Kansalainen lehdistön vahtikoirana

Lehdistön tehtävänä on tuoda esiin yhteiskunnan epäkohtia. Nykyisin lehdistö tekeekin epäkohtansa itse. Sen on kuin yksineuvoinen olio, joka pölyttää ja hedelmöittää itse itsensä. Alman tuottavuuden kasvulle ei näin luovasti toimien olekaan mitään rajaa. Omilla sivuillaan Alma Media kehuu itseään näin:

Työ Alma Mediassa nojaa kahteen perusarvoon: vapaaseen ja moniarvoiseen viestintään sekä joukkuepeliin. Työntekijämme ovat ainutlaatuisella näköalapaikalla muuttuvassa mediamaailmassa. Ihmisen kokoiset työyhteisömme tarjoavat henkilöstölle mielenkiintoisia haasteita Suomessa ja maailmalla, kansainvälistyvän mediakonsernin edut sekä alan parhaat kehittymismahdollisuudet. Alma Mediassa tehdään työtä reilussa tekemisen meiningissä.

Kritiikki olisikin nyt tarpeen, kun tuon kaunopuheisuuden jälkeen vielä syytetään muita valehtelusta ja toisekseen oletetaan pohjoisessa asuvan vain vanhoillislestadiolaisia tai muuten vain kajahtaneita poromiehiä (...sie se, Kai, menit perkhele othaman lesphon hommiin... ), jotka uhkaavat perua tilauksensa suunnilleen noituuden takia.

Ymmärrettävää on, että Lapin Kansan toimituksen väkeä itkettää. Näistä boikoteista siis sen verran, että viime kädessä niistä kärsivät vain ne toimittajat, jotka jo nyt ovat tuohtuneet konserninsa johdon touhuista ja vaativat päitä pölkylle. Ei siinä mitään, boikotin tappiot hoidetaan sanomalla Alman konservatiiviseen tapaan jokunen ikääntynyt tai sairas toimittajan kranttu irti ja paineistamalla jäljelle jääneiden työtaakkaa.

Johanna Korhosenkin luotsaama Journalistiliiton lehti Journalisti työpaikkana kuvastaa kaiketi hyvin koko touhua, kun mallia on otettu isommista. Työvoimasta revitään kaikki irti, seurauksena on uupumisia ja sairaslomia sekä tekemättömiä lehtiä. Kuulostaa pitkän päälle melko tappiolliselta touhulta.

Ei tässä lopulta tiedä enää mitä ajatella. Tai mitä ajatella koko lehdistöstä ja sen keskittymisistä ja toimittajien vapaudesta isojen konsernien sisällä tai mitä ajatella lehdistön tarkoituksesta yleensä kenenkään vahtikoirana. Kansalaisjournalismille sekä keskustelulle taitaa olla vakavaakin tarvetta.

Kollektiivinen suruttomuus

En ottanut kantaa Jokelaan lainkaan, koska asianomaisten suru ei mielestäni ollut minun suruni. Kuitenkin olen kärkkäästi ollut sitä mieltä, että ihmisten pitäisi olla yhteisöllisempiä, niiden pitäisi enemmän välittää toisistaan, myös päättäjien pitäisi välittää, kaikkien pitäisi ymmärtää tuntea enemmän, kyetä vähillä tai olemattomilla resursseillaan rakastamaan, olla empaattisempia ja auttaa. Huomata edes, jos jokin on vialla.

Sitten kun media täyttyy järkyttävistä uutisista, olenkin sitä mieltä, että lehdistö mällää surulla ja kerää rahat, ja käännän mieluusti sivua kuten moni muukin. Kieriskelen kollektiivisen suruttomuuden ylevissä tunnelmissa. Miksi minä surisin, kun asia ei varsinaisesti minua koske. Voin vain huomata, että jokin on tässä yhteiskunnassa vialla ja esittää pari hyvää neuvoa muille, mitä niiden pitäisi tehdä, jotta maailma olisi parempi.

The Timesin toimittaja Roger Boyes sanoi sen jo Jokelan yhteydessä ja sanoi sen taas:

Silläkin uhalla, että joudun suomalaisten lukijoiden huudon ja tyytymättömyyden kohteeksi - he raivosivat Jokelasta kirjoittamani kommentin vuoksi - minun on pakko sanoa tämä: Tässä ylpeässä ja itseriittoisessa pohjoisessa kulttuurissa on meneillään jotakin, joka herättää levottomuutta. Ei ainoastaan yhden, vaan jo toisen vuoden sisään tapahtuneen verilöylyn jälkeen suomalaisten on aika katsoa tiukasti ja tarkkaan lapsiaan.

On ikävä todeta, että olen ollut väärässä. Mutta olen ollut. Olen itse toiminut juuri päinvastoin kuin olen vaatinut. Arvoisa happamuuteni on ollut ylpeää ja itseriittoista. Juuri sellaista, jota tämä yhteiskunta vähiten kaipaa: kollektiivista suruttomuutta.

Kun ongelma on nyt kuitenkin paisunut yksittäistapauksista yhteiskunnallisiksi, mikä median tehtävä silloin on? Sen tehtävänä onkin tuoda asia esille ja vääntää rautalangasta koko kansakunnalle yhteisöllisyyden ja välittämisen merkitys. Tässä tapauksessa kyseessä on yhteinen sureminen. Media on huutanut Myyrmannin pommi-iskusta asti, että ympärillämme eläviä ihmisiä on kohdannut järkyttävä suru. Ja siihen on jokin yhteiskunnallinen syy. Media huusi sitä Jokelassa ja poliisien pimittäessä ärsyttävyyten asti tietoja (kuten nytkin) teki törkeitä ylilyöntejä, jotta myös me kollektiivisen suruttomuuden vaivaamat yli-ihmiset heräisimme. Se huutaa sitä nyt, että meistä löytyisi edes vähän sitä yhteisöllisyyttä, jota yhteiskuntamme niin kipeästi kaipaa.

Virtuaalissa yhteisöllisyyttä sen sijaan tapaa, mutta koska Internetistä on tehty kaikkeen syyllinen hirviö, sen hyvät ominaisuudet jätetään huomiotta. Silti juuri siellä joku välitti ja teki ilmoituksen, ja Saaren Internet-seikkailut tutkittiin. Poliiseilla ei kuitenkaan ollut mitään mahdollisuuksia puuttua. Ei Suomen laki voi kieltää ihmistä ilmaisemasta itseään YouTubessa. Se on sananvapauden rajoittamista. Eikä poliisi voi etukäteen puuttua mihinkään, mitä ei ole tapahtunut. Jälkikäteen se ei voi korjata virheitään, eikä syytteen pelossa edes ampua ampujaa vaikka käteen. Tässä maassa poliisi odottaa puoli tuntia "tilanteen rauhoittumista, ennen kuin tekee nopean rynnäkön, että suuremmilta tuhoilta vältytään". Jos poliisi olisi etukäteen ottanut Saaren aseen pois ja Saari olisi tehnyt asiasta julkisen, poliisin toimintaa olisi kritisoitu vieläkin enemmän. Ihmisen vapauteen olisi kajottu karmivalla tavalla ja yksilön suojaa olisi verisesti loukattu. Tätä silmällä pitäen koko ilmoituksen tekeminen ja huoli ihmisistä oli turha. Mitään ei ollut tehtävissä.

Vähin mitä tässä tapauksessa voi siis tehdä on edes surra, antaa koskettaa, tuntea edes jotakin, olla edes esimerkkinä välittämisestä.

Nimimerkkien joukkomurha?

Iltalehti sai Julkisen sanan neuvostolta vapauttavan päätöksen julkaistaessaan uutisessaan keskustelufoorumilla nimimerkkiä käyttävän henkilön nimen (Markkinointi&Mainonta 12.9.).

Kantelija toimii moderaattorina internetfoorumilla, jolla on noin 40 000 aktiivista käyttäjää. Iltalehti teki näyttävän uutisen foorumin kirjoituksesta ja sen kirjoittajasta, joka esiintyy nimimerkillä. Kirjoittaja ei ollut tietoinen tunteidensa purkamisen mahdollisista seurauksista, vaan luuli olevansa ”ystävien seurassa”. Hän ei antanut haastattelua tai lupaa omien kommenttiensa julkaisuun (JSN, päätös 3959/SL/08).

JSN:n perusteluina päätökselleen oli, että ko. Kirjoittaja itse päätti tekstin julkaisemista internetissä. Tällä perusteella voi päätellä, että siinä ei ole yksityiselämään kuuluvia arkaluonteisia seikkoja.


Olen kyllä tähän asti kuvitellut, että ihmisellä on oikeus itse päättää siitä, antaako haastattelua omalla nimellään vai ei. Ja todellakin olen kuvitellut, että nimimerkin käyttäminen on Internetissä vielä omavalintaista, ei Iltalehden valittavissa. Periaatteessa pahimmillaan tämä päätös tarkoittaa siis sitä, että kun lehden toimituksella on nimimerkin henkilötiedot, tästedes ne voidaan paljastaa ilman lupaa. Esimerkiksi Aamulehti lainaa blogikirjoituksia ja toistaiseksi ainakin minulta on kysytty, saako nimeni julkaista lainauksen yhteydessä vai ei. Ja kun olen sanonut, että mielummin ei, niin lehti on myös tätä toivetta nätisti noudattanut. Vaikka lainatut tekstipätkät eivät ole sisältäneet yksityiselämääni kuuluvia arkaluonteisia seikkoja, se ei tarkoita sitä, etteikö näillä asioilla olisi yksityiselämääni vaikutusta.

On viljalti nimimerkkejä, jotka haluavat sananvapautensa säilyttääkseen nimenomaan pitää sekä yksityis- että työelämänsä erossa internetidentiteetistään. Nimimerkin käyttöhän ei automaattisesti tarkoita sitä, että sen käyttäjä hilluu hulluna netissä ja loukkaa jokaista virtuaalista vastaantulijaa. Se on asia aivan erikseen. Jos jotakin rikollista tulee tehtyä nimimerkillä tai omalla nimellään, totta kai siitä pitää kantaa seuraukset. Mutta tästähän ei nyt ole kyse. Nyt on kyse Julkisen sanan neuvoston jäsenten sairaalloisesta nimimerkkipelosta ja halusta hallita yleistä sekasortoa ja hillitä ihmisiä ilmaisemasta mielipiteitään. Kyllähän ne mielipiteet pysyvät inhottavina, raadollisina, lapsellisina, sikamaisina, asiattomina ja ällöttävinä, vaikka niitä ei enää kukaan voisi nimimerkillä Internetissä ilmaistakaan. Kunhan piilotetaan totuus ja siivotaan netti, niin saavat sedätkin taas unta.

Jos JSN:lla olisi niin suuri valta, että tällä päätöksellä olisi jotakin merkitystäsi, sillä olisi meihin kaikkiin suuri vaikutus. Esimerkiksi nyt jos nimeni kerran on lehdistölle vapaata riistaa, olen mielipiteilläni täten vastuussa ja tilivelvollinen myös työnantajalleni. Sanan- ja ilmaisunvapauteni, kirjoitustyylini ja aihevalintani ovat siis JSN:n päätöksellä tästä eteenpäin sidoksissa voittoa tekevään yhtiöön. Sama koskee lukuisia taksiblogeja tai Aasiakas.nettiin kirjoittelevia nimimerkkejä, se koskee työpaikoiltaan yleisen tason juttuja ammentavia kaunokirjoittajia ja monia monia muita. Olenko siis saarana tästä lähtien todellakin yhtä työminäni kanssa? Yhtä hyvin voisin ruveta sitten pitämään työpaikkani mainosblogia ja valjastaa itseni täydellisesti markkinatalouden palvelukseen.

Edit. 13.9.
Aiheesta kirjoitti myös Celia. Parlamenttikirjaston heinäkuinen kirjoitus kannattaisi myös ehdottomasti lukea.

