Risuja ja ruusuja

Parnassossa oli tässä joku päivä sitten juttua itävaltalaisen kirjailijan Peter Handken närkästyneestä tokaisusta, ettei hän ole koskaan tavannut kirjakauppiasta, joka olisi lukenut hänen kirjojaan. Tämä on Handken mielestä suuri ongelma, koska kirjakauppiaiden pitäisi osata suositella asiakkailleen kirjoja. Parnasson kommenteissa muutama pasuuna siellä julisti samaa asiaa: Niin, jos haluaa keskustella kirjakaupassa myyjän kanssa kirjallisuudesta, on mentävä anktikvaariseen kirjakauppaan (Tapsa P).

Ei sitä voi nauramatta tuollaista lukea. Tervetuloa vaan. Lisäksi muistuttaisin vielä niistä nimikemääristä, jotka voi tarkistaa tilastokeskuksen erikoistutkijan Rauli Kohvakan tutkimuksesta. Onhan se pöyristyttävää, etteivät kirjakauppiaat lue niitä 2000 kaunokirjaa vuodessa, joita kirjailijat liukuhihnalta syytävät. Ei millään pahalla herra Handke, mutta maailmassa tosiaan on muitakin kirjailijoita.

Handken jäännöskirjoja on muuten ollut pitkään kahdella eurolla myynnissä eräässäkin kirjakaupassa, mutta eivätpä ole kovin monelle kelvanneet. Nyt sitten kipin kapin vain hakemaan Handken Jukeboksista tai Riisuttu epäonni ja lukemaan siitä sitten.

***

Ruusuna säväytti ihanasti J-P Koskisen alulle panema adressi Blogisanomien henkiin herättämiseksi. Lämmöllä ajattelen itsekin sitä lärpykkää yhä. Tosin - miten tämän nyt sanoisi - adressin osanotto ei ehkä ole ylittänyt kaikkia odotuksiani, mutta ajatus oli kaunis. Siitä kiitos myös kaikille peesaajille ja niille yhdeksälle allekirjoittaneelle.

Blogisanomien viimeisen numeron perään on kertynyt nyt liki 700 kommenttia, joista suurin osa on spämmejä. Ongelma on kuulkaa siinä, että olemme Kirstin kanssa unohtaneet salasanan.

Kuka kuljettaa juonta?

Olen lukemassa kirjaa Kirjoita hyvin - ilmaise itseäsi, tavoita lukijasi (toinen uudistettu laitos, Tammi, 2002). Sen on kirjoittanut toimittaja Marketta Rentola. Kirjoittamisen opettamisesta on puhuttu paljon. Epäilijöitä riittää, meitsi mukaan lukien. Olenhan kaikki runo-, proosa- ja lehtiavustajakirjoituskurssit sen kummemmin kehittymättä läpensä käynyt, paitsi tätä, mitä nyt käyn. Tai käyn ja käyn, mitään en ole vieläkään saanut aikaiseksi. On vähän ollut motivaatio hukassa, koska motivaationa on pelkkä todistuksen saaminen. Onhan tämä maa niin titteleiden kipeä, ettei täällä mitään työtä saa pelkästään kertomalla, että onhan tässä tullut jonkin verran kirjoitettua, notta pääsiskös töihin? Itse asiassa lehtiinkään on turha tarjota mitään juttua ilman jonkinlaista todistetta siitä, että on kirjoittanut ennenkin. Eipä silti, että olisi mitään tarjottavanakaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Joka tapauksessa vaikka toiselle ihmiselle ei millään pysty välittämään sitä päänsisäistä tapahtumaa, jonka avulla tekstiä syntyy, kursseista on ainakin se hyöty, että on pakko kirjoittaa (on ja on, joo, ihan kohta). Ja kirjoittamalla monesti oppii ainakin vähän kirjoittamaan. Tämä ei kyllä koske esimerkiksi Kirkkonummen Sanomien toimitusta, mutta noin yleensä se mahdollisuus on aina olemassa, että edes vähän kehittyy. Voihan joku hautoa päässään pitkäänkin asioita ennen kuin laittaa ne hienosti paperille. Vähän niin kuin serkun lapsi, joka alle vuoden vanhana sanoi kerran kissa, eikä sen jälkeen puhunut mitään kokonaiseen vuoteen, mutta eräänä iltana äitinsä laulaessa tuutulaulua poika sanoi selvästi: äiti, älä laula. Eli ihan välttämätöntä harjoittelukaan ei ole. Mutta kyllä se tekniikkaan voi auttaa, jos esimerkiksi maalaa tauluja. En usko, että maalamatta voi oppia maalaamaan, soittamatta soittamaan ja kirjoittamatta kirjoittamaan. Ja kursseilla on pakko kirjoittaa, mikä on erittäin hyvä keino silloin, jos muutoin ei oikein tiedä, mistä aloittaisi ja mitä kirjoittaisi. Tässäkin Rentolan uuvuttavassa opuksessa on hirveästi harjoituksia, muistilistoja ja suoranaisia kaavoja, joilla lukijan voi koukuttaa. Puuttumatta nyt kuitenkaan tämän enempää kirjoittajakoulutukseen, haluaisin takertua kaavojen juonitteluun.

"Juonittelija kuljettaa juonta. Hän valehtelee, teeskentelee ystävää tai rakastettua. Hän myrkyttää viattoman sankarin mielen, huijaa hyväsydämistä naista tai yksinkertaista vanginvartijaa. Hän nauttii, kun saa muut kärsimään. Me emme tiedä, miksi hän on niin paha."

Kursseilla olen aiemminkin törmännyt tähän juonitteluun. Kuka siis kuljettaa juonta? Kirjoittaja vai juonittelija? Eikö ilman juonittelijaa juoni tosiaankaan voi kulkea? Kun Rentola ja muutkin kouluttajat tarjoavat juonittelevaa henkilöhahmoa itsestään selvänä osana proosan juonta, minä valahdan ihan veteläksi ja into kirjoittamiseen hulahtaa helvettiin. Minä haluaisin nimittäin nähdä ihan livenä kerrankin edes yhden aidon juonittelijan, siis sellaisen ihmisen, joka juonittelee läpi elämänsä aina jotakin, on selittämättömän paha ja loputtoman kostonhimoinen paholainen, jonka käkätys kaikuu vielä haudan takaakin korviini. Mutta sellaisia ihmisiä ei ole. On pahiksia ja patologisia valehtelijoita, on tappajia ja ilkimyksiä ja rehellisiä huijareita, mutta juonittelijoita, herrantähden!

Juonittelijan ovat alun alkaen keksineet kirjailijat, joiden tarinan juoni on alkanut laahata ja on pitänyt keksiä selkeä kontrasti hyvän ja pahan välille; sankari ja juonittelija. Niinpä ihmiset lukevat tai katsovat nykyisinkin televisiosta joka päivä jonkun juonittelijan juonia. Juonittelija on iskostettu mieliimme niin päivänselväksi asiaksi, että tuntuu kuin niitä eläisi meidän keskellämme, jokaisessa suvussa, jokaisessa perheessä, jokaisessa talossa, jokaisessa työpaikassa, jokaisessa yhteisössä. Jopa bloggareihin on siis pesiytynyt juonittelijoita, jotka päivät pääksytysten punovat juoniaan toisten bloggareiden päänmenoksi. Uskottavaa? Ketä kiinnostaa?

Jo lapsille opetetaan saduissa, miten juonitellaan. Juonittelemalla saadaan erityisesti rakastajia, rahaa ja kunniaa. Nykyisinkin juonittelijoita on erityisesti pesiytynyt suomalaisiin kerrostaloihin, joissa ne lähikuvassa siristelevät silmiään ja puhuvat pitkään itsekseen. Ilman juonittelijoita yhdessäkään loppumattomassa saippuasarjassa ei olisi viittä osaa enempää, koska elämä yksinään ei sisällöntuottajille riitä. Juoni alkaa laahata ja katsoja tai lukija menettää mielenkiintonsa. Ja se menettää mielenkiintonsa siksi, että se on pienestä pitäen opetettu kuvittelemaan juonittelijoiden kuuluvan tähän maailmaan ja kehittelemään äksöniä tylsien ihmisten tylsään elämään. Tässä herää myös kysymys satujen kyseenalaistamattoman hyväätekevästä vaikutuksesta lapsukaisiimme, mutta näin äkkiseltään tökkäistynä se taitaa olla tabu, ja tabussa on nyt hieman liikaa meikäläiselle tällä erää.

