensä?

- Ässä ja jätkä ja nelonen ja kymppi, nuorempi sanoo ja saa yskänkohtauksen.

- Mä ostan sulle kyllä huomenna yskänlääkettä. Eihän tosta tuu mitään. Miten sä oot niin väsyneen näkönenki. Nukuit ku tukki koko yön etkä yhtään yskiny.

- En mä tiedä. Väsyttää vaan.

- Mutt huomenna ostetaan lääkettä. Hei, mä voitin, mulla on neljä seiskaa.

- Tä?

- Niin, mä voitin. Se oli kolmesta poikki. Mulla oli paras käsi.

- Miten niin, se piti olla isoin.

- Niin niin, isoin käsi siis. Oot kai sä pokkaa joskus pelannu.

- Joo.

- No ei pelata enää. Kohtahan me ollaan perillä. On sulla kyllä hirvee yskä.

- Kurkku on varmaan palanu viinasta.

- Voihan se olla. Mut mitä jos pelataan vielä toinen matsi. Onks sulla vielä rahaa?

Ken nettiin lähtee, se netin kestäköön

Nettihäiriköinnistä puhutaan aika hiljaa ja vähän. Netti ei nyt vaan ole niin tärkeä asia, että sen häiriköitäkään pitäisi ottaa vakavasti. Aina voi pistää netin kiinni ja suksia helvettiin. Valittaa ei varsinkaan pidä. Itsehän sinne on tullut ängettyä.

Pahimpia ylenkatsojia tässä asiassa ovat itse portaalien pitäjät. Kirjoitin kerran parin viikon sisällä Jippiin ylläpitoon viisi kirjettä, joihin en saanut ainuttakaan vastausta, saati että niillä olisi ollut muutoinkaan mitään vaikutusta kirjallisuuspalstan siistimiseen. No eipä sen mainekaan sitten kehuttava ole. Kunnianhimoton portaali. Se on vähän niin kuin tarkoitettukin nettihäiriköille ja tokihan demokratian nimissä heille pitää sellainen purkautumispaikka myös olla.

Alkoi kerrassaan nyppiä se, että netissä kuka vain saa tosiaankin väittää kenestä mitä sattuu. Siis täysin tuulesta temmattua tarinaa tuulihatun toimesta: ”Nyt Saara nykykyttäää vimmatusti sanoisinko runkkaa ilmoita asioton viestiä. Koska hän on menettänyt miehensä ainoa orkasmi on runkata tuota ilmoita asioton viesti. Voi sitä kiihkoa, voi sitä ruumiin paloa”.

No niin, eihän tästä pitäisi järkevän ihmisen välittää. Ei pitäisi suuttua, kun mikään ei ole totta. Eikö tämä ole jokin russelmainen oppikin peräti. Maailman filosofin viisas ajattelu ei liene kyseenalaistamista kaipaa. Mutta kun herjaamista jatkuu vuodesta toiseen, kommentti toisensa perään on aina samaa paskaa, ei yksinkertaisesti enää voi olla puuttumatta. Jos ei puuttuisi, antaisi kiusaajalleen periksi.

Myönnän, että olen henkilö, jota on helppo vihata. Mutta vuosikausia kestävään kaunaan en ihan helpolla usko. Olen yrittänyt kysellä ja selvittää, mistä tätä kaikki juontaa juurensa, mutta ei sieltä koskaan tule sammakkoa viisaampaa vastausta. Kiusaaminen on pelkkää hupia ja uhri valitaan omien pimeiden tunteitten perusteella.

Foorumeilla tällaiset kommentit jatkuvasti ympättynä keskustelun katveeseen ovat omiaan tyrehdyttämään koko keskustelun. Vain yhtä hullu jaksaisi jatkaa vakavasti otettavaa keskustelua tuollaisella palstalla, jolla peeloilut sallitaan suvereenisti. Mikä siinä keskustelussa sitten niin tärkeää edes on, että sen ylläpitoa kannattaisi puolustaa? Ehkä ei mikään.

Mutta kiusaamien on minusta vastustamisen arvoinen asia; peeloille ei pidä antaa periksi tai he saavat mitä haluavatkin, uhrin toisensa jälkeen pois pelistä. He luulevat, että osuvat oikeaan ja onnistuvat loukkaamaan, mutta todellisuudessa ihmiset yksinkertaiseti kyllästyvät lukemaan typeryyksiä. Katto se tulee siinäkin hommassa vastaan. Lopulta jäljelle jää pelkkiä sosiaalisesti häiriintyneitä peeloja, joiden elämän tarkoitus on vain etsiä lisää kiusaamisen uhreja. Olemmeko ihan totta valmiita luovuttamaan areenan näille?

Minun piti kyllä etsiä 48 kadonnutta kommenttia, mutta eksyin nettiin lukemaan aineistoa kiusaajista. Sitä oli yllättävän vähän ja osin ajattelu vielä puolitiessä. Tämäkin nyt oli vain pikaista ja pinnallista pohdintaa.

Itsekeskeinen tavis

Blogin pitäminen puhuttaa. Huomattava kirjallisuushenkilö on noussut vastustamaan latteita lätisijöitä, joilla on tietokone, liikaa aikaa ja liian vähän palstatilaa. Puuttumatta tässä vaiheessa vielä Seppälän joutavaan huolenaiheeseen, johon hänellä on onneksi ollut aikaa paneutua, aloin miettiä voisiko netin palstatila sitten olla rajallinen vai pitäisikö sitä supistaa suurille ajattelijoille sopivammaksi hallita. Pitäisikö meidän blogin pitäjien olla ympäristöystävällisempiä? Avaruuskin alkaa olla täynnä romua. Niin on virtuaaliavaruuskin täynnä vanhojen blogien ja sivustojen jäänteitä. Tänne tullaan hirveällä höngällä jakamaan päänsisäisiä latteuksia ajattelematta ollenkaan miltä se Seppälästä tuntuu ja miten paljon se vie tilaa virtuaaliavaruudesta. Miten paljon itsekeskeisempi tällainen tavis enää voi olla?

