Eri perspektiivistä katsottuna

Katsoin juuri Voicelta Madonnan (49 v.) ja Justin Timberlaken (27 v.) parissa viikossa puhkisoitetun 4 minutes -biisin videon. Siinä tämä mauttomista korseteistaan ja haarovälistään lehtien kansikuvissa tutuksi tullut monen lapsen viisikymppinen hard candy (eli kovaa karkkia) -äiti näyttäisi tapansa mukaan kuin nussivan ilmassa sojottavien näkymättömien kovien kikkeleiden kanssa. En tietenkään sanonut tuota visiota ääneen, kun tytär (13v.) siinä vieressä kiinnostuneena katseli tätä harvinaisen typerää ja mitäänsanomatonta videota, jonka erikoisin anti lienee suutelevien kasvojen poikkileikkauksessa. Näytetään uteliaille lapsukaisille niinku mitä siellä poskien ja suun sisällä tapahtuu, kun kiihkeät kielet tunnustelevat toisiaan.

Kateellisena tietty ajattelin Madonnan rypyttömiä kasvoja, trimmattua vartaloa ja seksikästä elehdintää. Tuo nainen se ei tule puutetta näkemän vielä moneen vuoteen. Jos jostakin meinaa repsahtaa niin kirurgi kyllä hoitaa asian nopeasti ja tuo monimiljonääri saa jatkossakin kikkelit taivaisiin. Ja kassa kilisee. Justin Timberlake ei ainakaan pannut pahakseen.

Olipa happamia. Mutta tuli vaan mieleen.

Kun video loppui, tytär sanoi että:

- Uuh, tuo on niin noloa. Melko säälittävä toi Madonna.

Ikäraja K-15

En tiedä, kuinka moni on jo ehtinyt parahtaa tästä sisäministeri Anne Holmlundin (kok) aivopierusta asettaa ikärajoja nettisivustoille. Mutta parahdanpahan nyt kuitenkin.

Tuolta Arkadianmäen laelta kaiken näkee ehkä jotenkin niin kirkkaasti, aivan toisin kuin täältä loskan ja paskan seasta, ja varsinkin näillä netin hämyisillä kujilla kulkiessa...

Hän [Holmlund] ehdottaa harkittavaksi, että nettisivustoille luotaisiin ikärajoja ja asetettaisiin tarvittaessa järjestyksenvalvojat. (Hs.fi)

Habbo Hotellissa ikärajahan on jo 10 vuotta ja alle 15 vuoden ikäisiltä vaaditaan maksullisiin palveluihin vanhempien suostumus. Irc-Gallerian ikäraja on 12 vuotta. Molemmissa palveluissa on myös moderaattorit, joita järjestyksenvalvojiksi voidaan myös kutsua. Eli Holmlundin pitää siis tarkoittaa joitain muita virtuaalimestoja, keskustelufoorumeita ja sen sellaisia, ehkä jopa blogejakin tai sitten hän vain yksinkertaisesti ei tiedä mistä puhuu. Kyllähän netissä paljon pahaa on, sitä ei tosiaankaan käy kieltäminen.

Olisipa silti mielenkiintoista nähdä, millä tavalla otettaisiin selvää, minkä ikäinen nettichattaaja siellä koneen toisessa päässä oikein keskustelee. Ehkä foorumille päästäkseen voisi tehdä vaikkapa triviaalikyselyn, jonka perusteella voisi päätellä keskustelijan iän. Väärästä vastauksesta IP-osoite joutuisi sulkulistalle. Siinä on se ongelma, ettei koneelle tenavan perässä tullut isosisko pääsisi samalle sivustolle ihquilemaan tai äippä chattiyhteisön vauvapalstalle revittelemään ja niskoja taittelemaan stressaantuneelta mammaväeltä.

Toisaalta voisi myös luoda kaikille nettikortit, vähän niin kuin ajokortit. Olisi teoriakoe ja sitten ajokoe (tekisi muuten monelle poliitikollekin hyvää). Lisälaitteella päästäisiin sitten kaikki suomalaiset nettiin iän sallimille sivustoille ja meitä voitaisiin muutenkin holhota helpommin. Tietenkään sillä ei voisi estää ulkomaisten palvelimien kautta toimivien foorumien toimintaa. Meidän esikoinenkin se vain juttelee joidenkin vierasmaalaisten kanssa kaiken yötä ja päivääkin, niin ettei kouluun enää meinaa malttaa lähteä. Onhan siitä se hyvä puoli, että englanti on aina kymppi, ja kaipa se hauskaakin on, mutta hauskuutta ei suomalaisilla parane koskaan liikaa olla. Kaksi tuntia nettiä tai teeveetä päivässä max. Ylimenevä aika on epätervettä, sanoo tuore tutkimuskin. Milloinkahan tehdään tutkimus siltä pohjalta, että klassikkojen lukemista pitäisi rajoittaa vähintään kahteen tuntiin päivässä... tai miksei niille ehdoteta ikärajoja? (Ja siitä muuten tulikin mieleen, että kun elokuvissakaan eivät näyttelijät saisi enää tupakoida, niin miksi kirjoissa henkilöt tai tauluissa hahmot ja taidevalokuvissa ihmiset sitten saavat? Entäs taidevideoissa? Teemu Mäki?! Miksei kukaan koskaan puutu näihin räikeisiin epäkohtiin? Ai niin, hitto joo, nehän ovat taidetta.)

Ylipäätään minusta monesti tuntuu siltä, ettei monikaan poliitikko taida nykypäivänä tietää Internetistä paljoakaan eikä ymmärtävän laisinkaan sen toimintaperiaatteita. Tuossa taannoin luin parin vuoden hallituksen Tietoyhteiskuntaraportit, joissa pääpiirteittäin tarkoituksena on saada kaikki suomalaiset aktiivisiksi netin käyttäjiksi. Nyt tämä toiminta mitä nämä poliitikot yhtenään netissä roikkumisen torjumiseksi tutkimuksineen ja lausuntoineen tekevät on usein kovasti ristiriidassa tuota tavoitetta vastaan. Siis että harmittaahan se, että kun annetaan pelit ja vehkeet, muttei sitten osata olla siivosti siellä saatana!