Yhtä kaikki tässä juonittelijassa piileekin se syy, miksi en kestä saippuasarjoja enkä niitä vastaavaa kirjallisuuttakaan. Sisällönhän pitäisi olla uskottava. Me emme tiedä, miksi hän on niin paha ei yksinkertaisesti riitä minulle. Minun pitäisi nimenomaan tietää miksi, ja silloin kyse ei enää varsinaisesti ole juonittelijasta, vaan mieleltään järkkyneestä ja läpensä katkerasta ihmisestä, jolla hänelläkin on tarinansa.

Varokaa kirjaa

No mutta. Asia onkin ajankohtaisempi kuin luulinkaan. Myös Kuukausiliitteessä on alettu pohtia, mitä tehdä, kun kirja tuottaa pettymyksen.

Mihin kirjoista voi valittaa?

Tänään oli todella vaikea pitää pokkaa, eikä se sitten pitänytkään. Asiakas nimittäin kysyi, että eikö ole mitään kuluttajansuojalakia näille kirjoille. Se oli ostanut erään kirjan, joka oli täynnä kirjoitusvirheitä ja huonoa kieltä ja se kysyi, mihin se voisi valittaa. Lukukokemus oli kuulemma ollut tuskainen, mutta juonen takia oli pakko kestää se myötähäpeä. Enhän minä voinut kuin purskahtaa nauruun. Onneksi oli söpö asiakas. Mies.

Viimeinen messupäivä

Tänään olikin oikein julkimoitten esiinmarssi. Ei tiennyt mihin olisi silmänsä pannut, ettei olisi sattumalta tuijottanut julkkista, jotka tunnetusti häiriintyvät kyttäämisestä. Ei se mitään. Niin meidän murkkuikäinenkin, joka messukahvilassa parahti, että "eei älä kyttää mua. Mä inhoon kun joku kyttää mua." Joka tapauksessa tuttuihinkin törmäilin. Prospero joutui toimimaan periskooppina, kun Louhi-lavaa ei meinannut millään löytyä ja J-P Koskinen ynnä muut olivat siellä jo alkaneet jorista myyteistä ja antiikin tarujen perinnöistä. Kertoo messuhallin järkyttävästä koosta aika paljon, että kartta se oli, hemmetti soikoon, lopulta kaivettava esille ja suunnistettava sen avulla oikeaan suuntaan.

Tänään oikeastaan vasta tajusin, että kun vain lukee kirjoja ja blogeja, on varsin mukava välillä kuulla ihmisten ääniä. Ihan siis oikeaa puhetta. Toisaalta ihmetellä pitää, miten paljon kirjailijoilla on vielä kirjojen kirjoittamisenkin jälkeen sanottavaa. Ja toimittajilla sitä juttua vasta riittääkin. Minulle jäi mieleen myös joitakin irrallisia lauseita.




















Minun pitää ajaa itseni nurkkaan, ennen kuin voin kirjoittaa. - Snellman-Orma














Saan parhaat kicksit siitä kun lause loksahtaa. - Jarkko Tontti
Kustantamon kostea päiväuni. Papinniemi Tontista















Miehet ovat äärettömän kiinnostavia otuksia. - Kirsti Ellilä









































Niin ovat.















Naiset ovat kaiken pahan alku. - J-P Koskinen (kuvassa oikealla)




















Mitähän se nyt Koskinen miettii?




















Kirstiä nauratti oman esiintymisensä otsikko.















Kuopus soitti, ettei kestänyt enää olla yksin. Oli ollut ehkä kymmenisen minuuttia. Ei muuta kuin junalla kiireesti kotiin.
__________________________________________________________________

Messutapaaminensivupalkkikysely tuotti viisi olutta, 16 älä unta nää -vastausta ja 8 ihme tyyppiä.

Kirjailijuudesta ja sen ihanuudesta

Kuulostan varmaan julmalta muistuttaessani joka välissä miten kirjoja julkaistaan liikaa. Muistuttaisin kuitenkin, että tämän elämän lainalaisuudet eivät aina noudata niitä ihania teitä, joissa lopulta jokainen saavuttaa sen onnen ja autuuden.

Kirjailijuus sinällään on tässä maassa jostakin syystä aivan järkyttävän tavoiteltavaa. Jokainen haluaa jollakin tavalla valtaa, julkisuutta ja rahaa. Kirjailijoiksi toivovilla on siten samat päämäärät kuin kenellä tahansa julkisuuteen pyrkivällä susannalla tai susanilla: kirjoittaa kirja, menestyä ja saada ihmiset heräämään. Herätyksen syyt vain poikkeavat toisistaan: Susan halusi oikaista lööppitehtailijoiden luomat käsitykset itsestään, Susanna kertoa siitä, miten teltta tulee prinsessan läheisyydessä pystyttää aina kun vain mahdollista. Joka toinen kirjailija haluaa ravistella pumpulissa kasvaneita ja joka kolmas taas herättää keskustelua omasta mielestään yhteiskunnallisesti tärkeistä asioista, joita mediassakin päivät pääksytysten puidaan. Suurin osa haluaa samaan aikaan myös viihdyttää.

Yleisö on siis se, johon omilla kirjoituksillaan halutaan vaikuttaa ja parantaa maailmaa siihen suuntaan kuin missä se itsestä parhaalta näyttää. Toisille se maailman hyvyys on siinä, että kunhan tulee itse kirjoittamalla toimeen, toiselle siinä, että me tuntosarvettomat myös heräisimme huomaamaan, miten lehdet esimerkiksi pursuavat pedofiiliotsikoita. Ilman kirjaahan me emme olisi sitä vielä huomannetkaan...

Joka tapauksessa kirjoittamisen motiivit pitäisi kaivaa sieltä kirjallisuuden alkulähteiltä. Että olisi se tarinankertomisen halu ja kirjoittamisen intohimo ja että yksikin lukija silloin riittää. Sillä vaan ei elä, niin valitettavaa kuin se onkin. On monia muitakin mukavia asioita joita tekemällä ei elä. Ja vaikka väitetään, että kirjoittaminen on kovaa työtä ja se vaatii vahvat perslihakset, on monta muutakin työtä joka on vielä raskaampaa eikä silläkään meinaa elää. Sitä paitsi kirjoittaminen ei ole niin paskamaista puuhaa mitä ne väittävät. Miksi niin moni edes haluaisi kirjailijaksi, jos se olisi. Eihän siivoojaksikaan ole mitään hinkua kenelläkään.

Media elää murrostaan muillakin kuin kirjallisuuden alueella. Sanomalehtien levikit laskevat ja kohta tv-kanavia on niin monta, että yhteiset puheenaiheet jäävät historiaan. Päiväjärjestyksestä ja kahvipöytäjuoruista pitävät huolen enää iltapäivälehtien lööpit, jotka kirkkaan keltaisina vielä aikansa jokaisen suomalaisen silmään pistävät, kunnes niidenkin kulmat alkavat surumielisesti roikkua sateen piiskatessa shokeeraavaa tekstiä unohduksiin. Kaupungistuneissa maissa iltapäivälehdetkin ovat alkaneet menettää lukijoitaan verkkolehdille, jotka päivättävät uutisiaan reaaliajassa.

Ei tässä murroksessa voi olettaa, että kirjallisuus säilyttäisi saman palvonnan kuin tähän asti tai että eliitti edes säilyttäisi saman asemansa kuin aiemmin. Ei portinvartijoidenkaan eteen enää polvistuta samalla tavalla. Niin kuin kaikki muutkin viestintäalat, myös kirjallisuuden ja sen tekijöiden pitäisi alkaa miettiä tervehdyttäviä toimenpiteitä. Kustantamoiden pitäisikin tutkailla kohderyhmäänsä tarkemmin ja erikoistua. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten kustannusyhtiöiden markkinointikoneistot alkaisivat huutaa:

- Osta meidän dekkari, se on parasta kirjallisuutta!

- Herätys! Näe yhteiskunnan mätäpaiseet kotimaisen kertomakirjallisuuden avulla. Vain meiltä kotimaista proosaa!

- Takuuvarmaa rakkautta lukuhetkiin meiltä!

On siis väärää kustannuspolitiikkaa, että kaikki kustantamot pitävät riveissään kaikkia kirjailijoita. Kohdistamalla markkinoinnin määrätylle segmentille kustakin genrestä olisi helpompi nostaa esille uusia tekijöitä.

______________________________________________________________

Sivupalkissa kysyttiin, missä kukakin on. Kolme vastaajaa kehui olevansa Turun kirjamessuilla ja loput 80% vastaajista väittivät näidenkin kolmen valehtelevan.