Nettitouhut aiheuttavat paljon mielipahaa ja kateutta. Ihminen on ihmiselle uhka. Ystävyyskin pelkkää tekopyhyyttä. Toisen onnistuminen on aina itseltä pois. Toisen ystävä on aina joltakin toiselta pois. Yhden saama yksityisviesti on pois joltakin toiselta. Jonkun blogi vie kaikki lukijat. Jotakin kumarretaan, että voidaan pyllistää jollekin toiselle. Ja nyt, blogin pitäjistä on tullut kirjailijalle uhka. Demokratiakin kuulostaa kirosanalta. Kirjoittaminen pitäisi ehdottomasti saada yksityistää ainakin tässä maassa muutamille tarkoin valituille kirjallisuushenkilöille, koska eihän siinä nyt ole mitään laitaa, että kuka tahansa tavis saa päästellä sormistaan mitä sattuu latteuksia.

Kuinkahan paljon pidemmälle negativiisuudella vielä päästäänkään? Jäädään tähän, ryvetään nyt oikein tässä negaation hekumassa. Ollaan ennakkoluuloisia ja paskamaisia. Näytetään esimerkkiä tuleville sukupolville, miten meissä keski-ikäisissä on tylyä ytyä. Hymy perseeseen! Ylimääräistä aikaa ei ole hukattavaksi. Älkää antautuko latteuksille! Paetkaa blogeja ja keskustelufoorumeita. Olkaa kunnon ihmisiä, hyvät ihmiset.

Tämä ei nyt ole junassa mieleen tullutta, koska olen tämän viikon lomalla. Voisin istua tässä viikon vastapainoksi päivittäiselle kahdeksan tunnin yhtäjaksoiselle seisomiselle ja kävelemiselle. Jalkojen pitäisi saada elpyä. Mutta kun ei ole liikaa aikaa. Haluaisin kyllä, että olisi. Olo on kuin toisinajattelijalla, mutta onnea ja lukijoita kaikille blogihenkilöille.

Vanhat alta pois

Junapäiväkirjasta osa 3. Joskus muutama vuosi sitten.

Huomasi helposti, että oli aatonaatto. Junassa oli puolet vähemmän ihmisiä kuin normaalina arkiaamuna. Istuin ensimmäiseen vapaaseen paikkaan, selkä menosuuntaan, että lähtö tuntuisi vähemmän lähdöltä. Kotiin jäivät uniset peitot ja tuhiseva perhe. Viima oli puhaltanut väsymyksen ihon alta heti kun olin astunut pihatielle lumen rutistessa kenkien alla ja tähtien vielä hytistessä tummaa pakkastaivasta vasten. Jupiter oli kirkunut matalalla ja suurena kuin meren ylle unohtunut hätäraketti.

Nainen kauhtuneessa toppatakissaan istui vastapäätäni ja hymyili. Rypyt olivat kuin seitti hänen kasvoillaan. Outo haju tulvahti hetkittäin nenääni. En saanut siitä selvää. Otin kassistani kirjan kuorekseni, ettei ventovieraiden hymyyn tarvitsisi vastata. Kirja oli erään virtuaalihahmosta aidoksi ihmisystäväksi muuttuneen kirjoittama ja pisti veren kiertämään, värjäsi posket punaisiksi ja sai kaipaamaan takaisin sänkyyn. Mietin, mitä romaanista sanoisin sitten kun sitä kysyttäisiin. Toivoin, ettei minun tarvitsisi kertoa sitä netissä kaikkien nähden.

Oli outoa, kun monet bittijonot olivat viimeaikoina muutenkin muuttuneet todellisiksi, soluiksi ihmisten sisällä. Mutta vaikka todellisuus oli läsnä, kaikessa oli yhä jotain virtuaalista, epätotta, fiktiota ja faktaa sekaisin ja joka päivä ponnistelin enemmän ja enemmän erottaakseni nämä kaksi toisistaan. Oli kuin kaikki olisi tapahtunut jollekin muulle kuin minulle. Tapahtumat kodin seinien ulkopuolella hajosivat tarinoiksi, joiden todenperäisyydestä minulla ei ollut enää itsekään tietoa. Luin kirjaa, mutta joku sisälläni tarkkaili minua lakkaamatta. Se oli Saara.

Saara oli tullut elämääni kolme vuotta sitten. Se oli kasvanut sisälläni niin suureksi, että oikea minäni oli joutunut väistymään sivuun yhä useammin. Välillä kuvittelin muuttuvani Saaran mukana; Saara kehittyi nopeammin kuin ihminen normaalioloissa koskaan pystyi, Saaralle tuli jatkuvasti eteen tilanteita, joista selviämiseen tarvittiin pikaisia päätöksiä, mutta joista ei tarvinnut ottaa niin suurta vastuuta kuin mitä minun piti, Saara oli vapaampi ja sanoi asioita joita minä en olisi koskaan sanonut. En muuttunut, mutta tunsin taantuvani takaisin pikkuboheemiksi. Takaisin sellaiseksi, joka olin ennen kuin menin naimisiin ja minusta tuli äiti. Siihen asti olin tehnyt kaikki oikein. Saara oli opettanut minulle, että virheitäkin sai tehdä. Hän oli niitä kyllä tehnyt tekemästä päästyään. Mietin, miksi Saara oli niin tavattoman typerä, että joka kerta antoi huijata itseään. Minä en olisi antanut. Se tuntui omituiselta. Mutta Saaraa piti elossa pelleily, kusetus ja nokkeluus. Ilman niitä Saara ei pysyisi elossa. Nyt se tutki minua epäilevästi ja vähän halveksuen naurahti, kun nyrpistin nenääni.