Okei, tämän nettisivuston alaikäraja olkoon nyt kiroilun takia sitten vaikka 15 vuotta. Omat lapset saavat kyllä lukea, moraalikoodi kun on sieltä löysimmästä päästä. Välimerkkinä vitun käyttöä ei kukaan kestä, ei kestäisi vaikka joku käyttäisi välimerkkiä joka toisena sanana. Mitä välimerkkiä tää nyt välimerkki on? Eli ihan jokaiseen vittuun ei meillä siis takerruta. Toisin teki kuopuksen (10 v.) liikunnan opettaja tällä viikolla, kun luokkakaveri muodosti suullaan vittu-sanan, joten opettajasetä kävi käsivarteen kiinni ja puristi mustelmille. Hienoa. Mutta kumpi siis pahempi? Kumpi siis oikeasti loukkaa enemmän, ruumiilliset kuritukset vaiko se pikkupojan lausuma äänetön vittu? Vaiko netti? Ja pitäisikö kouluunkin asettaa ikärajat silloin, kun opettajat alkavat käyttäytyä yhtä harkitsemattomasti kuin apinat netissä konsanaan?

Can you see the light?

Alkukevennys: Jaa, no nyt ei enää ole mitään hätää. Pian pääsee hässimään robottia muuallakin kuin fantsuissa ja kaikki puute sekä kurjuus katoavat. Can you see the light? Hallelujah!

Maastrichtin yliopistossa Hollannissa työskentelevä David Levy väitteli tohtoriksi ihmisten ja robottien välisistä suhteista viime viikolla. - Ennusteeni on, että vuoden 2050 tienoilla Massachusettsin osavaltio ensimmäisenä laillistaa avioliitot robottien kanssa, Levy visioi... Digitoday, today

Tuota, olisiko jollakin muitakin hyviä ideoita aiheiksi, joilla tohtoreiksi väitellään?

Loppuraskautus: "Sitä ei tahdo nykyaikana uskoa, että yrityksessä pomo päättää, onko työntekijä riittävän sairas lääkäriin", aluepäällikkö Irmeli Mäenpää Palvelualojen ammattiliitosta Pamista sanoo." HS 15.10.2007 ja HS 26.9.2006

Joskus kyllä ihmetyttää tämän maailman sinisilmäiset ihmiset, jotka todella luulevat, että työntekijöiden asiat ovat ihan hyvin. Voi voi. Näitä tämmöisiä firmoja, joissa työnantajalla on sairastumisesta eriävä mielipide on Suomessa pilvin pimein. Monet yrittäjät ovat yhä despootteja.

Nythän ne työnantajat oikein porukalla hakevat oikeutusta sille, ettei sairastapauksissa palkkaa edes tarvitse maksaa: Maanantaina päättyneissä kaupan alan neuvotteluissa työnantajat halusivat edelleen heikentää sairasajan palkkaa, aattovapaita, työaikalisiä sekä osa-aikatyöntekijöiden työaikaa koskevan sopimuksen irtisanomista... Pam

Toki on hyvä, että pamilaisetkin siihen vähitellen heräävät.

Mutta tämä vähän ihmetyttää: "Esimieheltä haetaan aamulla liikkeestä maksusitoomus/ lupa terveydenhoitajalle/ lääkärille joka käyntiä varten erikseen ja samalla mitataan kuume, jos kyse on ylähengitystiesairauksista." (HS edelleen)

Siis mitä? Maksetaanko jossakin firmassa lääkäriin menomatkat vai mitä tässä ihmetellään? Ikinä kuullutkaan moisesta ylellisyydestä.

"Sopimuksiin on kirjattu, että jos työntekijä ei noudata irtisanomisaikaa, HairStorella on oikeus ottaa vahingonkorvaus lopputilistä." (edelleen HS)

Miiiitä hemmettiä? Eikö tämä ole palvelualoilla ihan normaali käytäntö? Siis jos irtisanomisaikaa ei noudata, ei siltä ajalta myöskään tule palkkaa eikä kerry lomakorvauksia, jos ei kerran ole töissä.

Kiva kun sellaiset ihmiset taistelevat ja kirjoittavat näistä jutuista, joilla työolot ovat niin toisenlaiset, etteivät ne ollenkaan tajua systeemin olevan ihan normaalia ja valitettavasti myös laillista tässä maassa.

No, saa nyt nähdä miten Pamin vaatimusten tässä työtaistelussa käy. Kirjoitin niille jo pitkän kirjeen viime viikolla ja haukuin ne aika pahasti. Ne kun lähestyivät ensin kirjeellä, joka oli täynnä korulauseita, että piti ensin vähän köhiä ja sitten oikaista. Ne muun muassa väittivät, että haluavat jatkaa Pamin työehtosopimuksia noudattavien myymälöiden kanssa harjoittamaansa neuvontaa epäselvissä asioissa. Jos muistanette, mitä tässä taannoin kirjoitin, niin ymmärrätte närkästykseni.

Ärsyttää, kun kaikki puhuvat pelkkää paskaa. Minäkin. Se työmatkakin oli aivan paska, josta niin yleviä kuvia laitoin tulemaan.

Uran eteneminen arvuuttelujen varassa?

Näin suomalaisen kirjallisuuden päivänä ja noopelia odotellessamme on rapakon takana jaettu huuomorinobelit. Rauhan Ig nobelin sai tänä vuonna ansaitusti homopommi. Kun tämän kemiallisen aseen vihollispuolla räjäyttää, eivät taistelijat saa pidettyä näppejään irti toisistaan. (HS)

Ikkunaiinekselläkin pientä yhteistä päännyökyttelyä aiheuttanut Talent-tuomariston tyly toiminta taannoisessa ohjelmassa pikkutyttöjen päänmenoksi, pisti tänäänkin meikäläisen mietteliääksi. Vähillä vaatteilla pääsee yleensä pidemmälle. Mitä nuorempana aloittaa, sitä pidemmällä aikaisemmin on. Mutta nyt siis ei. Tyttöjen unelma tyssäsikin bikineihin ja musiikkivideolta apinoituun pyllynkeikutuskoreografiaan. En tiedä miten pitkälle olisivat samalla koreografialla päässeet vähän vähemmissä vaatteissa ja pari vuotta myöhemmin. Joka tapauksessa minusta aihetta herättelyyn olikin. Ikävä kyllä tässä maailmassa herätys tapahtuu aina jonkun kustannuksella.