Signaaleja tuntosarville

Eiköhän se ole tunnustettava, että lääkäri pisti meikäläisen kotiarestiin pariksi päiväksi ja asetti samalla ulkonaliikkumiskiellon. Eilen tuli vähän mokattua töissä. Hyvä keino jollekulle, joka haluaa rikkoa selkänsä on arvioida samankokoiset laatikot saman painoisiksi. Sen jälkeen toinen laatikko rempaistaan samalla volyymillä lavan päältä pois kuin se ensimmäinenkin laatikko. Ja sitten sitä ihmetellään melekein kuset housussa, että mitä tapahtui ja mennään itkemään lääkärille, miten hemmetin tyhmä ihminen voi vielä nelikymppisenäkin olla. Näin tyhmä.

Tuota Anja Snellman-Orman kirjoitusta Häiriöklinikan kommenttipalstalla lukiessani, tuli mieleen montakin asiaa. No ne tuntosarvet esimerkiksi. Nyt olisi korkea aika hieraista sarvien päästä pölyt ja alkaa seurata vähän "signaaleja ajassa". Kun kuitenkin miljoona ihmistä jo lukee blogeja, niin eikö se ole melko jälkeenjäänyttä patistaa yleisöä lukemaan korkeakirjallisuutta blogien sijaan. Täytyy sitä paitsi olla ylpeä niistä bloggareista ja lukijoista, jotka pystyvät tekemään montaa asiaa yhtä aikaa. Tässä muuten linkki, josta löytyy 473 kirjallisuusaiheista blogia siltä varalta, jollei signaali kiillottamisesta huolimatta yllä ihan tuntosarvien perille asti.

Opiskelut alkavat olla loppusuoralla. Nyt sairaslomalla ja viikonloppuna yritän valmistautua tenttiin ja sitten se on ohi. Median murros on ollut siellä kovasti tapetilla ja viihteellistyminen on yksi sisältöjen merkittävimmistä muutoksista. Siihen on varmasti syynsä. Yhtä tässä olen pyöritellyt mielessäni ja olen kyllä sitä mieltä, että juuri se vakava syvämietteisyys on tämän infoähkyn ohella aiheuttanut ihmisissä vastareaktion. Milloinkaan aikaisemmin emme ole saaneet näin paljon tietoa kerralla. Yhdessä työntäyteisessä päivässä pitää suodattaa sama määrä uutisia kuin korkeakirjallisuuden kulta-aikana kuukaudessa. En tosin tiedä milloin on sellainen kulta-aika ollut. Onko sitä edes ollut?

Onko koskaan aiemmin luettu yhtä paljon kirjoja kuin nykyisin? Onko koskaan aiemmin kirjoitettu kirjoja yhtä paljon kuin nykyisin? Ja huom! Onko koskaan ennen kirjoitettu vähälevikkistä kirjallisuutta yhtä paljon kuin nykyisin? Onko niitä myytykään koskaan niin paljon kuin nyt? Ei. Se että kirjoja kirjoitetaan ja julkaistaan enemmän kuin koskaan ennen saa aikaan vääristymän ihmisten kuvitelmissa. Ei ennen luettu enemmän hyvää kirjallisuutta, vaan raskassoutuisia kirjoja kirjoittavia oli vähemmän valittamassa siitä, ettei heidän kirjojaan lueta. Kyllä niitä silti luetaan. Ei tämän maan naiset siinä klassikoiden lukemisen ohella työnnä liukuhihnalta uutta ja ehompaa lukijasukupolvea tulemaan sitä tahtia kuin nämä viihteen vaikutuksesta huolestuneet kirjailijat ovat vailla. Enkä usko, että mökin muijakaan siinä lypsyn ohessa luki useampaa kirjaa. Missä ajassa nämä valittajat siis oikein elävät? Ikuisella 60-70 -luvulla, kun musiikki tuli vinyyliltä, tv-kanavia oli kaksi ja vastuulliset vanhemmat kasvattivat lapsiaan punaviinihuuruisessa henkevän keskustelun ilmapiirissä ja tainnuttivat uneen tupakansavulla ja suitsukkeilla. Silloinko oli siis paremmin ja ihmiset viisaampia?

Suomi on lukijakansaa niin kuin olen monta kertaa aikaisemminkin tolkuttanut. Jostain syystä nämä erinomaiset tuntosarvi-ihmiset jättävät tämän päivänselvän faktan aina huomioimatta. Tässä linkki tilastokeskuksen sivuille. Sieltä löytyy paljon luettavaa muutenkin, mutta tuossa tuoretta tietoa julkaistusta kotimaisesta kirjallisuudesta ja käännöskirjallisuudesta vuosina 1980–2005.

__________________________________________________________________

Päivänpolttavassa kyselyssä aivan ylivoimaisesti eniten ihmiset haluaisivat olla Arno Kotroja. Hahaaa.... voi yhen kerran teijän kanssa. Ihan kaheleita koko porukka. Vesa Keskinen on kuulkaa sentään rikas, mutta vain 5 haluaisi olla se "maailman vanhin murrosikäinen". Alpo Rusinana olo ei kiehtonut kuin kolmea ja mikä sykähdyttävintä: Vain kaksi vastaajaa olisi halunnut Matti Vanhaseksi Matti Vanhasen paikalle.

Fiiniä aasinsiltaa pitkin loppuhuipennukseen

Uusia kirjoja ja kirjailijoita tulee taas tuutin täydeltä. Kirjan elinkaaren loppupäässä työskentelevänä homma saa niin paljon raadollisiakin piirteitä, että se on kyllä opettanut karsimaan turhat luulot omasta erinomaisuudestaan. Pitäisi olla jotakin niin omintakeista sanottavaa, niin erottuvaa kieltä, että kirjan kirjoittamisella olisi itsellekin jokin funktio. Jos motivaatiota ei löydy kuin rahasta sekä maineesta että kunniasta, niin homman pitäisi antaa vain olla. Sillä ei rikastu, eikä maine ja kunnia kestä ikuisesti, jos sisältö on pelkkää tekotaiteellista soopaa tai pinnallista huttua. Uskoakseni tätä voi verrata vaikka taulun maalaamiseen. Jos ei löydy mitään sopivaa aihetta mitä maalata, niin ei se pelkkä keksimällä keksitty kuva kyllä kovin pitkälle kanna, vaikka se olisi teknisesti kympin suoritus.

Kirjailijoita on nykyään jumalaton määrä (muistaakseni kirjailijaliiton jäseniä on noin 500, siihen toinen mokoma päälle, jotka ovat kirjoittaneet kirjan syystä tai toisesta, kuten toimittajat, joka ovat koonneet kolumninsa kirjoiksi tms. sekä ulkomaiset kirjailijat, tietokirjailijat ynnä muut keittiömestarit, papit ja pastorit, vitsiniekat, sarjakuvataiteilijat, tyttöystävät ja salarakkaat... ), eikä niitä meinaa enää kaikkia muistaakaan. Jokaisessa kuormassa tulee aivan ennen kuulemattomien kirjailijoitten kirjoittamia kirjoja, vaikka itse tutkailen koko kenttää jatkuvasti. Minulla hieman kihahtaa takaraivossa, kun näen tuntemattoman nimen. En tajua, miten se on päässyt skannerini ohi huomaamatta. Inhoan sitä, jos asiakas tulee kysymään jonkun kirjailijan teoksia, jos en yhtään tiedä kenestä puhutaan. Siinä sitä on riittänyt työsarkaa lukea niiden tuhansien nimikkeiden sivuliepeistä kenestä oikein on kyse.

Hommaa helpottaa huomattavasti, kun lukee sanomalehtien kritiikkejä. Jotkut tyypit jäävät mieleen sentään jostakin. Tänään esikoiskirjailija Miina Supinen jää mieleen kiinnostavalla kirjan aiheellaan: Liha tottelee kuria. Lukematta ei kannata ottaa kantaa, miten Miina tehtävässään onnistuu. Mutta Supinen jää myös mieleen hieman ristiriitaisilla kommenteillaan.

Naistenlehtiä Supinen ei opiskellut kirjaa varten eikä sano niitä muutenkaan lukevansa. "Mutta jos on herkässä iässä niitä lukenut, luulen että ne iskostuvat päähän, ne opit eivät koskaan unohdu." (HS 29.9.2007)

Ja kuitenkin:
Supinen muistelee, että ollessaan kirjan Astran ikäinen [eli ?, herkässä iässäkö?], televisiosta tuli ATV:ltä joka yö kovaa pornoa. "Jostainhan sitä saa ajatuksen, mikä on kiihottavaa. Kun vielä ei ole elämänkokemusta, saattaa vähän rämpiä ennen kuin hyväksyy sen, ettei oikeassa elämässä ole niin yliampuvia juttuja, vaan se on tasaista tallustelua." (HS 29.9.2007)

Näinkö on? Että pornon kohdalla ihminen kyllä tajuaa, ettei elämä olekaan sellaista, mutta naistenlehtien opit iskostuvat päähän eivätkä lähde sieltä enää millään pois? Naisten jutut ovatkin just todella vaarallisia. En tiedä, ehkä ne pitäisi kieltää, etteivät tyttäret mene herkässä iässä ihan pilalle. Parempi olisi, että kasvavat kovan pornon vaikutuspiirissä. Sillä tavalla meistä kasvaa kuulkaa kunnon naisia. Tämä on taas yksi näitä asenteita, jotka jotenkin hyppivät silmille juuri esikoiskirjailijoiden haastatteluista. Ne tietävät aina, miten naiset menevät herkässä iässä pilalle lukiessaan naisten juttuja, mutta perinteisillä miesten aloilla on aina järki ja realismi mukana, vaikka olisi mistä hardcoresta kyse.