Se oli kusi. Pidin kättä nenäni edessä ja tarkastelin vaivihkaa penkkiä, ettei haju ollut peräisin siitä. Vaatteet haisisivat sitten koko työpäivän. Nainen kauhtuneessa toppatakissa hymyili taas. Nyt ymmärsin. Hän hymyili, että minä tajuaisin myös naisen haistaneen löyhkän, ja ettei hän kauhtuneesta olomuodostaan huolimatta olisi mikään kusen hajuun tottunut toisen luokan kansalainen; että hänelläkin oli hienostunut nenä, mutta hän ei siitä huolimatta kehdannut vaihtaa paikkaa. Olimme siinä tukalassa tilanteessa yhdessä. Kusi oli läikittänyt koko penkkien välisen lattiatilan kuivuessaan siihen, nyt kylmien kenkien kosteus voimisti löyhkän. En halunnut herättää huomiota. Istuin paikoillani, vaikka väkevä virtsan lemu kirveli jo silmiä. Hymyilin naiselle takaisin vasta, kun hänen viereensä istui tummaihoinen keski-ikäinen mies. Nyt meillä oli naisen kanssa yhteinen salaisuus ja odotimme jännittyneenä, milloin mies alkaisi vääntelehtiä penkissään vaivautumisen merkiksi.

Mies istui vain. Hänellä oli levottomat silmät, mutta muuten vaikutti siltä, ettei mikään tässä kylmässä Suomessa hetkauttanut häntä. Hänellä oli urheiluliikkeestä ostettu takki, siis kaikin puolin siisti ja vauraan näköinen mies. Ainut asia, joka taisteli vääjäämätöntä sopeutumista vastaan, olivat ne silmät, jotka pysähtelivät vain naisten rinnoilla tai jalkovälissä. Muistin lööpit HIV-raiskaajasta ja käänsin pääni pois.

Istuin kusisessa junassa mahdollista HIV-raiskaajaa vastapäätä, mutta paikkaa en vaihtanut. Saattoihan mies olla kunnon kansalainen ja kusen hajuunkin alkoi jo tottua. Ehkä tummaihoisille oli tyypillistä tuijottaa avoimesti ja ajatella seksiä lakkaamatta ja varmasti moni suomalaisnainen kaipasi juuri tuollaisen mustan miehen avointa kiinnostusta, kalumyytin salaisuus kiehtoi. Mutta ei tietenkään minua. Olin ylpeä itsestäni, vaikka kuulinkin Saaran naurahtavan kolkosti.

Juna saapui Helsinkiin ajallaan. Nousin penkiltä, kengistäni jäi kusilänttiin kosteat jäljet. Juoksin töihin, ja haju tuntui yhä seuraavan. Pesin ensitöikseni kenkäni. Sitten aloitin työt.



***

Kalvakka poika ja rakkaus



Maa on lumessa ja valot ruosteessa. Taivaan katto on putoamaisillaan, niin matalalta se mustana näyttää. Jouluun asti johtotähtinäni olivat hehkulamput, katuvalot, mainoskyltit ja kaasuvalojen kylmä sinerrys, joka paljasti tokkuraisten ihmisten suonet. Veri virtaa. Sydän pumppaa aortan täydeltä, pitää minutkin lämpimänä takkini alla. Otan hansikkaani pois, työnnän kylmät sormeni kauluksen ja kaulaliinan välistä niskaani; olen harvinaisen lämmin ihminen. Jos painaisin pääni vierelläni seisovan laihan nuorukaisen rintaa vasten, kuulisin miten sielläkin lihas elämöi. Plasmani menisivät sekaisin. Hän on todellakin elossa. Tuo kalvakka poika, jonka pää ja farkut roikkuvat, mutta jonka takki on liian pieni ja jonka paita takin alla paljastaa kimmoisan ihon navan ympäriltä.

Ehkäpä tunkisinkin käteni tuon pojan paidan alle? Kylläpä poika säpsähtäisi hereille. Farkutkin putoaisivat, kun taitavat muutenkin pysyä jalassa pelkän taikavoiman avulla. Pojalle ei takuulla tule mieleen tunkea käsiänsä minun iholleni. Tuskin edes olen tässä. Olen näkymättömässä iässä. Se alkaa olla loukkaavaa. Vanhuksetkin sentään huomataan, kun ovat tiellä, mutta keski-ikäistä naista ei ole olemassakaan. Hän on näkymätön nalkuttaja, näkymätön vaikuttaja. Äänekäs äänestäjä. Joka tapauksessa tuo poika ei ollut äänestämässä Tarja Halosta presidentiksi. Minä olin. Moni ehkä halusi älykkään näköisen presidentin, sellaisen, joka olisi Suomelle eduksi, mutta tätä kriteeriä poliitikkojen on todella vaikea täyttää. Poika olisi voinut äänestää Miss Suomea. On niin vaikea tietää, kuka nuorukaisista ajattelee yläpäällään ja kuka alapäällään. Ja mitä ajattelee. Josko niillä on mielessä muuta kuin naiset.

Mutta rakkaudesta se ei mitään tiedä. Minä tiedän siitä kaiken. Se on toimintatapa tai pelkkää biologiaa. Hormonien kehittämä kaaos kantapäistä käpyrauhaseen. Tai ehkä se on metafyysinen olio, joka tunkee itsensä sisuksiin ja alkaa muina olioina nakertaa kaikkia pysyviä elementtejä romuttaen vähitellen vakaan elämäsi perustat. Sillä tavalla ne jalat sitten lähtevät alta. Ai ensi rakkaus! Oli kuin sisuksiin olisi pamahtanut paatos. Olin lyyrinen, eteerinen ja hajamielinen. Ja kyttäsin kaupan rappusilla viikkokausia, että satuin noin niin kuin vahingossa kohdalle. Ja sitten siinä tapaamisessa oli mukamas taikuutta. Sen jälkeen ei ollut olemassa niin kaunista päivää, niin mukavaa ystävää tai niin mieluista tekemistä, että se olisi syrjäyttänyt hänet. Taisin hämmästyä, jos hän oli mielestä poissa ne viisitoista minuuttia, jotka meni hammaslääkärissä, vaikka siihen aikaan hammaslääkärit olivat hulluja. Muistan vieläkin sen piikin, jolla maksaläiskäinen nainen tökkäisi syvälle ikeneeni. Oho, meni vähän ohi, se sanoi. Siihen aikaan vanhoja ihmisiä piti kunnioittaa. Nykyisin vanhoja täytyy vain pitää nuorina ja nuorempien pitää ihailla heidän nuorekkuuttaan. Elämä on klisee, intohimot ovat kliseitä, extreame on jo klisee. Pitäisi palata takaisin vaatimattomampiin elämyksiin.