Näinä koleina päivinä olen nähnyt kolme uranaista, joiden vaatetus on puistattanut; reidet säihkyvien sukkahousujen peittelemät, jalassa korkeat korot ja yllä minihame sekä bleiseri. Tietenkin olen kiinnittänyt niihin huomiota siksi, että meikäläistä palelee hemmetti housuissakin. No junassa sitten sellainen viisvitonen nainen, tukka hiustaiteilijan sävyttämä ja raidoittama sekä muotoon leikkaama, nenänvarressa teräväkulmaiset silmälasit, sormusten koristamien käsien ja hoidettujen sormien päässä punaiset ja terävät kynnet, vahvasti meikatuissa silmissä tyhjä katse, harteilla beessi jakku ja yllä siihen sointuva minihame, jossa keskellä niin pitkä halkio, että tavaraan oli hameen loppukohdasta matkaa enää vajaat kaksi senttiä. Vähän jos olisin kallistanut päätäni, niin olisin saanut tietää oliko hameen alla se ajeltu ja hyvin hoidettu pimpsukka vai majaileeko siellä jokin eläin! Onneksi en ruvennut siinä päätäni kallistelemaan, vaikka mieli olisi tehnytkin vilkaista viisvitosen jalkoväliä (ihan siis oppimismielessä, että miten sitten reilun kymmenen vuoden päästä; vai heitänkö saman tien pyyhkeen kehään jo tässä vaiheessa...). Joka tapauksessa nämä kolme minihamenaista, jotka olen eilen ja tänään nähnyt, vaikuttavat erittäin pitkälle päässeiltä. Yksi naisista käveli kahden pukumiehen keskellä ja puhui heidän kanssaan lähekkäin tärkeätä bisneskieltä, jota minä siis en ymmärrä. Yksi naisista oli lääkäri ja sen vaalean takin helmat lepattivat käytävällä piikkikorkojen kopistessa lujaa lattiaa vasten, ja tällä kolmannella oli salkku, jota se ryhdikkäänä ja selkä suorassa lähti kantamaan kohti Pasilan asemaa. Varmasti fiksuja ja opiskelleita naisia siis.

Onko nyt kuitenkin osittain siis niin, että kun emme päästä pikkutyttöjä bikineissä etenemään urallaan, me sorrumme sittenkin kaksinaismoralismiin. Jos minulla ei olisi niin jumalattoman rumat polvet, sitä ei kuulkaa tiedä kuinka lyhyt hame minullakin nyt olisi ja tavara siinä arvuuteltavana sekä ura valmiina etenemään vaikka mihin asti. Jos kouluaikana olisi jo tuon tyylitajun ymmärtänyt sisäistää, niin ei olisi tarvinnut Saksan opettajaankaan suuttua. Olisi vain ottanut mitä annetaan. Ja saanut. Hyviä numeroita.

_____________________________________________________________

Olipa tylsä kysely. Noin tasaväkistä ei voi mitenkään edes olla. 30%, 33% ja 36% vastauksista menivät mille menivät, aivan sama. Joka kolmas haluaa siis muuttaa pois Suomesta ja joka kolmas ei, ja joka kolmas ei ymmärtänyt koko kysymystä.

Fiiniä aasinsiltaa pitkin loppuhuipennukseen

Uusia kirjoja ja kirjailijoita tulee taas tuutin täydeltä. Kirjan elinkaaren loppupäässä työskentelevänä homma saa niin paljon raadollisiakin piirteitä, että se on kyllä opettanut karsimaan turhat luulot omasta erinomaisuudestaan. Pitäisi olla jotakin niin omintakeista sanottavaa, niin erottuvaa kieltä, että kirjan kirjoittamisella olisi itsellekin jokin funktio. Jos motivaatiota ei löydy kuin rahasta sekä maineesta että kunniasta, niin homman pitäisi antaa vain olla. Sillä ei rikastu, eikä maine ja kunnia kestä ikuisesti, jos sisältö on pelkkää tekotaiteellista soopaa tai pinnallista huttua. Uskoakseni tätä voi verrata vaikka taulun maalaamiseen. Jos ei löydy mitään sopivaa aihetta mitä maalata, niin ei se pelkkä keksimällä keksitty kuva kyllä kovin pitkälle kanna, vaikka se olisi teknisesti kympin suoritus.

Kirjailijoita on nykyään jumalaton määrä (muistaakseni kirjailijaliiton jäseniä on noin 500, siihen toinen mokoma päälle, jotka ovat kirjoittaneet kirjan syystä tai toisesta, kuten toimittajat, joka ovat koonneet kolumninsa kirjoiksi tms. sekä ulkomaiset kirjailijat, tietokirjailijat ynnä muut keittiömestarit, papit ja pastorit, vitsiniekat, sarjakuvataiteilijat, tyttöystävät ja salarakkaat... ), eikä niitä meinaa enää kaikkia muistaakaan. Jokaisessa kuormassa tulee aivan ennen kuulemattomien kirjailijoitten kirjoittamia kirjoja, vaikka itse tutkailen koko kenttää jatkuvasti. Minulla hieman kihahtaa takaraivossa, kun näen tuntemattoman nimen. En tajua, miten se on päässyt skannerini ohi huomaamatta. Inhoan sitä, jos asiakas tulee kysymään jonkun kirjailijan teoksia, jos en yhtään tiedä kenestä puhutaan. Siinä sitä on riittänyt työsarkaa lukea niiden tuhansien nimikkeiden sivuliepeistä kenestä oikein on kyse.

Hommaa helpottaa huomattavasti, kun lukee sanomalehtien kritiikkejä. Jotkut tyypit jäävät mieleen sentään jostakin. Tänään esikoiskirjailija Miina Supinen jää mieleen kiinnostavalla kirjan aiheellaan: Liha tottelee kuria. Lukematta ei kannata ottaa kantaa, miten Miina tehtävässään onnistuu. Mutta Supinen jää myös mieleen hieman ristiriitaisilla kommenteillaan.

Naistenlehtiä Supinen ei opiskellut kirjaa varten eikä sano niitä muutenkaan lukevansa. "Mutta jos on herkässä iässä niitä lukenut, luulen että ne iskostuvat päähän, ne opit eivät koskaan unohdu." (HS 29.9.2007)

Ja kuitenkin:
Supinen muistelee, että ollessaan kirjan Astran ikäinen [eli ?, herkässä iässäkö?], televisiosta tuli ATV:ltä joka yö kovaa pornoa. "Jostainhan sitä saa ajatuksen, mikä on kiihottavaa. Kun vielä ei ole elämänkokemusta, saattaa vähän rämpiä ennen kuin hyväksyy sen, ettei oikeassa elämässä ole niin yliampuvia juttuja, vaan se on tasaista tallustelua." (HS 29.9.2007)

Näinkö on? Että pornon kohdalla ihminen kyllä tajuaa, ettei elämä olekaan sellaista, mutta naistenlehtien opit iskostuvat päähän eivätkä lähde sieltä enää millään pois? Naisten jutut ovatkin just todella vaarallisia. En tiedä, ehkä ne pitäisi kieltää, etteivät tyttäret mene herkässä iässä ihan pilalle. Parempi olisi, että kasvavat kovan pornon vaikutuspiirissä. Sillä tavalla meistä kasvaa kuulkaa kunnon naisia. Tämä on taas yksi näitä asenteita, jotka jotenkin hyppivät silmille juuri esikoiskirjailijoiden haastatteluista. Ne tietävät aina, miten naiset menevät herkässä iässä pilalle lukiessaan naisten juttuja, mutta perinteisillä miesten aloilla on aina järki ja realismi mukana, vaikka olisi mistä hardcoresta kyse.

