Muinaisjäänteitä

Hyvää Kirjan ja ruusun päivää, tai iltahan se jo on. Tämä idea, Kirjan ja ruusun päivä, ei näytä enää oikein kehenkään iskevän. Kampin Narinkkatorille ei ollut tunkua, eikä kirjakauppakaan vetänyt väkeä, vaikka jaossa oli kirjan ostajille ruusuja. En tiedä onko vika taas minussa, mutta ylipäätään tuntuu, että niin kirjat kuin ruusutkin ovat muinaisjäänteitä. Minäkin sain kyllä kirjan, joten onneksi sattui olemaan takataskussa pari ruusua.

Blogilista sen sijaan näyttää uudistuneen. Ai että, vähänkö on lukijoita hei:


















Muotiblogia ne tekee tästä väkisin. Just shoppailu ja tyyli on mun alaa.

Kohtasin itseni junassa

En tiedä miten tämän sanoisi, joten sanon ihan suoraan. Olen taas mennyt lukemaan kirjaa. Kyllä. Se maksoi kaksi euroa ja siinä on paljon esseitä eräästä aiheesta. En voi kertoa enempää, sillä kun pääsin erään esseen loppupuolelle, löysin sieltä virtuaaliminäni. Juu. Kyllä vain. Olin junassa, kun osuin omiin silmiini ja minulta pääsi ääneen voihkaisu. Jouduin aikoinaan käytännön syistä käyttämään Saaran tilalle toista nimimerkkiä eräällä foorumilla. Ja minun kommenttini löytyi sanasta sanaan eräästä esseestä nimimerkkini mainiten. Näin jälkikäteen kommenttini on toki aika kärkäs, niin kuin minä nyt joskus olen. Parin vuoden jälkeen sitä joutuu ihan poskia kätösillään leyhyttelemään, nimittäin kommentistani sanottiin niin, ettei se asiallisesti ottaen tee oikeutta keskustelun osapuolille, vaikkakin se oli myös erittäin osuva ja lisäksi siinä samalla kärjistetään koomiseen huippuunsa kirjoittajakoulutuksen synty ja suosio... Huisaa. Kaikkeen sitä törmääkin.

Turhauduin ja päätin kostaa

Kyllä nyt on syytä leuhkia. Minä nimittäin luin ihan oikean romaanin. Sitä ei olekaan tapahtunut viimeiseen vuoteen. Olenhan minä tietenkin lukenut koko ajan, mutta enimmäkseen tenttikirjoja ja blogeja. Luin kyllä erään runokirjankin vastikään. Romaanien suhteen jotenkin olen kai tullut hieman hulluksi, ymmärrättehän, niiden kaikkien jäännöseräkirjojen keskellä sitä ikään kuin menettää hermonsa, kun kirjaa tulee ja tulee ja tuntuu, että niiden alle vallan hukkuu. Sitä ei sitten kestä ollenkaan ajatusta, että ottaisi tuosta vapaa-ajallaankin kirjan käteensä. Niistä tulee työasiat mieleen kuitenkin. Siksi olen ollut myös hieman turhan julma ja aika kärkäs monia kirjoja ja kirjailijoitakin kohtaan. Yrittäkää ymmärtää. Se on vähän niin kuin vaikka jos olisin töissä makkaratehtaalla, ja sitä pötköä kuulkaa tunkisi tuubista taukoamatta tulemaan, niin kyllähän minä melko varmasti inhoaisin makkaraakin. Kaikki, jotka ovat olleet makkaratehtaassa töissä inhoavat makkaraa. Ne ovat itse asiassa kasvissyöjiä.