***

Thai-tyttö kaivaa nenäänsä ja pakkanen kiristyy

Istun junan menosuuntaan nähden ensimmäiseen vaunuun ja ensimmäiseen penkkiin. Edessäni on seinä ja sen takana kuljettajan koppi. Istun siinä aina kun paikka on vapaana. Kerran viereeni tuli mies, joka kysyi tiesinkö minä, että se on junan vaarallisin paikka. Sanoin, että elämässä pitää ottaa riskejä. Mies otti taskustaan Fisherman’s friend pastillipussin ja tarjosi siitä minulle. En voinut ottaa, koska suussani oli jo mynthon, mutta minusta oli mukava istua junan vaarallisimmassa paikassa juuri tuon miehen kanssa.

Sain kirjan eilen äidiltäni myöhästyneenä joululahjana. Siitä oli ollut aattoiltana puhetta ja yllätyin, kun äitini lähetti sen nyt minulle postissa. Kiitin vuolassanaisesti sähköpostilla ja äiti kiitti, kun kiitin niin kovasti. Ehdin lukea aamujunassa kirjasta jo puolet ja ilahduin kun muistin, että minullahan on kirja kesken. Aina en ilahdu. Jotkut kirjat tuntuvat kassissa raskailta ja niiden keskeneräisyys painaa yhtä paljon.

Kirjan Mies matkustaa merenrannalle ja sitten saarelle, joka on meritähden muotoinen. Alan katua sitä, etten ole matkustanut kauaksi. Katson ulos; harmaa hetki ei muutu miksikään, vaikka maisema vaihtuu. Vain valoihin kiinnittää enää huomiota. Niitä vaihtuu vauhdissa tuhansia. Mietin, minne tekisin neitsytmatkani. Lapsena olen kyllä käynyt Libanonissa, mutta siitä ei pidetä. Isä otti valokuvia pakolaisleiristä, meitä ei pikkuveljeni kanssa päästetty leirin portista sisään, mutta muistan vieläkin itämaisen punaisen hiekan ja sen päälle pystytetyt teltat sekä pienten lasten hämmästyneen ruskeat silmät, jotka tarkkailivat uteliaina vierasmaalaisia tunkeilijalapsia. Muistan kadunvarsien mandariinipuut, joista teki mieli ottaa hedelmä, mutta äiti epäili, ettei se ollut sopivaa. Ja muistan laihan lehmän, jota ei hiekasta muuten erottanut kuin sen päästä ja kylkiluista.

Minne matkustaisin, kun nämä samat maisemat eivät ehkä pitkään aikaan tule olemaan heti menneisyyttä, niin kuin ulkomaanmatkat yleensä ovat. Ulkomaanmatkat jäävät mieliin pysyvästi, mutta arkiset junamatkat unohtuvat yksi toisensa perään, niin kuin niitä ei olisi ollutkaan. Sen muistan, kun menin työpaikkahaastatteluun ja matkustin lähijunalla ensimmäisen kerran Helsinkiin. Minua jännitti niin, että meinasin oksentaa. Kaikki junan äänet saivat minut istumaan selkäsuorana ja puristamaan kassini hihnaa lujempaa. Nytkähdykset tuntuivat liikuttavan vatsalaukkuani. Ja nykyisin koko juna vain humisee ajatusteni taustalla ja nyt se katoaa olemasta siihen asti, kunnes viereeni istuu kaunis thai-tyttö, joka kaivaa lompakostaan kaksikymppisen ja kysyy, onko minulla rikkoa sitä. Ei minulla ole.

Tyttö pistää lompakon pois ja alkaa kaivaa nenäänsä ja ravistella tököttiä sormistaan lattialle. Yhtäkkiä huomaan olevani kireä ja joudun lukemaan lauseen toisensa perään yhä uudestaan, koska niiden sanoma ei tavoita minua. Vain tuo nenään työntyvä sormi kiinnittää kaiken huomioni ja minä puristan kirjaa kovemmin, räpsytän silmiäni ja luen:

”Tiedän ihmisiä jotka rakkaus on tuhonnut. Heidän epätoivollaan ei ole ollut rajoja ja lopulta he ovat hukkuneet siihen. Maailma on täynnä sellaisen rakkauden muistomerkkejä. Tunsin kerran miehen, joka sanoi: rakkaus on kaikki. Kun kysyin, mitä hän tarkoitti, mies vastasi: rakkaus on kaikki siten, että kaikki mitä sanomme hyväksi on rakkautta ja kaikki mitä sanomme pahaksi on kadonnutta rakkautta, Kaikki teot ovat lähtöisin rakkaudesta tai sen tuhoutuneesta muistomerkistä,. Ei ole olemassa sellaista tekoa, joka ei vastaisi kysymykseen: kuka minua on rakastanut? Jos ei ole rakkautta, on vain yksinäisyys ja kuolema. Sen vuoksi minun on pallo sanoa: rakkaus on kaikki. Niin tuo mies sanoi. Pakko. Sanasta sanaan.”