________________________________________________________________

Jaaha, Missä kaikki taas ovat -kyselyn mukaan 53% tunnusti olevansa täällä, mutta 40 %:lle vastaajista sen tunnustaminen otti voimille. Yksi ei taaskaan tykännyt koko kysymyksestä.

Mihin kapakoita enää tarvitaan?

Katselin tänään vanhoja dokumentteja. Karpo oli vuonna 1982 pistänyt 16-vuotiaita nuoria ostamaan useista ruokakaupoista olutta ympäri maan. Vain kahdessa puljussa oli kysytty papereita, eikä oltu myyty. Olin niistä toisessa siihen aikaan töissä. Lienenkö ollut tiukkapipoisena kassalla silloin. En ollut itsekään vielä kahdeksaatoista täyttänyt, joten kysyin paperit ihan periaatteesta kaikilta. Enhän olisi myynyt sitä itsellenikään. Ryyppäsin kyllä.

Sen jälkeen Karpo kävi kapakkakierroksella puhalluttamassa pöhnäistä porukkaa. Televisiokuvassa känniset kemiläiset sanoivat olevansa iha päishään, ku sehän se on tarkhoituski. Karpon mielestä näin ei olisi saanut olla. Ravintoloissahan ei saa tarjoilla juopuneille alkoholia, eikä sinne siis ole tarkoituskaan mennä vetämään kännejä. Dokumentissa haastateltiin myös alkoholitarkastajaa, joka hyyyviiin raauhaalliseesti kertoili alkoholin vaaroista ja sen aiheuttamasta väkivallasta. Periaatteessa siis alkoholin vaikutukset ulottuvat kaikkiin kanssaihmisiin; sen vaikutukset häiritsevät viatonta kulkijaa ja ovat vaaraksi ulkopuolisten terveydelle. Milloin tahansa voi puskan takaa hyökätä esiin juopunut äijä, joka oksentaa päälle tai pistää moraa keuhkoon.

Tämä on kokonaan unohtunut tästä tupakkakeskustelusta. Vastikäänhän jokin tutkijaremmi luokitteli myös alkoholin syöpää aiheuttavaksi aineeksi. Onneksi tarjoilijat eivät kuitenkaan joudu kärsimään passiivisesta kännistä, tosin jollakin tasolla näin voisi ollakin.

Tilannehan on nyt kuitenkin se, että ravintolassahan ei varsinaisesti saa ryypätä, eikä nyt myöskään polttaa, kuten Iltasanomissa sanottiin:
"...useimmat ravintolat ovatkin päätyneet kieltämään tupakoinnin asiakastiloissa, pyytämään asiakkaita tupakoimaan ravintolan ulkopuolella tai tarvittaessa rakentamaan erillisen tupakkakopin."

Ravintoloissa voi siis edelleen käydä laillisesti rakentamassa tupakkakoppeja, sekä tietenkin myös syömässä, mutta sekin on vähän niin ja näin. Johan meitä on pidemmän aikaa muistutettu ruuan vaaroista, ja varsinkin ravintolaruoka paistetaan voissa ja haudutetaan kermassa. Jokin rasvamittauspiste voisi siis olla siinä narikan yhteydessä, eli liian läskeille ei tarjoiltaisi lainkaan.
- Te olette kuulkaa jo syöneet aivan tarpeeksi.

PS. Lukekaa myös Susulta samasta aiheesta.

Kohti läsnä-älyä

No niin, jankuttaisin vielä tuosta Tietoyhteiskuntaraportista. On se kuulkaa niin huikeaa luettavaa. Itsehän en ole koskaan ollut mikään uusiutuvaan teknologiaan nihkeästi suhtautuva kalkkiaivo, mutta kyllähän nämä visiot verkottuvasta Suomesta ja samalla koko maailmasta ovat melko päätä huimaavia. Vuoteen 2020 mennessä kaikki tietointensiiviset tuotteet ja palvelut ovat verkossa, koko maan kattava infrastruktuuri on rakennettu ja kansalaiset on valmennettu verkkopalvelujen käyttöön (Matti Lehti, TietoEnator Oyj:n konsernijohtaja ja Helsingin kauppakorkeakoulun kansleri). Myös Teppo Turkki on samoilla linjoilla: kaavaillussa läsnä-äly-yhteiskunnassa eri tietotekniset palvelut ja verkot on integroitu siten, että julkiset palvelut, työelämän kommunikaatio ja transaktiot samoin kuin yksityisten kansalaisten viihde, tiedonhallinta ja heidän keskinäinen kommunikaationsa liikkuvat saumattomasti eri verkkojen ja alustojen päällä sekä myös niiden välillä.

Suomi on siis sitoutunut näihin visioihin. Me ihan totta vieraannumme läsnä-älyttömyysyhteiskunnasta ja siirrymme läsnä-äly-yhteiskuntaan, joka siis sijaitsee virtuaalissa. Tekijänoikeuslakiin se tietää ihan väistämättä muutoksia. Artistit, kirjailijat ja luovat tekijät, pitäkäähän tekeleistänne kiinni. Tietoyhteiskuntaraportissa suositellaan Creative Commons -lisenssin käyttöönottoa julkisin varoin tuotetun tiedon suhteen. Siinähän ei ongelmaa noin olekaan. Joku on töissä ja saa palkkaa siitä, että tuottaa nettiin julkista tietoa, joka on sitten kaikille vapaata. Ei siinäkään ole ongelmaa, että joku toinen tekee vaikka väitöskirjan ja julkaisee sen netissä. Tekisihän se sen väitöskirjansa kuitenkin ilman palkkaa. Netissä siitä saa sentään kunniaa. Mutta monilla on visioita siitä, että kaikki luovan työn tulokset pitäisi olla digitaalisesti vapaasti kopioitavissa ja muunneltavissa. Creative Commonsia tutkiessani törmäsin Open Sourcea palvovaan kirjaan. Henrik Ingon kirjoittama kirja Avoin Elämä - Näin toimii Open Source haastaa miettimään vaihtoehtoa liian tiukalle tekijänoikeuslaille. Kirjoittajan mukaan monet ihmiset tekevät mielellään töitä kaikille yhteisesti jaettavaksi hyväntekeväisyysperiaatteella. Eli palkkaa saa sitten muista asioista, jos saa. Sopii hyväsydämisille nörteille, jotka Ingon mukaan ovatkin harvinaisen laiskoja tekemään esimerkiksi kotitöitä, mutta todella ahkeria ohjelmoimaan.