Halusimmeko todella tätä?

Jukka Kemppinen on julkaissut Jokelan nuorien koosteen toimittajien tekosista kriisin keskellä (via Kari Haakana). Samassa yhteydessä on muuten hienoa huomata, ettei yhdelläkään bloggaavalla toimittajalla näytä olleen mitään tekemistä sen median kanssa, joka Jokelassa oli paikalla. Blogi ilmeisesti pitää eettiset ohjeet paremmin mielessä.

Mutta mistä se shakaalilauma sitten tuli ja minne se hävisi?

Ihmetellä nyt vain sitten pitää, missä on se media, joka ei omien puheidensa mukaan sortunut ylilyönteihin, mutta joka sai toimittajan esiintymään pappina, tunkeutumaan juuri läheisensä menettäneiden ihmisten koteihin ja työntämään mikrofonia alaikäisten suuhun vanhempien tietämättä.

Näyttää siltä, että tuolla toimittajajoukkiolla olisi ainakin ollut pontimenaan bonuspalkkaus. Yhdestä kuolleen nimestä, läheisensä menettäneen haastattelusta, shokissa olleen kuvasta, alaikäisen nauhurille taltioidusta värisevästä äänestä on kai kaikesta luvattu ylimääräinen palkkio. Miten muuten voi selittää sen, että yhtäkkiä noista fiksuista ihmisistä ja valtakunnan vahtikoirista tuli kaikista verenhimoisia paparazzeja? Vai onkohan toimittajilla jo työpaikat niin höllässä, että ne tekevät tarpeen tullen mitä vain.

Kenen idea siis oli puristaa ihmisistä kaikki kyyneleet irti?

Jokelan tragediaa pyöriteltiin mediassa päiväkausia. Yhdeksälläkymmenellä prosentilla siitä verellä ja kyynelillä mälläämisestä ei ollut minkäänlaista informaatioarvoa. Se oli pelkkää hurmoksellista nostetta. Meidät kaikki kiedottiin Jokelan jatkokertomuksen suruvaippaan päätoimittajien hykerrellessä posket punaisina myyntitavoitteiden täyttymystä. Tässä tilanteessa on vaikea olla kuvittelematta solmiotaan löysäävää mediapäällikköä polvistumassa marmoripintaisen työpöytänsä ääreen, kiittäen huohottaen kaikkivaltiaita markkinavoimia tästä järkyttävästä tapauksesta.

Ovatko mediatalot konkurssin partaalla?

Olen aivan varma siitä, että olisimme jokainen pärjänneet aivan hyvin niilläkin tiedoilla, joita virkavallalla oli tarjottavanaan. En tiedä yhtäkään ihmistä, joka olisi ollut tämän median välittämän tiedon tarpeessa. Halusiko joku todella, että toimittajat tunkeutuvat ihmisten koteihin, ahdistelevat surevia ihmisiä vain pari tuntia tapahtumien jälkeen? Mitähän yleisö olisikaan sanonut ja tehnyt, jos olisi saanut valita? Onkin turha jeesustella sillä, että lehdet kävivät juuri silloin ennätysmäisen hyvin kaupaksi ja että vika on näin ollen lukijassa. Miten enää voi tietää, kuinka hyvin ne lehdet olisivat käyneet kaupaksi ilman toimittajien sikamaista käytöstäkin. Ja sitä paitsi tällainen idealistinen ajatuskin vielä tuli mieleen, että mitä sitten, jos kauppa ei olisi käynytkään. Oliko se myyntipiikki nyt niin tärkeä? Meidän mediamme taitaa olla kipeästi rahan tarpeessa.

Avaa porttis puutarhaasi...

Missä on sopivuuden raja ja kuka sen määrittelee, kyselee Matti Vanhanen. Minäkin olen sitä miettinyt, mutta toisesta päästä. Mitä on enää sopivaa olla tekemättä?

Vanhanen on näyttänyt maailmalle esimerkkiä kännykän tehokkaasta käytöstä ja niin on tehnyt myös Kanerva. Meidän kuopuskin (10 v.) käy läpi jo toista tekstiviestiseukkaamistaan. Ensimmäinen suhde päättyi tekstiviestillä, kuten se alkoikin. Tekstiviestielämä on osa kännykkäkulttuuria, luonnollinen asia, joka on pääministeritasollakin läpikäyty.

Ilkka Kanervan skandaalin puolustelijat sanovat, ettei Kanerva syyllistynyt mihinkään epätavalliseen. Jokainen tavis tekee sitä - siis lähettelee aamuyöntunteina eroottissävytteisiä viestejä kavereilleen; kyselee tietoja puutarhan kunnossapidosta ja muusta. Täysin luonnollista ja ihan normaalia kännyelämää siis. Kukapa ei olisi onanoinut toinen käsi siellä, toinen kännykässä.

Miksi en silti itse osaa irrotella ja kysellä parisuhteissaan eläviltä mieskavereiltani tekstiviestein ovatko muistaneet raivata viidakkonsa ja kiillottaa keihäänsä ja tiedustella minkäväriset kalsarit niillä on jalassaan. Miksi en ole normaali? Miksi kasvoin näin kieroon?

"Irstaan autourheilujohtajan" eteenottamukset keskitysleirilookiin sonnustautuneiden ilotyttölarppaajien kanssa uhkaa sekin päättyä ikävästi, vaikka Max Mosleyn itsensä mukaan hän ei ole tehnyt mitään, mitä ei itse kukin kotonaan tekisi. Se kuuluu jo yleissivistykseen tietää, mitä on kivun ja kiiman hekuma. Se on niin luonnollista. Jokaisen itseään kunnioittavan tytön ja pojan välineisiin kuuluvat ilman muuta kaikki mahdollinen sadomasokismivarustus ruoskineen ja pienine kidutusvälineistöineen. Hei, ilman niitä ei vaan voi tulla toimeen.

Moraalittominta tässä kaikessa onkin vain naisten outo tapa levitellä ensin tavaraansa ja sitten asioitaan joka hemmetin hyypiölle. Mutta kaikkein sairainta tässä kaikessa on moralistien kapeakatseisuus. Moraali yleensäkin on pyhäinpornonhäväistys. Jokaisen toimenkuvaan katsomatta pitäisi saada elää niin kuin haluaa (lukuun ottamatta tietenkin läskejä ja tupakoitsijoita). Tätä menoa parin vuoden sisällä myös seksuaalisesti pidättyväiset, parisuhteessaan uskolliset, impotentit, frigidit ja ketään seksiviesteillään häiritsemättömät ovat todellisia kummajaisia. Ketään toimillaan loukkaamattomilta kielletään moinen törkeä käytös median johtamaa yhteiskuntaa kohtaan. On epätervettä jättää mies- tai naisystävänsä silmästä silmään. On täysin epänormaalia ja käsittämätöntä, että joku voisi mitenkään tulla toimeen saunanjälkeisillä lauantaipanoilla saman ihmisen kanssa vuodesta toiseen. Epänormaalia on myös olla olematta jatkuvassa seksuaalisessa virityksessä, jota pidetään vaikka tekstiviesteillä yllä, jos partneri tai viisi maksettua sattuvat nukahtamaan kesken orgioiden.

Joskus osuu omaan nilkkaan

Muistatteko kun valittelin, etten saa haasteltavia. Tulipa sitten niin oiva tilaisuus ihan vahingossa, etten voinut olla käyttämättä sitä hyväkseni. Aihe oli kyllä aika kulunut, mutta nyt on kevät! Kaikkihan silloin siivoaa, niin että kun siivousfirman essu vilahtaa, kannattaa pyytää pikainen haastattelu. Jutusta tuli sitä paitsi aika kiva näin spontaanistikin tehtynä. Opettaja saa olla mitä mieltä hyvänsä, mutta minä kyllä tykkäsin.

No, tänään kun lähdin töistä ja kiirehdin junaan, minut pysäytti rautatieasemalla kolmen kopla, yksi kuvaa kameralla ja yksi työntää mikrofonia eteen, että:

"Saiskos haastatella - tää ei kyl tule mihinkään. Me ollaan tosta toimittajakoulusta ja harjoitellaan videohaastattelujen tekemistä."

Eipä ollut varaa kieltäytyä, ei. Sikäli ikävää, etteivät ne tienneet, miksi minua hymyilytti niin kovin heti alkuunsa.

Ensin ne kysyivät kuinka paljon kuljen junalla ja sitten tiedustelivat mielipidettäni junien myöhästelystä. Jotenkin ne pettyivät, kun väitin, etteivät junat oikeastaan myöhästele.
-Eivätkö myöhästele? Mutta kun niin paljon puhutaan siitä, että junat ovat aina myöhässä.
- No ei ne kyllä niin paljon myöhästele, minä sanoin.
Muistelisin, että junien myöhästelystä kysyttiin vielä kertaalleen:
- Siis junat eivät mielestäsi myöhästele?
Meitä kaikkia alkoi jostain syystä naurattaa. Sitten ne joutuivat kuitenkin esittämään jatkokysymyksen, että mitä haittaa junien myöhästelystä on. Sanoin, että onhan siitä se haitta, jos junaa ei tule, kun tuolla Kirkkonummella sitä odottelee ja töihin pitäisi päästä.
- Totta. Että tämmöistä on siis sattunut?
- Joo, kerran.
- No mitä hankaluuksia siitä oli?
- No kun ei töihin päässyt!
Minua hymyilytti tämä haastattelu kyllä vielä junassakin. Se oli hauskaa.

Kansalainen osaa viihdyttää

Kuinkahan moni lukee Hesarinsa kannesta kanteen? Lukeeko jokainen tilaaja jokaisen uutisen vai valikoiko mieltymystensä mukaan? Onko neulominen viihdettä, jos siitä julkaistaan Hesarissa artikkeli? Missä menee sanomalehtien viihteen raja?

Kun Hesari julkaisee STT:n levittämän (on soitettu Turun poliisille ja kirjoitettu siitä kaikille tiedote) uutisen siitä, että turkulaisesta kapakasta on löytynyt hirveästi humalaisia, se on uutinen. Kun samasta STT:n levittämästä uutisesta kirjoitetaan blogeissa, siitä ei tule uutista, ei edes kansalaisjournalismia, vaan siitä tulee kansalaisen näpeissä viihdettä. Uutinen se ei myöskään ole Iltasanomissa, koska juttu on 99 prosentin varmuudella dramatisoitu tai viihteellistetty. Uutinen ei ole myöskään se, että joku yksinkertaisesti toteaa blogissaan nähneensä kapakassa kamalasti kännisiä. Siitä tulee uutinen vasta, kun virkavalta on käynyt toteamassa saman asian ja kertonut siitä puhelimitse STT:n toimittajalle.

Mikä siis todella on kansalaisjournalismia ? Kuinkahan monta vastaavaa juoppouutista, kolaria, onnettomuutta, tappelua, ilkivaltaa, varkautta on joku niistä 14 000 bloggarista raportoinut kenenkään valtamedian jengistä siihen sen kummemmin reagoimatta? Moni bloggari on kertonut mummonsa makaavan vanhainkodissa märissä vaipoissa, kertonut huomanneensa, kuinka päiväkodeissa lastentarhanopettajien aika ei riitä kaikille, kertonut vammaisen arjesta. Moni on raportoinut päivistään sairaaloissa, ongelmistaan työpaikoilla, köyhyydestä, lapsilisistä. Moni on arvostellut poliitikkoja ihan fiksullakin tavalla tai yhtä sarkastisesti kuin päivälehtien kolumnistit ikään ja kirjoittanut huomaamistaan yhteiskunnan epäkohdista liki päivittäin. Lisäksi yllättävän moni suomalaisbloggari havainnoi maailman näkymiä muualta kuin Suomesta. Esimerkkejä kansalaisjournalismista riittää kyllä. Mitä siis on Se Kansalaisjournalismi, jota HS:n toimittaja Esa Mäkinen ajaa takaa kirjoituksellaan Suomen blogeista tulikin viihdesivustoja?