Saan kirjan loppuun jo Kauniaisissa. Palaan siihen takaisin. …”että ihmisistä tulee kuoleman jälkeen puita” ja siihen, ”kun sataa lunta, sataa hiljaisuutta.” Mutta mitä puista tulee, kun ne ovat kuolleet? Pihan vanha koivu, jonka oksat näyttivät auringonpaisteessa hopeisilta taide-esineiltä, kaatui viime myrskyssä ja se makaa nyt kuusten juurella elämäänsä väsähtäneenä ja sen päälle on satanut hieman hiljaisuutta. Ja sitten palaan siihen kadonneeseen rakkauteen.

Espoon keskuksen jouluvalot herättävät minut ja alan tuijottaa ulos. Thai-tyttö istuu yhä vierelläni ja ihmettelen, miksi hän ei jäänyt pois. Olen varma, että hän lähtee junasta viimeistään Kauklahdessa. Ja niin käykin. Juna jatkaa kohti Mankkia. Sen halki kiemurteleva joki ei ole vielä jäätynyt ja se saa minut kaipaamaan Jyväskylän kirkkaita ja jääkylmiä talvia. Niitä ei täälläpäin ole. Ehkä niitä ei ole enää Jyväskylässään. Ehkä niitä ei ole koskaan ollutkaan muualla, kuin pienen tytön ajatuksissa. Valoisat hanget ja äärettömän suuri taivas. Ja niin kylmä, että poskia nipisteli.

Jään junasta. Taivas on pienentynyt tai sitä ei enää ole, mutta pakkanen alkaa tänä yönä natisuttaa puita.

***

Synttärisankari juo lavallisen olutta

Junassa on aina stereotyyppejä, vaikka sellaisia ei huhujen mukaan ole olemassakaan. Vai mitä sanotte miehestä, joka tulee lämpimällä kevätsäällä junaan kirkkaan vihreässä pipossa, kirjaillussa kauluspaidassa, harmaassa kultanappisessa bleiserissä, farkuissa ja bootseissa, selässään vielä kirjava reppukin. Mies on kalju, mikä puolustaa pipon, kaljuhan palaa herkästi auringossa. Nuoruudessani poikapuoliset luokkakaverini ajelivat kesäisin päänsä kaljuiksi, että on viileämpää olla ja sitten kuitenkin pitivät koko kesän hattuja… Ihan miten vain. No joka tapauksessa miehen kalju näyttää niskasta tuoreelta, pipo peittää vain päälaen ja korvat työntyivät päästä ulospäin erittäin voimakkaina. Niin terhakoita korvia harvoin näkee, ikään kuin ne olisivat käyneet punttisalilla, jollakin tavalla erityisen lihaksikkaat korvat, täytyy sanoa. Juuri tuon kaltainen stereotyyppi ei vaikuta minusta hyvältä kuuntelijalta. Hänen korvansa eivät ole millään sen vuoksi harjaantuneet niin kiinteiksi. Tosin kovissa desipeleissä työskentely voisi kai hyvinkin aiheuttaa lihaksikkaita korvia, tai harrastus, joka tapahtuu jatkuvassa metelissä, esimerkiksi ahkera kapakoissa istuskelu tai jääkiekon seuraaminen katsomossa. Se vaatii varmaan ainakin kausikortin jäähallille, uskoisin.

Mies istuu penkille puhisten ja alkaa heti takoa vimmatusti ikkunaan. Sitten mies vilkuttaa. Hänen hymynsä on leveästi suorakulmainen ja hampaat näyttävät pieniltä ja teräviltä. Havaintojeni mukaan terävähampaisesta suusta tulee paljon ilkeitä sanoja. On muunlaisiakin hampaita, jotka kuvastavat luonnetta. Eräällä tuttavallani on samanlaiset hampaat ja yhtä suloiset ikenet kuin eräällä herttaisella naiskirjailijalla. Myös tuttavani on herttainen. Lisäksi tiedän ainakin yhden isohampaisen ihmisen, jolla ei huumorintajua ollenkaan, mutta hän pitää itseään hirvittävän humoristisena. Kirjoittelee lehtiin oikein kolumneja hampaat pitkällään. Luulen, että ilkeillä toimittajilla on yleensä joko terävät tai isot hampaat. Oletettavasti pidän seuraavaa isohampaista ja lommoposkista huumorintajuttomana ja ilkeänä. Odotan vain, että pääsen lohkaisemaan ’mitä minä sanoin’. Ne ovat elämän hienoimpia hetkiä. Tai voisin kuvitella että ovat. On siis selvää, että voin pitää hampaiden ja ikenien muotoja merkittävinä tunnuksina määrätyille luonteille. Ja vaikka se nyt saakin terävä- ja isohampaiset nousemaan barrikadeille, he voivat lohduttautua sillä, että olen tuskin koskaan yleisellä tasolla oikeassa. Omasta mielestäni kyllä olen omien mielipiteitteni kanssa suurimmaksi osaksi samaa mieltä, mutta en aina.

Yhtäkkiä mies nousee ylös ja lähtee kohti junan ohjaamoa, joka tässä menosuuntaan nähden viimeisessä vaunussa on peräpäässä. Mies koputtaa oveen ja sanoo itsekseen, onkohan siellä ketään. Tietenkin mietin, että mitä hittoa. Mies kääntyy ja tuijottaa minua. Hetken kelaamisen jälkeen hän kysyy osaanko tilata kännykällä lipun, hän kun ei millään jaksa kävellä junan toiseen päähän lipunmyyntivaunuun. Hän on aivan romuna. Pöyristyttävä ajatuskin, että osaisin tilata kännykällä jotakin muuta kuin pitsan. Enkä kovin hyvin muita pitsoja kuin Operan. Kaikki muut pitsat ihmetyttävät minua. Niissä voi olla homejuustoa ja ananasta. Ananas kuuluu mielestäni pelkästään pullapuolen täytteeksi. Salaateissakin sen käyttäminen on melkein rikollista. Homejuustosta en voi edes puhua. Ja minulla on sitä paitsi kuukausilippu, joka kannetaan postin mukana kotiin kerran kuussa. Maksu menee suoraan tililtä. Olen hieno ihminen.