________________________________________________________________

Jaaha, Missä kaikki taas ovat -kyselyn mukaan 53% tunnusti olevansa täällä, mutta 40 %:lle vastaajista sen tunnustaminen otti voimille. Yksi ei taaskaan tykännyt koko kysymyksestä.

Runomarkkinoilla

Eilisille Runomarkkinoille oli Helsingissä tunkua. Lasipalatsin takapihalla Herra Harakka julisti markkinat avatuksi lähes täydelle katsomolle.





Äänentoisto ei jokaisen runoilijan kohdalla yltänyt viereiselle Mbarin terassille asti. Joko esiintymiskoroke oli sijoitettu väärin, tai olimme SusuPetalin kanssa sijoittuneet väärin. Mutta voiko runoutta kuunnella ilman juotavaa?
Kuvassa Jyrki Heikkinen, Kristiina Wallin, Helena Sinervo ja Sanna Karlström.


Helsingistä löytyi noin 50-70 innokasta runouden kuuntelijaa. Lastentuntia oli kuulemassa kymmenkunta aikuista. Kuvassa Jukka Itkonen, Helena Sinervo sekä Hannele Huovin ja Soili Perkiö.




Taivas synkkeni hetkittäin Helsingin yllä. Vettä ripautti silti vain muutaman pisaran.






Tuttujakin nähtiin. Prospero oli hyvällä tuulella.








Tästä porukasta sen sijaan lähti ääntä, joka kajahti kuuluvasti terassillekin asti. Esiintyjinä Henry Lehtonen,Teemu Hirvilammi, Tapani Kinnunen ja J.K. Ihalainen.




Tunnistatteko tämän henkilön?










Aivan. Se Sukkahousupää! Tapani Kinnusen esitys oli varsin vaikuttava.










Syksy tulee. Ilma viileni iltaa kohden, mutta Karri Kokon aurinkoinen olemus valaisi koko terassin.

...mikä eläin tuolla on?

Eilisessä pornopäreessäni on puutteita, jotka intensiivisen Ilta-Sanomien syväluotauksen johdosta kaipaavat täsmennystä. Pornotähtien jalanjäljissä kulkevat teini-idolit tarjoilevat koko maailman kasvuikäisille tyttösille pimppi-identiteettiä joka kerta autosta ylös noustessaan. Näiden herttaisten posliinipillujen trendi vilautella julkisesti jalkoväliään ei poikkea pornotähtösten julkirunkkauksesta millään tavalla. Täytyy olla erityisen palkitsevaa odottaa paparazzin salamavalon tunkeutumista jalkovälin uumeniin. Muutenhan tuossa ei järkeä kai olisikaan. Minusta koko touhu on verrattavissa julkiseen nenänkaiveluun. Tyydyttävää toki, mutta mutta, jotenkin se kaipaisi sen oman rauhansa.

Sen sijaan turkulaisen naisgynekologin komentti Ilta-Sanomissa poppareiden pimpinpaljastustrendiin oli hätkähdyttävä. "Karvanpoistointo on saaanut alkunsa pornovideoista ja - kuvista. Pari vuotta sitten 70 prosentilla alle 60-vuotiaista naisista karvat olivat kokonaan tai osittain poissa, ainakin Turun seudulla. Silloin sitä oikein pelästyi, että mikä eläin tuolla on, jos jollakin oli täysin luonnolliset karvat... jos kaikki karvat rehottavat, se näyttää todella vastenmieliseltä." (IS 1.12.2006 s.45)

Jessus sentään, pitäisiköhän tuon gynekologin käydä ihan jatkokurssi opintojensa tueksi. Nyt näyttää siltä, että jatkokoulutus on jäänyt trendilehtien nuuskimisen tasolle. Onhan se gynen toki tärkeää tietää, millainen pillutrendi on meneillään. Seuraavaksi muotitietoinen gynekologi kehoittaakin menemään häpyhuulileikkaukseen, mikäli häppärit sattuvat pistämään häiritsevästi silmään. Lättäpilluille alapäälääkäri suosittelee botoxia.

En nyt aio takertua tuohon karvanpoistoon sinällään, poistellaanhan niitä karvoja vähän joka puolelta, mutta minusta tuon gynekologin ajatuksen takana on pointti, että on ihan luonnollista, kun pimppi näkyy katukuvassa. Siksi se täytyy myös pitää ajeltuna, jottei se vastenmielisenä pistä kenenkään silmään karvoineen päivineen. Yleinen luulo ainakin minulla on ollut se, että pimppi on piilossa suurimman osan aikaa ja sitä näytellään vain intiimisti jollekulle, jolloin karvojen poiston pitäisi olla ihan jokaisen oma asia. Ylipäätään tuolta ammattitaidottomalta gynekologilta pitäisi ottaa lääkärin lupa pois, kun ajatellaan, millaisen viestin se välittää koko ammattikunnasta ja millaisia paineita se luo niille naisille, jotka eivät värkkiään esittele yhtään kenellekään; pakolliseen lääkärintarkastukseen mennessäänkin niiden pitäisi nyt ajatella tuollaisen hienohelmagyniksen pillumieltymyksiä ja ajella tätä tapaamista varten karvansa. Emmehän toki halua pelästyttää pikku lääkäritätiä. Karvaista eläintä pelottavampana pitäisin kuitenkin tuollaisten gynekologien suuvärkkejä ja aivojen sisällöttömyyttä. Turkulaisena kävisin periaatteesta gynekologilla vaikka naapurikunnassa.

Nyt kun meillä jo gynekologitkin ovat lähteneet puoltamaan tätä julkista posliinipillunpaljastuslinjaa, ollaan aika pitkällä niissä visioissa, jolloin minunkin on siis katukuvassa siedettävä silmissäni jokaisen vilauttelijan sukupuolielintä. Vaan kun ei millään huvittaisi. Parin vuoden päästä parishiltonkloonit ovat kuitenkin täällä ja saavat meidän omat nänninnäyttäjäpopparimme näyttämään harrastelijoilta. Luultavasti siellä treenataankin jo kovaa kyytiä peilin edessä, miten autosta noustaan mahdollisimman näyttävästi. Ilta-Sanomissa tarjottiin myös kosmetologin neuvoja, miten pimpin ihon saa säihkymään. Iho on kuorittava noin kaksi kertaa viikossa ja kosteusvoidetta on laitettava päivittäin. Pimpistä onkin tulossa melkoinen rahareikä. Kosmetiikkateollisuuden suunnittelijat istuvatkin jo luultavasti parhaillaan palaverissa, jonka tarkoituksena on keksiä uusi trendikäs pimppimeikkisarja.















Miehillähän on paljon vaikeampaa tuo itsensäpaljastelu. Naisen ei tarvitse kuin pistää hame päälle ja levitellä sopivasti jalkojaan. Yleensä silloin on valokuvaajakin paikalla ja kuvat pääsevät levitykseen kautta maailman. Miten tämä on mahdollista? Miten on mahdollista, että miehet (ketkäs muut?) ovat päästäneet pillun maailman huipulle? Eihän nyt ihan normaalin värkin suosion syynä voi olla mitään muuta yli-innokas fanijoukko. Mikä ihme voi sen värkin näkemissä olla niin ihmeellistä? Harvoin naiset toistensa pimperoita fanittavat, mutta enenevissä määrin kuitenkin. Itse miestenhän on pitänyt iäisyyden pukeutua berbeeriin ja vilautella ihan salaa sukukalleuksiaan ohikulkeville ihmisille. Silloin se on yleensä ollut myös poliisiasia.