Blogit eli verkkopäiväkirjat syntyivät vuosituhannen vaihteessa, ja ne löivät itsensä läpi vuoden 2004 paikkeilla.

Tuolloin teknolähetyssaarnaajat povasivat blogeista haastajaa perinteiselle journalismille: sinnikkäät kansalaisjournalistit voisivat paljastaa ruohonjuuritasolla kaiken sen, mistä Yleisradion, STT:n ja Helsingin Sanomien kaltaiset valtamediat vaikenevat. (HS 16.3.2008)

Ja tämä visio ei nyt ole toteutunutkaan. Lukijat ovat tilanneet 50 suosituimman blogin listalta vain viihdettä. Kansalaisjournalismiksi oli tuosta joukosta luokiteltu 5 blogia. Blogilistan "levikki" on 35 000. Joka päivä sen kautta päivittyy arviolta muutama tuhat erilaista ja eritasoista kirjoitusta. Tänä sunnuntaina puoleen päivään mennessä päivittyneitä kirjoituksia oli noin 900. Puhumme siis tuhansista eri ihmisten kirjoittamista kirjoituksista joka päivä. Se onkin ehkä liian "iso lehti" yhden toimittajan ymmärrettäväksi. Helpoin ja lapsellisin tapa on todellakin arvioida sitä, kuka bloggari on suosituin, mutta kansalaisjournalismin kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Ei kukaan toimittajakaan voi luoda päivittäin jotakin syväluotaavaa katsausta journalistisesti huipputärkeästä asiasta, niin kuin Schizo asian jo sanoikin. Mutta kun jostakin tekee juttua, niin asiasta pitäisi ottaa kunnolla selvää. Niitä blogeja pitäisi ainakin lukea.

Jos siis näin kökösti voidaan tehdä arvioita kaikista 14 000 blogista ja 35 000 blogilistalle rekisteröityneiden lukijoiden mieltymyksistä, sillä samalla periaatteella pitäisi kysyä, mitä lukijat oikeastaan lukevat Hesarista? Mitkä ovat Hesarin suosituimmat jutut? Arviolta suurin osa lukee sarjakuvat, mutta kuinka moni lukee journalistiemme kukkeimmat hedelmät päivittäin? Kaikki ulkomaan uutiset? Urheilusivut? Tällä perusteella hyvin usea voisi sanoa ja sanookin, ettei Hesari ei ole lunastanut lukijoidensa odotuksia, koska siinä julkaistaan yhä enenevissä määriin viihdeuutisia, suurempia kuvia tekstin kustannuksella ja mikä pahinta, julkaistaan joutavia viihdekolumneja päivän uutisista. Kaiken lisäksi minusta henkilökohtaisesti on sietämätöntä, että formulasivuja on niin jumalattoman paljon ja kulttuurisivuja niin vähän. Lisäksi Hesari on Aamulehden tavoin aivan hekumallisessa asemassa siksi, että niin SanomaWSOY:llä kuin Alma Mediallakin on molemmilla omat megalevikkiset viihdepläjäytyksensä, jonne epäkuranteimmat uutiset voidaan tyrkätä ja sitten jeesustella valtalehdessä, miten mediamaailma nyt viihteellistyy blogeja myöten.

Tilastokeskuksen mukaan keväällä 2007 Internetiä käytti miltei neljä viidestä 15-74-vuotiaasta suomalaisesta eli yli kolme miljoonaa henkilöä, niistä 33 % luki blogeja. Se on miljoona ihmistä. Eikö sen mukaan blogit todellakaan ole mikään haaste perinteiselle journalismille? On se. Mikä perinteisessä journalismissa sitten on vikana, että yhä useampi lukee blogeja? Tylsyys? Ei, sillä Hesarin jälkeen suosituin sanomalehti on Iltasanomat. Ja mitä johtopäätöksiä pitäisi muka vetää journalismimme tasosta levikeiltään suosituimpien lehtien osalta? Pirkka (1 481 877), Yhteishyvä (1 432 334), joiden levikit perustuvat tosin asiakkuussuhteeseen, Hesari (439 618), Aku Ankka (320 514), 7 päivää (265 437), ET-lehti (265 653), Iltasanomat (186 462), Aamulehti (136 331), Iltalehti (133 007)... (tiedot kerätty osoitteesta Levikintarkastus.fi että SanomaWSOY:n sivuilta.)

On hyvin vaikea hahmottaa, mitä ihmetekoja kansalaisjournalistilta oikein vaaditaan. Kurkottaako siellä nyt toimittajakunta bloggareita kohti odottaessaan heiltä jotain enemmän kuin itseltään - jotakin mediamessiasta, jota Etappisikakin tässä taannoin peräänkuulutti, tai näkyä tai ihmettä Suomen uutiskentällä, kun ministereitten järkkäämien skandaalien jälkeen mikään ei oikein enää tunnu miltään eikä missään tapahdu mitään.

Edit. Aiheesta lisää Haakanan viihdeblogissa. Terv. nimim. Saara Kyrsälä

Näin naistenpäivänä

Hävetkää naiset! kehotetaan Iltalehden keskustelupalstalla. Näin naistenpäivänä onkin hyvä tuntea kollektiivista häpeää siitä, että kaikki me naiset keveinä iltapäiväpuhteinamme keksimme kuuluisuuden ja rikastumisen toivossa kummallisia väitteitä puhtoisista poliitikoistamme paljastellaksemme niitä sitten juorulehdissä. Saisikohan tästäkään revittyä mitään positiivista? Eipä juuri. On vaikea edes keksiä kenen poliitikon tekstiviestejä kehtaisi väittää saaneensa. Hävettää jo ajatuskin. Kaikesta päätellen pitäisi tosiaan olla melko muhkea rintavarustus hyvin esillä, pää blondattuna ja muutenkin antavaisen näköinen. Vielä parempi, jos olisi jonkinlainen erotiikan ammattilainen. Pitäisi siis olla jotenkin uskottavan näköinen ja täyttää alfaurospoliitikkojemme kauneus- ja ammattikriteerit. Se ei kyllä ilman nuoruuden lähdettä ja Nordströmin kauneuskirurgisia toimenpiteitä tulisi olemaan ihan helppoa. Joka tapauksessa jos kyseessä olisikin vain massiivinen nakumallien hyökkäys Kanervaa kohtaan, minä en kyllä näiden naisten puolesta suostuisi häpeämään. Ei ole tarpeeksi yhtymäkohtia.

Eräiden poliitikkomiesten harjoittamassa tekstiviestikampanjassa ei liene edes mitään outoa. Jos haluaa seuraa niin sitten haluaa ja jotenkinhan se kiinnostus on ilmaistava. Kun puoliso hyväksyy toimet tai sulkee niiltä silmänsä tai puolisoa ei edes ole, miten se nyt niin kamalaa on, jos tykittää hekumallisia naisia tekstiviesteillä?

Katsotaan.

Vuodesta toiseen on ihmetyttänyt se, että joku jaksaa aina väittää ja joku sinnikkäästi kiistää. Väitteitä ei yleensä voi todistaa, johan se puhelimen muistikin niistä sadoista tekstiviesteistä täyttyy. Ja poliitikon kiirehtiessä kiistämään jää pakosti todistamatta myös ne vastapuolen kannustavat vastauksetkin. Vai voiko edes poliitikko todella olla niin jumalattoman tyhmä tai niin hirveässä kroonisessa kiimassa, että jatkaisi loputtomiin kampanjaansa ihan ilman vastakaikua? Tykittäisi blondin kännykän tekstiviestejä täyteen ihan omin päin? Huh, silloin rakkaan rakkikoiramme median pitäisi olla huolissaan ihan muista asioista kuin esittää kaksinaismoralistista närkästymistään. Iltalehti näyttää nimittäin ottavan hyvästä ja onnistuneesta maustaan pointsit kotiin, kun oma iltatyttökin kerran kelpaisi ihan ministeritasolle asti.

Mutta huolissaan tästä kaikesta pitäisi kyllä olla. Jos jollakulla ministerillä esimerkiksi olisi jonkinlainen vallasta virinnyt seksipakkomielle tai hän kärsisi ulkomaan matkoillaan yksinäisyyden aiheuttamasta vakavasta arvostelukyvyn alenemisesta, joka ilmenee hallitsemattomina tekstiviesteinä useille naisille, kannattaako sellaista henkilöä päästää vaikkapa Gondoleezzan kanssa asioimaan? Etteikö näillä paljastuksilla sittenkin olisi yhteiskunnallista merkitystä. On niillä. Kuka näitä epäkurantteja poliitikkoja oikein äänestää?

Ai raivostuin vai?

Kansa raivostui, kirkuu iltapäivämeedia. Voi tätä meidän lehdistökultaa, kun se on niin söpöä. Ensin heitetään herkullinen syötti, että Homo-Mannerheim kohauttaa Ylen ohjelmassa ja että Uralin perhonen herättää hämmennystä ennen ensi-iltaa, kun Marski onkin nyt homo ja korsetti päällä. Sitten vain jäädään odottelemaan, miten kaskustelupalstalle (jääkööt kirjoitusvirhe) tulvii hyperventiloivia viestejä, eikä kenenkään ole tarvinnut nähdä koko ohjelmaa. Kenenkään ei ylipäätään ole tarvinnut nähdä Smedsin Tuntematonta, joka otsikoitiin niinkin vaatimattomasti kuin että Presidentti, Niinistö ja Lenita tuhotaan. Ja sitten kysytään vielä päälle, että hei, onks presidentin ampuminen näytelmässä sopivaa. Eipä ole raivostunut kansa tainnut nähdä monia muitakaan taideteoksia, elokuvia tai lukenut moniakaan kirjoja, mistä se on sokeasti tuon lööppiporukan perässä vaatinut päitä vadille. Alkaa jotenkin kyllästyttää nuo keinotekoiset kohut, joiden arvo ei totisesti ole siinä, että lukevalla yleisöllä on oikeus saada tietää.

Ikävintähän tässä kansan yleistetyssä raivostumisessa aina on se, että annetaan kuva enemmistön raivosta ja hiljaisuuden spiraalissaan otsakurtussa kulkeva oletettuun vähemmistöön kuuluva suomalaisparka ei uskalla sanoa juuta eikö jaata, ettei vain menetä kasvojaan suuren yleisön edessä ja tule sosiaalisesti eristetyksi. Ja se kyllä toimii täällä blogosfäärissäkin erinomaisesti.

"Tuu hei pois sieltä, siellä on peli käynnissä"

Olen hukannut pari päivää lomastani lukemalla näitä ja esittämällä ärsyttäviä ja ilmeisen rankasti henkisille voimille käyviä kysymyksiä täällä ja ollut lisäksi eri innokkaiden todistajien läsnä ollessa aiheuttamatta päänsärkyä täällä. Sen sijaan täällä keskustelu sujui normaaliin tapaan väitellen.

Kysehän on Internetissä leviävän laittoman materiaalin suodatusjärjestelmästä ja sen toimimattomuudesta sekä tapauksesta kansalaisaktivisti Matti Nikki, joka sensuurin rajoja testatessaan joutui lapsiporno.info-sivustollaan poliisien hampaisiin. Suodatinohjelmaa on myös kovin sanoin kritisoinut kansalaisen sähköisiä oikeuksia puolustava ja oikeuskanslerille kantelunsa lähettänyt Effi sekä tekniikan tohtori Jyrki J. Kasvi.