Mesenaattimalli, tai modernimmin sponsorointi, on osoittautunut käytännössä toimivaksi tavaksi hankkia leipää Open Source -hakkerin pöytään, mutta soveltuu ehkä kuitenkin paremmin kuuluisille hakkeritähdille kuin keskiverto rivikoodareille. Eettisesti malli saa luonnollisesti arvosanan 10+. Se ei ainoastaan läpäise eettistä tarkastelua, vaan suorastaan huokuu hakkerietiikkaa ja jakamisen iloa.(Avoin Elämä)

Kirjan kirjoittaminen ei ole niin kovin vaikeaa, etteikö sitä voisi jakaa digitaalisesti netissä niin paljon kuin vain joku haluaa lukea. Palkkio tulee sitten "tippeinä", jos joku lukija nyt haluaa tekeleestä maksaa. Creative Commons -lisenssin voi kuka tahansa liittää omien tuotoksiensa yhteyteen, esimerkiksi juuri näihin novellihaaroihin, joita kai yhdellä jos toisella bloggarillakin on. Minultakin on muuten pyydetty yhtä sun toista sieltä lainattavaksi, mm. pätkää monologikilpailuun tai johonkin vastaavaan. Kyllähän minä vaadin, että jos käyttää sitä, niin nimeni pitää sitten olla siinä, mutta en voi koskaan tietää oliko vaiko eikö. Enkä edes tiedä, pärjäsikö se vai ei. Olisi siis ollut kai aivan sama, olisiko novellihaarani vapaasti käytettävissä, vai yritänkö tässä nyt muka jotakin omia omia tuotoksiani, hyvänen aika, nettiaikana.

Miksei sitten kirjoja ole tapana julkaista Open Source -periaatteita noudattaen? Ehkäpä niinkin yksinkertaisesta syystä, että kukaan ei ole tullut ajatelleeksi, että niinkin voisi tehdä.(Avoin Elämä)

Toisaalta, voi myös olla, että Open Sourcesta ei ole kirjan kirjoittamisessa samanlaista etua, kuin siitä on tietokoneohjelmoinnissa. Tietokoneohjelman tekeminenhän on yleensä monimutkainen prosessi, johon vaaditaan joskus jopa usean sadan hengen monen vuoden työpanos. Tässä monimutkaisessa prosessissa avoimuudesta saatava etu on suljettuihin ohjelmiin selvä (ja tästä siis ovat todisteena Linux, Apache ja niin edelleen). (Avoin Elämä)

Mutta kirjan kirjoittaminen ei ole yhtä monimutkaista. Itse asiassa tyypillisen kirjan pystyy ihan hyvin kirjoittamaan yksinään, eikä siihen yleensä mene edes yhtä vuotta, paitsi jos kirjaa kirjoittaa viikonloppuisin sivutöinään, niinkuin minä nyt tätä kirjaa. Toisekseen, jotta kirjaa voisi kirjoittaa yhteistyössä muiden kanssa, pitäisi kirjoitustyötä pystyä jotenkin järkevästi jakamaan osiin. Monen kirjan kanssa tämä voisi olla hyvinkin vaikeaa. Esimerkiksi kirjailijoiden pitäisi keskustella todella tarkasti yhteisestä juonesta, henkilöhahmoista ja niin edelleen, jotta kirjaprojekti säilyisi yhtenä kokonaisuutena. Loppujen lopuksi olisi varmasti helpompaa, että joku kirjoittaa kirjan ihan itse.(Avoin Elämä)

Jotkut artistit ovat jo näyttäneet avoimen elämän tietä muille ja julkaisseet musiikkiansa netissä. Suomalaiset muusikot ovat luonnollisesti huolissaan nettipiratismista ja miettivät kuumeisesti, millä ajalla ja millä rahalla tekevät musiikkiansa, jos joutuvat päivätöihin niin kuin muutkin ihmiset. Olisihan se kamalaa tietenkin. Suomi on pieni maa. Täällä ei hyväntekeväisyyttä tekemällä elä. Täällä eivät mesenaatit palkkaa älykkönörttejä mainosmielessä töihin, eikä täällä muutenkaan tapahdu koskaan mitään satumaista.

Kulttuuri on aina ollut Suomelle henkisesti tärkeää. Nyt se on sitä myös taloudellisesti. Luova ala - kuten elokuva, musiikki ja tietokonepelit - on maailman nopeimmin kasvavia toimialoja. Lähivuodet ratkaisevat, hyötyykö Suomi tästä kasvusta. Tähän mahdollisuuteen on tartuttava. Kyse on sekä työpaikoista että kansallisesta kulttuuri-identiteetistä - siitä, mikä on kotimaisen kulttuurin ja viihteen elinvoima Suomessa ja vientimahdollisuudet ulkomaille (Kulttuuriuutiset)

Open Sourcessa on juuri kysymys tekemisen ilosta, monimuotoisuuden ja jokaisen tekijän yksilöllisyyden arvostamisesta! (Avoin Elämä)

Epäilemättä. En vain ymmärrä, missä se yksilöllisyys sitten näkyy. Kirjoittaja kertoo esimerkkeinä saksalaisista ja tsekkiläisistä Potter-faneista, jotka kärsimättöminä ja yhteisvoimin käänsivät uusimman Potterin parissa kuukaudessa, ettei heidän tarvinnut odottaa virallista, jonkun yksittäisen salaälvänäkääntäjän pitkän työn tulosta.

Kuten arvata saattaa, joutui tällainen projekti äkkiä napit vastakkain virallisen saksankielisen Harry Potterin kustantajan lakimiesten kanssa. Nythän onkin niin, että tällaisten epävirallisten käännösten levittäminen internetissä ei ilman alkuperäisen kirjailijan lupaa ole sallittua ollenkaan. Harry-auf-Deutsch -sivusto sai onneksi riidan sovittua kustantajan kanssa siten, että sivustosta tehtiin suljettu kerho ja käännöstyön lopullinen tulos ei ole julkisesti saatavana vaan sitä jaetaan vain työhön osallistuneiden kesken.

Yhtä hyvin ei käynyt joidenkin muiden maiden Potter-faneille. Muun muassa tsekkiläiset potteristit olivat myös tympääntyneet odottelemaan yhdeksän kuukautta kestävää virallista käännösprosessia ja saksalaisten fanien tavoin he pulauttivat omin päin epävirallisen käännöksen huomattavasti nopeammin. Tämän käännöksen webbisivu kuitenkin suljettiin tsekkiläisen Potter-kustantamon toimesta, mikä myöhemmin herätti kustantamon nuorissa asiakkaissa ansaittua suuttumusta.