Kaunis, huora ja kyltymätön

Minhin pornopäreen ja NONOn Stay Chic - ole sairas -jutun takia minulla on ollut porno mielessä koko päivän. Pornossa on se huono puoli, että siihen kyllästyy aivan, mutta kyllä se aina kielenkannattimet kirvoittaa. Nyt kun porno on messuistettu ja katukuvassa joutuu katselemaan pissivän (tai kakkivan) naisen kuvaa, lähes paljaita rintoja ja pintoja, minuakin kyllästyttää. Onhan se varmasti ikä- ja ulkonäkökysymys, sekä ainainen puute, kun meikäläiselläkin vain painaa päälle, mutta ei se mikään puolustus sille ole, etteikö minullakin saisi olla asiasta mielipidettä. Enhän minä pidä minkään tyrkyttämisestä, en Jeesuksen enkä Tupperwaren muovikippojenkaan ja näitä tyrkyttäjiähän riittää. Sitä omaa pornon ilosanomaansa jakaa muun muassa pitkään Raunoa riivannut Rakel, jonka pornolle pyhitetty elämä on ihan yhtä vääristynyttä kuin minkä tahansa tavaran palvominen ja pikku evankeliuminsa levittäminen kaikelle kansalle. On sitä paitsi ihan turha vedota pornon kohdalla mihinkään reiluuteen. Ei ole kovin uskottavaa, että pornoteollisuudessa ja mallimarkkinoilla nännit sojossa koikkelehtivat ylimuotoiirikset ajattelisivat edes itse sitä minään reiluna touhuna. Eivät kehu rakelit kanssasisariaan, miten hienosti ne levittivät jalkansa ja miten ihanasti se heppi sinne pimspukkaan solahti, eivät kehu tissimallit toisiaan siitä, miten ihanat nännit niillä on, eivätkä läpsäytä pikkuhenryt toisiaan olalle, että vähänks sulla on hei hirvee heppi ja potenssi. Kyllä se on pelkkää kateutta ja kilpailua. Jokainen niistä tahtoisi olla keskipisteenä ja ihailun kohteena ihan yksin. On turha tulla väittämään, että pornon avulla yritetään vapauttaa liian kauan kirkon kahleissa ollutta seksiä, no ei, kyllä siinä yritetään vain maksimoida omaa onanointia. Ei mitään muuta. Pornon kyllästämä maailma aiheuttaa itse vastaavia kahleita; pitäisi olla aina kaunis, huora ja kyltymätön.

Minun sukupolveni miehille tämä pornoistuminen ja eroottisten mainosten lisääntyminen on ollut vain kivaa. Se on ihan varmasti mukavaa, kun on pieni vire veitikan päässä jatkuvasti. Hymyssä suin uroot kulkevat tissimainoksen ohi ja painavat huomaamattomasti kämmensyrjällään alapäätään hellästi kuiskaten: maltapas nyt, kunhan päästään kotiin niin tehdään jotain kivaa yhdessä. Sitten on kaivettu se vanha Jallu ja otettu ilo irti synkästä elämästä. Nyt nettiajalla on ollut mahdollista saada jopa hieman tuoreempaakin kuvaa. Jotkut onnekkaimmat ovat päässet ihan oikeasti pukille.

Näinhän ei nykynuori enää toimi. Siinä pitää jo olla botoxbarbien kaikki huulet livenä töröllään ottamassa makupalaa vastaan, ennen kuin edes värähtää, tuskin edes pimpsan kuva screenillä aiheuttaisi verenkierrossa muutoksia. Niin turtuneita ne jo ovat tähän mediakylläiseen seksiin. Tällaisen tulevaisuuden me olemme tuleville sukupolvillemme tehneet, ja sitä tulevaisuutta ovat olleet rakentamassa niin naiset kuin miehet. Naisille pornotähtenä ja tissimallina oleminen on mielestäni siis pelkkää itsetyydytystä, johon miehet ovat innolla osallistuneet. Kauniin naisen on niin hävyttömän helppo käyttää miehiä hyväkseen. Ainahan jätkillä on ollut naisten alastonkuvia työmaakoppien seinällä, jota kahvitauoilla on sitten ihasteltu oikein ajatuksen kanssa: tuota kun pääsis panemaan, niin kyllä siinä sais akka kyytiä. Niin varmaan. Suomalainen mies on perinteisesti jylkyttänyt sen kaksi minuuttia ja sanonut sori, kun tuli jo ja mökin muija on huokaisten laskenut helmansa alas. Miten herranpieksut sentään tähän yhtälöön on saatu myytyä vetyperoksidihymy ja ooh fantastic, that was great -huokailu? Jonkin verran voisi sanoa, että on porukalla otsaa, saatana.

Kun media tarjoilee lähestulkoon yksinomaan amerikkalaista pornoidentiteettiä ihanien suomalaisten samastumiskohteeksi, niin eikö jumalauta tämä pimeässä kasvanut tuima ja persjalkainen kansa mene ja samastu siihen amerikkaiseen identiteettiin! Siis tätä vartenko suomalainen nainen sai ensimmäisten joukossa äänioikeuden? Tätä vartenko ne historian vahvat naiset taistelivat? Siellä ei haudoissa enää edes kääntyillä, siellä kieriskellään. Ehkäpä sitä tasa-arvoa onkin ollut näiden pornotähtösten mielestä ihan tuhlattavaksi asti. Itsehän ovat seksiä hyväkseen käyttämällä rakentaneet maailmasta paikan, jossa millään muulla ei ole väliä, kuin seksuaalisella kiihottumisella. Pornovaltakunnan lapset eivät ole vielä mitään, vanhukset eivät ole enää mitään. On vain se kykenevä, kyltymätön seksikansa, joista joka kolmas haluaa pikkujouluissa seksiä vieraan kanssa. Ja mitäpä sillä on väliä, jos se puoliso on myös joka kolmas. Kaikki ovat tyytyväisiä ja elämä varmasti hymyilee, kun on saanut vieraan kanssa orgasmin. Tätä orgasmin ylimitoitettua palvontaa minä tuskin tulen koskaan ymmärtämään. Yhden helvetin orgasmin ympärille on luotu kokonainen markkinakoneisto, teollisuudenhaara, vaikka orkun voisi saada sen Jallunkin kanssa siellä kotona ihan yksikseenkin. Minusta tuntuu, että meitä on huijattu aika pahasti.

Mitä helvettiä tämä kirja tekee täällä?

Blogger problem. Again. Mutta tottahan se on - bloggarilla on probleema, kun bloggaaminen ei kiinnosta. Ja sitten toisaalta taas on huono omatunto, kun se ei kiinnosta. Tarkemmin ajatellen omat ajatukseni ovat niin syvältä, ettei niistä mitään hengentuotteita saakaan aikaan. Viime päivinä on tuntunut siltä, kuin sydämeni olisi jatkuvassa venytyksessä ja aivoni kuiviin puristettu. Päässäkin on jyskyttänyt siihen malliin.

Trisin meemihaaste sattui sikäli pahaan saumaan, että just meemiin tarttuminen viimeisenä oljenkortena on jotenkin säälittävää ja väkinäistä. Meemiin pitäisi tarttua riemuiten, ilon kautta, ettei pilaisi kenenkään toisen innostusta. Olisi kurjaa olla ilonpilaaja, kun toiset sentään yrittävät. Eli okei.

Yhdeksännet kirjat viideltä hyllyltä ja jotakin tarinaa niistä:

Henrik Tikkanen, Mariankatu 26 Kruunuhaka

No nythän on niin, ettei ole aavistustakaan mistä tämä kirja on tänne tullut. Olen luultavasti syntynyt kirjahyllyn kanssa, joka on sitten vuosi vuodelta lisinyt itsekseen toisia kirjahyllyjä ja toinen toistaan oudompia kirjoja. Tämän kirjan erona moniin muihin itsekseen lisinneisiin kirjoihin on se, että tämän olen lukenut. Jihuu! Mutta eipäs innostuta liikaa siellä. Nimittäin tämä kirja kaikessa rehellisessä paljastavuudessaan ja suorapuheisuudessaan ei saa voimaan pahoin, vaan se masentaa. Jos kaikki kirjailijat ja taiteiljat ovat tämmöisiä kuin Henrik, niin näkemiin vaan murut. Ei ole esimerkiksi mitään oikeutta mennä kajoamaan toisen oikeuteen tehdä kainalokarvoilleen mitä haluaa, olkoonkin toinen sitten kuinka vaimo tahansa. Inhottava tyyppi. Takakannessa sanotaan: "Niin syvästi inhimillistä tekstiä kuin ainoastaan merkittävä kirjallisuus voi olla. Ja tällöin todella tarkoitan merkittävää kirjallisuutta..." -Thomas Henrikson, Helsingin Sanomat. Voi herranjumala. Kun toinen tunnustaa ryyppäävänsä päivät pääksytysten ja naivansa kenen tai melkein minkä kanssa tahansa, missä tahansa, vailla minkäänlaisia tunnontuskia vaimonsa tai läheisiensä pahasta olosta, niin miksi juuri se on inhimillistä? Voisiko joskus, edes yhden kerran olla niinkin, että ihmiset pitäisivät tai edes yksi (mikä se oli? mullinaama? siis) kriitikko pitäisi joskus inhimillisenä sitäkin, että joku ottaisi lähimmäisensä huomioon? Mitä, onko liikaa pyydetty? Fuck you. Ja ajattele, tämä kirjahan on kirjoitettu 1977. Voi sitä inhimillisyyden ylistystä onkin kestänyt aina näihin päivin asti. On se vaan niin ihmeellistä ollut vuosikymmenten ajan, kun joku aina jaksaa ryypätä ja nussia ja kirjoittaa siitä. Voi ihqu.