- Mulla on tänään syntymäpäivä, mies sanoo ja haistan, että syntymäpäivää on kovasti odotettu koko yö. – Onneksi olkoon, sanon asiallisesti.

– Kiitos. Mä olen juonut lavallisen olutta ja pullollisen grantsia ja strotsia.

Lavallisen olutta? Olen ollut marketissa töissä ja tiedän mitä lavallinen olutta tarkoittaa. Vähän epäuskotavaltahan se tietenkin tuntuu tällaisen tavallisen ihmisen näkökulmasta, mutta kuuntelen kiinnostuneena tuota ihmettä, joka on yhä hengissä kertomassa, että on juonut edellisyönä lavallisen olutta. Tottahan minua aina kiinnostaa mitä ja kuinka paljon tuntemattomat ihmiset ovat edellisyönä juoneet. Monesti se on junamatkojen parasta antia. Tietoja voi sitten verrata aina omiin juomistapoihin. Grantsia en ole juonut ikinä, mikä tietenkin hävettää. Onneksi sitä ei tarvitse tunnustaa, eikä sitäkään, ettei minulla ole hajuakaan siitä mitä on strotsi. Viskiä en ole juonut sen jälkeen, kun nuorena likkana kähvelsin isän kaapista Ballantinesta ja join itseni siitä umpikänniin. Laitoin pulloon vettä tilalle sen verran kun nyt pikkulikan huppeliin oli tarvittu. Varmaan vajaa kolmannes. Tunnustin tekoni vuosien jälkeen. Isä oli hirveän tuohtunut, koska ei ollut huomannut maussa mitään eroa.

Juna pysähtyy väliasemalle ja kyytiin nousee tuhti mies. Hänkin on melkein kalju, mutta sillä tavalla luonnollisesti. Olen aina kannattanut luonnollista lookia kaikessa. Pömppämahakin on minusta parempi kuin sixpäkki, vaikka molempien eteen on tietenkin jouduttu jonkin verran näkemään vaivaa. Miehellä on tumma puku päällänsä. Oikein asiallisen näköinen ihminen. Vähän niin kuin joku pikkuporvari. Isompi ajaisi bemarilla. Hän istuu käytävän toiselle puolelle ja vihreäpipoinen kalju kääntyy heti miehen puoleen.

- Anteeksi, saanko häiritä, hän aloittaa. Minua hän häiritsi kysymättä ja tulen pikkuporvarille hieman kateelliseksi. Sitten mies jatkaa: – Mä en millään jaksa kävellä tuonne junan toiseen päähän, mut voisitko neuvoa, miten kännykällä sais tilattua lipun tähän vaunuun.

Ai miten miehekkäällä äänellä puolikalju vastaa : - Ei lippua voi junaan tilata.

- Eikö voi? Hmph. No mä en kyllä jaksa mitenkään kävellä tonne toiseen päähän, kun mulla on tänään syntymäpäivä.

Mies onnittelee asiallisesti.

- Kiitos, tai älä onnittelekaan, vielä on pari tuntia oikeeseen aikaan.

- Paljonkos tulee täyteen? puolikalju pikkuporvari kysyy.

- Nelkytyks.

Olen minä kyllä nuoremmankin näköisiä nelikymppisiä nähnyt. Jokin ulkoisesti kuluttava harrastus miehellä ilmeisesti on.

- Mä olen juonut lavallisen olutta ja pullot grantsia ja strotsia.

Puolikalju naurahtaa, kalju jatkaa: - Meillä oli juhlat viime yönä parin muijan kanssa. Oli hellä herätys. Toinen kato herätteli hommiin heti, mut mun piti sit tietenkin tasapuolisesti hoidella ne molemmat. Sitten Kalju huokaisee ja pyörittelee päätään: - Huhhuh, kyllä otti koville.

Puolikalju alkaa hekottaa niin että vatsa hytkyy. Olen hirveän huono peittelemään ilmeitäni, joten hekotus lakkaa ja vatsa pysähtyy. Käännyn ikkunaan päin ja olen kuulevinani tirskahduksen.

Kalju on kyllä paras stereotyyppi jonka olen junassa tavannut. Boheemi naistenmies. Kirjava reppu on varmaan täynnä runoja, joita mies kantaa mukanaan aina ja luetuttaa niitä sitten kapakkakierroksella kaikilla juopuneilla. Voi sitä selkään taputtelun määrää. Olisinpa joskus saanut olla mukana. Miten lämmin ja ihastuttava tunnelma siellä on täytynyt olla. Ja millaisia runoja! Oi, ne varmasti kertovat naisista ja viinasta, kenties jopa kupasta. Kaikesta rähjäisestä. Totuus syrjäytyneistä, totuus ainoasta ja oikeasta elämäntavasta! Poissa vastuu, tilalla villi vapaus. Huomaan, että päätäni alkaa kiristää. Otsaani on melko varmasti rypyssä ja leukaluutkin tuntuvat omituisen kireiltä siihen nähden, miten hienoja runoja repussa voisi olla.

Junaan nousee jälleen lisää miehiä. Heidän edellään tulee kuin aurana vatsassa käyneen hiivan haju ja aromikkaan sätkätupakan röyhkeä pilvi. Miehillä on tuuheat päänmyötäiset hiukset ja pussikaljaa mukanaan. Kalju tunnistaa heti rokonarpiset hengenheimolaisensa ja kertoo juhlallisesti syntymäpäivistään sekä hellästä herätyksestään. Miehet tietävät, että krapulaisia naisia panettaa aina. Kalju saa karhutölkistä paukutkin. Voi, se avaa kielenkannattimet:

- Mä olen just saamassa eron vaimosta. Oon menossa allekirjoittamaan papereita. Vittu, se vie kaiken.