Tietokonelehden viikkokatsauksessa Kasvi ehdottaa, että lapsiporno- ja nettisensuurikeskustelua pitäisi laajentaa valtamediaan, sillä niin kauan kun asia on muutamalla vilkkaalla nettisaitilla, se ei kiinnosta poliitikkoja. Toimittaja Kari Haakanan sanoin, lapsiporno on asia, johon kukaan ei vapaaehtoisesti halua koskea pitkällä tikullakaan ja järkevä keskustelu on näin ollen vaikeaa. Mukaan tulee Kasvinkin mielestä kuulemma liikaa tunteita ja ilmeisesti nyt tarkoitettiin erityisesti naisväen tunnepuolta tai ainakin ns. tavallisen kansalaisen. Siis taviksen älli on jälleen kyseenalaistettu sen vuoksi, että ajatteluun tulee mukaan tunnetta. No, kyllä aika sokea kana on, jos ei näe, millaisen hysterian vallassa myös sensuurin pelätään leviävän. Mitkä ja kenen tunteet näin ollen ovat keskustelussa sallittuja ja mitkä eivät?

Siksi, että keskustelun toivottaisiin laajenevan ja siksi, etten itse tunnekuohuksissani asiasta Internetin sananvapaustaistelijoitten kera keskustellut, eikä siihen sortunut mielestäni kukaan muukaan, päällimmäiseksi tuntemukseksi jäikin pettymys. Kuinka edes keskustella asiasta, kun vähänkin vastapuolen kirkkaan järjenvalon leimahduksen pikkuriikkinen kyseenalaistaminen tai epämiellyttävien kommenttien ja kysymysten esittäminen aiheuttaa punoitusta, kainaloiden hikoilua ja halveksuntaa, mikä sitten näkyy myös tuotetussa tekstissä ja siinä, että kommentteja luetaan jonkinlaisen ennalta opitun stereotyypin mukaisesti. Jos varovainen pitää Kasvin mielestä sanoissaan olla, ettei vaan kenenkään tunteet kuohahda kun lapsipornosta puhutaan, niin kyllä nyt täytyy todeta, että vielä varovaisempi saa olla se, joka yrittää hahmottaa kokonaiskuvaa näiden kaikkitietävien pseudokyynikkojen ilmaisuvapaalla vyöhykkeellä. Kuten Mikki sanoi: Tuu hei pois sieltä, siellä on peli käynnissä ja kuten nimimerkki Janos juuri hetki sitten samassa keskustelussa asian ilmaisi:
Jos muija tulisi sieltä mökistään vähän useammin ulos, voisi valjeta sellainen seikka, että valtaosa maailman ongelmista eivät ole yksiulotteisia, mustavalkoisia ja helpoilla vastauksilla ratkottavia ja paketoitavia.

Keskustelu tuolla saitilla osaltani päättyi siihen, ettei keskustelijoiden mielestä lapsipornografian levittäminen Internetissä todellisuudessa ole edes mikään ongelma, vaan se on poliitikkojen keksimä keino olla esillä mediassa. Ja jos lapsipornoa esiintyykin, niin se on ihan marginaalista.

Sen perusteella mitä noista keskusteluista opin on, että suodatuslistalle on joutunut enimmäkseen sellaisia sivustoja, jotka sinne eivät kuulu. Missään vaiheessa tuskin yksikään ihminen tässä maassa väittäisi, että se on oikein. Ihmetykseni on erityisesti herättänyt suomalaisten poliisien käyttäytyminen. Melko pöyristyttävä on sekin ajatus, ettei poliisi tee mitään, eikä poista listalle aiheetta joutuneita sivuja. Päällimmäisenä tietenkin on pyörinyt kysymys siitä, kuinka vaikeaa se voi olla?:
Siellä [sensuurilistalla] on tuhat sivustoa syyttä suljettuna eikä kukaan pysty tekemään mitään. Eivät siis vain pysty. Niissä on jokin vika. Makaavat selällään lattialla ja syleksivät kattoon. Levittelevät käsiään eivätkä vastaa puhelimeen. Siis siellä on töissä - jos siellä ylipäätään on ketään töissäkään - ihan pelkkiä imbesillejä, jotka kosiskelevat vain äänestäjiä (ketä äänestäjiä? Kuka ylipäätään on enää kiinnostunut lasten suojelemisesta?) Ja poliisikaan ei pysty myöntämään olevansa väärässä?

Kuitenkin se lista sen sijaan sananvapaustaistelijoiden perustelujen mukaan auttaa lapsipornoa haeskelevia löytämään helpommin kiellettyjä sivustoja, vaikka niitä ei siis listalla ole kuin yksi. Toimiiko se siis vai eikö se toimi? Korvaavaksi keinoksi mokomalle sensuurikapistukselle ehdotetaan yhteistyötä kaikkien maailman poliisien kanssa. Toki on valtioita, joissa poliisin kanssa yhteistyö sujuu yli rajojen, mutta kun ajatellaan miliisiä, poliiseja Etelä-Amerikassa tai Aasiassa, voidaan tietenkin kysyä, kuinka paljon pitäisi maksaa lahjuksia, että niissäkin maanosissa alettaisiin pidättää sukulaisia ja kavereita. Siis toimiiko tuo? Miksi sitä ei saa kritisoida, kun se ei selvästikään toimi?

Enemmän kuin mikään, minua todella hämmentänyt se, millaisia ihmisiä tätä maata on johtamassa ja millaisen virkavallan armoilla me elämme. Keskusteluista päätellen tämän maan olisi aikaa sitten pitänyt ajautua johonkin kaikenkattavaan kaaokseen tai vähintään vallankumoukseen. Niin jumalattoman typerää porukkaa tätä maata on johtamassa, että hävetä saa silmät päästään. Miten mökin muijakaan tästä enää kehtaa ulos lähteä. Ja eduskuntakin on vain kalapuikkoviiksien ja minihameväen suojatyökeskus, jonne kuin ihmeen kaupalla on onnistuttu äänestämään yksi ainoa järkevä ihminen, nörttien guru, Jyrki J. Kasvi. Itse asiassa tämä kaikkivoipaisuuden tunne, joka näitä bloggareitamme johdattaa, kattaa niin EU:n kuin koko maapallonkin virkavallan ja hallintoelimet. Ihan totta. Kukaan muu ei voi olla edes vähän hukassa, vähän oikeassa tai edes vähän hiostamassa silloin kun puhutaan Internetin rajattomasta vapaudesta. Eikä sillä pelillä kyllä keskustelu onnistu.


PS. Tästä tuli eri sekavaa kamaa, mutta hei, linkit ovat sitä varten, että niitä painelemalla selviää, mistä minä yritän puhua.

Hej bloggen :)

Metro se kansainvälisenä lehtenä ei petä. Samat jutut kierrätetään kaupungista toiseen, oli se kaupunki sitten missä maassa tahansa. Kolumneista sentään kiitos, jotka on ajateltu kotimaisin voimin. Tänään Metrossa (s.9) esiteltiin luonnollisesti Ruotsin suosituin blogi, joka yhtään ruotsalaista tuntematta ei yllätä. Luonnollisesti ruotsalainen, koska esimerkkiä pitää aina ottaa naapurimaasta ensin. Kun kerran Ruotsissakin, niin näin voi olla meilläkin... Blogeja lukematon voi näin Ruotsin kautta paremmin hyväksyä, että sellaista virtuaalisyntiä harjoitetaan myös meillä Suomessa. Sitä paitsi sillä tavoin voi myös kaiken varalta syyllistää ruotsalaiset, vähän samalla lailla kuin aikoinaan pidettiin homouttakin Ruotsista meille kulkeutuneena tartuntatautina.

Miksi juuri Kenzan
blogi on niin suosittu?
– Ehkä syynä
ovat kirjoittamani
asiat, se että
olen malli ja
shoppailen
paljon.
(Kenza Metrossa 8.2.08)


No, siis tämä 16-vuotias ruotsalainen mallineito Kenza tarjoaa blogillaan ylivoimaisen vastuksen kenelle tahansa 50 000 erillisellä lukijallaan per viikko. Edes poliitikkojen jutut eivät kiinnosta likimainkaan niin paljon kuin tuon tyttösen meikkivinkit, päivät asut ja tekstin sekaan ujutetut puffit. Mitähän se kertoo ruotsalaisista? Ehkä siellä ei oikein netti ole vielä vanhemman väen hallussa. Toivottavasti. Tai sitten ruotsalaiset vain yksinkertaisesti ovat iästä ja sukupuolesta riippumatta niin kiinnostuneita mallin pintaelämästä.

Nyt onkin siis aika ottaa lusikka käteen ja katsoa asian positiivisia puolia. Täytyy nimittäin suomalaisena olla ylpeänä sitä mieltä, että mieluummin maan luetuimpana blogina jumankauta vaikka angstinen Turisti ja aiheena arkivitutus, kuin turhakkeista kylläiseksi korruptoituneen pikkumallin päivän pikkuostokset. Turistin niskaan ihquttaa tosin jo Suomen oma muotituuba Focus on Fashion. Vähän on siinä vielä skarppaamista kyllä, mutta noin yhteenvetona voi vain todeta, että muoti on ahmaissut maailman ihmiset ja kohta se varmaan ahmaisee meidätkin.

PS. Mutta on sillä mallineidolla kyllä söötti koira. Sitä voi kantaa kainalossa kuin käsilaukkua.

Syyllistämisen vapaus

Sattuipas somasti. Tuossa tulomatkalla ajattelin juurikin sitä, miten seksi tekee ihmisen näkyväksi. Taiveahon Satu se on taas sitä mieltä, että vaikka olisi päällä mitä hyvänsä, se ei oikeuta tuijottamiseen. Meitsi ei ainakaan voi olla katsomatta naisen tissivakoa, jos se sitä avoimesti silmieni edessä tyrkyttää. Voisin myös kuvitella, jos joku balettimies tepastelisi pullea herkkukurkku sukkahousuissaan edessäni, niin kyllä olisi maailman ihme, jos en sortuisi seksuaaliseen häirintään ja ainakin vaivihkaa vilkaisisi, että mitä helvettiä sillä siellä oikein on!

Itse kun olen näkymätön keski-ikäinen, tiedän kyllä mistä puhun. Miehet eivät perään katsele, kun päällä on kunnolla vaatetta. Eivät soi farkut meikäläisen perseessä, eivätkä pursu push-up -tissit kaula-aukosta eikä kopise ladydomina-saappaat jaloissani. Ei ole myöskään huulet houkutteleviksi tussattuina ja ripset maskaran painosta raukeina. Jos olisi, niin kenties kohderyhmästä 60 ja risat saattaisi joku vilkaista. Useimmat miettisivät mielessään, että paljonkohan maksaisi.

Itse asiassa olen ajatellut, että jos laittaisin päälleni minihameen, se olisi viesti. Se olisi viesti siitä, että saa ja pitääkin tuijottaa, koska täällä sitä on tavaraa tarjolla, niin kuin näkyy, ja että eikö tekisikin mieli. Ikään kuin jokainen maailman ihminen ei tietäisi, mitä siellä naisen jalkovälissä on. Ei siis ole mitään syytä korostaa sitä, jollei sitä aio tarjota. Naiset pukeutuvat minihameeseen tuottaakseen sekä itselleen että tuijottaville miehille mielihyvää. Mitään muuta syytä siihen ei ole, jos nyt ei olla tennistä pelaamassa. Ei ole mitään järkevää syytä pukeutua piikkikorkokenkiin ja liian kylmiin ja epäterveellisiin asusteisiin muuta kuin se, että haluaa tulla nähdyksi. Niin se vain on. Monet haluavat ja se on ihan okei, muttei sitä silloin kyllä pidä mennä valittamaan, jos joku katsoo.

