Neljän vuoden yksinäisyys

Tämä on Bloggerin mukaan 917. bloggaukseni. Aikaa niiden rustaamiseen on mennyt tasan neljä vuotta. Alussa menikin ihan hyvin, kun pää oli ihme kyllä vielä kirjallisuusaiheisilla keskustelupalstoilla ryvettymisen jälkeenkin puolillaan uloskirjoittamattomia asioita ja sen lisäksi oli myös aikaa. Oli myös aivan uskomattomia keskusteluja ja runsaasti innokasta juttuseuraa täyttämään loppujen lopuksi helvetin yksinäistä elämääni. Omia juttujani en kestä jälkeenpäin lukea, mutta välillä olen palannut vanhoihin keskusteluketjuihin ja voi veljet, että joskus on ollutkin hauskaa. Joihinkin omiin juttuaiheisiin olen suhtautunut varsin intohimoisesti, jotkut jutut puolestaan ovat olleet väkisin väännettyjä. Nyt jäljellä on enää ollut niitä väkisin väännettyjä. En voi sille mitään. Minulla ei ole minkäänlaista motiivia tähän ilman juttuseuraa ja pidän pystyssä blogiani ihan sen vuoksi, etten ole osannut siitä luopuakaan. En tiedä mitä tekisin ilmankaan, mutten myöskään halua kirjoittaa mitään. Tätä tilannetta voisi ajatella sellaisena toiveikkaana ylläpitotilana.

Totuus on, että suurin osa pitkään bloganneista kärsii samasta vaivasta. Ne laittavat blogeihinsa joitakin tyhjänpäiväisiä huomioita ihan niin kuin minäkin, mutta eivät näytä kuitenkaan kärsivän siitä, ettei heillä ole mitään sanottavaa. En tiedä miksi minä kärsin. Toisaalta ne toiset ovat jotenkin onnistuneet säilyttämään vankan jalansijan satojen lukijoidensa keskuudessa niillä pienen pienillä murusilla, joita itsestään eetteriin antavat.

Jotkut vanhat bloggarit puolestaan heittelevät hyvin verkkaiseen tahtiin ikään kuin helmiä sioille, ja pysyvät aina jotenkuten viime aikoina alati sekoilevan Blogilistan tilastokunkkuina pikkutyttöjen muotiblogien seassa, kun taas jotkut vanhat bloggarit sen sijaan ovat yhä ahkeria ja aktiivisia keskustelunavaajia ja sellaisesta heidät pitäisi myös palkita. Ei ole helppoa vuodesta toiseen liikuttaa ihmismieliä, saada heidät raivoihinsa tai ylipäätään lukemaan blogiaan, jollei ole siihen erinomaisen provosoivaa otetta. Näitä on muutamia, jotka vielä jaksavat. Hatunnosto siitä esimerkiksi Iinekselle. Sen lisäksi on heitä, joilla on mahtavat kirjoittamisenlahjat, mutta ei päivänpolttavia keskustelunaiheita. Sillä konseptilla blogi toimiikin oikein hyvin; omien tarinoidensa juttualustana, kuten SusuPetalilla ja Allyaliaksella.

Mutta tämä konseptiton konsepti ei pidemmän päälle toimi. Olen jämähtänyt paikoilleni. En ole neljässä vuodessa kehittynyt yhtään. Pikemminkin kaiken intohimoisen ajattelun puuttuessa olen kulkenut takapakkia. Tavallaan elämäkin on vaikuttanut siihen olennaisesti. Kuljen junalla joka aamu töihin Helsinkiin ja illalla takaisin kotiin. Katson usein miten samoja vieraita, mutta tutunnäköisiä naamoja päivästä toiseen niin matkalla kuin töissäkin, eikä minulle oikeastaan tapahdu koskaan mitään. Saatan kotona vieläkin silloin tällöin kyllä netin takia polttaa ruuan pohjaan ja olenkin joskus miettinyt, millaisen ruokablogin saisin kehitettyä siitä miten päivittäin pelastaa karrelle palanut päivällinen helposti ja nopeasti. Jos esimerkiksi broilerin suikaleet palavat pohjaan sillä aikaa kun jämähdät lukemaan muiden blogeja, hätä ei ole tämän näköinen. Ihan ensimmäisenä kannattaa ottaa puhdas paistinpannu ja heittää siihen äkkiä öljyä. Sen jälkeen irroitetaan palaneet broilerinsuikaleet varovasti karsinogeeneistä ja siirretään puhtaaseen pannuun. Suikaleita on jäljellä tämän jälkeen toki vähemmän, mutta esimerkiksi purkkiherkkusienillä tai pakastevihanneksilla voi täyttää alijäämän nopeasti ja suurustaa kastikkeesta hieman paksumpaa kuin tavallisesti. Currya kannattaa laittaa runsaasti, jotta palaneisiin kohtiin ei kiinnitettäisi niin paljon huomiota. Myös juuri pohjaan palamaisillaan olevan riisin voi pelastaa helposti. Lorautetaan jääkylmää vettä riisikattilan pohjalle ja hämmennetään raivoisasti... mutta se siitä. Ei minulle tapahdu mitään muuta.