En muista olenko koskaan kertonut, että olen lukenut Joel Haahtelan koko tuotannon. Haahtelan kieli on jotenkin sellaista, että sitä on helppo hengittää. Se on ollut raikasta ja pehmeää niin kuin elokuinen yöilma. Haahtelan Perhoskerääjä on ollut meillä myynnissä jo jonkin aikaa, mutta koska olen ollut viime aikoina jopa tavallistakin hermorauniompi, olen pystynyt vastustamaan kiusausta ihan helposti, vaikka Perhoskerääjän laitoinkin esille hellävaraisemmin kuin muut samassa kuormassa tulleet kirjat. Minä jopa hivelin sen kantta ja mumisin sille hieman. Mumisen kyllä monille muillekin kirjoille. Toisille saatan sanoa aika pahasti: sinäkin saatana siinä. Tätä onkin viime aikoina tapahtunut hyvin tiuhaan. Lisäksi saatan esillepanossa vajota joskus hyvinkin alas. Koska tilanahtaus on kuitenkin krooninen ja kaikkia kirjoja nyt ei vaan esille naama näkyville, poikittain joutuvat esille sellaisten kirjailijoiden kirjat, jotka ärsyttävät minua syvästi. Olen siis siinä pisteessä, että saan sairasta tyydytystä hyvinkin pienistä asioista. Tosin tyydytys ei koskaan ole ikuista ja joudun jatkuvasti antamaan periksi.

Kun sitten Karpalo kävi tässä eräänä päivänä ostoksilla ja kantoi innosta puhkuen Perhoskerääjän kassalle, ajattelin minäkin sen sitten ostaa. Näin siis kävi, että asiakas tavallaan möi myyjälle kirjan. Lupasin myös Karpalolle, että saatan sanoa blogissani kirjasta sanasen. Ja nyt sen sanonkin:

Minua ihan kouraisee, kun niin monessa kohtaa teksti tuottaa pettymyksen. En tiedä mitä on tapahtunut Finlandia-ehdokkaaksikin päässeen Elenan jälkeen, lieneekö kustannustoimittaja vaihtunut, ollut lomalla, laihdutuskuurilla tai tupakkalakossa, kun tämmöiset ovat menneet läpi:

Käännyin suuremmalta tieltä pienemmälle, enkä huomannut postilaatikkoa, joka oli lähes kadonnut pensaan taakse.

Miten voi huomata jotakin, jota ei huomannut? Siihen ei edes palattu myöhemmin. Lisäksi tekstiä vaivasi monissa kohdissa ärsyttävä tautologia:

Odotin pitkään ennen kuin autojonoon tuli tauko ja pääsin taas jatkamaan matkaa. Näin auton taustapeilistä takaa tulevat autot...

Toistoja oli niin monilla sivuilla, ettei niitä voinut enää olla huomioimatta, varsinkin kun niistä olisi selvinnyt yksinkertaisesti jättämällä sanoja pois. Tuostakin ennen taustapeiliä olevasta autosta olisi voinut luopua ihan deletoimalla. Olihan tyyppi jo auton ratissa. Muutenkin tekstin pitäisi olla sellaista, että se imee niin sisäänsä, jottei näihin pikkuasioihin kiinnittäisi mitään huomiota. Nyt se ei ollut. Tarinaakin riivasi jonkinmoinen epäuskottavuus ja juoni lähentelikin melkein satua. Henkilöhahmoon ei saanut samastumispintaa sitten millään. Tavallaan kokonaisuus ei kuitenkaan ollut huono, mutta siitä kuitenkin puuttui täysin se lumous, jota takakannessa lupaillaan.

Romaani, jonka tunnelma vaikuttaa lumouksen tavoin.

Eikä vaikuta. Elena vaikutti ja muissakin Haahtelan tarinoissa on aivan omanlaisensa tunnelma.

Eniten minua tässä lukutavassani ärsyttää se, että kyttään joka hemmetin sanan. Olen todellakin menettänyt hermoni. Haluan yksinkertaisesti vain löytää vikoja sen sijaan että lankeaisin kirjailijan asettamaan ansaan ja tuudittautuisin häpeällisesti kirjan maailmaan sen virheistä huolimatta.