- Aivan varmasti, huokaisee pikkuporvari.

- Muijat vievät aina kaiken, pussikaljamiehet yhtyvät ja tarjoavat vielä toisetkin ryypyt. Kalju käyttää mahdollisuutensa aika hanakasti. Pussikaljamiehet katsovat huolestuneina tölkkiään, joka selvästi hupenee hurjaa vauhtia. Yhden miehen toinen kankku irtoaa penkistä ja rystysistä ruvettunut käsi on jo pönäkät sormet ojossa ottamassa tölkkiä takaisin, mutta muut muistuttavat sitten niistä ämmistä, jotka rohmuavat aina kaiken. Ja tämä nainen vielä äijänsä syntymäpäivänä. Se jos mikä on kenelle tahansa kestämätön paikka. Siihen nähden puoli tölkkiä karhua katsotaan kohtuulliseksi menetykseksi.

Konduktööri ilmestyy jostain syystä vaunuun. Kukaan ei sano mitään, ei edes kalju. Ei ole huomaavinaankaan koko lipunmyyjää, mutta työntää tölkin takaisin pussikaljamiehille. Miltä se nyt olisi näyttänyt näiden hengenheimolaisten silmissä junalipun ostaminen, miettikää vähän. Ratkaisu on mielestäni oikea ja riskinoton arvoinen, eikä konduktöörikään sitä mitenkään kyseenalaista, vaan jatkaa matkaansa toiseen vaunuun ja ovi jää hänen takanaan heilumaan hetkeksi. Väliköstä tulee raitista ilmaa tilalle ja sitä kyllä kaikki matkustajat varmasti jo kaipasivatkin. Ilman pussikaljamiesten täyttämää vaunua ei raikasta happea osattaisi ollenkaan arvostaa.

Kaljun kännykkä soittaa Tohtori Sykeröä. Hän vastaa siihen suoraan:

- Tulossa, tulossa. Mä oon junassa. Myöhästyin bussista. Kyllä mä sen ehdin nähdä. Eikä. Miten niin. Mä katoin matsia. Olen olen. Kauanko täs nyt menee. Kymmenen minsaa ja sit mä joudun käveleen vielä. Bussilla olisin päässy siihen viereen… kyllä. No hei, mies sanoi ja vilkaisee nopeasti luuriin, nostaa sen takaisin korvalleen ja sanoo vielä: - Joo, hei hei, ja painaa voimallisesti punaisella merkattua nappulaa. Sitten hän tökkii monta kertaa kännykällään kylkeensä, ennen kuin saa sujautettua luurin taskuunsa.

Pussikaljamiehet nousevat penkeiltään ja ehtivät hyvin hyvästellä hengenheimolaisensa. – Koita pärjätä, pidä ittes miehenä, ota vielä tosta, joo, pitää mennä. Junan ulkopuolella miehet näyttävät ujoilta ja kulkevat tiiviisti toisissaan kiinni, pussikaljat eteen ojennettuina.

- On mulla sentään vielä aika helppoo, kalju sanoo ja pikkuporvari naurahtaa. – Katoitko muuten pelin eilen? Mikähän vittu sen Karalahden jalkaan tuli? Paha paikka, Kalju jatkaa ja luettelee sitten sen jälkeen kaikki edellisillan MM-kisojen lätkätulokset ja puolikalju vastailee niitä näitä. Pasilassa Pikkuporvari nousee penkiltään ja kättelee Kaljua.

– Hyvää jatkoa nyt sitten vaan. Pidä puoles.

Kalju on liikuttuneen näköinen eikä saa sanaa suustaan, nyökkäilee vain. Lopun ajan hän on hiljaa. Vasta Helsingissä hän kysyy minulta paljonko kello on.

- Varttia vaille kymmenen.

- Mä myöhästyn puoli tuntia. Kyllä tästä saa taas kuulla. Mutta paskat siitä, kohtahan mä oon vapaa mies, Kalju sanoo ja virnistää. Minä lähden töihin.

***

Mummo ja kadonneen salkun arvoitus

Tunteet keinuttavat kuin paikallisjunan epätasainen kyyti. Siihen vastapäätä istahtaa mummo. Sillä on minkkiturkki ja kanihattu. Varmaksi en tiedä, väristä epäilen vain. Se viikkaa hatun syliinsä ja hätkähtää, kun ei löydä heti hanskojaan. Siinähän ne käsilaukun alla. Mummo on kaunis. Poskien iho siroilla poimuilla. Ylähuuli mutristuu alahuulta ulommaksi. Sillä on sameat silmät, kuin heinäkuinen merivesi ja ripset limpissä niin kuin mummoilla aina. Mutta katse on terävä kun se katsoo minuun. Puhun kännykkään; pojalla on käsi murtunut.

Mummo on kaunis. Ihmettelen sitä jo toisen kerran. Ainoastaan korvat ovat rumat. Ehkä se on perinyt ne isältään. Korvista päätellen isä on ollut isopäinen mies. Mummo on elänyt kurissa ja nuhteessa nuoruutensa. Käynyt sitten hyvän sihteeriopiston, kun hänellä on niin kauniit kädetkin. Mummo on niin herttainen, että unohdan vanhenemisenpelkoni siihen.

Helsinki jää taakse. Mummo ottaa kirjan kassistaan. Minulla ei ole kirjaa, koska luin sen aamujunassa loppuun. Yritän miettiä, mitä mieltä olen kirjasta. En osaa päättää. Siinä kaikki päähenkilöt olivat niin fiksuja. Ehkä liian fiksuja ihmisiksi. Tuijotan Pasilan tv-tornia sumun takaa kuin majakkaa, täytyy pitää silmät poissa muista ihmisistä ja mummosta.