Ennen olin uteliaampi ihmisten suhteen, nykyisin niiden kovaääninen puhe enempi vain ottaa pattiin. Tässä juuri viime viikolla vastapäätäni istui businessmies trendilookissaan, armanipilven ympäröimänä. Miehen kasvoilla oli mairean omahyväinen ilme, kun se soitteli kollegoilleen ja ystävilleen uudesta työpaikastaan. Huomioin, ettei luurin toisessa päässä oltu kovin innostuneita. Moni lopetti puhelun heti alkuunsa, eikä mies sen jälkeen pysynyt nahoissaan, kun joutui hetken istumaan paikoillaan aivan hiljaa. Se naputteli hyvin hoidetuilla kynsillään polviinsa ja hymyili hailakat silmät viiruina silmälasiensa takana. Koko ajan se keksimällä keksi, kenelle vielä voisi itseään vähän kehua ja räpläsi taas kännykkäänsä. Pystyin kuvittelemaan linjan toisessa päässä vaivautuneet ilmeet, kun mies sanoi värittömien ja kovien huuliensa välistä, että näin se kohtalo jälleen kerran heittelee, tarvittiin pikku ryppy rakkauteen ja Helenan paikka olikin minun! Lopulta kaivoin kuulokkeet kassistani. Johtojen setvimiseen meni niin paljon aikaa, että meinasin ihan tuskastua. Remmoin paniikissa solmuja auki, mutta vielä jouduin kuuntelemaan sitä omahyväistä businesssoopaa hetken, ennen kuin sain kuulokkeet korvilleni ja rauhoituin.

En tiedä miksi en jaksa enää kuunnella. Yleensä olen ajatellut, että menee matkakin nopeammin, kun voi tarkkailla ihmisiä, mutta nykyisin minua ei enää kiinnosta. Melko yllätyksetöntä on ihmisten käytös, minun kaikkein vähiten. Siinä istun kuin tatti, ja jos Metrolehden saan käsiini, yritän saada ristikon täytettyä Pasilan ja Helsingin välillä. Jos en saa, syytän ristikkolaatija Vuokilaa surkeasti piirretyistä kuvista tai kaukaahaetuista sanayhteyksistä. Vikahan ei minussa tietenkään ole. Mutta tämän blogin suhteen on. Ideoita kaikesta uudesta on ollut paljonkin, mutta ei minkäänlaista intoa niiden toteuttamiseen. Olen uskotellut itselleni pitkään, että kyllä se into vielä palaa, mutta ei se palaa. Olen odottanut niin kauan.

En sano, että nämä ovat jäähyväiset. Saatan jopa osallistua helmikuiseen Blogaajien kevättalviriehaan, vaikka se tuntuukin tässä tilanteessa lähes kuokkimiselta. Kaiken lisäksi inhoan hyvästejä muutenkin, kuten inhoan ajatusta blogittomasta elämästä. Ehkä siinä vaiheessa tajuan tehdä lopullisen päätöksen, kun minulla ei ole enää yhtään uskollista lukijaa. Nythän minulla on - yllättävän montakin - ja olen siitä aivan äimänä joka päivä. Siispä tuhannet kiitokset teille!

Nimimerkkien joukkomurha?

Iltalehti sai Julkisen sanan neuvostolta vapauttavan päätöksen julkaistaessaan uutisessaan keskustelufoorumilla nimimerkkiä käyttävän henkilön nimen (Markkinointi&Mainonta 12.9.).

Kantelija toimii moderaattorina internetfoorumilla, jolla on noin 40 000 aktiivista käyttäjää. Iltalehti teki näyttävän uutisen foorumin kirjoituksesta ja sen kirjoittajasta, joka esiintyy nimimerkillä. Kirjoittaja ei ollut tietoinen tunteidensa purkamisen mahdollisista seurauksista, vaan luuli olevansa ”ystävien seurassa”. Hän ei antanut haastattelua tai lupaa omien kommenttiensa julkaisuun (JSN, päätös 3959/SL/08).