Vaikka nämä Potter-käännökset vähän venyttävätkin tekijänoikeuslain rajoja, niin ne ovat kuitenkin osoitus Open Source -ajattelun voimasta. Siinä missä useimmat ammattikääntäjät käyttävät yhden romaanin kääntämiseen vajaan vuoden, esimerkiksi Tsekissä ja Suomessa yli yhdeksän kuukautta, saa satojen tai jopa tuhansien vapaaehtoisten kääntäjien joukko työn tehtyä parissa kuukaudessa, tai parissa viikossa, jos laadusta tingitään. Eikä ole mitään syytä epäillä, että lopputulos välttämättä olisi mitenkään puutteellisempi viralliseen versioon verrattuna. Päinvastoin. Mikäli Linux-ilmiön taika on siirrettävissä romaanien kääntämiseen, on hyvinkin mahdollista, että Open Source -käännöstä on paljon hauskempi lukea, kuin kustantajan suljettua ja virallista versiota.(Avoin Elämä)

Päretin sittenkin

Tänään aion yrittää elämää ilman lääkkeitä. Pidän pään selvänä, että opiskelusta jäisi edes jotakin mieleen. Ihan vaikka vain muutama sanakin olisi hyvä. Hartiassa rutisee lupaavasti. Jotakin on täytynyt siellä tapahtua, että rutinaa voi syntyä. Uutislehti Satasen toimituskunnan innokkaille blogien lukijoille voisin vielä tähän alkuun antaa kolumniensa lannoitteeksi jotakin myös suoleni toimintaan liittyvää, mutta ihan totta hei, jutut niihin lehtiin pitäisi kyllä keksiä ihan itse. Vähintään reilua, kun niistä kumminkin maksetaan. Joskus mietin kyllä miksi.

Olen lukemassa Leena-Maija Rossin Heterotehdasta, tuota aktiivisen toisinkatsomisen oppikirjaa. Se tekee minulle varmasti hyvää. Lähtökohtaisesti Rossin feministifilosofi Judith Butlerilta lainattu ajatus on se, että ihminen on sukupuoleton; sukupuolella ei ole varsinaisesti alkuperää, eikä sukupuolittunut oleminen ilmaise mitään subjektin sisimmästä kumpuavaa ydinsukupuolta. Sama pätee seksuaalisuuteen: heteroseksuaalisuus ei tästä näkökulmasta edustakaan ainoaa luonnollista perusseksuaalisuutta vaan ainoastaan yhtä seksuaalisuuden muotoa, jota tuotetaan ja normalisoidaan valtavin kulttuurisin satsauksin.

Tässä ei sinänsä ollut mitään uutta. Jos seksuaalisuutta ajatellaan puhtaasti tekniikan toteutuksena ja orgasmia anatomisen mekanismin loppuhuipennuksena, asia on juuri niin yksinkertainen. Me elämme kulttuurisesti opittujen asioitten alaisina, joko tiedostaen tai tiedostamattamme. Median ja mainonnan avulla meidän identieeteillemme annetaan toistoilla vahvistusta. Uskomme olevamme heteroita, kun meille niin on opetettu. Antiikin homokulttuurin aikaan ihan pelkkä hetero on ollut vähän pervo.

Heteroita siis tehtaillaan toistoilla ja teoilla. Mutta sillekin on kai ollut syynsä. Ydinperhe nakertaa vähiten yhteiskunnan rakenteita, kun porukka pysyy kurissa jo pelkästään perheen sisäistenkin sääntöjen puitteissa. Äiti pysyy ruodussaan hänelle varatulla paikalla, samoin isukki perheen päänä ja lapsista kannetaan sitten yhdessä huolta. Näin ideaalissa siis. Toteutus ei ole tainnut olla ihan niin onnistunut. Tosin olisi voinut kuvitella sen onnistuvan jo pelkästään senkin puolesta, että monille alkuasukasheimoille heterosuhteet ovat ilman median painostusta kuitenkin ihan normaalia toimintaa. Jokin hottentotti on sen mallin vetänyt ihan hatustaan, mutta jossakin se sitten toimii paremmin, jossakin huonommin.

Joka tapauksessa seksuaalisuus on historiassa muuttuva. Nyt meille on jo tuttuja monet muutkin vaihtoehdot. On miehiä, jotka pitävät monia vaimoja ja lapsia juoksee tusinoittain jaloissa. On miespareja, jotka haluavat lapsia, on naispareja, jotka eivät missään tapauksessa haluaisi koskaan lapsia... Mutta vieläkin on tekemistä sen suhteen, että joihinkin vähemmistön edustajiin suhtauduttaisiin nauramatta, ajatellaan nyt vaikka sitä stereotyyppistä pikkurilli pystyssä sipsuttavaa homomiestä.

Yksi asia mikä minua tässä historian saatossa muuttuvassa seksuaalisuudessa vaivaa on tietenkin lapsen asema. Paljon ääntä ovat homojen ja lesbojen ohella pitäneet vanhat miehet. Me kaikki tiedämme millä tavalla. Nuoruus ja sen ihannointi on nyt kovassa kurssissa, samaan aikaan kuin vanhusten arvostus taas aivan pohjalukemissa. Mummoille ja papoille puhutaan hoitolaitoksissa kuin vähä-älyisille. Näille voidaan kai vetää jonkinlaisia yhtäläisyysmerkkejä. Miten nuori tyttö voisi enää arvostaakaan vanhaa miestä, jos miehen ensimmäinen ajatus nuoresta tytöstä on sen seksuaalinen merkitys. Ikään kuin kaikki muu merkittävä ihmisten ympäriltä olisi karissut pois ja jäljellä olisi silkka seksi.

Pelkkää historiaa ovat enää nekin väkevät kertomukset suomalaisesta elämänmallista 1900-luvun alussa, jossa mies ja vaimo tekivät suonien pullistamilla käsillään töitä, vanhenivat yhdessä vuosien näkyessä syvinä uurteina heidän kasvoillaan, kärsivät ja iloitsivat. Lapsista oltiin onnellisia, varsinkin jos niistä edes joku selvisi hengissä. Miten vaikeaa onkaan kuvitella aikaa sitten edesmennyttä pappaani ajattelemassa, että onpas tuo vaimo ruma ja vanha - olisi pitänyt jättää se jo aikoja sitten, painovoiman tuhoama yksilö. Ja kas, kuinka naapurin tyttö onkin seksikäs pakkaus. Tulevaisuuttahan tämän nykykehityksen perusteella ei uskalla edes ajatella.

PS. Samansuuntaista aihetta blogistaniassa ovat ainakin käsitelleet Ta-Miit, Iines, Siren ja SusuPetal.