Vladimir Nabokov, Lolita

Mitä helvettiä tämä kirja tekee täällä?

Michel Houellenbecq, Alkeishiukkaset

Mitä helvettiä tämä kirja tekee täällä?

Alkeishiukkaset on masentavin kirja minkä tiedän. Tarkoitus on kai ollakin. Niinhän ne aina sanoo mällättyään näillä samoilla ryhmäseksiorgiafantasioillaan, ettei tarkoitus ole fantasioida, vaan näyttää karu totuus satiirin keinoin. Houellenbecq voi työntää totuutensa just sinne, minne muutenkin uneksii työntyvänsä kirja toisensa jälkeen. Luin sen toisenkin perversion (Oikeus nautintoon), mutta kas kummaa, en tuntenut oloani yhtään perverssimmäksi kuin ennenkään. En ikään kuin löytänyt ihmeen sitkeästä (siis kaksi kirjaa tätä!!!) yrityksestäni huolimatta sisältäni niitä ihmisen inhimillisiä piirteitä, joita Houellenbecqin kuvaamilla ihmisillä yleensä on. Minulla ei esimerkiksi ole tarvetta mennä joihinkin ihme salaklubeihin kontilleni odottamaan, että kuka tahansa sieltä sitten tulee jonkin (minkä tahansa) pystyssä olevan vehkeensä kanssa ja pökkäisee menemään. En toki väitä, etteikö monilla voisi näitä inhimillisiä piirteitä olla, ja minä olenkin humanoidi kai sitten. Toki kirjassa on moraalinen opetus, ja päähenkilön naisystävän (hei, mä kyllä nyt paljastan tän, kyllä... on se vaan niin huikeaa) häntäluu ja koko alaselkä moisesta takapääriettailusta sitten lopulta murtuu, ja niin elämänilo kaikkoaa ja kuolema tulee ennenaikaisesti. Mutta kuolema ja opetus koituvat kirjassa vain naiselle. Mies voikin huoleti jatkaa silmitöntä pökkimistään heti, kun muisto ihanasta orgianaaraasta on haalistunut. Eli ollaanpa siinä satiirismissaan vastedes tarkkoina, ettei vallan tykkänään mene koko satiirilta pohja, niin kuin nyt pääsi käymään.

Esa Saarinen, Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin

Sanokaa Esasta mitä pahaa tahansa, niin tämä kirja on silti huippu. Lainasin sen ensin kirjastosta ja luin oikein ajatuksen kanssa. Ostin sitten pehmeäkantisen kotiin kahdella eurolla (miinus hölöalennukset). Kirjassa Saarisen ääni puskee tekstistä läpi. Ihan niin kuin se puhuisi ääneen siinä sivuilla. Niin justiin. Pikkuinen Esa heiluu siellä rivien välissä ja selittää. No tämä kirja ei ollut yhdeksäs, jos totta puhutaan. Se oli kahdeksas. Yhdeksäs olisi ollut Kalle Österlundin Lasten kotilääkäri. Olen lukenut kyllä senkin. Mutta tähän Saariseen vielä palatakseni, että kerroin äidilleni tämän saman Saarisen äänijutun silloin, kun luin sen kirjan. No, kun äitini oli muutama vuosi takaperin Saarisen luennolla tekemässä aiheesta lehtijuttua, äiti otti ja meni juoruamaan tästä minun lukukokemuksestani sitten itse Saariselle, mistä minä en tiennyt mitään. Eräänä päivänä postilaatikosta sitten tupsahti Saarisen Filosofia cd-levy omistuskirjoituksella, ikävä kyllä en saa siitä mitään muuta selvää, kuin että se on osoitettu minulle. Mutta Esa oli kuule ihan itse sen postittanut. Olen iäti otettu.

Gaby Hauptmann, Etsitään impotenttia miestä.

...mmmitä helv... ööh... olen saanut tämän kirjan eräältä porvoolaiselta ystävättäreltäni muutama vuosi sitten kiertokirjana. Minun olisi pitänyt laittaa tämä kai eteenpäin... kuka haluaa? En siedä koko kirjaa silmissäni. Sen teksti vallan juoksee. Lukiessa hengästyy aivan. Impotenttia etsiessään kirjan seksikäs päähenkilö on saanut tarpeekseen kuolaavista miehistä, koska on niin pirun vetävän näköinen pimatsu, siis sellainen, jonka perään kaikki äijät kuolaavat. Yäääk. Minähän en tämmöistä soopaa lue. Jokaisen naisen pitäisi nähdä puutetta edes kerran elämässään, että loppuisi tuollainen turha haihattelu. Kirjan maailma on mahdollisimman kaukana omastani, varsinkin kun lopussa paljastuu, ettei... ja sitten on niin... aah. Voi läähpuuh.


Sori sori sori, olen niin itteäni täynnä, että meinasin unohtaa haastaa kolme muutakin tähän meemiin! Ja oikein olin päättänyt, että haastaan Dionysoksen kevään, Diogenenksen ja kuka muu alkaa di:llä? Öh, Dinka... Tinka! Ja Veke.

Kuinka tapasin SusuPetalin ja muita runoilijoita

Eilinen meni sitten töissä, mutta hyvä että meni. Yhden työntekijän ruokamyrkytys ja hälytys työpaikalle kesken vetelän lauantaiaamun kääntyivät onneksi. Olen vuosikausia haaveillut, että pääsisin joskus terassille ottamaan oluen - ja näin kuulkaa vihdoin kävi. SusuPetal pistäytyi puljussa ja houkutteli samalla Mbarin terdelle töiden jälkeen. Saatiin seuraksi Helinin Hannukin ja yhtäkkiä koko pöytä olikin täynnä runoilijoita. Itse asiassa koko Mbarin terassi oli täynnä runoilijoita. Eihän siinä mikään auttanut, kuin ottaa olutta ja olla olevinaan joku kulttuuripersoona. Minä bloggariparka, SusuPetal ja pöydän täysi tunnettuja runoilijoita. En nyt kerro keitä, koska en kehdannut kysyä lupaa. Vähän tuli mieleen se hetki kolmekymmentä vuotta sitten, kun Hurriganesin keikan jälkeen pääsin takahuoneeseen ja änkesin heti nojailemaan Ile Kallion olkapäähän. Myöhemmin kyllä hävetti, mutta sillä hetkellä se oli kai jotenkin hyvä idea. En sitten oikein tässä iässä enää ajatellut nojailemaan ruveta, vaikka se yksi runoidolini istui siinä samassa pöydässä.

Eikä tässä vielä kaikki. Terassilla vietettiin meneillään olevan Runokuun tiimoilta runoiltaa ja päästiin ihan livenä kuulemaan Helinin Hannun ja Ville-Juhani Sutisen jännittävää runodialogia, joka sai valtaisat aplodit ja ylistävät kommentit: "Ihmeellistä", "selkeitä ja rohkeita vetoja", "uskomatonta", "onpa Sutisella dramaattinen ääni" ja "kenet minä tapan?". Lisäksi terassilla esitettiin vieraskielistä runoutta, josta SusuPetal sanoi, että se on kuin linnunlaulua, koska eihän me siitä mitään tajuttu. Lieneekö ollut islantia.















Helinin ja Sutisen runodialogi meneillään.


Olen vuosia haaveillut myös siitä, että minulla kävisi joskus kotona vieraita - ja näinkin kävi, että SusuPetal ja Helin lähtivät meille syömään. Muutamassa tunnissa ei paljon ehtinyt jutella, koska koira ja lapset menivät jotenkin sekaisin. Eivät nekään ole meillä vieraita juuri nähneet, joten esiintyminen oli sen mukaista. Hirveää häsläämistä ja selittämistä, eikä niitä saanut millään kieroudella siitä pöydän vierestä pois. Lapset soittivat vieraille Lordia ja Teräsbetonia, mikä palautti meidät aika totaalisesti runouden sfääreistä maanpinnalle.

Macin kanssa lenkillä, osa 3.