JSN:n perusteluina päätökselleen oli, että ko. Kirjoittaja itse päätti tekstin julkaisemista internetissä. Tällä perusteella voi päätellä, että siinä ei ole yksityiselämään kuuluvia arkaluonteisia seikkoja.


Olen kyllä tähän asti kuvitellut, että ihmisellä on oikeus itse päättää siitä, antaako haastattelua omalla nimellään vai ei. Ja todellakin olen kuvitellut, että nimimerkin käyttäminen on Internetissä vielä omavalintaista, ei Iltalehden valittavissa. Periaatteessa pahimmillaan tämä päätös tarkoittaa siis sitä, että kun lehden toimituksella on nimimerkin henkilötiedot, tästedes ne voidaan paljastaa ilman lupaa. Esimerkiksi Aamulehti lainaa blogikirjoituksia ja toistaiseksi ainakin minulta on kysytty, saako nimeni julkaista lainauksen yhteydessä vai ei. Ja kun olen sanonut, että mielummin ei, niin lehti on myös tätä toivetta nätisti noudattanut. Vaikka lainatut tekstipätkät eivät ole sisältäneet yksityiselämääni kuuluvia arkaluonteisia seikkoja, se ei tarkoita sitä, etteikö näillä asioilla olisi yksityiselämääni vaikutusta.

On viljalti nimimerkkejä, jotka haluavat sananvapautensa säilyttääkseen nimenomaan pitää sekä yksityis- että työelämänsä erossa internetidentiteetistään. Nimimerkin käyttöhän ei automaattisesti tarkoita sitä, että sen käyttäjä hilluu hulluna netissä ja loukkaa jokaista virtuaalista vastaantulijaa. Se on asia aivan erikseen. Jos jotakin rikollista tulee tehtyä nimimerkillä tai omalla nimellään, totta kai siitä pitää kantaa seuraukset. Mutta tästähän ei nyt ole kyse. Nyt on kyse Julkisen sanan neuvoston jäsenten sairaalloisesta nimimerkkipelosta ja halusta hallita yleistä sekasortoa ja hillitä ihmisiä ilmaisemasta mielipiteitään. Kyllähän ne mielipiteet pysyvät inhottavina, raadollisina, lapsellisina, sikamaisina, asiattomina ja ällöttävinä, vaikka niitä ei enää kukaan voisi nimimerkillä Internetissä ilmaistakaan. Kunhan piilotetaan totuus ja siivotaan netti, niin saavat sedätkin taas unta.

Jos JSN:lla olisi niin suuri valta, että tällä päätöksellä olisi jotakin merkitystäsi, sillä olisi meihin kaikkiin suuri vaikutus. Esimerkiksi nyt jos nimeni kerran on lehdistölle vapaata riistaa, olen mielipiteilläni täten vastuussa ja tilivelvollinen myös työnantajalleni. Sanan- ja ilmaisunvapauteni, kirjoitustyylini ja aihevalintani ovat siis JSN:n päätöksellä tästä eteenpäin sidoksissa voittoa tekevään yhtiöön. Sama koskee lukuisia taksiblogeja tai Aasiakas.nettiin kirjoittelevia nimimerkkejä, se koskee työpaikoiltaan yleisen tason juttuja ammentavia kaunokirjoittajia ja monia monia muita. Olenko siis saarana tästä lähtien todellakin yhtä työminäni kanssa? Yhtä hyvin voisin ruveta sitten pitämään työpaikkani mainosblogia ja valjastaa itseni täydellisesti markkinatalouden palvelukseen.

Edit. 13.9.
Aiheesta kirjoitti myös Celia. Parlamenttikirjaston heinäkuinen kirjoitus kannattaisi myös ehdottomasti lukea.

Tiesittekö että

... bloggaaminen on terveydelle vaarallista, jopa kuolemaksi, jos sitä tekee rahasta? Ai ette, no ei hätää, sillä ilmaiseksi bloggaaminen sen sijaan on terveydelle hyväksi.

Keskustelukulttuuri näivettyy

Blogien keskustelukulttuuri on muutaman vuoden takaisesta tilanteesta hiipunut kummasti. Blogit vaihtuvat, mutta samat asiat kiertävät vuodesta toiseen. Moni on jo oman mielipiteensä sanonut niin moneen kertaan, ettei usko sen ketään enää kiinnostavan, itseään vähiten.