Niinpä minulle kävikin niin, että kompastuin lillukanvarsiin enkä enää ymmärtänyt loppua. En ymmärtänyt sitä pointtia, joka olisi pitänyt ymmärtää, eli sitä millä tavalla kirjan tapahtumat ylipäätään nivoutuivat toisiinsa ja miten se loppui. Turhauduin ja päätin kostaa tällä tavalla. Minäkin olen sentään vain ihminen.

Fiiniä aasinsiltaa pitkin loppuhuipennukseen

Uusia kirjoja ja kirjailijoita tulee taas tuutin täydeltä. Kirjan elinkaaren loppupäässä työskentelevänä homma saa niin paljon raadollisiakin piirteitä, että se on kyllä opettanut karsimaan turhat luulot omasta erinomaisuudestaan. Pitäisi olla jotakin niin omintakeista sanottavaa, niin erottuvaa kieltä, että kirjan kirjoittamisella olisi itsellekin jokin funktio. Jos motivaatiota ei löydy kuin rahasta sekä maineesta että kunniasta, niin homman pitäisi antaa vain olla. Sillä ei rikastu, eikä maine ja kunnia kestä ikuisesti, jos sisältö on pelkkää tekotaiteellista soopaa tai pinnallista huttua. Uskoakseni tätä voi verrata vaikka taulun maalaamiseen. Jos ei löydy mitään sopivaa aihetta mitä maalata, niin ei se pelkkä keksimällä keksitty kuva kyllä kovin pitkälle kanna, vaikka se olisi teknisesti kympin suoritus.

Kirjailijoita on nykyään jumalaton määrä (muistaakseni kirjailijaliiton jäseniä on noin 500, siihen toinen mokoma päälle, jotka ovat kirjoittaneet kirjan syystä tai toisesta, kuten toimittajat, joka ovat koonneet kolumninsa kirjoiksi tms. sekä ulkomaiset kirjailijat, tietokirjailijat ynnä muut keittiömestarit, papit ja pastorit, vitsiniekat, sarjakuvataiteilijat, tyttöystävät ja salarakkaat... ), eikä niitä meinaa enää kaikkia muistaakaan. Jokaisessa kuormassa tulee aivan ennen kuulemattomien kirjailijoitten kirjoittamia kirjoja, vaikka itse tutkailen koko kenttää jatkuvasti. Minulla hieman kihahtaa takaraivossa, kun näen tuntemattoman nimen. En tajua, miten se on päässyt skannerini ohi huomaamatta. Inhoan sitä, jos asiakas tulee kysymään jonkun kirjailijan teoksia, jos en yhtään tiedä kenestä puhutaan. Siinä sitä on riittänyt työsarkaa lukea niiden tuhansien nimikkeiden sivuliepeistä kenestä oikein on kyse.

Hommaa helpottaa huomattavasti, kun lukee sanomalehtien kritiikkejä. Jotkut tyypit jäävät mieleen sentään jostakin. Tänään esikoiskirjailija Miina Supinen jää mieleen kiinnostavalla kirjan aiheellaan: Liha tottelee kuria. Lukematta ei kannata ottaa kantaa, miten Miina tehtävässään onnistuu. Mutta Supinen jää myös mieleen hieman ristiriitaisilla kommenteillaan.

Naistenlehtiä Supinen ei opiskellut kirjaa varten eikä sano niitä muutenkaan lukevansa. "Mutta jos on herkässä iässä niitä lukenut, luulen että ne iskostuvat päähän, ne opit eivät koskaan unohdu." (HS 29.9.2007)

Ja kuitenkin:
Supinen muistelee, että ollessaan kirjan Astran ikäinen [eli ?, herkässä iässäkö?], televisiosta tuli ATV:ltä joka yö kovaa pornoa. "Jostainhan sitä saa ajatuksen, mikä on kiihottavaa. Kun vielä ei ole elämänkokemusta, saattaa vähän rämpiä ennen kuin hyväksyy sen, ettei oikeassa elämässä ole niin yliampuvia juttuja, vaan se on tasaista tallustelua." (HS 29.9.2007)