No jos siis minä nyt pukisin minihameen päälleni, niin se kyllä ensinnäkin näillä tanttareisillä olisi viesti siitä, että olen tullut hulluksi. Mutta varsinaisesti se olisi valhe. En pystyisi kulkemaan tuolla maailmalla koko ajan valehdellen, että haluaisin tulla nähdyksi. Heterona erityisesti siinä tilanteessa haluaisin tulla miesten näkemäksi. Katsokaa meitä, kirkuisivat sääreni, koska siinähän ne olisivat näytillä. Mutta totuuden nimissä, sortsit paljastavat yhtä paljon kuin minihame, jos nyt ei kumarru sinne jalkoväliä kurkkimaan. Jokin siis myös tuossa hameen alle pääsemisen helppoudessa kiihottaa. Se tussu on siinä niin lähellä. Sen voi melkein nähdä. Kyllä minihame on kiihottava vaatekappale. Ja ne jotka roiskeläppään pukeutuvat, tietävät sen kyllä. Muussa tapauksessa hameen kantaja on joko tyhmä tai vieläkin tyhmempi, jos väittää julkisesti, ettei hameen pituudella ole mitään merkitystä. On sillä.

Julmaa tekstiä. Kyllä. Mutta asialla on toinenkin puoli. Talvella pukeudun sen vuoksi riittävästi, ettei palele. Jo se on viesti siitä, että ajattelen asioita käytännön kannalta. Käytännölliset naiset ovat harvoin seksikkäitä matalissa koroissaan ja toppatakissaan. Mutta kesäisin sattuu niin, että joutuu pukeutumaan vähemmän ja toppi paljastaa liikaa. Minullekin kävi niin kerran, ja silloin ajattelin, että mitä helvettiä tuo mies oikein tuijottaa. Miksi se puhuu tisseilleni? Minun pääni on täällä! Täällä ovat myös korvani. Tissini eivät kuule, eivät näe. Eivätkä ne puhu. Silloin en kotoa lähteissäni viestinyt mitään muuta kuin sitä, että oli jumalattoman kuuma päivä. Tissituijotuksen kohteena tunsin oloni hyvin vaivautuneeksi, koska en ollut ajatellut asiaa etukäteen ja jouduin tilanteeseen kuin varkain. Entä mitä jos puseroni olisi ollut peittävämpi ja minulla hikikarpalot nenänpäässä? Olisinko kuitenkin sentään onnistunut näkemään keskustelukumppanini silmät?

Asia on todella monimutkainen. Pitäisikö naisen siis pukeutua kesällä vaikka burkhaan, ettei joutuisi tahtomattaan himotuijottamisen kohteeksi? Pitääkö miehen siis ottaa huomioon vuodenajat? Lämpötilasta riippuen joko saa tai ei saa tuijottaa. Vähän niin kuin Kaarina Hazard kirjoitti Kontallaan -kirjassa, että porno ja väkivalta ovat silloin vasta pornoa ja väkivaltaa, kun sille ei ole syytä. Kun jyystetään vain ilman juonta, kyse on pornosta. Kun nainen tapaa miehen ja rakastuu, ja ihmissuhteessa tapahtuu sisääntyöntymiseen johtava käänne, paneminen siinä kontekstissa on korkeintaan erotiikkaa. H&M:n ulkomainokset kuohuttavat juuri joulun alla. No kyllä kai niin, kun riekutaan talvisaikaan ihan melkein alasti "arjelle vieraissa asennoissa" siinä tyrkyllä. Sehän on provosoivaa. Kesälläpä en usko, että tunteet kuumenisivat samaan malliin.

Yhtä kaikki vaikea asia. Herää tietenkin kysymys voisiko olla sellainenkin mahdollisuus, että mies pystyisikin olemaan tuijottamatta, oli vaatetus vuodenaikaan nähden kuinka pielessä tahansa? Entäpä jos miehet tällaiseen älylliseen suoritukseen pystyisivätkin? Monenkohan naisen päivä olisi pilalla, kun provokaatiovako antavassa kaula-aukossa ei houkuttelisikaan yhtään himokasta silmäparia? Siinä saattaisi jokusen rinnanympäryksen ympärille rakennetun naisihmisen itsetunto romahtaa - ja nykymenolla kansantalouskin vähitellen, kun seksikkyys ei enää kävisikään kaupaksi. Minusta miesten tuijottamattomuus olisi kuitenkin ihan oikein kaikille niille naisille, jotka avujaan auliisti esittelevät. Varsinkin eduskunnassa.

Kun kansallissankari osoittautuu tampioksi

Lopultakin hollywoodilaisten oma kansallissankari, kyltymättömän huomionkipeä Britney Spears on lukuisten pillunpaljastelujen ynnä muiden äärimmäisten tekojensa jälkeen viety hoitoon. Toivottavasti kaikki käy hyvin ja media unohtaa Britneyn edes vähäksi aikaa. Meillähän on ollut oma veteranisoitunut poikabritneymme jo vuosikausia, median jahtaama esimerkillinen Matti, joka hänkin päätyi lopulta alapäänsä paljastusten tielle ja pääsikin sitten rikkaisiin naimisiin. Matti nousee montusta joka kerta ylös kuin vieteriukko ja pitää suomalaista lööppilehdistöä yllä luotettavammin kuin toimittajat itse.

Suomalaisten rakkaimmat julkkikset ovat perinteisesti olleet urheilijoita. Kun urheilija tekee jotakin epäilyttävää, media teilaa tekosen jo niin valmiiksi, ettei selittelyille enää tilaa jää. Vaikea se on enää kenenkään uskoa, että pukinpartainen Jere Karalahti puhuisi totta, paitsi siltä osin, mikä on totta. Aivan varmasti ryyppäsi vapusta juhannukseen. Varsin hauska on vinosti myhäillä myös sille entiselle suloiselle naapurin likalle, mutta nykyiselle tyhymälle ämmälle, joka ihan epona meitä kaikkia rehtejä Suomen kansalaisia meni petkuttamaan.

Kun kansallissankari osoittautuu tampioksi, saa suomalainen kaikkivoipaisuudessaan tuntea sen hetken olevansa helvetin paljon parempi, vaikka koulujenvälisessä tulikin jäätyä keihäänheitossa viimeiselle sijalle ja karsiinnuttua pikajuoksufinaalista. Eihän sinne hei kaikki edes päässeet. Minäkin tulin korkeushypyssä kolmanneksi tuloksella 153 cm. Tämän muiston siivittämänä meikäläisellä on varaa. Kun maha pullollaan makaa sohvalla ja vetää pari bisseä palan painikkeeksi sipsin murut rinnuksilla, olo on röyhtäisyn jälkeenkin vielä niin raskas, että kun urheilija kusee silmään, ainahan se pahalta tuntuu. Kyllä se vihlaisee, kun kansallissankari vetää toistamiseen dopingia tai ratkeaa ryyppäämään ja ryhtyy kerta toisensa jälkeen rattijuopoksi. Vähän pahemmalta tuntuu, kun sankari menee ja toilailee kännissä puukon kanssa ja jopa osuu sillä ihmispoloonkin. Se vasta vihoviimeisen kurjaa on, kun jääkiekkoilija istuu joidenkin helvetin enkeleitten kerhotalossa ja sanoo luuriin monta kertaa vittu. Siis kerrassaan niin selvästi rikollinen, ettei sitä enää voi millään erottaa lasipöydällä lojuvasta valkoisesta jauheestakaan. Täysi kriminaali koko jätkä ja olikin onni, että media pelasti meidät diileri Karalahden Huumevälitys Oy:n lonkeroilta.

Suomalainen yleisö pystyy silmänräpäyksessä sivuuttamaan urheilijoitten entiset saavutukset ja ohittamaan sen kaiken työn ja tuskan, jota kansallisurheilijamme ovat uransa eteen tehneet ja kokeneet. Ajatelkaa nyt vaikka Myllylän Mikaa siellä suolla rämpimässä. Kuka tuota vapaaehtoisesti edes katselee saati siellä sitten vielä rämpii? Hullujahan ne ovat valmiiksi, mutta niin rakkaita, että maailmamme pysähtyy, kun jotain tällaista tapahtuu. Urheilija voikin lohduttautua sillä, että entisten ja nykyisten rokkitähtien, artistien, taiteilijoitten ja kirjailijoitten rikokset, kähminnät, seksuaaliset häirinnät, kamanvedot, umpikännit ynnä muut perustouhut hädin nousevat edes otsikoihin. Kun tuhti ja parrakas bestsellermyyntiin yltävä veijarikirjailija istuu espoolaisessa kantakapakassa ja joutuu veriseen tappeluun joka ilta, media ei puhu siitä sanallakaan. Tarjoilija soittaa sedälle tapansa mukaan taksin ja kuski ojentaa nenäliinan, jolla kirjailija pyyhkii sydänverensä ohimoiltaan. Ketä kiinnostaa? Tai kun valtakunnan iskelmäkunkku leuhottaa kelsiturkki auki kylänraitilla ja liftaa harva se ilta ärrälle kaljanhakuun. Sen verran fiksu tyyppi, ettei sentään itse istu auton rattiin. Enpä silti tuotakaan tietäisi, jos en itse olisi nähnyt. Kirjoittamaton sääntö on myös se, että suomalaisen promillekusen noustessa artistin nuppiin, pitää telkkarinkin lentää hotellihuoneen ikkunasta. Tapauksen voi korkeintaan nähdä seurapiiriuutisten kuvatekstissä. Jessejanina pääsi viime viikolla heittämään television saksalaisen hotellin ikkunasta. Tie tähtiin on auki. Bändin uusin biisi on Saksan latauslistalla kolmosena.

Entä mitenkähän lie on suomalaisten rokkareiden huumebusinesten laita? Onkohan tuo edes olankohautuksen arvoinen ajatus. Monet parhaat biisitkin ovat vähintään kännissä väännettyjä ja parhaat kirjalliset tuotokset tervomaisesti krapuloissa aikaansaatuja. Sai Tolosen Jukkakin ihan uhrilta Jeesuksen oppien mukaan anteeksi, vaikka huumehöyryissään lävisti naisystävänsä keuhkon. Sitä paitsi sehän oli mustasukkaisuuksissaan tehty puukotus. Kaikkihan me sen ymmärrämme, että kun ihminen rakastaa toista niin kovasti, jotain tällaista aina tapahtuu. Näissä taiteilijoitten tapauksissa suomalaisen ymmärrys on ylitsevuotavaa. Meistä ikään kuin huokuu rakkaus ja suvaitsevaisuus eikä sydämiemme suuruudelle näy minkäänlaisia esteitä. Ja kun suomirokkarista on kyse sydämemme vain paisuu paisumistaan niin että pitkään tukoksissa olleet kyynelkanavatkin aukeavat.

En tiedä perustuuko taiteilijoitten syrjiminen tässä tapauksessa kunnioitukseen vai kateuteen. Ehkä suomalaiset ovat niin realistista porukkaa, että tietävät mihin niistä itsestä on ja mihin ei. Jokainenhan voi ryhtyä urheilijaksi, kaikki on vain halusta ja motiivista kiinni, mutta taiteilijoita pidetään niin kovin syntymälahjakkaina, että pienet valuviat ovat aivan harmittomia ja sellaiset voi helposti antaa anteeksi. Ne jopa kuuluvat asiaan. Itse asiassa ne kuuluvat jokaisen suomalaiseen, paitsi jos satut olemaan urheilija.

Mediatalouden erittäin lyhyt oppimäärä

Jatkoa eiliseen. Hs.fi:n kokkareille kutsutut olivat siis edustamassa vain itseään, eivätkä bloggareita yleensä. Olin siis ymmärtänyt tämän kohdan ihan väärin ja myönnän erheeni hyvin auliisti. Se johtui kenties siitä, mitä Kari Haakana sanoi bloggareista sidosryhmänä. Ärsytykseni puolestaan johtui siitä, että asioihin oli herätty vasta jälkijunassa, ja siitä, että kysymyksiä oli jätetty kysymättä ja että jälkeen päin on ajateltu heittää täyslaidallisia, muttei paikan päällä tietenkään.