Tapakulttuuri on myös kehittynyt hillityksi. Jokaiselle toki annetaan oikeus sanoa mielipiteensä, mutta aiheista ei varsinaisesti keskustella. Kukaan ei enää polta hihojaan. Olemme niin sivistyksen tapissa, että nyökkäilemme vain tykönämme hiljaa, kun olemme jostakin samaa mieltä. Ja jos eri mieltä joskus olemmekin, käyttäydymme kuin monarkit. Mikään ei meitä enää kosketa tai heitä meitä koskaan pois tolaltaan. Me vain olemme eri mieltä. Hillitysti. Niin hillitysti, ettei kenellekään ole siihen mitään sanomista.

Suuret blogistit eritoten harjoittavat sitä, että sanovat päreessään mielipiteensä kerran ja antavat sitten muiden käydä kommenttilaatikossa keskustelua keskenään, ikään kuin eivät haluaisi liata käsiään. Hänen mielipiteensä on tämä, ehkä se on jopa totuus, eikä siihen ole enää mitään lisättävää.

Onkohan keskusteleminen tullut vihdoin tiensä päähän?

Nämä ajatukset ovat tulleet mieleeni viime aikojen blogikirjoituksia lukiessa. Ensinnä Prospero oli Jokelan mediakritiikin yhteydessä sitä mieltä, että kun kerran ostat lehtiä, niin silloin on turha valittaa siitä millä keinoilla lehtijuttuja tehdään. Jos kerran rahoitat tätä toimintaa, niin pää kiinni vain, sinä senkin tekopyhä hurskastelija. Itse en haluaisi noin helpolla toimittajia päästää, enkä hyväksyä ihan kaikkea mitä ne tekevät. Olkapäiden kohottaminen ja käsien levitteleminen ei auta, ja jos jokainen media on Jokelassa ryvettynyt, on vaikea erikseen alkaa boikotoida mitään yksittäistä mediaa. Ehkä 7 päivää-lehteä lukuun ottamatta, koska en sitä lue muutenkaan. Tällä meikäläisen boikotilla ei tosin ole ollut tähänkään asti mitään vaikutusta siihen, miten toimittajat Jokelassa tai missä muualla tahansa toikkaroivat.

Nyt Prospero on joutunut kokemaan saman itse puolustaessaan koiran oikeutta olla tulematta rääkätyksi taiteen nimissä. Vähäiset keskustelijat ovat paljolti sitä mieltä, ettei ihmisille ole varaa esiintyä eläinten oikeuksien puolustajina, jos kerran syövät lihaa ja rahoittavat tätä kautta tuotantoeläinten järjestelmällistä huonoa kohtelua. Tätä tyrmäysargumenttia osasin itsekin jo odottaa vuosia sitten Teemu Mäestä käydyn keskustelun takia. Minunkin pajatsoni on aiheesta jo tyhjä. Vaikka söisin tilallisen lehmiä, en silti katso, että kasvattajilla on oikeus kohdella eläimiä huonosti tai taiteilijalla oikeus rääkätä koiria kuoliaiksi. Kasvissyöjätyttäreni ei hänkään koiran kiduttamista tuossa taidetempussa hyväksynyt. (Taiteen etiikasta älykkäämpää argumenttia Luovuksissa-blogissa). Näin kenenkään lihansyöjän on siis turha esiintyä minään eläintenystävänä ja koiratkin saavat hurskastelumuistuttajien vuoksi vastedes rauhassa taidegallerioiden kulmilla kitua.

Nämä ovat vain pari pikaista esimerkkiä. Mieleen tuli monenlaisia vastaavia juttuja, joissa keskustelu torpedoituu vastaavalla tavalla; Et voi sanoa naisiin kohdistuvasta väkivallasta mitään, koska miehiäkin hakataan. Et voi puhua pedofiileistä, koska sinulla on lapsia, etkä näin ollen ajattele objektiivisesti. Et voi kritisoida ympärillä vallitsevaa kauneuden ihannoimista, koska olet itsekin ostanut rintaliivit ja kasvorasvaa. Et oikeastaan ole oikeutettu sanomaan mistään mitään. Riittää kun ylipäätään elät täällä ja tuhlaat häikäilemättä luonnonvaroja. Ehkä jokin valoenergialla elelevä viimeisiään vetelevä joogi on enää oikeutettu närkästymään jostakin, mutta hänen mielipiteensä taas eivät ketään kiinnosta. Hulluhan se on.