Macin kanssa lenkillä, osa 2.

***

Joidenkin eilisiltainen hupimatka järkytti meitä sydänjuuria myöten. Pallo puhisi kuin petoeläin ja kahisutteli puiden latvoja. Meni kai siitä mistä aita on matalin. Sopii hyvin Helsingin Sanomien mainospalloksi.

























Valokuvatorstai, matka

Macin kanssa lenkillä, osa 1.

(Klikkaa kuvaa, jos haluat sen isommaksi.)

Liika on aina liikaa

Kai tässä on taas tartuttava itseään niskasta kiinni ja otettava sanoistaan vastuuta. Sunnuntainen kommenttini liioista kirjoista on lähinnä aiheuttanut tunteellista pohdintaa (*no ei kyllä täällä tietenkään) siitä, miten jokaiseen makuun on oltava tarjolla kirjaa eikä kirjan laatua voi kukaan mennä etukäteen määrittelemään. Mistä tahansa opuksesta voi kuoritua menestys! Just. Myös kustantamoista, kirjapainoista ja kirjakaupoista ollaan oltu huolissaan, en kyllä ihan heti ymmärrä miksi, koska kyse on juuri niistä kirjoista, joita kukaan ei osta. Tilaahan ne kaupoissa vievät niiltä kirjoilta, joita kenties ostettaisiin, jos ne olisivat paremmin esillä.

Toki jokaiselle onkin oltava tarjolla jotakin, mutta nyt taitaa tunteet ottaa järjestä vallan. Jotenkin minusta tuntuu, ettei monikaan taida yhtään tajuta, miten paljon nimikkeitä todella on liikenteessä, onhan jokaikisen harrastajakirjoittajan tai viulunsoittajan tai minkä hyvänsä pahkataiteilijan haaveena on saada se nimi sinne kuolemattomien kirjailijoitten joukkoon. Jokainen on nykyään monilahjakkuus, niin kansanedustaja kuin nyrkkeilijäkin, näyttelijöistä nyt puhumattakaan. Kirjoja tehdään vaikka mistä aiheista! Runokirjoja on myynnissä satoja erilaisia, on antologioita, erilaisten teemojen (rakkaus, yksinäisyys, lapset, äidit, isät, papat, mummot, koirat, kissat, kattilat, unet, lohtu, kohtu...) ympärille kyhättyjä paksuja pumaskoja, on pieniä sarjoja, on isoja sarjoja, on vaikka minkälaista runoteosta, jotka eivät edes hyllyihin mahdu, mutta kun on niin paljon hyviä runoilijoita ja jokaiselle on tietenkin annettava mahdollisuus nousta kärkikastiin. Just.

Muistelmat ovat yksi suuri tilkkutäkki, on sotamuistoja, muistoja lotista, autoista, maitolaitureista, roskiksista, kaikenlaisista ammatintaitajista, matkamuistoja, muistoja ensirakkauksista, kummallisimmista tapahtumista, postimerkeistä, kengistä, pitäjistä, helvetti markkinapäivästä!.. voi luoja, niitä on valtava määrä. Rakkausromaaneja on luonnollisesti todella paljon! Jännäreitä tursuaa joka tuutista ja samat tehdään kohta pokkareina. Kotimainen romaani pysyy jotenkuten hallinnassa, samoin käännöskirjallisuus. Keittokirjojen määrää ei edes pysty hahmottamaan. Kyllä meillä riittää niin pirusti marttaa loihtimaan jos jonkinlaista ruokaa. Samoin psykologiaosastot ovat täynnä toinen toistaan nerokkaampia elämänoppaita... ei näitä kaikkia alueita hei edes kannata luetella. Ikään kuin kirjan tekeminen olisi jokaisen täytettävissä oleva unelma.

Vielä siis ammatti on arvossaan, mutta kuinka kauan tällä menolla kirja pitää arvonsa, kun joka toinen kyhää kirjan? Ehkä se onkin ihan hyvä, että kirjailijan ammatti kokee inflaation. Ehkä kaikki taideammatit kokevat sen hyvinkin pian. Onhan kuvataiteessa vähän samaa trendiä, kun playboymalli kirjoittaa ensin pari kirjaa ja pistää sitten pystyyn taidenäyttelyn. Jokainen voi toteuttaa unelmansa, oli siihen sitten kykyjä tai ei. Itse asiassa tämä voi olla ihan tervettäkin, että saadaan vanhan polven kirjailijoittenkin jalat maahan. Ammattitaitoa ei enää niin hirveästi muillakaan aloilla arvosteta, tärkeintä on kokemusten shokeeraavuus ja ihmisten sosiaalipornoisen nälän tukahduttaminen. Sekä tietenkin sen oman eri hienon nimensä saaminen kirjan kanteen. Laatua minä en lähdekään määrittelmään, sillä myyntiluvut eivät pelkästään ole laadun tae. Pikemminkin päinvastoin. Ongelma lähtee sieltä, että kirjat ovat todella marginaaliporukan ajanvietettä eikä ostovoimaa tahi kiinnostusta riitä jokaiselle läpyskälle. En minä ole siihen syyllinen, että näin on. Minä vain kerron sen. Terve itsekritiikki olisi tarpeen aina, kun tuntuu siltä, että se oma kirja pitää saada kustannettua hinnalla millä hyvänsä. Vaikka se sitten vaatisi pari alastonkuvaa keskiaukeamalla.

Teoksia on niin paljon, ettei kukaan enää löydä niiden tuhansien ja taas tuhansien kirjojen joukosta mitään ostettavaa. Asiakkaalla menee sormi suuhun ja tuskanhiki nousee otsalle, kun pitäisi päättää mihin kirjaan ne useat euronsa sijoittaisi. Lääkkeeksi Häiriöklinikalla tarjottiin kaiken kattavaa kirjallisuuslehteä, mikä ei ole yhtään huono idea. Se kaikenkattavuus vain voi jo olla mielipuolinen suunnitelma.


* Periaatteessa tämä sama liikailmiö koskee blogejakin. Niitä on niin paljon, ettei kaikkiin voi enää ottaa mitenkään kantaa, vaan sama keskustelu kannattaa aloittaa siinä omassa ihqussa blogissa... onhan sillä enemmän lukijoitakin. Tämä ihan lämpimästi sanottuna ja kenties jonkinlaisena esimerkkinä siitä, miten ihmiset toimivat.

Hahhah, miten surullista

Hanna-Riikka Kuisma sanoo Parnasson blogissa kirjoituksestani näin:

No, en ota kovin vakavasti mainitun blogin kritiikkiä, jos ihminen pokkanaamalla vielä sanoo, että niin en kyllä ole lukenut edes itse kirjaa.
Sitäpaitsi henkilökohtaisuuksiin menevä arvostelu on aina kornia, jos ei edes tunne ihmistä ollenkaan.

Toisaalta, onhan se hauskaa, että herättää keskustelua. Ja onhan kateus snadisti imartelevaa, vaikka hiukan surullista.


Ihan normaali kuvio tämän on: Kirja kirjoitetaan, siitä tehdään juttu, sitä arvostellaan ja sen perusteella käydään keskustelua. Olen arvostellut täällä julkisia lehtijuttuja ennenkin ja tulen taatusti tekemään sitä myös jatkossa. Julkisuuden kautta lukijalle välittyy jokin kuva haastateltavista ihmisistä ja tämän kuvan minä siis sain. Se jopa vahvistuu koko ajan mitä syvemmälle noihin Hanna-Riikan kommentteihin menen.

Parnasson erittäin elitistinen lukupiiri

Suoraan Hollywoodin Kauniista ja Rohkeista back to The Parnasso.

Minulle tuli ensimmäinen Parnasso vuonna 2000. Se on näytenumero, enkä tiedä miksi sen olen saanut. Lienen tilannut ensin näytteen ja sitten koko lehden. Näytenumeroni kannessa on Leena Lander ja otsikko: Miten kirjani ovat syntyneet. Kyseinen Viideskymmenes vuosikerta / 2. nide on maksanut 55 markkaa. Nythän Parnasso on lehti ja puolet ohuempi kuin aikoinaan, tosin se ilmestyy useammin. Sisältökin on muuttunut. Entinen sisäpiirin eliittijulkaisu aukeaa nyt taviksellekin parilla klikkauksella Parnasson blogista, josta sen voi siis tilata. Parnassoni mahtuvat yhä pinoon yhdelle hyllylle. Monista olen taitellut sivuja hiirenkorville. Siellä on mm. erään kirjoituskurssini etäopettaja Pertti Terhon (lehdessä hauskasti muodossa Pertti Tertto) käsittämätön kirjoitus Beowulfista otsikolla "Sanojen soimisen rakastaminen" hiirenkorvalla. En todellakaan jaksa montaakaan virkettä loppuun asti: Beowulfin runoilija viljelee kauttaaltaan ja jatkuvasti toistuvana sen kaltaisia vahvasti sointuisia puolisäkeitä kuin esimerkiksi "folce to frofre" (lohduksi kansalle, 14), "billum und byrnum" (miekoin ja haarniskoin, 40) "heah ofer heafod" (valtiaan ylle, 48), "geafon on garsecg" (aavoille vesille, 49)... [näitä olisi vaikka kuinka]... ... Tuollaiset rakenteet muodostavat suorastaan alkutekstin 'banhusin' selkärangan. Niihin on kiinnitetty huomiota, mutta suomennoksen ratkaisut eivät noudata kuitenkaan aivan riittävän vahvaa linjaa tälstä osin, vaikka rakenteita on myös lisätty silloin, kun on löytynyt sopivat suomalainen ilmaisu, esimerkiksi "itku ja parku" (micel morgensweg, 129).