Näinkö on? Että pornon kohdalla ihminen kyllä tajuaa, ettei elämä olekaan sellaista, mutta naistenlehtien opit iskostuvat päähän eivätkä lähde sieltä enää millään pois? Naisten jutut ovatkin just todella vaarallisia. En tiedä, ehkä ne pitäisi kieltää, etteivät tyttäret mene herkässä iässä ihan pilalle. Parempi olisi, että kasvavat kovan pornon vaikutuspiirissä. Sillä tavalla meistä kasvaa kuulkaa kunnon naisia. Tämä on taas yksi näitä asenteita, jotka jotenkin hyppivät silmille juuri esikoiskirjailijoiden haastatteluista. Ne tietävät aina, miten naiset menevät herkässä iässä pilalle lukiessaan naisten juttuja, mutta perinteisillä miesten aloilla on aina järki ja realismi mukana, vaikka olisi mistä hardcoresta kyse.

________________________________________________________________

Jaaha, Missä kaikki taas ovat -kyselyn mukaan 53% tunnusti olevansa täällä, mutta 40 %:lle vastaajista sen tunnustaminen otti voimille. Yksi ei taaskaan tykännyt koko kysymyksestä.

Leffakesä

Ei ole mikään ihme, etten ole ehtinyt bloggailemaan. Telkkarin katsominenhan tunnetusti passivoi. Olen kuukauden aikana katsonut Canalilta 54 elokuvaa, dvd:ltä pari, peruskanavilta kymmenkunta leffaa ja dokumentteja mm. Matti Pellonpäästä, sekä sokeasta Vanjasta ja sen kissasta. Maikkarilta olen katsonut kaikki klo 21.00 alkaneet sarjat, ja Canal 2:lta yhteen putkeen lukuisia osia Southparkista. Lisäksi olen käynyt pari kertaa lasten kanssa elokuvissakin. Uusin Harry Potter oli ontto ja sieluton. The Simpsons Movie aivan vailla televisiosarjojen terää. Hirveä pettymys. Amerikkalainen yhteiskuntakritiikki ei paljon puraissut.

Käsikirjoittaminen ei varmastikaan ole kovin helppoa, saati ohjaaminen, kun vain muutama elokuva on tehnyt vaikutuksen; ruotsalainen, norjalainen ja aussi, sekä ne dokumenttielokuvat. Useita leffoja olen jäänyt tuijottamaan pelkästään sen takia, että löytäisin niistä yhdenkin syyn, miksi ne on tehty. Useinmiten syy ei ole selvinnyt. Tosin ainahan se on hyvä, että näyttelijöillä, käsikirjoittajilla ja koko tuotantoväellä on töitä. Siis että hyvä kun joku niitä ohjelmia katsoo, koska jotkut luovat ihmiset niitä kerran tekevät. Eikö se ole jo jotakin.

Opiskellessa törmäsin kuitenkin yllättävään tietoon. Suomalaiset katsovat televisiota vähemmän kuin muut eurooppalaiset, ja sen lisäksi Suomi on lukemisen kärkimaita. Eniten kirjoja lukevat lapset ja nuoret (tilastokeskus, Rauli Kohvakka). Ja aina valitetaan, etteivät nuoret muka lue tarpeeksi. Itsekin olen lukenut tänä kesänä peräti yhden ohuen kirjan: Hannu Helinin Godbuyn. Varsin vallatonta runoilua, mutta myös joitakin juttuja, jotka eivät edes blogin sanaselitysten kanssa auenneet. Siitä huolimatta runot aktivoivat jopa siinä määrin, että melkein meinasin alkaa itsekin kirjoittaa jotakin. Onneksi en.