Se siitä kansanjuhlasta sitten

Olen idiootti. Mitäpä tähän voi lisätä. (No lisäyksen tuonne alemmaksi, tietenkin.)

- Mitäs vittu tuot pentus tämmöiseen paikkaan?
Sitä ehdinkin miettiä tuossa taksilla kotiin tullessa. Mutta kun ne olivat niin innoissaan. Kuopus kökötti reppuselässä sen pari tuntia ja tytär ja sen ystävä pääsivät kumpikin vuorollaan pitkän ja kohteliaan miehen olkapäälle hetkeksi. Kaikki odottivat Lordia innoissaan. Hymyilivät, vaikka pöhöttyneet, hampaattomat ja rumat keski-ikäiset naiset tönivät niitä eniten. Muutama nuorukainenkin siinä tuuppi lapsia, niin kuin ne olisivat eläimiä. Mutta kun Lordi tuli, lasten silmät loistivat, vaikka eivät paljoa nähneetkään. Vähän jostakin monsterista vilahduksen, vähän tulisuihkua. Lauloivat mukana ja nauroivat. Kunnes kolahti.

Kuopus sai kaljapullosta päähänsä. Minä tärähdin. Kuopus parahti itkuun ja minä otin sen pipoa (jossa lukee PAHVI) pois päästä. Kädet tärisivät velttoina siitä reppuselässä pitämisestä ja sitten kahta kauheammin järkytyksestä. Ei kuitenkaan verta. Terävä kuhmu suoraan takaraivossa. Poika pyysi kotiin. Minä huusin takana oleville:
- Kuka idiootti sen kaljapullon heitti? Ja niin siihen sitten vastattiin:
- Mitäs vittu tuot pentus tämmöiseen paikkaan.
- Pitäis olla vähän varuillaan, jatkoi eräs huonohampainen naismonsteri ilman naamiota.
- Varuillaan? Että silmät niskassa? Miten voi varoa, ettei sieltä lennä kaljapulloja takaraivoon?
- No älä sitte tuo niitä pentujas tänne!

En tuo enää. Pullo oli heitetty korkealta, käsittääkseni kaupungintalon ikkunalta, jossa seisoi väkeä ikkunalaudoilla. Joku mieskin oli kuulemma lyyhistynyt polvilleen saatuaan pullon päähänsä, väitti tytär. Minä en sitä nähnyt. Matka vellovan ja itsepäisen ihmismassan läpi kesti ikuisuuden. Tilaa tuli vain anomalla:
- Voitteko väistää, mun poikani sai pullon päähänsä, ihan totta. Joku nuorukainen kehoitti meitä kaikkia pitämään toisiamme kädestä. Eräs valtavavatsainen nainen ei olisi päästänyt meitä ohitseen ollenkaan, jollen olisi karjaissut. Minä todella jouduin huutamaan ja vetämään lapsikatrasta perässäni.

Kun päästiin vähän syrjemmälle, kysyin poliisilta lähintä ensiapupistettä, mutta se ei oikein tiennyt. Kaksi hurmaavaa, rokkarin näköistä nuorta miestä, toinen pitkässä mustassa nahkatakissa ja pitkässä mustassa tukassa, yrittivät lohduttaa itkevää lastani. Lordi soitti Would You Love A Monstermania siinä vaiheessa.
- Eihän satu enää?
- Vähän.
- No sä olet jo isomies. Hyvä meininki, eikö?
- Joo, poika sanoi vaisusti ja minä kiitin. Ihania nuoria miehiä.

Kysyin sitten joltakin järjestysmieheltä, jolla oli keltaiset liivit päällänsä, että missä on lähin ensiapupiste. Ei sekään tiennyt, mutta haukkui samaan syssyyn poliisit, jotka eivät olleet hommanneet sitä ensiapupistettä sinne, mistä sitä ensin kysyin. Neuvoi sitten jonnekin tonne päin. Lordi alkoi soittaa Hard Rock Hallelujaa juuri silloin. Poika vain itki ja minä vedin lapsia perässäni jotakin katua pitkin, jossa en ollut koskaan ennen kulkenut.

Ei siellä tuolla päin ollut ensiapupistettä, mutta taksitolppa oli. Me hypättiin sitten taksiin ja kuultiin, kuinka lavalla vielä räjähteli. Taksikuski oli hiljaa ja puikkelehti kävelyteitä pitkin väljemmille vesille. Pihassa se kertoi, että sen oma 10-vuotias tytär oli myös yleisön joukossa äitinsä kanssa. Äsken soitin lääkärille. Poika pitää herättää kahden tunnin välein ja siltä täytyy kysellä kuka se on ja kuka minä olen. Jos se ei tiedä, niin sitten pitää soittaa ambulanssi, mutta jos se vain oksentaa ja valittaa pääkipua, niin on annettava särkylääkettä.

Meillä on Lordi-innostus nyt vähän alamaissa. Eipä siihen taida paljon mikään auttaa, vaikka eihän se niiden syy ollut. Ei Suomessa voi lapsia viedä noihin tilaisuuksiin. Eikä suomalaisista voi olla kovin ylpeä. Kaikki sen tiesivät, että siellä on paljon lapsia, mutta mitäpä millään on mitään väliä.

Tosi hieno kansanjuhla.

***

Lisäys nyt viimein 27.5. , kun tämä blogger alkoi taas yllättäen toimia ja huolii jopa kuvia. Nimittäin tämähän on se todellinen näkymä, minkä pienet ihmiset (alle 165 cm, siis kääpiöt) yleisön seasta ylipäätään näkivät. Lava suunnilleen tuossa kohdassa, missä on isänsä olkapäillä istuvan tytön valkoinen takki. Ehkä hieman vasemmalla. Screenin kuvasta en saa itsekään selvää, enkä muista ketkä siinä juuri esiintyvät, olisivatko PMMP:n tyttäret vai itse örkit. Ei siis erota kaunottaria hirviöistä. Oli muuten vähän hankalaa ottaa kuvia yhdellä kädellä ja pitää toisella poikaa reppuselässä.

Minulla ei ole autoa, mutta blogi kyllä löytyy

Oli tarkoitus kertoa autoistani. Ne tulivat mieleeni, kun istutimme rauniokilkkoja takapihan penkereeseen ja tyttäreni alkoi tivata siitä öljyn loppumisesta että loppuuko se nyt sitten ja milloin.
- Hevonen otetaan, mutta ei orjia, se sanoi.
- Ei oteta orjia. Talli pitäisi rakentaa.
- Pannaan se hevonen autotalliin. Eihän me sitten sitä autotallia enää tarvita.
- Eipä niin, minä sanoin ja aloin kelata autojani.