Mummo nukahtaa. Sen käsi herpaantuu pehmeäkantisesta kirjasta. Kansilehti tulee näkyviin. Minulta pääsee yskä. Kirja on Knut Faldbakkenin Viettelys. Juna pysähtyy. Murrosikäinen poika, jonka kasvot ovat kasvukauden jäljiltä venähtäneet, istuu vastahakoisesti mummon viereen, rötköttää jalat käytävän puolella. Pojan leuassa on finnejä, mutta ihossa on yhä lapsenomaista pehmeyttä. Kaikki on pojassa kesken vielä. Mummo herää ja alkaa äkkiä etsiä jotakin. Se katsoo minuun, laukkuani ja jalkojani. Sitten se mulkaisee poikaan ja nousee ylös.

”Sinäkö sen otit?” Mummo kysyy ensin pojalta, sitten minulta. Pyöritän päätäni hämilläni. Mummolla on käsilaukku yhä sylissään, kanihattu ja käsineet myös. Kirjakin on siinä vielä, pehmeät alastomat naiset kannessaan. Poika katsoo kirjaa ja ärsyyntyy niin paljon että menee käytävän toiselle puolelle istumaan. Se tuhahtaa, kääntyy katsomaan ikkunasta ulos ja alkaa syödä kynsiään.

Mummo eksyy ajatuksiinsa, seisoo siinä käytävällä hetken, muistelee ja miettii kulmat kurtussa, kumartuu sitten ottamaan ohuen salkun penkin ja seinän välistä, ja poistuu vaunusta. Turkin pehmeys leijuu vielä hetken ilmassa.

***

Taas Mikki Hiiri mättähältä mättähälle käy

Toisinaan on tosiaan vaikea uskoa totta todeksi, niin kuin tänään puoli neljän junassa kotiin päin. Jo silloin, kun on astumassa vaunuun ja ilma on jo niin käytettyä, että viinahuuruinen hiilidioksidi puskee ovea vastaan, pitäisi tajuta ja kääntyä suosiolla kannoillaan, mutta kun ei niin ei. Aina vain rohkeasti haasteita päin. Ja totta kai, tänäänkin päänmyötäinen pitkätukka punahuivipäisen morsionsa kanssa samassa vaunussa aivan juovuspäissään. Ja se puhe, tai paremminkin mongerrus, voi taivas. En tiennyt, olisinko hävennyt vai nauranut.
- Kato, mä olen tutkinut Särestöniemen tekniikkaa. Se on vitun taitava. Ymmärrättekste mitään taiteista? Vitut te mitään ymmärrä. Mä, siis mä olen oikeesti insinööri, mut mä harrastan öljyvärimaalausta ja runoutta. Tiedättekste mitään runoudesta? Kato ei nää mitään tiedä, pitkätukka sanoi morsiolleen. Morsio alkoi laulaa:
- Nyt mikkihiiri mättähältä mättähälle käy, ja pikkujalka vilkahtaa.
Vilkahtaa? No, joka tapauksessa nainen jatkoi:
- Taas mikkihiiri mättähältä mättähälle käy ja pikkujalka pilkahtaa…
Pilkahtaa?
- Mitä sä taas laulat? Onks sun miirus tullu jo kotiin?
- On. Se on nyt Lapissa kelossa. Se oli puoli vuotta karkuteillä ja mä vein sen mummolle Lappiin arestiin.
- Onks se vielä hengissä?
- On.
- Missä se oli?
- Mistä helvetistä mä sen tietäisin.
- Se oli naisissa tai vieraissa miehissä.
- Ihan sama, mut se oli karussa ja nyt se on arestissa.
- Eiks sitä mikään syö siellä? Tai tapa? Sudet syö sen. Karhut. Tai porot.
- Ei porot syö hiiriä. Taas mikkihiiri mättähältä mättähälle käy ja pikkujalka vipattaa.
Vipattaa?
- Ootsä tänään lähössä lesboileen. Mä en sitä maksa jos sä lähdet vieraisiin miehiin, mut jos sä lähdet lesboileen, niin mä maksan. Kai sä sen tajuut?
- Taas mikkihiiri mättähältä mättähälle käy ja pikkujalka kilkattaa.
Ei jumalauta.
Nainen keskeytti laulunsa äkkiä:
- Meidän pitää ostaa lisää bissee! Paljonko se saldo oli? Viiskyt euroo. Nostat nelkyt, sit jää kymppi ruokarahaa.
- Joo. Mut jos sä lähet vieraisiin miehiin niin mä otan naishuoran. On mulla ollu ennenkin.
- Joo-o. Taas mikkihiiri mättähältä mättähälle käy, di diu di diu di diu di diu di diu.
Minulta pääsi tahaton purskahdus. Se tarttui vieressä istuvaan mieheen. En voinut edes katsoa häneen päin. Kiinnitin huomioni Inexin pihan Bond-palloon. Sellainen metallinen talon kokoinen pallo. Ehkä sen sisällä asui Blofield ja suunnitteli parhaillaan maailman valloitusta valkoinen angorakissa sylissään. Enää ei naurattanut yhtään.
- Hei, anteeks herra, saanko häiritä, pitkätukka sitten aloitti (mikä ei jostain syystä enää yllättänyt minua) ja kallistui käytävään päin. Herra oli minuun selin, joten en tiedä kenen kanssa pitkätukka puhui vai puhuiko kenenkään.
- Oletsä joku filosofi? pitkätukka jatkoi, - siis mähän en oo mikään pitkätukkahörhö, vaan ihan tavallinen insinööri joka harrastaa runoutta. Joo, ja filosofiaa. Kyl mä nää kaikki heput tunnen. Ootsä koskaan ajatellut mikä täs elämäss on niinku funktio. Se oli vähän vaikeesti sanottu, mut kai sä tajusit?

***

Nämä olivat siis jo vanhoja juttuja. Uusia on jo mielessä, kunhan vain ehdin kirjoittaa.