Lisäksi tänään erityisesti on ärsyttänyt se, että noita karkeloraportteja ei ilmeisimmin olisi saanut kritisoida. Kun et itse kerran ole tullut kutsutuksi, niin pidäpä turpasi kiinni tai minä kerron kaikille, kuinka kateellinen olet, koska kutsuja karkeloihin eivät kaikki tietenkään voi saada. Mutta jälkikäteen voi varmasti kiskoa sitten itse kukin papuja käkättimeensä raportteja lukiessaan. Onhan sekin kai tavallaan kivaa.. Oijoi. Alkaako sananvapaudelle tulla jo rajoituksia tuolta kärkipään suunnalta pikkuruisen häväistyksen muodossa. Hävettää jo melkein kirjoittaa koko aiheesta, mutta kun minulla ei ole mitään hävittävää. Ei se häväistys nyt tänne tehoa. Kun ei ole sitä paikkaa siellä Blogilistalla, jonka nousua ja laskua kytätä, eikä tartte nuoleskella sen takia kenenkään kengänpohjia eikä persettäkään.

No. Eli siis joitakin tämän suuntaisia ajatuksia päässäni on viime aikoina pyörinyt:

Talouden ja tekniikan kehitys on johtamassa siihen, että mainonnasta on tulossa viestintäalan tärkein tulonlähde. Erityisesti sanomalehdet ovat haasteen edessä. Lukijoiden mielipiteet on otettava entistä enemmän huomioon, sillä valinnan varaa on. Internetin joukkoviestintäteknologia on edullista ja helposti saatavilla. Online-palvelut ovat lisääntyneet huimaa vauhtia ja sanomalehtien levikit ovat olleet pitkään laskussa.

Haasteellisinta verkkolehdille on houkutella mainostajia asiakkaikseen, jos lukijoita ei riitä samaa tahtia kuin sanomalehden paperiversiolle. Mediamarkkinoilla tuote myydään ensin tilaajille ja tilaajista koostuva yleisö puolestaan myydään markkinapaikaksi mainostajille. Siten sanomalehtien levikin lasku sekä tv-kanavien lisääntyminen vaikuttavat yleisömäärän pienenemiseen mainostajien saamaan näkyvyyteen. Näin mainonnan hinnat kääntyvät laskuun ja tulot pienevät. Verkkolehdillä onkin edessään raju kilpailu mainostajista. Miten haalia myös Internetissä kyllin laaja lukijakunta, joka kiinnostaisi lisäksi mainostajia? Internetin ilmoitusmyynti ja mainonta ovat nousseet muuta mediaa enemmän, mutta verkon taloudellinen kapasiteetti on vielä hyvin vaatimatonta ja tulevaisuus täysin arvailujen varassa.

Mahdollisuudet yksityisille mainostajillekin kasvavat median sähköistymisen myötä. Mistä paikallinen market tai autokauppa saa parhaan mainostehonsa tulevaisuudessa jää nähtäväksi, mutta mahdollisuudet julkaista päivän tarjoukset vaikka marketin tai autokaupan omalla kotisivulla ovat jo olemassa. Kohderyhmän verkkokäyttäytymiseen voi vaikuttaa helposti myymälän tai ketjun asiakasrekisterin avulla. Kun sanomalehtien levikit pienenevät, myös verkkolehden vetovoima mainostajien silmissä heikkenee. Tämä tietää ainakin maakuntalehdille kovia aikoja.

Eli kaiken kaikkiaan, sanomalehtien levikit ovat laskussa. Tilaustuottoja ei tule enää samaa tahtia kuin ennen. Lehtiä luetaan Internetistä yhä enemmän. Se siis kasvattaa lehtitalojen taloudellista painetta. Mistä mediatalot saavat rahaa, jotta voivat kustantaa verkkolehden ylläpidon? Lukijat eivät halua maksaa verkossa mistään. Se mielletään ilmaiseksi eikä Internetistä luettavissa olevista lehdistä olekaan suostunut maksamaan kuin kourallinen ihmisiä. Loput jättävät lehden lukematta, koska tarjolla on runsaasti ilmaistakin tietoa.

Sanoman enemmistöomistuksessa oleva Sanoma Digital* varautui siis tähän ostamalla Blogilistan, jossa on yli 12 000 potentiaalista ja mainostajille todistettavissa olevaa lukijaa. Lisäksi bloggareista saatavalle hyödylle on vain mielikuvitus rajana. Voimme ainakin kuvitella suuren ihanan yhteisön, jonka jäsenet ovat linkkautuneet hs.fi:n sivulle vähintään Blogilista.fi:n kautta ja lisäksi mahdollisesti Twingly-hakukoneen avulla. On myös kaiketi vain päivän kysymys, milloin ensimmäinen mainos pompsahtaa silmille ja kajahtaa korville ennen kuin pääsee lukemaan omaa suosikkilistaansa.

Sinänsä siinä ei ole mitään väärää, että yhtiö pyrkii tulemaan toimeen. Se on oikeastaan melko nerokasta tässä median murrosvaiheessa. Mutta mitä tästä kaikesta seuraa lisäksi muille sanomalehtitaloille, joiden levikit ovat yhtä lailla laskussa. Kuinka suuren osan lukijakapasiteetista sanomatalo ahmiikaan ja mitä seurauksia sillä on esimerkiksi sananvapaudelle, kun kaikki uutisointi ja tieto kulkee myös Internetissä suomalaisille yhden jättimäisen mediatalon kautta.

*Sanoma Digitalin ”omistavat yhdessä Sanoma, Sanoma Magazines Finland ja SWelcom. Sanoma omistaa yhtiöstä enemmistön.Sanoma Digital keskittyy verkkoliiketoimintoihin Suomessa ja Baltiassa. Sanoma Digitalin tehtävä on kehittää uusia verkkoon liittyviä kuluttajatuotteita ja -palveluja. Yhtiön kehitys- ja myyntivastuulle siirtyvät Sanoman sähköiset luokitellut palvelut, Keltainen Pörssi, Huuto.Net ja Oikotie, sekä mainontaa verkkosivuille myyvä Sanoman Verkkomediamyynti. Sähköisiä luokiteltuja palveluja johdetaan yhdessä Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien kanssa.”(www.sanoma.fi).

Kirjailijuudesta ja sen ihanuudesta

Kuulostan varmaan julmalta muistuttaessani joka välissä miten kirjoja julkaistaan liikaa. Muistuttaisin kuitenkin, että tämän elämän lainalaisuudet eivät aina noudata niitä ihania teitä, joissa lopulta jokainen saavuttaa sen onnen ja autuuden.

Kirjailijuus sinällään on tässä maassa jostakin syystä aivan järkyttävän tavoiteltavaa. Jokainen haluaa jollakin tavalla valtaa, julkisuutta ja rahaa. Kirjailijoiksi toivovilla on siten samat päämäärät kuin kenellä tahansa julkisuuteen pyrkivällä susannalla tai susanilla: kirjoittaa kirja, menestyä ja saada ihmiset heräämään. Herätyksen syyt vain poikkeavat toisistaan: Susan halusi oikaista lööppitehtailijoiden luomat käsitykset itsestään, Susanna kertoa siitä, miten teltta tulee prinsessan läheisyydessä pystyttää aina kun vain mahdollista. Joka toinen kirjailija haluaa ravistella pumpulissa kasvaneita ja joka kolmas taas herättää keskustelua omasta mielestään yhteiskunnallisesti tärkeistä asioista, joita mediassakin päivät pääksytysten puidaan. Suurin osa haluaa samaan aikaan myös viihdyttää.

Yleisö on siis se, johon omilla kirjoituksillaan halutaan vaikuttaa ja parantaa maailmaa siihen suuntaan kuin missä se itsestä parhaalta näyttää. Toisille se maailman hyvyys on siinä, että kunhan tulee itse kirjoittamalla toimeen, toiselle siinä, että me tuntosarvettomat myös heräisimme huomaamaan, miten lehdet esimerkiksi pursuavat pedofiiliotsikoita. Ilman kirjaahan me emme olisi sitä vielä huomannetkaan...

Joka tapauksessa kirjoittamisen motiivit pitäisi kaivaa sieltä kirjallisuuden alkulähteiltä. Että olisi se tarinankertomisen halu ja kirjoittamisen intohimo ja että yksikin lukija silloin riittää. Sillä vaan ei elä, niin valitettavaa kuin se onkin. On monia muitakin mukavia asioita joita tekemällä ei elä. Ja vaikka väitetään, että kirjoittaminen on kovaa työtä ja se vaatii vahvat perslihakset, on monta muutakin työtä joka on vielä raskaampaa eikä silläkään meinaa elää. Sitä paitsi kirjoittaminen ei ole niin paskamaista puuhaa mitä ne väittävät. Miksi niin moni edes haluaisi kirjailijaksi, jos se olisi. Eihän siivoojaksikaan ole mitään hinkua kenelläkään.

Media elää murrostaan muillakin kuin kirjallisuuden alueella. Sanomalehtien levikit laskevat ja kohta tv-kanavia on niin monta, että yhteiset puheenaiheet jäävät historiaan. Päiväjärjestyksestä ja kahvipöytäjuoruista pitävät huolen enää iltapäivälehtien lööpit, jotka kirkkaan keltaisina vielä aikansa jokaisen suomalaisen silmään pistävät, kunnes niidenkin kulmat alkavat surumielisesti roikkua sateen piiskatessa shokeeraavaa tekstiä unohduksiin. Kaupungistuneissa maissa iltapäivälehdetkin ovat alkaneet menettää lukijoitaan verkkolehdille, jotka päivättävät uutisiaan reaaliajassa.

Ei tässä murroksessa voi olettaa, että kirjallisuus säilyttäisi saman palvonnan kuin tähän asti tai että eliitti edes säilyttäisi saman asemansa kuin aiemmin. Ei portinvartijoidenkaan eteen enää polvistuta samalla tavalla. Niin kuin kaikki muutkin viestintäalat, myös kirjallisuuden ja sen tekijöiden pitäisi alkaa miettiä tervehdyttäviä toimenpiteitä. Kustantamoiden pitäisikin tutkailla kohderyhmäänsä tarkemmin ja erikoistua. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten kustannusyhtiöiden markkinointikoneistot alkaisivat huutaa:

- Osta meidän dekkari, se on parasta kirjallisuutta!

- Herätys! Näe yhteiskunnan mätäpaiseet kotimaisen kertomakirjallisuuden avulla. Vain meiltä kotimaista proosaa!

- Takuuvarmaa rakkautta lukuhetkiin meiltä!

On siis väärää kustannuspolitiikkaa, että kaikki kustantamot pitävät riveissään kaikkia kirjailijoita. Kohdistamalla markkinoinnin määrätylle segmentille kustakin genrestä olisi helpompi nostaa esille uusia tekijöitä.

______________________________________________________________

Sivupalkissa kysyttiin, missä kukakin on. Kolme vastaajaa kehui olevansa Turun kirjamessuilla ja loput 80% vastaajista väittivät näidenkin kolmen valehtelevan.

Signaaleja tuntosarville

Eiköhän se ole tunnustettava, että lääkäri pisti meikäläisen kotiarestiin pariksi päiväksi ja asetti samalla ulkonaliikkumiskiellon. Eilen tuli vähän mokattua töissä. Hyvä keino jollekulle, joka haluaa rikkoa selkänsä on arvioida samankokoiset laatikot saman painoisiksi. Sen jälkeen toinen laatikko rempaistaan samalla volyymillä lavan päältä pois kuin se ensimmäinenkin laatikko. Ja sitten sitä ihmetellään melekein kuset housussa, että mitä tapahtui ja mennään itkemään lääkärille, miten hemmetin tyhmä ihminen voi vielä nelikymppisenäkin olla. Näin tyhmä.