Ensimmäinen autoni oli Toyota Carina -74. Metallinhohtosininen. Paksu putki ja leveät renkaat. Ostin sen yhdeltä Huttuselta. Äiti sen kyllä maksoi. Ajoin sillä niin monta kolaria, että lopulta autokorjaamossa suosittelivat lasikuitulokasuojia. Minä sitten otin sellaiset. Yliopistonkadulla lastillinen romaneja ajoi punaisia päin kylkeeni ja lasikuidut olivat säpäleinä. Kukaan ei meinannut suostua soittamaan poliisia. Piti oikein huutaa yhdelle taksikuskille, että soita nyt jumalauta poliisit tähän ennen kuin ne karkaavat. Kaikki muut karkasivatkin, mutta kuskin ne jätti. Poliisilla oli sama sukunimi kuin minulla. Sillä kuskilla ei ollut oikein hyvät oltavat.

Carina oli aina korjaamolla tai maalattavana. Kuitenkin se oli lopulta kovin huonossa jamassa, savutti ja tiputti öljyä niin paljon, että hain siihen öljyt Roilin Teboilin jäteöljytynnyristä. Ihmeellisintä oli se, että myin Carinan autokauppias Moisiolle ja sain vaihdossa Toyota Corollan vm -72. Oranssin. Se oli Coupe ja siinä oli hienot vanteet sekä ritilä takaikkunassa ja spoileri perseessä. Poikaystäväni lainasi sitä kerran ja ajoi sillä Jämsässä päissään kolarin toisen kännisen kanssa. Tasaväkisessä tilanteessa se toinen voitti, koska tuli oikealta ja Corollan remontti jäi minun maksettavakseni. Vähän siitä peltiä oiottiin ja taas mentiin. Savelan Shellin pihassa siitä sitten talvipakkasella päsähti ikkuna säpäleiksi kun paiskasin oven kiinni. Minä pistin pipoa syvemmälle ja ajoin kotiin. Aamulla ajoin Roilille ja pistin ilmoitustaululle Corollan myyntiin: Myydään hetken mielijohteesta pikkuvikainen Toyota Corolla Coupe -72. Lisävarusteena hinausköysi. Soittoja tuli aivan älyttömästi. Eräs nuorukainen Corollan sitten osti ja viritti sen viimeisen päälle. Näin satoja kertoja assalla, kun se jätkä revitti sillä pillurallia. Jotenkin korpesi aina.

En sitten vähään aikaan uskaltanut ostaa omaa autoa. Ajelin enimmäkseen tyttökaverini 100 A Datsunilla. Satikaksi sitä Jyväskylässä sanottiin. Aika monella oli satikka siihen aikaan. Yhtenä pitkänäperjantaina olin kaverille kuskina ja laskettelin aamuyöstä Keljon mutkaan. Oltiin Muurmannista tulossa ja kaveri oli vähän humalassa. Sillan alla satikalta petti pito ja me mentiin katon kautta kyljelleen ojaan. Siihen aikaan mitään kännyköitä ollut. Piti odottaa varmaan tunti ohikulkijaa, että soittaisivat poliisin. Halusin puhaltaa siihen alkometriin, että vakuutuksista saataisiin edes jotakin. Poliisi tulikin. Se oli se, jolla oli sama sukunimi. Käännettiin satikka pyörilleen ja se poliisi pakotti minut ajamaan satikan sieltä ojasta pois. Väitti etten muuten aja enää ikinä. Satikka meni kyllä sitten lunastukseen ja me ostettiin kaverin kanssa puoliksi kupla. Se ei lähtenyt ikinä käyntiin. Kyllä me naurettiin. Mistähän hitosta me löydettiinkiin sellainen Kupla, joka ei lähde käyntiin? Kyllä siihen sitten keinot löytyivät, kun niitä johtoja rukkasi, mutta aina välttämättä siinä ei sitten toimineet pyyhkimet tai valot. Joskus kupla haisi aivan hiirenpissalle. Se oli aivan romuna silloin kun me se myytiin varaosiksi yhdelle kuplamaakarille.

Ostin sitten itselleni Datsun Finn 1200:n. Sekin oli oranssi. Siitä lensi Vaajakosken moottoritiellä nokkapelti etulasiin. Sydäri oli aika lähellä. Vaati malttia arvioida mistä luminen tienreuna alkaa, mutta niin se vaan nätisti siihen pysähtyi eikä kuinkaan käynyt. Toisen kerran sen pakoputki irtosi ja jäi roikkumaan kiinnikkeistään auton alle. Minä ajoin rotvallin reunan yli ja sinne se pakoputki sitten jäi. Oli hyvät pörinät kun kaasutin töihin.

En minä sitä finniä enää kestänyt ja vaihdoin sen farmari Datsuniin. Kullanväriseen Station Vagoniin. En saanut siihen koskaan mitään yhteyttä, niin kuin olin saanut kaikkiin muihin autoihini. Se jäi aivan vieraaksi enkä tottunut siihen ollenkaan. Station Vagon jumittui joka paikkaan. Talvella en päässyt sillä Hovilantietä koskaan kerralla ylös enkä työpaikan parkkipaikaltakaan.

Kerran näinkin autokaupassa mustan nelivetomaasturin. Suzukin. Se oli semmoinen kökkönen ja ihastuin siihen heti. Ostin sen osamaksulla. Olihan se hirveän kallis, mutta pysyi tiellä eikä jäänyt mihinkään kiinni. Ja paksut pellitkin siinä oli. Vähän se rupsahti vuosien saatossa, mutta yhtään kolaria en sillä ajanut. Myin sen äidille ja äiti pörrytti sillä ainakin pari vuotta. Isäntäkin myi samaan aikaan oman Suzukinsa. Esikoinen syntyi siihen syssyyn ja ostettiin hirveän hyvä Ascona. Siinä ei ollut ikinä mitään vikaa. Ei yhtään mitään. Se oli meillä monta vuotta, kunnes sitten isännän piti ostaa työsuhdeauto ja Ascona meni myyntiin.

Myöhemmin sain Ladan, se olikin varsinainen helmi tullessaan. Sillä oli ajettu tuskin viittätuhatta kilometriä ja pellit olivat kuin uudet. Mutta vaikka huolsin sen aina itse, siinä ei toiminut oikein mikään kunnolla. Se oli se sama auto, jolle katsastusmies nauroi, kun jarrupaloissa oli hämähäkin seittejä. Ei sillä, ettenkö olisi jarrutellut, mutta eihän sillä huurukaapilla voinut ajaa, kun lämppärikään ei toiminut. Lopulta isäntä kyllästyi valitukseeni ja myi sen Tampereelle. Nyt ei ole autoa enää.