Blogging with a porpoise

Sain tämän ihanuuden aina niin huomaavaiselta Karilta. Brim oli tuon prenikan tehnyt sen toisen 'Bloggin with a purposen' tilalle. Se kun on kuulemma sellainen kristillismielinen merkki. No, mielummin minä pyöriäisten kanssa bloggaankin. On viime aikoina muutenkin viherpiipertänyt päässä sen verran, että biojäteastia on vihdoin tilattu ja lehtikompostikin tehty. Olen myös huomannut tehneeni poikkeuksellisesti ekologisen teon pyöräyttämällä maailmaan tyttäreni. Siis vääryyshän se tietty joidenkin mielestä on lasten tekeminen Telluksen säilymisen kannalta, onhan toki pystymetsä lasta arvokkaampi, mutta luojan kiitos, tuo ipana kulkee perässäni, sammuttelee valoja ja nalkuttaa joka jumalan asiasta, jos vähänkin tulee luonnon varoja tuhlattua. Että oikeastaan voisin ojentaa tuon merkin tyttärelleni, jolla mitä ilmeisimmin on blogi, mutta jonne minulla ei ole osoitetta eikä mitään asiaakaan. Oravamerkkiä odotellessa voisin myös ojentaa porpoise-prenikan Maijalle sekä Janille.

***

Pitkästä aikaa kävin kyttäämässä myös heikkoja signaaleja. Avainsanoista tuli kuin itsekseen ajatelmia. Ihan peräjälkeen olivat siinä kysymys ja vastaus, sen kun vain sieltä napsi.

Sanoma Digital perhana?
Kauhutarina, lihansyöjät!

Blogi, apua!
Oi äiti rautakanki.

Mitä on orgasmi?
Over the rainbow.

Pikku pukki kakki kalliolle?
Mättähältä mättähälle.

Kutiava pillu?
Ruotsin rotuhygienian laitos.

Burn out testaa!
Päällisin puolin terve.

Etsitään impotenttia miestä?
Soivat farkut.

Mitä minä sanon veikolle?
Ollaan niin kuin pääskyset.

Kesä kunniaan

Terve. Samaan aikaan kun blogeja saatetaan kunniaan, näin kesän korvilla yhä useampi bloggari näyttää hyytyvän. E-Tappista ei ole löytynyt sfääreistä kahteen päivään ja hyytynyt olen minäkin. Jotenkin niin korpee koko homma. Valokuvatorstai ehkä jaksaa vielä inspiroida. Kesän ajan voisikin vain napsia kuvia ja olla hiljaa tai käyttää vanhoja kuvia ja olla vieläkin hiljempaa.























Toisaalta teki mieli ruveta vääntämään tätäkin torttua siksi, että tuossa edellä linkkaamassani Digitodayn virityksessä osallistujat valittivat blogien joukossa olevan niin paljon paskaa, että oikeilta blogeilta menee näin uskottavuus. Lisäksi jotkut ovat sitä mieltä, että blogit ovat ihan turhia.

Really?

Siis mikä voi olla turhempaa, kuin osallistua blogikyselyyn, jos ei voi sietää blogeja? Miksi ylipäätään pitää lukea blogeja, jotka ovat turhia? Ja miten turhaa se sitten voi olla?

Noh. Poppeli tuoksuu ja peippo visertää. Kaupungilla ihmiset istuvat terasseilla innoissaan, ikään kuin kaljan juonnissa ja sosiaalisessa elämässä olisi pitkästä aikaa jotakin järkeä. Kyllä se siitä. Kohta se jo vituttaa. Maha hölskyy, naama punottaa, sosiaalisuus on syvältä ja lintujen viserryskin vihloo korvaa.

Sitten taas syksymmällä ehkä tekeekin jo mieli palata vanhan koneen äärelle, vetää verhot ikkunaan ja antaa oman turhuutensa puhjeta jälleen kukkaan. Ehkä siihen mennessä selviää tuo Blogilistankin mysteeri eli mitkä ovat ne "merkkijonot, joiden välissä oleva teksti sisältää varsinaisen blogin"?

Minä bloggaan

Minäkin muotibloggaan. Lue lumpuist ja lurekseist mitä.

Lisäksi bloggaan tositarkoituksella.









Suurkiitos Hirliille, että sen huomasi ja pränikällä muisti. Oletan, että kaikki muut ovat tuon jo saaneet. Mutta jos joku siellä tuntee bloggaavansa tositarkoituksella, eikä ole nappia saanut, saat sen tästä, vähän käytettynä.

Loma-anomus

Ei tästä tule yhtään mitään. Miehet juoksevat hiiriä karkuun kalsareissaan ja tekevät vauvoja. Kilpikonnatkin vetävät röökiä. Pakko pitää lomaa. Tästä.