Tuota Anja Snellman-Orman kirjoitusta Häiriöklinikan kommenttipalstalla lukiessani, tuli mieleen montakin asiaa. No ne tuntosarvet esimerkiksi. Nyt olisi korkea aika hieraista sarvien päästä pölyt ja alkaa seurata vähän "signaaleja ajassa". Kun kuitenkin miljoona ihmistä jo lukee blogeja, niin eikö se ole melko jälkeenjäänyttä patistaa yleisöä lukemaan korkeakirjallisuutta blogien sijaan. Täytyy sitä paitsi olla ylpeä niistä bloggareista ja lukijoista, jotka pystyvät tekemään montaa asiaa yhtä aikaa. Tässä muuten linkki, josta löytyy 473 kirjallisuusaiheista blogia siltä varalta, jollei signaali kiillottamisesta huolimatta yllä ihan tuntosarvien perille asti.

Opiskelut alkavat olla loppusuoralla. Nyt sairaslomalla ja viikonloppuna yritän valmistautua tenttiin ja sitten se on ohi. Median murros on ollut siellä kovasti tapetilla ja viihteellistyminen on yksi sisältöjen merkittävimmistä muutoksista. Siihen on varmasti syynsä. Yhtä tässä olen pyöritellyt mielessäni ja olen kyllä sitä mieltä, että juuri se vakava syvämietteisyys on tämän infoähkyn ohella aiheuttanut ihmisissä vastareaktion. Milloinkaan aikaisemmin emme ole saaneet näin paljon tietoa kerralla. Yhdessä työntäyteisessä päivässä pitää suodattaa sama määrä uutisia kuin korkeakirjallisuuden kulta-aikana kuukaudessa. En tosin tiedä milloin on sellainen kulta-aika ollut. Onko sitä edes ollut?

Onko koskaan aiemmin luettu yhtä paljon kirjoja kuin nykyisin? Onko koskaan aiemmin kirjoitettu kirjoja yhtä paljon kuin nykyisin? Ja huom! Onko koskaan ennen kirjoitettu vähälevikkistä kirjallisuutta yhtä paljon kuin nykyisin? Onko niitä myytykään koskaan niin paljon kuin nyt? Ei. Se että kirjoja kirjoitetaan ja julkaistaan enemmän kuin koskaan ennen saa aikaan vääristymän ihmisten kuvitelmissa. Ei ennen luettu enemmän hyvää kirjallisuutta, vaan raskassoutuisia kirjoja kirjoittavia oli vähemmän valittamassa siitä, ettei heidän kirjojaan lueta. Kyllä niitä silti luetaan. Ei tämän maan naiset siinä klassikoiden lukemisen ohella työnnä liukuhihnalta uutta ja ehompaa lukijasukupolvea tulemaan sitä tahtia kuin nämä viihteen vaikutuksesta huolestuneet kirjailijat ovat vailla. Enkä usko, että mökin muijakaan siinä lypsyn ohessa luki useampaa kirjaa. Missä ajassa nämä valittajat siis oikein elävät? Ikuisella 60-70 -luvulla, kun musiikki tuli vinyyliltä, tv-kanavia oli kaksi ja vastuulliset vanhemmat kasvattivat lapsiaan punaviinihuuruisessa henkevän keskustelun ilmapiirissä ja tainnuttivat uneen tupakansavulla ja suitsukkeilla. Silloinko oli siis paremmin ja ihmiset viisaampia?

Suomi on lukijakansaa niin kuin olen monta kertaa aikaisemminkin tolkuttanut. Jostain syystä nämä erinomaiset tuntosarvi-ihmiset jättävät tämän päivänselvän faktan aina huomioimatta. Tässä linkki tilastokeskuksen sivuille. Sieltä löytyy paljon luettavaa muutenkin, mutta tuossa tuoretta tietoa julkaistusta kotimaisesta kirjallisuudesta ja käännöskirjallisuudesta vuosina 1980–2005.

__________________________________________________________________

Päivänpolttavassa kyselyssä aivan ylivoimaisesti eniten ihmiset haluaisivat olla Arno Kotroja. Hahaaa.... voi yhen kerran teijän kanssa. Ihan kaheleita koko porukka. Vesa Keskinen on kuulkaa sentään rikas, mutta vain 5 haluaisi olla se "maailman vanhin murrosikäinen". Alpo Rusinana olo ei kiehtonut kuin kolmea ja mikä sykähdyttävintä: Vain kaksi vastaajaa olisi halunnut Matti Vanhaseksi Matti Vanhasen paikalle.

Fiiniä aasinsiltaa pitkin loppuhuipennukseen

Uusia kirjoja ja kirjailijoita tulee taas tuutin täydeltä. Kirjan elinkaaren loppupäässä työskentelevänä homma saa niin paljon raadollisiakin piirteitä, että se on kyllä opettanut karsimaan turhat luulot omasta erinomaisuudestaan. Pitäisi olla jotakin niin omintakeista sanottavaa, niin erottuvaa kieltä, että kirjan kirjoittamisella olisi itsellekin jokin funktio. Jos motivaatiota ei löydy kuin rahasta sekä maineesta että kunniasta, niin homman pitäisi antaa vain olla. Sillä ei rikastu, eikä maine ja kunnia kestä ikuisesti, jos sisältö on pelkkää tekotaiteellista soopaa tai pinnallista huttua. Uskoakseni tätä voi verrata vaikka taulun maalaamiseen. Jos ei löydy mitään sopivaa aihetta mitä maalata, niin ei se pelkkä keksimällä keksitty kuva kyllä kovin pitkälle kanna, vaikka se olisi teknisesti kympin suoritus.

Kirjailijoita on nykyään jumalaton määrä (muistaakseni kirjailijaliiton jäseniä on noin 500, siihen toinen mokoma päälle, jotka ovat kirjoittaneet kirjan syystä tai toisesta, kuten toimittajat, joka ovat koonneet kolumninsa kirjoiksi tms. sekä ulkomaiset kirjailijat, tietokirjailijat ynnä muut keittiömestarit, papit ja pastorit, vitsiniekat, sarjakuvataiteilijat, tyttöystävät ja salarakkaat... ), eikä niitä meinaa enää kaikkia muistaakaan. Jokaisessa kuormassa tulee aivan ennen kuulemattomien kirjailijoitten kirjoittamia kirjoja, vaikka itse tutkailen koko kenttää jatkuvasti. Minulla hieman kihahtaa takaraivossa, kun näen tuntemattoman nimen. En tajua, miten se on päässyt skannerini ohi huomaamatta. Inhoan sitä, jos asiakas tulee kysymään jonkun kirjailijan teoksia, jos en yhtään tiedä kenestä puhutaan. Siinä sitä on riittänyt työsarkaa lukea niiden tuhansien nimikkeiden sivuliepeistä kenestä oikein on kyse.

Hommaa helpottaa huomattavasti, kun lukee sanomalehtien kritiikkejä. Jotkut tyypit jäävät mieleen sentään jostakin. Tänään esikoiskirjailija Miina Supinen jää mieleen kiinnostavalla kirjan aiheellaan: Liha tottelee kuria. Lukematta ei kannata ottaa kantaa, miten Miina tehtävässään onnistuu. Mutta Supinen jää myös mieleen hieman ristiriitaisilla kommenteillaan.

Naistenlehtiä Supinen ei opiskellut kirjaa varten eikä sano niitä muutenkaan lukevansa. "Mutta jos on herkässä iässä niitä lukenut, luulen että ne iskostuvat päähän, ne opit eivät koskaan unohdu." (HS 29.9.2007)

Ja kuitenkin:
Supinen muistelee, että ollessaan kirjan Astran ikäinen [eli ?, herkässä iässäkö?], televisiosta tuli ATV:ltä joka yö kovaa pornoa. "Jostainhan sitä saa ajatuksen, mikä on kiihottavaa. Kun vielä ei ole elämänkokemusta, saattaa vähän rämpiä ennen kuin hyväksyy sen, ettei oikeassa elämässä ole niin yliampuvia juttuja, vaan se on tasaista tallustelua." (HS 29.9.2007)

Näinkö on? Että pornon kohdalla ihminen kyllä tajuaa, ettei elämä olekaan sellaista, mutta naistenlehtien opit iskostuvat päähän eivätkä lähde sieltä enää millään pois? Naisten jutut ovatkin just todella vaarallisia. En tiedä, ehkä ne pitäisi kieltää, etteivät tyttäret mene herkässä iässä ihan pilalle. Parempi olisi, että kasvavat kovan pornon vaikutuspiirissä. Sillä tavalla meistä kasvaa kuulkaa kunnon naisia. Tämä on taas yksi näitä asenteita, jotka jotenkin hyppivät silmille juuri esikoiskirjailijoiden haastatteluista. Ne tietävät aina, miten naiset menevät herkässä iässä pilalle lukiessaan naisten juttuja, mutta perinteisillä miesten aloilla on aina järki ja realismi mukana, vaikka olisi mistä hardcoresta kyse.

________________________________________________________________

Jaaha, Missä kaikki taas ovat -kyselyn mukaan 53% tunnusti olevansa täällä, mutta 40 %:lle vastaajista sen tunnustaminen otti voimille. Yksi ei taaskaan tykännyt koko kysymyksestä.

Ei kahta ilman kolmatta

No joo, siis kaikella kunnioituksella Marjattaa Raitaa kohtaan, mutta kyllä vähän pistää silmään, kun Viihdelehti Stara.fi otsikoi hänen kuolemansa sanoilla: Uuno Turhapuron vaimo menehtyi. Ei tässä ole enää mitään järkeä. Koettakaa nyt siellä viihdepläjäyksessä erottaa edes fakta fiktiosta.

Ja seuraavassa ei ole nyt kyse siitä, ettenkö minä ymmärtäisi; jos asiakaspalvelijoiden työehtoja ollaan huonontamassa, niin eihän se käy, mutta että kun sata asiakaspalvelijaa marssii ulos sen takia, että voivat joutua jatkossa noudattamaan kaupanalan työehtosopimuksia, niin voitte tosiaan kuvitella, miten huonosta työehtosopimuksesta on kyse. Sitä minä eilen juuri tarkoitin sillä Pamin pellejärjestöllä. Todellisuudessa palvelualan työehdot ovat niin heikot, että kuka tahansa työnantaja on aina niskanpäällä, oli kyse sitten vaikka siitä, kuinka pitkään myyjiä pidetään esimerkiksi laillisesti kusematta. Työehtosopimuksen mukaan kun ajan pitää olla kohtuullinen. No sen saatte arvata, kumman mielestä myyjällä on isompi rakko, myyjällä vai pomolla.

Suvi Lindénin adoptiotyttären vuoksi pitämätön äitiysloma on kuohuttanut minuakin viime päivinä. Turhaanpa kuohui. Malttaa ministerikin sentään tutustua uuteen perheenjäseneensä. Lieneekö kaltaisteni moraalisaarojen painostuksen alla tehty uusia järjestelyjä siellä kotopuolessa. No mutta olihan se, että kun adoptoidaan kiinasta tytär, niin sen kanssa ei sitten malteta olla. Älytöntä. Onneksi tuli järkiinsä, ellei jo ollutkin. Kesällä kyllä katselin Suvin hehkeää olemusta Iltasanomien kannessa, kun siinä makasi päivänkakkaroiden keskellä ja jutun mukaan oli käskystä nostanut helmaa ylemmäksi ja avannut pari paidan nappia. Epäili että "tästäkin tulee nyt sanomista". Kai se sitten kerjäsi sitä. Jos sanomista pelkää, niin olkoot sitten makaamatta kukkapellolla kuin mikäkin kesäyön antelias eloveena. Meikäläisen on niin vaikea väliin ymmärtää ihmisten tarpeita ja niiden aiheuttamia ristiriitoja.

Jee, Ruotsissa menee lujaa. Toimittajat eivät enää kestä vakavan journalismin kahleitaan, vaan haluavat mukaan bloggareiden hornan kattilaan omaa soppaansa keittämään. Ruotsalaistoimittajat ovat blogatessaan ryhtyneet nälvimään toisiaan. Homma on ilmeisesti näyttänyt ihastuttavalta, koska Aftonbladetin urheilutoimittajakin uhkaa sunnuntaina "kertoa omat inhokkinsa, paljastaa itseään myyvät esimiehet ja listata hoitoa tarvitsevat avustajat." Näin reippaasti siis toimii ruotsalainen toimittaja saadakseen blogilleen lisää lukijoita. Siis eikö niillekään mikään enää riitä?