Minä en tiedä, miksi helvetissä koskaan Parnassoni tilasin. Olen tavannut siitä vuosien saatossa sellaisia artikkeleita, joiden ymmärtämiseen olisin tarvinnut vuosien opiskelun kirjallisuuden laitoksella, mutta myös turkulaista sukkahousupäärunoutta, jonka on ollut tapana aueta aina:

Kahvila Zen Caféssa
Turun taiteiden yö:
Hieron Eeva Laineen
kipeytyneitä hartioita
Akateemisen kirjakaupan takahuoneessa.
Täällä ovat myös jääkiekkovalmentaja Ape Suhonen
ja kirjailija Kauko Röyhkä.
Täällä tulevat kustannussopimukset pedataan.
Täällä kaikki oikeastaan tapahtuu.
Jarkko Laine saapuu paikalle kännissä kuin ankka.
Hän puhuttelee minua "Monsieuriksi".
"Mie puhun ommoo savvoo", sanon. "Osta miulta hyvä hevonen."
Anja Snellman nauraa mielikseni.
Kaverini Esa, Kari ja Juha saapuvat paikalle.
Olemme kaikki dekkarikirjailija Reijo Mäen siipiä.
Joku tämän kaiken maksaa.
Runoa tästä ei saa kirjoittaa.

Tapani Kinnusen runo jatkuu vielä, mutta antaapa olla. Se ei siitä sen runommaksi muutu. Voin kuvitella, miten sille on porukalla hihitelty... kännissä kuin ankka... tsihhih...

Tämä saattaa olla tabu, josta ei ehkä pitäisi puhua, mutta kyllä monet kerrat Parnassoa lukiessa on tullut mieleen kaikenlaista vastaavaa. Ja silti olen antanut sen postilaatiikkooni uskollisesti kolahtaa. Miten kirjani ovat syntyneet -sarja kiinnosti aika tavalla vielä silloin, kun harrastin tosissani kirjailijaksi tulemista. Oletteko muuten tulleet ajatelleeksi, että monelle ihmiselle elämän tarkoitus on kirjailijaksi tuleminen. Sitten sitä vain joko tullaan tai ei tulla. Jos tullaan, niin sitten kyllä ollaan kirjailijoita koko elämän edestä. Paiskotaan omien lasten nenän edestä ovia kiinni ja tiuskitaan, kun mun täytyy nyt kirjoittaa, ei vastata puhelimeen, katkaistaan suhteet sukulaisiin, erakoidutaan, ollaan niin saatanan kirjailjaa, niin kuin eräs sukulaiseni huusi: Te ette ole mitään, minä olen klassikko!

Ai, mutta tämähän menee aika överiksi. Ensin ei muka ollut taas mitään kirjoitettavaa... hm...

Piti kirjoittaa tästä uudesta Parnassosta, joka siis pölähti postilaatikkooni eilen ja josta ensimmäisenä pisti silmääni Sapfon Vanhuudenveisu...
...
Näin voihkin alinomaa,
vaan minkä mahdan?
Ihminen syntyy vanhenemaan.
...

Vasta tänään luin Papinniemen pääkirjoituksen. Se ei ole sellaista läppää, jota edellinen päätoimittaja tapasi suoltaa, vaan on ihan simppeli lehden sisällön esittely. En tiedä miten tällaiseen matalaan profiiliin tulisi suhtautua. Ilman blogia hänen äänensä jäisi aika etäiseksi.

Olen melkein pääsemässä asiaan, joka ei ole Volvo Amatson eikä Karri Kokon ja Sirkka Turkan tapaaminen, mikä kyllä on Parnasson söpöimmin ikuistettu tapaaminen ikinä. Joskus Parnassossa on ollut oikein haastattelujen sarja, jossa on laajat kysmykset ja sitten ytimekkäät vastaukset perässä. Täytyy sanoa, ettei sellainen hirveästi innosta lukemaan. Sitä hakee hajanaisesti sieltä täältä kysymyksiä, jotka kiinnostavat, mutta vastaukset on sitten olleet niin tekemällä tehtyjä, että sormia kurkkuun vaan. Mutta tämä oli herttainen. Ihan kuin Karri Kokolla olisivat vähän housut tutisseet tässä.

Se asia, miksi ylipäätään aloin tähän älyttömään suoritukseen, oli Hanna-Riikka Kuisman novellikokoelman arvostelu. Kirjaa en valitettavasti ole lukenut, mutta takerruin taas näihin sanomisiin. Kuisma sanoo kokoelmastaan, että tarinoiden yhteinen nimittäjä on se, että elämä on läpi lusittava rangaistus, eikä mikään kauhean onnellinen tapahtuma... ja että ne, joilla on hankaluuksia, voivat löytää samastumispintaa, tajuavat, etteivät ole yksin. Novellit voivat selkiyttää ajatuksia ja auttaa. Toinen taso on näyttää niille, jotka ovat kasvaneet pumpulissa, että näinkin voi tapahtua...

Niin, jälleen yksi laskelmoitu novellikokoelma nuorista, jotka hakkaavat tai tulevat hakatuiksi, kilpailevat siitä, kuka kuolee ensin. Vieläkö näille on tilausta? Yhäkö hypetetään visvaa ja paskaa? Mikä on pumpulin mitta? Ymmärtääkö kirjailija kylliksi, jos ei ymmärrä, ettei mitään pumpulia ole olemassakaan, vaan että elämä on realismia, jossa tapahtuu hyviäkin asioita kaiken mädän keskellä ja ennen kaikkea, ettei tuskaa voi verrata. Mikä on pumpulissa kasvanut? Sellainenko, jota on rakastettu ja hoivattu? Kuinka monella se on kestänyt? Eikö pumpulissa kasvaneella ole koskaan ollut murheita? Ei kylmää isää, joka ei ole ollut koskaan kotona. Tai isää, joka ei käynyt huorissa. Äitiä, joka on hukuttanut itsensä uima-altaan reunalla viinaan ja lääkkeisiin? Mitä on pumpuli meidän ympärillämme? Se on kulissia, jonka alla kuhisee koko ajan kieroutuneita sukulaisuussuhteita, mielenterveysongelmia ja kuolemaa. Se ei ole karrikoitujen tyyppien yksinoikeus, vaan se on ihan jokaisen elämää. Tällainen pahuuden maksimoinnin ihailu tulee jo korvista, eikä sellaista voi ihailla kuin sellainen, joka kuvittelee nähneensä jotakin, mitä kukaan muu ei ole nähnyt. Silloin on nähnyt liian vähän ja liian suppeasti.

Miksi meidän kirjailijamme ovat niin nuoria?

Miksi aina kirjoja?

Hyppelehdin iloisena blogista toiseen ja ihmettelin ihmisten suvereenia tapaa ilmaista itseään ja kertoilla kepeästi hienoista asioista. Sitten äkkiä tajusin, miten paljon minulla on juttuja, joista en voi, en jaksa tai en halua puhua. Oma kirjoittaminen ja inspiraatio... äh. Tällä hetkellä nollilla, niin kuin kuvasta näkyy. Suuren hädän keskellä voisi aina kaivaa jonkin kirjan ja kirjoittaa siitä jotakin, mutta sitähän kaikki tekevät koko ajan. Minkä kirjan luit viimeksi ja mitä kirjoja ottaisit mukaasi autiolle saarelle... aina näitä. Kun nyt ensin edes pääsisi autiolle saarelle, jumalauta. Kirja, kirja ja kirja. Huomenna on muuten kirjan ja ruusun päivä ja minunkin pitäisi varmaan olla aivan innoissani. En vaan ole. Prospero kertoo blogissaan taulusta ja yhtäkkiä haluaisin vain katsella tauluja.