__________________________________________________________________

Hyvällä omallatunnolla tässä pääsi vielä verkkolehtikatsausta tekemään, kun ennätyksellisistä 25 vastaajasta vain 3 oli sitä mieltä, että nämä katsaukset pitäisi lopettaa, koska ne minua niin kiihdyttävät. Hyvää tarkoittavat, toki, kuten myös ne 18 uusille jutuille aviomielistä vastaajaa. Peräti neljä oli sitä meiltä, että kysymys oli taas ihan syvältä. Minä taisin olla yksi niistä.

Jo toinen verkkolehtikatsaus

No niin, viime päivinähän olemme saaneet myös ilolla lukea, miten naiset ovat alkaneet väkivaltaisiksi.Tässähän ei ole mitään epäselvää. Naiset ovat väkivaltaisia siinä missä miehetkin. Miesten väkivallasta uutisointi on vain samaan aikaan kadonnut isoista otsikoista, eli se asia on nyt sitten toimittajien mielestä selvä. Muistaakseni feministit tällä pelottelivat, eivätkä ilmeisesti syyttä. Miesten väkivalta ei ole siis enää uutisaihe. Ilmeisesti se on niin normaaliakin, ettei ketään kiinnosta. Eli siinä vaiheessa kun naisten väkivallan riepottelu lopetetaan, sekin on niin tavallista, ettei siitä enää jaksa pitää meteliä. Sitten voidaan aloittaa päivittelemällä väkivaltaisia lapsia ja lopulta kun muuta ei keksitä, niin paparazzit alkavat kytätä väkivaltaisia vanhuksia vaivaistalojen vuodeosastoilla, että saataisiin edes jostakin otsikoita revittyä.

Iäkäs mummo repi huonetoveriaan hiuksista
Huonetoverinsa kuorsaamisesta suivaantunut vanhus hyökkäsi nukkuvan, jo elämänsä ehtoopuolelle ehtineen vanhuksen kimppuun ja tukisti tätä niin että hoitajan ehtiessä väliin harmaita hiustukkoja tursusi kimppuun hyökänneen vanhuksen sormien lomasta... (Saaran blogi 25.9.2010) sanokaa minun sanoneen... siis näin tulee käymään. Tuo kuulosti jo jotenkin tutulta.

Niinpä taas on tehty relevantti tutkimus: Naiset väkivaltaisempia kasvattajia kuin miehet. Se on melko hälyttävää. Jos yhtään miettii kummat viettävät lapsiensa kanssa enemmän aikaa, koko juttu saa ihan toiset mittasuhteet. No, mutta tästäkin on hyvä repiä otsikoita. Unohtuvat ne hetket, kun isä veti remmillä perseelle. Nyt voidaan päivitellä naisten tukistamisia ja sormille näpsäyttelyä. Olen minäkin tukistanut kerran, kun 4 v. tytär ei kerta kaikkiaan komentamalla lopettanut 1,5 vuotiaan veljensä puremista. Sormillekin olen ihan varmasti näpsäissyt, vaikka en nyt muista että olisin. En kiellä, etteikö nollatoleranssi olisi ihanne. Se vain ei ole ihan realistinen varsinkaan sormille näpsäämisen kanssa. Kyllä näpsäisisin vieläkin, jos johonkin vaaralliseen olisi jatkuvasti sormiaan työntämässä. Aivan ihanaa olisi tietenkin, että tuollaiselle parivuotiaalle saisi todella puhuttua järkeä päähän ja toistaa tarvittaessa niin monta kertaa, että menee perille. Naisilta ei kuitenkaan varmasti tuossa tutkimuksessa kysytty, roikkuiko toinen mukula helmoissa samaan aikaan ja veti kissaa hännästä, kun toinen työnsi sormeaan pistorasiaan. Alapa siinä sitten selittää, että "ei kuulkaa kullat pienet näin saa tehdä." Eikä noinkaan. Ja huomenna ne teletapit tekevät sen taas uudestaan. Ei ihme, etteivät monet enää erota oikeaa väärästä. Ihan päälaellaan täällä kaikki onkin.

Hoitajat ovat viime viikkoina kunnostautuneet oikein urakalla parhaimpaan palkkaneuvotteluaikaan tappamaan potilaitaan. Pakkohan sen on olla sattumaa, eikä vain väyrysmäisesti sanottuna pelkkää meediapeliä. Hoitsuilla siis huono tsägä, nimittäin kyllä ne ovat palkkansa ansainneet ja vielä vähän enemmänkin. En usko, että lakko tässä tapauksessa lisäisi hoitajien kipeästi kaipaamaa arvostusta, mutta jos raha on arvostuksen mitta, eikä sitä selittämällä lisää tule, alkavat keinot kieltämättä olla vähissä.

Uutislehti 100:ssa yksi lempparitoimittajistani (herra Hiiro) kertoi olleensa nuorena miehenä vanhuksia hoitamassa. Yksi papparainen oli sitten kertonut, miten oli sodassa saanut kranaatinsirpaleen vatsaansa ja työntäneensä sen jälkeen omin käsin suolet sisäänsä ja raahautuneensa jonnekin kilometrin päähän lääkintäpaikalle hoidettavaksi. Tästäkös kunnioitus sitten "kukkopojalla" oli vanhusta ja samalla hoivatyötä kohtaan kohonnut.

Entä millä perusteella naisvanhuksia kunnioitetaan? Entä tulevaisuudessa, kun meillä ei ole sankaritarinoita lapsenlapsille kerrottaviksi? Pitääkö arvostus ja kunnioitus todella ansaita siten, että siitä on syvät arvet todisteena, vai riittääkö pitkä ikä? Kuinka moni kunnioittaa vanhustentalossa ökyrikasta ukkoa, joka on purjehtinut maailman ympäri ja rakentanut sen jälkeen jääkiekkokaukalon työntämättä kertaakaan vihollisen rusikoimia suoliaan sisuksiinsa trendiklubin kutsuvierasillassa?

Mistä tulee kunnioitus? Miksi monissa muissa kulttuureissa vanhuksia kunnioitetaan? Ovatko he kärsineet siihen kylliksi? Sitäkö se on?

Kaupan alan palkkaneuvottelutkin ovat taas käsillä. Antakaa minun ennustaa: Pam suostuu taas 5 sentin korotukseen ihan suosiolla. Se on ihan pellejärjestö, joka kärsii samanlaisesta uskottavuuden puutteesta kuin hömppäkirjallisuuskin. Ei tämä minua nyt niin kovin hetkauta, mutta naurattaa vain nämä jokavuotiset mukaneuvottelut. Ei siinä mitään neuvotella. Työnantajaosapuoli sanoo mitä sanoo ja naiset niiaa kohteliaasti, niin kuin kaupanalalla aina on ollut tapana. Meinasivat ne kerran mennä lakkoonkin, mutta Mauno-setä sanoi radiossa, että nyt ämmät töihin, kyl maar ihmisten pitää ruokaa saada. Ja niin kaikki naiset kipinkapin menivät töihin eikä asiasta sen koommin puhuttu. Se taisi olla samana vuonna, kun pankkitoimihenkilöt pitivät viikkokausia lakkoaan ja vaativat huikeita palkankorotuksia, koska tietokoneet tulivat tiskien taakse. Niin ne tulivat kauppoihinkin, mutta eipä atk-taitojen oppiminen myyjiltä niin paljon kai sitten vaatinut kuin pankkitoimihenkilöiltä. No, eipä tainnut Mauno-setä silloin käskeä pankkineitejä töihin, kun ihmisiltä loppuivat rahat. Eikä taida Tarjakaan käskeä hoitajia töihin menemään, vaikka ihmiset kuolisivat. Se on pääasia kuitenkin, etteivät näläkään tässä hyvinvointivaltiossa kuole.

________________________________________________________________

No niin, sivupalkkiäänestyksessä sitten selvisi, että 73% vastaajista ei kestä olla näpsäämästä pallukkaa pallukan sisään. Säälittävää addiktoitumista, jota vain 3 vastaajaa on pystynyt vastustamaan. He kyllä pärjäisivät hyvinkin ilman kaikenmaailman kyselyjä.

Verkkolehtikatsaus

a) Siis ketä jaksaa kiinnostaa päivästä toiseen Suomen ja Venäjän väliset rekkaruuhkat? Eilen, tänään, toissa päivänä, viime viikolla, kaksi viikkoa sitten, kuukausi sitten, vuosi sitten... Mikä tämän funktio oikein on? On siellä jonoja, joo. Vähemmälläkin menee perille. Sinnehän saatiin jo rahat lisäkaistan tekemiseen ja sekin vietiin kantatie 51:n kunnostukseen tarkoitetuista rahoista. Mitä nämä viestintävälineet vielä ovat vailla? (YLE 25.9.) Onko siellä joku, jota erityisesti vaivaa tämä jatkuva suma. Onko ehkä rahtareissa soluttautuja, joka lähettelee tekstiviestejä STT:lle päivittäin? "Jonoa pukkaa taas niin perkeleesti."

b) Ja entäs tämä?
Tulevan joulun postimerkit myös tuoksuvat joululta. Kun 0,55 euron arvoista postimerkkiä hankaa, voi haistaa kanelia, inkivääriä ja neilikkaa. Tuoksu tulee lakkakerroksen alle piilotetusta kapselista, joka alkaa rikkoutuessaan tuoksua. (HS 25.9.)
Voi hitto sanon minä. Olisikohan halvemmaksi tullut, jos oltaisiin saatu ihan vaan hajuton joulupostimerkki tänäkin vuonna. Hintakin näyttää nousseen viime vuodesta. Tiesittekö, että Suomessa on niin kallis ykkösluokan peruspostimaksu, että sillä samalla rahalla menee kortti perille vaikka Amerikkaan asti. No, nytpä voi vastata joulupostimerkin hinnannousua valittaville asiakkaille ihan vaan haistattamalla.

c) Miiiitä helvettiä? Puolet nuorista ei tunne ehkäisyasioita. Nyt alkaa vähitellen valjeta, että puolella kansakunnasta ei siis todellakaan ole kaikki ns. kotona. Se selittää paljon muutakin.
Toisaalta: Gynekologi Tarja Olkinuoran mukaan vain viidennes nuorista tietää, ettei hormoniehkäisy heikennä hedelmällisyyttä (IS 25.9.)
Ei sen puoleen, että minäkään tuota olisin tiennyt. Mitähän varten hormoniehkäisy on keksitty, jos se ei kerran heikennä hedelmällisyyttä? Lääkäreillä on kyllä ihan kummia mielipiteitä. Ymmärrän kyllä, että tässä tarkoitetaan sitä, ettei se vie kykyä tehdä lapsia, mutta herranjestas, kyllä se kuitenkin on ehkäisy.

d) Että mua ottaa päähän tuo Big Brotherin uutisointikin. Ihan normaalit sanomalehdet hypettävät tätä idioottiformaattia harva se päivä. Jo on jumankauta huonosti meillä asiat, että sanomalehtien pitää uutisoida joidenkin wannabejulkkisten peitonalustouhuista. Siis kyllä hävettää kaikkien suomalaisten journalistien puolesta.

PS. Joku on vienyt multa j-kirjaimen näppäimen.

____________________________________________________________

Ja sivupalkkiutelusta kävi ilmi, ettei monellakaan (47%) itse asiassa ole lainkaan vaatteita ja että he mielellään käyvät sängylle makaamaan. Osa pukeutuu edelleen bloggareiden keskuudessa suosituksi tulleeseen omaperäiseen mustaan ja joka kolmas vastaaja huomautti, että kyselyni oli tunkeileva.